Venäjä
valmistautui
hyökkäämään ja aikoi
hyökätä maailmanhistorian suurimmin joukoin länteen heinäkuussa 1941. Tätä
yrittivät kiistää David Glantz,
Gabriel Gorodetsky
ja John Erickson. Erickson oli Edinburghin yliopiston professori, joka on
kirjoittanut mm. kirjan The Road to Stalingrad. Tätä Ericksonin kirjaa
on väitetty hyväksi lähteeksi koskien Venäjän suunnitelmia ja kykyjä Venäjän
ja Saksan välisen sodan aattona ja sodan alussa 1941. Sitä miksi Saksa hyökkäsi
Venäjälle on käsitelty tässä artikkelissa.
Erilaisten
lähteiden viralliset painoarvot:
1.
Ensisijainen (primäärinen) lähde on tietysti täsmälleen kyseisenä ajankohtana
kirjoitettu, päivätty ja allekirjoitettu dokumentti, joka on virallisessa
arkistossa. Tässä yhteydessä sellainen olisi vaikkapa venäläisen
divisioonan vahvuusilmoitus päivämäärältä 21.6.1941 (eli päivää ennen
sotaa). Siitä ilmenisi kohtalaisen luotettavasti montako miestä sinä päivänä
oli rivissä, montako sairaana, montako lomalla, montako komennuksella. Yleensä
vahvuusilmoituksissa on rivivahvuus jaettu erikseen upseereihin, aliupseereihin
ja miehiin. Esimerkiksi panssaridivisioonien osalta olisi erittäin kiinnostava
dokumentti päivämäärältä 21.6.1941 ilmoitus montako panssarivaunua
tyypeittäin jaoteltuna oli kunnossa, montako huollettavana ja montako oli
peruskorjauksessa. Valitettavasti tällaisia ensisijaisia lähteitä ei ole
juurikaan käytettävissä Venäjän joukoista juuri tältä mielenkiintoiselta
ajankohdalta - pitääkin kysyä, että miksi ne eivät ole vieläkään
julkisia dokumentteja yli 65 vuotta tapahtuman jälkeen?
2.
Toissijainen lähde on tutkimus, jossa on tehty suora lainaus ensisijaiseen lähteeseen
antaen tarkka lähdeviite;
3.
Seuraavaksi kiinnostavin on tutkimus, jossa on tehty suoria lainauksia
toissijaisesta lähteestä antaen tarkka lähdeviite;
4.
Sitten tuleekin erilaiset juuri kyseisessä tapahtumassa mukana olleiden muistelmat ja
vieläkin kauempana painoarvoltaan kirjat, joissa ei ole lähdeviitteitä
(sanokaamme niitä romaaneiksi).
Mihin
kategoriaan tämä Ericksonin kirja
kuuluu arvioitaessa lähteen luotettavuutta?
Ensin
täytyy korostaa sitä, että tässä asiayhteydessä kiinnostaa juuri ennen
sotaa ja välittömästi sodan alkamista koskeva tilanne - kesä-heinäkuu 1941.
Ei ole merkitystä sillä miten totuudenmukaisesti Erickson kuvaa vaikkapa
taistelua Stalingradista vuodenvaihteessa 1942-1943 - vaan juuri sodan aatto ja
sodan alku.
1.
Kirjassa
ei ole lainkaan lähdeviitteitä, siinä mielessä se kuuluu kategoriaan
”romaani”;
2.
Kirjan
lopussa on kuitenkin luettelo käytetystä kirjallisuudesta jaettuna luvuittain
- onhan se jotakin sekin;
3.
Entäpä
se käytetty kirjallisuus - millaista se sitten on? Venäjää asevoimineen
koskevaa tietoa EI ole otettu ensisijaisista, eli venäläisistä arkistolähteistä,
eli siinäkään mielessä tämä kirja ei ole edes toissijainen lähde. Lähteet
ovat lähinnä muistelmia ja lehtiartikkeleita - tiukalta
kommunistidiktatuuriajalta (kirja on vuodelta 1975), eli ovat ehdottomasti
kommunistipropagandaa. Arvaattekin jo, että on lainattu mm. marsalkka
Zhukovin muistelmia, niin on;
4.
Muita
muistelmia ovat mm. Anfilovin, Meretskovin, Jeremenkon, Bagramjanin,
Sandalovin, jne. Saksalaiselta puolelta lähteinä on käytetty mm.
marsalkka Erich von Mansteinin kirjaa Lost Victories ja kenraali Walter
Warlimontia;
5.
Muina lähteinä
Erickson käyttää mm. kenraali Franz Halderin päiväkirjaa ja Paul
Carellia - ja yllätys, yllätys John Ericksonia. Löytyy sieltä tietysti
myös Englannin pääministeri Winston Churchill, Alexander
Werthin Russia at War, jopa Robert Conquestin The Great
Terror. Tietysti Erickson on käyttänyt lähteenään Venäjän
virallisia sotahistorian kirjoja (juuri niitä väärennettyjä, kuinkas
muuten) ja virallista kommunistisen puolueen historiaa. Platonov
on kulunut Ericksonin käsissä - se on sitten taas ihan eri asia nostaako se
Ericksonin kirjan todistusarvoa.
On
toki, jos:
1.
Haluaa
kirjahyllynsä koristukseksi paksun (n. 600 sivua) kirjan;
2.
Sattuu
olemaan kiinnostunut eri taisteluista venäläiseltä kannalta katsottuna, mikä
divisioona, kuka komentajana, taisteli vaikkapa Kiovassa tai Minskissä (näytteenomaisesti
divisioonia, armeijakuntia, armeijoita). Eli jotakin detaljitietoa sieltä saa
poimittua - se on sitten eri asia miten luotettavaa;
3.
On valmis
vertailemaan kirjasta löytyneitä numerotietoja (ilman lähdeviitteitä) muihin
vastaaviin tietoihin keräten ”mosaiikkia” punniten jokaista tiedonmurua
”kultavaa’alla”.
Kiinnostavia
tiedonmuruja eri sivuilta, ilman lähdetietoa (sivunumero otsikkona):
Puna-armeijassa kesällä 1935 940 000 miestä (näyttää suunnilleen oikealta), Saksalla 849 000.
Erickson
kuvaa puhdistuksissa likvidoituja Tuhatsevskia, Jegorovia, Blücheriä ja
Uborevitshia ammattilaisiksi, jotka olivat opiskelleet kovasti...
Puna-armeija menetti puhdistuksissa parhaimmistonsa.
No,
näinhän sitä Venäjän propagandassa kerrotaan - uskokoon kuka tahtoo.
Toisenlaista tietoa puhdistuksista - kertoen yksityiskohtaisesti mm.
legendaarisesta Tuhatsevskista löytyy ainakin täältä.[i]
Lainataanpa
tähän joitakin Venäjän korkeimman sodanjohdon lausuntoja Tuhatsevskista:
-
Marsalkka
Budjonnyi: »Tästä pohjasakasta [Tuhatsevski] on ehdottomasti
hankkiuduttava eroon.»
-
Marsalkka
Jegorov: »Kaikki nämä petturit on pyyhkäistävä pois maan päältä
-- vastenmielistä pohjasakkaa.»
-
Marsalkka
Voroshilov: »En ikinä luottanut Tuhatsevskiin -- lurjuksia --.»[ii]
Venäjän
tammikuun 1941 sotapeli. Mielenkiintoista on, että esitetään juuri tämä
sotapeli, jossa Zhukov esitti läntistä hyökkääjää ja Pavlov
muka yritti puolustautua.
Todellisuudessahan
Venäjän taisteluohjesäännöt tunsivat oikeastaan vain hyökkäyksen ja vain
sitä koulutettiin joukoille.
Venäjän sotilasdoktriini muuttui hyökkääväksi - ja olisi hyökkäävä myös siinä tapauksessa, että Venäjää vastaan hyökättäisiin. Lopetettiin partisaanisotaan valmistautuminen.
Tässä Erickson tuo esille tosiasian, että Venäjän puna-armeija oli nimenomaan hyökkäysarmeija - mutta yrittää selitellä sitä vastahyökkäykseksi.
Saksan yllättäen hyökättyä Venäjän täytyi kaivaa arkistostaan vanhoja sisällissodan aikaisia ohjeita puolustautumisesta ja jakaa niitä uusintapainoksina joukoille. Puolustussotaa ei edes tutkittu sodan edellä.
Onkohan
nämä tosiasiat lipsahtaneet vahingossa kirjaan?
Venäläisen hyökkäysarmeijan - iskuarmeija - esittely.
Venäjällä
oli vuonna 1938 sukellusveneitä 47 kpl. Myös laivastolle annettiin hyökkäävä
rooli.
Kun
otetaan huomioon, että Venäjällä oli syksyllä 1939 181 kpl ja sodan
alkaessa 1941 212 sukellusvenettä[iii],
niin saa jonkinlaisen aavistuksen varustautumisen mittakaavasta. Venäjällä
oli sukellusveneitäkin reilusti enemmän kuin sukellusvenesodasta tunnetulla
Saksalla. Se Ericksonin antama vuoden 1938 luku on tietenkin ilman lähdeviitettä
ja epäilyttävä.
Korostaa,
että Venäjällä valmistettiin vuonna 1940 vain 243 kpl KV ja 115 kpl
T-34 hyökkäysvaunuja - antamatta lähdeviitettä.
Erickson
yrittää koko ajan näyttää, ettei Venäjällä ollut kuin ihan vähän hyökkäysvaunuja,
ja nekin romuja. Käsittämätöntä. Venäjällä oli noin 24 000 hyökkäysvaunua
21.6.1941. Maailman parhaita hyökkäysvaunuja KV ja T-34 oli valmistettu ja
luovutettu puna-armeijalle 21.6.1941 mennessä 711 ja 1400 kpl.[iv]
Saksalla ei ollut ensimmäistäkään mitenkään näihin verrattavissa
olevaakaan. Venäjällä oli noin kuusinkertainen ylivoima Saksaan nähden hyökkäysvaunuissa.
Yrittää
näyttää, ettei lentokonetuotannossakaan tapahtunut mitään.
Uskoikohan
Erickson itsekään mitä kirjoitti? Venäjällä oli noin kuusinkertainen
ylivoima Saksaan nähden myös lentokoneissa.
Lueteltu
sotaharjoituksia syksyllä 1940 - harjoiteltiin etupäässä hyökkäystä.
Vuodenvaihteessa
1940-41 keskityttiin kouluttamaan Venäjän joukkoja hyökkäykseen.
Venäjän
armeijoiden sijoituksia ja joukkojen määriä - vaan ei lähdeviitteitä
arkistolähteisiin.
Mikä
järki on kirjoittaa ilman lähdeviitteitä? Kuvitteliko joku, että kun
professori kirjoittaa jotakin niin siihen sitten uskotaan automaattisesti
totuutena?
Tässä
käsitellään tarkemmin sotapelejä 8.1.1941 Venäjällä. Pelit käsittelivät
Länsirintamaa ja Lounaisrintamaa. Molemmat osapuolet keskittyivät syviin hyökkäysoperaatioihin.
13.1.1941 näitä pelejä käsiteltiin Kremlissä. Venäjän divisioonat
katsottiin voimakkaammiksi kuin Saksan divisioonat ja niiden katsottiin
murskaavan (smash up) saksalaiset.
Sen
kesä-heinäkuun 1941 jälkeen, jolloin saksalaiset murskasivat venäläiset
joukot, edelläkirjoitettu kuulostaa typerältä - mutta niin se ei
todellisuudessa ole. Venäläiset divisioonat oli nimittäin varustettu paremmin
kuin saksalaiset. Venäläisillä oli orgaanisesti mukana hyökkäysvaunut myös
tavallisissa jalkaväkidivisioonissa ja mekanisoituja armeijakuntia noin 1000 hyökkäysvaunun
kera saksalaiset kenraalit eivät olisi voineet nähdä itsellään edes
unissaan. Saksalaisilla oli tietysti parempi koulutus ja henki - mutta
varustusta tarkastellen Venäläiset joukot olivat tosiaan ylivoimaisia.
On
mielenkiintoista tarkastella julkisuuskuvan ja todellisuuden eroavan toisistaan
saksalaisten jalkaväkidivisioonien osalta (vuonna 1941). Vaikkapa elokuvissa
saksalaiset joukot ajavat upeasti kuorma-autoilla tai puolitelavaunuilla -
todellisuudessa saksalaiset jalkaväkidivisioonat marssivat jalan (noin 50 km päivätaipaleita)
ja kuormastot tulivat perässä härkävankkureissa tai hevosvetoisissa
rattaissa (kaikenlaisia maalaisten kärryjä sieltä täältä).
Venäjä
valmistautui totaaliseen sotaan - elintarvikkeita oli 1.1.1941 varastoissa 6 162
000 tonnia.
Mutta
kun Saksa tekikin sen yllätyshyökkäyksen, eikä Venäjä kuten oli tarkoitus,
niin huomattava osa näistä varastoista jäi Saksan käsiin sotasaaliina tai
tuhottiin perääntyvien joukkojen toimesta.
Sotateollisuuden
numeroita (ilman lähdeviitettä). Ensimmäisen kuuden kuukauden aikana vuonna
1941 valmistettiin yli 1000 kpl T-34 ja 393 kpl KV hyökkäysvaunuja.
Nämähän
ovat suunnilleen oikein. Miten ihmeessä?
Korjausta
vaativien hyökkäysvaunujen määriä - ilman lähdetietoja. Kiinnostavana
tietona, että panssarintorjuntatykkien ja niiden ammusten tuotanto lopetettiin.
Tämä
panssaritorjuntatykkien ja niiden ammusten tuotannon lopettaminen oli
luonnollinen askel - kun Venäjän oli tarkoitus hyökätä, eikä
puolustautua.
Kerrotaan Venäjän ilmavoimien saamista uusista lentokoneista - ilmeisesti tarkoittaen vuoden 1941 alkupuoliskoa. Saanut mm. 458 kpl erinomaisia Pe-2 syöksypommittajia ja 249 kpl Il-2 rynnäkkökoneita.
Erickson
”vaikenee hienotunteisesti” esimerkiksi noin 800 kappaleesta uusia Su-2 rynnäkkökoneita.[v] Todellisuudessa Venäjä
oli sekä laadullisesti, että varsinkin määrällisesti ylivoimainen Saksaan nähden
myös näiden maavoimien hyökkäystä tukemaan tarkoitettujen ilmavoimien
osalta. Tarkoitin tietysti kalustoa, enkä lentäjien koulutustasoa ja
motivaatiota. Määrällisesti Venäjä oli kouluttanut lentäjiä enemmän kuin
kaikki muut maailman valtiot yhteensä.
Erickson
kirjoittaa vähättelevästi Venäjän 1-2 kpl laskuvarjojääkäriarmeijakunnista,
mutta jo hänen kirjassaan esiintyy ainakin 3 heti sodan alussa (numerot 2., 4.,
ja 5.).
Kun
laskuvarjojääkärit oli organisoitu prikaateiksi ja armeijakunniksi niin ne
olivat tietysti nimenomaan hyökkäysaselaji - nyrkki valtaamaan etukäteen
tärkeitä kohteita, joihin olisi maahanlaskettu joukkoja laskuvarjoin ja
lentokuljetuksin (siksi kommunistit hännystelijöineen vähättelevät Venäjän
laskuvarjojääkärien määrää). Maavoimien mekanisoidut armeijakunnat
tulisivat sitten kohtuullisen ajan kuluessa avuksi.
Venäjällä
oli 21.6.1941 toimintavalmiina viisi laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa ja viittä
seuraavaa perustettiin parhaillaan reservistä.
”Jokaiseen
armeijakuntaan kuului johtokunta, esikunta, tukiosat, kolme laskuvarjojääkäriprikaatia,
kenttätykistöpatteristo, erillinen panssarivaunupataljoona (50 tankkia) ja
muut alayksiköt. Jokaisessa armeijakunnassa on 10 419 miestä.
Tässä on laskuvarjojääkäriprikaatien luettelo laskuvarjojääkäriarmeijakunnista toukokuun lopun 1941 tilanteen mukaan:
1.
LJAK – kenraalimajuri M. Ussenko – 1., 204., 211. LJPr, Kiovan sotilaspiiri;
2.
LJAK – kenraalimajuri F. Haritonov – 2., 3., 4. LJPr, Harkovin sotilaspiiri;
3.
LJAK – kenraalimajuri V. Glazunov – 5., 6., 212. LJPr, Odessa;
4.
LJAK – kenraalimajuri A. Zhadov – 7., 8., 214. LJPr, Puhovitsh;
5.
LJAK – kenraalimajuri I. Bezugloi – 9., 10., 201. LJPr, Daugavpils.
Sen
lisäksi oli vielä 202. erillinen Laskuvarjojääkäriprikaati.”[vi]
Erickson
yrittää antaa kuvan, että talvella 1940-41 ja keväällä 1941 olisi tehty
suurisuuntaisia linnoitustöitä luetellen rakennusjoukkojen pataljoonien ja
pioneeripataljoonien määriä, sekä miesmääriä. Myöntäen kuitenkin, että
rakennettiin valtavaa lentokenttäverkkoa, suurennettiin rautateiden
kapasiteettia ja rakennettiin viestiverkkoja sekä parakkeja ja varastoja.
”In an effort managed by the several Chief Construction Administrations
and under the supervision of Marshal Shaposhnikov 58,000 men in the Baltic,
35,000 in the Western and 43,000 men in the Kiev military districts worked daily
on these projects.”
Pitää
kuitenkin suhteuttaa näitä miesmääriä siihen, että Venäjä keskitti länteen
miljoonia sotilaita valmistautumaan hyökkäykseen länteen - ja nämä miehet
EIVÄT rakentaneet juoksuhautoja, korsuja, miinakenttiä, tykistöasemia, jne. -
vaan piileskelivät metsissä odottaen hyökkäyskäskyä.
Vanhoista
varustuksista poistettiin aseet. Luetellaan myös rintamien pituuksia ja niihin
sijoitettujen armeijoiden numeroita.
Niinpä.
Venäjä purki puolustuslaitteitaan kun Stalin oli varma
siitä, ettei Saksa hyökkää Venäjälle.
Erickson
ei tietenkään anna lähdeviitettä ”tiedolle” armeijoista - ja
”unohtaa” huomattavan osan läntisille raja-alueille keskitetyistä
armeijoista:
-
Suomea
vastassa olevien kolmen armeijan numerot on oikein;
-
Luoteisrintamalta
hän antaa kahden armeijan numerot, jättäen kolmannen huomiotta;
-
Länsirintamalta
hän antaa kolmen armeijan numerot, jättäen neljännen huomioimatta;
-
Lounaisrintamalta
hän antaa neljän armeijan numerot, jättäen kaksi armeijaa huomioimatta;
-
Etelärintamalta
hän antaa yhden armeijan numeron, jättäen toisen huomioimatta.
Seuraavalla
sivulla Erickson yrittää vielä antaa sellaisen kuvan, että divisioonat
olisivat olleet kovasti alivahvuisia (esimerkiksi 6000 miestä). No, yritys hyvä
kymmenen. Todellisuudessa joukot olivat määrävahvuisia tai lähes määrävahvuisia
21.6.1941.
Stalinin
puhe sota-akatemiassa toukokuussa 1941 mainitaan ohimennen ja sekavasti. Muka
vain erään version mukaan siellä olisi puhuttu puna-armeijasta: 'the most modern army'.
Todellisuudessa:
”Puna-armeija on nykyaikainen armeija, mutta on muistettava, että
nykyaikainen armeija – on hyökkäysarmeija.”. Erickson yrittää
pestä Venäjän hyökkäysaikomusta puhtaaksi.
Tässä on linkki Stalinin puheeseen 19.8.1939
ja tässä puheeseen 5.5.1941.
Erickson
väittää Saksan liittolaisen Suomen jättävän 12 divisioonaa tukeakseen
Saksan hyökkäystä Leningradiin 11. heinäkuuta jälkeen.
Ensinnäkään
Suomi EI ollut Saksan liittolainen vaan kävi erillissotaa.
Toiseksi Suomi nimenomaan kieltäytyi toimimasta mitenkään Pietaria
vastaan ja ilmeisesti siten pelasti
Venäjän luhistumiselta.
Erickson
luettelee armeijoiden numeroita eri rintamilla ja arvioi myös divisioonien määriä
kertoen jopa luoteisrintaman hyökkäysvaunujen määräksi 1000.
Näillä
”tiedoilla” ei ole kuitenkaan juurikaan virkaa, sillä ei sanota ajankohtaa
milloin kyseiset numerot olisivat olleet voimassa. Venäjähän keskitti koko
ajan lisää ja lisää hyökkäysjoukkoja länteen valmistautuen hyökkäämään
heinäkuussa 1941. Valtava määrä joukkoja oli parhaillaan kuljetusjunissa
matkalla länteen kun Saksa yllättäen ennättikin hyökätä ensin 22.6.1941.
Esimerkiksi 5. Mekanisoitu armeijakunta (yli 1000 hyökkäysvaunua) oli matkalla
Baikalin takaa Ukrainaan, 21.6.1941 ensimmäisiä junia purettiin määränpäässä.[vii]
Erickson
väittää, etteivät Venäjän yleisesikunnan päällikkö marsalkka Zhukov,
eikä puolustusministeri marsalkka Timoshenko saaneet edes niitä
tiedusteluraportteja, jotka Venäjän sotilastiedustelun GRU päällikkö
kenraali Golikov välitti Stalinille.
Todellisuudessa Golikov antoi tiedot myös Zhukoville, joka omasta puolestaan keräsi vielä raportteja Stalinille mm. Saksan joukkojen keskityksistä. Esimerkiksi 4.4.1941 Golikovilta Stalinille, Molotoville, Voroshiloville, Timoshenkolle, Zhukoville, Berialle ja Kuznetsoville.[viii] 16.4.1941 suunnilleen sama jakelu. Jälleen 26.4., 5.5., 9.5., 15.5., 5.6. ja 7.6.1941. Siten Zhukov ja Timoshenko saivat samat tiedot Golikovilta Saksan hyökkäysvalmisteluista kuin Stalin. Mutta Erickson on lukenut vain Zhukovin valheellisia muistelmia.
Venäjän
16. armeija sai 10.6.1941 käskyn siirtyä Trans-Kaukasukselta Kiovan alueelle.
Divisioonat käskettiin siirtää salassa öisin. Siirrettiin armeijoita, kuten
16., sisämaasta läntisille linjoille.
15.6.1941
vastaanotettiin uusia taistelukoneita, uudet betonikiitoradat olivat jo melkein
valmiina (4. Armeijan alueella) ja niiden piti valmistua täysin kuukauden
kuluessa.
Kuinka
ollakaan Venäjän aiotuksi hyökkäyshetkeksi länteen on useilta tahoilta
arvioitu 15.7.1941.
Saksan
joukot valmistautuivat puolustautumaan Venäjän yllätyshyökkäystä vastaan
valmistautuen samalla omaan hyökkäykseensä itään. Saksan 13.6.1941
tilanneraportin mukaan Venäjä lisäsi koko ajan joukkojaan lännessä.
Tässä
onkin valmistelujen suuri periaatteellinen ero rajan kahta puolen. Venäjä EI
valmistautunut puolustukseen, vaan hyökkäykseen. Saksa puolestaan valmistautui
puolustautumaan Venäjän yllätyshyökkäystä vastaan ja tekemään ennalta
ehkäisevän iskun itään.
Ericksonin
mielestä saksalaisia sotilaita oli kaikkiaan 3 800 000:sta keskitetty itään
Venäjää vastaan miltei 3 200 000.
Tämä
kuulostaa varsin oikealta arvaukselta. On hyvä, ettei Erickson sentään
uskonut Zhukovin valhetta, että sakuja olisi ollut 5 500 000 miestä hyökkäämässä
itään.[ix]
Erickson
kertoo, että Stalin käski 21.6.1941 ampua ”disinformaattorin”, joka
varoitti Venäjää Saksan hyökkäyksestä.
Tämä
tieto on peräisin useasta eri lähteestä, joten se pitänee paikkansa.
Erickson kertoo, että kenraali Pavlov antoi koodisanan Groza 22.6.1941 kello 03.00 seuraten marsalkka Timoshenkon yleisiä ohjeita.
Sen
sijaan Erickson ei kerro, että tämä Groza tarkoitti sitä, että Venäjän
joukkojen piti hyökätä länteen. Suurhyökkäyssuunnitelmaa Groza käsitellään
tässä artikkelissa.
Erickson
kertoo miten Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop 22.6.1941 kello
4 aamulla perustelee huoneessaan Berliinissä Venäjän suurlähettiläs Dekanozoville
miksi Saksa teki sotilaallisia vastatoimenpiteitä. Samalla Ribbentrop antoi
Dekanozoville yksityiskohtaisen memorandumin/statementin. Saksan suurlähettiläs
Moskovassa kreivi von der Schulenburg toimitti Saksan sodanjulistuksen
Venäjän ulkoministeri Molotoville kello 5.30 Moskovan aikaa.
Nyt
Erickson on mennyt tekemään kardinaalimunauksen. Vaikka kommunistit hännystelijöineen
ovat kieltäneet puoli vuosisataa, että Saksa julisti Venäjälle sodan, niin
Erickson sen sitten paljasti valheeksi.
Toisen
tiedon mukaan Schulenburg luki Molotoville kello 4 Moskovan aikaa saapuneen sähkeen:
”Neuvostoliiton joukkojenkeskitykset olivat pakottaneet valtakunnan ryhtymään
sotilaallisiin vastatoimiin.” ”Molotov ryntäsi Stalinin toimistoon ja
ilmoitti: »Saksa on julistanut meille sodan.» Stalin laskeutui tuoliinsa
syvissä mietteissä. Hiljaisuus oli pitkä ja käsinkosketeltava.”[x]
Saksan
sodanjulistus Venäjälle. Stalinin käytös kun hän viimeinkin uskoi Saksan hyökänneen.
Molotov-Ribbentrop-sopimus oli Stalinin oma luomus.
Tässä
sitä onkin punikeille nieleskelemistä. Totuus, jota punikit ovat yrittäneet
kiihkeästi kiistää on, että nimenomaan Venäjä halusi sen sopimuksen ja oli
aloitteentekijä sen sopimuksen aikaansaamiseksi. Sopimuksen teksti löytyy täältä,
ja sen salaisen lisäpöytäkirjan teksti täältä.
Pavlov/Boldin
saivat luvan edetä korkeintaan 60 km Saksan alueelle.
No,
sivulla 111 oli jo annettu koodisana Groza, joka merkitsi oleellisesti pidemmälle
etenemistä - mm. Saksan eristämistä Balkanin öljystä.
Saksan
radio varoitti Saksan tekemistä Itämeren miinoituksista.
Saksahan
miinoitti Itämerta häiritäkseen Venäjän hyökkäyksiä Saksan rannikolle jo
ennen 22.6.1941 ja laajalti yöllä 22.6.1941.
Muuten
suomalaiset sukellusveneetkin miinoittivat Venäjän miehittämänä olleen
Viron rannikkoa alkaen 22.6.1941 kello 07.38.
Suomi ja Saksa halusivat estää Venäjää hyökkäämästä strategisesti
erittäin tärkeälle Ahvenanmaalle ennen kuin Suomi ennättää valmistautua
puolustamaan Ahvenanmaata. Siksi Suomi uskollisena velvollisuuksilleen suoritti
myös operaatio Kilpapurjehduksen
sodan puhjettua Itämeren alueella.
Saksalainen
Ju-88 ammuttu alas Karjalan Kannaksella. Se oli valokuvauslennolla Saksan Itä-Preussista.
Tähän
ei ole annettu päivämäärää, eikä kelloaikaa, mutta kyseinen luku käsittelee
nimenomaan sunnuntaita 22.6.1941.
Kiovan
alueelle oli kutsuttu kesäkuun alussa 793 000 reserviläistä harjoituksiin. Tämä
mahdollisti divisioonien miesmäärän nousun keskimäärin 12 000 mieheen.
Kenraali Kirponos pani 18.6.1941 alueen sisämaassa olevat divisioonat
marssimaan öisin (salaaminen) rajalle päin 20 mailia kerrallaan, startti kello
22.00. Kolme länsirajalla olevaa sotilaspiiriä muuttui rintamiksi, eli
armeijaryhmiksi, 18.6.1941. Saksan hyökättyä Leningradin alueella tuli hätä
miinoittamaan, mutta varastoista ei saatu kuin kymmenes osa halutusta miinamäärästä.
Tästä
kannattaa huomata myös Ericksonin todistavan divisioonien nuppiluvun
kasvattaminen lähes määrävahvuiseksi ennen sotaa, vaikka hän sivulla 71
vielä yritti selitellä divisioonissa olevan vain esimerkiksi 6000 ukkoa. Sekin
on hyvä, että Erickson myöntää rintamien perustamisen ennen sotaa,
vaikka Stalin oli varma
siitä, että Saksa EI hyökkää. Se rintamien perustaminen tietenkin siksi
kun Venäjä itse aikoi hyökätä länteen. Rintama (armeijaryhmä) on suuri
sotatoimiyhtymä, joka käsittää tyypillisesti useita armeijoja - rauhan
aikana Venäjällä ei ollut rintamia, vaan armeijat olivat sotilaspiirien
alaisuudessa. Nyt Venäjän mielestä ei enää ollut rauhan aika, kun perusti
rintamia ennen Saksan hyökkäystä.
Niinpä,
kun Venäjän oli aikomus itse hyökätä, niin ei ollut miinoituksia, eikä
miinoja kun miina on puolustusase.
Zhukovin
direktiivin n:o 2, 22.6.1941 kello 04.00, teksti. Zhukov käskee hyökätä ja
pommittaa Saksan aluetta. Suomen ja Romanian ylilennot kiellettiin ilman lupaa.
No,
kun aikomus oli muutenkin hyökätä, niin Venäjä yritti epätoivoisesti
toteuttaa aikomustaan.
Politbyro
vahvisti rintamien (armeijaryhmien) komentajien nimitykset 21.6.1941.
Vaikka
Stalin oli varma siitä, ettei Saksa hyökkää. No, pitihän Venäjän hyökkäysjoukoilla
olla komentajat.
Zhukovin
direktiivin n:o 3, 22.6.1941 kello 22.15, tekstiä. Zhukov käskee kolmen
rintaman siirtyä hyökkäykseen. Sota on siirrettävä vihollisen alueelle,
vallattava 24.6.1941 iltaan mennessä Suwalkin ja Lublinin alueet. Hyökättävä
syvyydelle 50-75 mailia (noin 100 km) vihollisen alueelle.
Koko direktiivin tekstiä ei kuitenkaan ole annettu. Se löytyy täältä.[xi]
Hyökkäykset
eivät tietenkään valmistelemattomina johtaneet juuri muuhun kuin suuriin
tappioihin. Venäjänhän piti hyökätä vasta heinäkuussa 1941, eikä
23.6.1941, joten hyökkäysvalmistelut eivät olleet vielä valmiit. Kun on
tarkoitus hyökätä hyvin suurin joukoin (kuten tässä tapauksessa), niin jo
joukkojen siirtyminen hyökkäysvalmiusasemiin vie väkisinkin paljon aikaa
(tiet tukossa ja vihollinen hyökkää ainakin ilmasta käsin joukkojen
kimppuun).
Erickson
näyttää taulukoissa kymmenkunnan venäläisen mekanisoidun armeijakunnan
marssimatkat (50-200 km, yhdellä n. 500 km) hyökkäystä varten.
On
selvää, että kun Venäjän oli tarkoitus hyökätä vasta heinäkuussa 1941 länteen,
niin mekanisoidut armeijakunnat eivät olleet vielä 22.6.1941 hyökkäysvalmiusasemissa
- panssarivaunujen ääni olisi nimittäin varoittanut sakuja liian aikaisin hyökkäyksestä,
jos ne olisi ajettu rajalle.
Pohdiskelua
Venäjän divisioonien määrästä. Ericksonin mukaan Stalin oli laskenut
panevansa liikekannalle 350 divisioonaa.
Kahden
vuoden kuluessa ennen 21.6.1941 Venäjä oli perustanut kolmisensataa uutta
divisioonaa entisten lisäksi.[xii]
Saksalaiset arvioivat Venäjän divisioonien lukumäärän pahasti alakanttiin.
Kenraali Halderin päiväkirjan mukaan he olivat yllätyksekseen tunnistaneet jo
sodan alkuvaiheessa 360 eri divisioonaa. Sotahistoriasta tohtoriksi väitelleen
Tapio Tiihosen mukaan Venäjällä oli sodan alussa saksalaisia vastassa 281-327
jalkaväki- ja panssaridivisioonaa. Haarukasta näkyy, että tutkittavaa riittää
jos Venäjän arkistot joskus avautuvat.
Leningradiin,
Moskovaan ja Kiovaan oli keskitetty ¾ Venäjän asetuotannosta.
Venäjän
ase- ja ammustuotanto oli tosiaan keskitetty länteen, että olisi lyhyet matkat
kuljettaa niitä rintamalle - kun oli tarkoitus, että Venäjä itse hyökkää
kauas länteen. Kun Saksa sitten yllättäen hyökkäsikin itään, niin Saksan
valtaamalle alueelle jäi noin 85% Venäjän ammustuotantokapasiteetista. Venäjä
alkoi evakuoimaan tehtaita Volgan taakse Saksan hyökättyä, mutta hyvin suuri
osa tehtaista jäi ehjänä tai tuhottuna saksalaisten käsiin - joskus koneet
oli ennätetty irrottaa ja viedä ulos, mutta ei vielä kuljettaa pois.
”Puna-armeija
menetti heti sodan alussa 500 000 tonnia tykistön kranaatteja ja myös tehtaat,
jotka olisivat voineet niitä valmistaa. Elokuusta marraskuuhun 1941 Saksan
joukot valtasivat 303 Venäjän ammustehdasta, joiden vuosituotanto oli 101 000
000 räjähdettä, 32 000 000 tykistön kranaattia, 24 000 000 lentopommin
kuorta, 61 000 000 kranaatinkuorta, 32 000 000 käsikranaattia, 93 600 tonnia
eri lajeja ruutia ja 3 600 tonnia trotyyliä, mikä oli 85%
Ampumatarvikeministeriön tuotantokapasiteetista. (22., sivu 42.)”[xiii]
Heinä-marraskuussa
1941 siirrettiin itään 1523 teollisuuslaitosta, joista 1360 oli suuria
sotatarviketeollisuuslaitoksia - 226 Volgan alueelle, 667 Uralille, 244 Länsi-Siperiaan,
308 Kazhakstaniin ja Keski-Aasiaan.[xiv]
Stalin
pyysi USA:lta alumiinia lentokonetuotantoa varten ja terästä
panssarivaunutuotantoa varten, sekä mm. ilmatorjuntatykkejä ja raskaita
konekiväärejä.
Valittaen
todettakoon, että USA ja Englanti varustivat imperialistisen roistovaltion Venäjän
niin hyvin, että Venäjä kykeni miehittämään puoli Eurooppaa puoleksi
vuosisadaksi harjoittaen suunnattomia sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä
vastaan.
Tässä
artikkelissa
on lueteltu osa USA:n valtavista materiaalitoimituksista Venäjälle.
Loppuosa
kirjasta käsittelee lähinnä eri taisteluiden kulkua, joten sitä ei
kommentoida ainakaan tässä yhteydessä.
Sotahistorian
harrastajan kannattaa lukea tämäkin kirja, jokaisesta kirjasta oppii jotakin.
Kuitenkaan tämän kirjan sisältämää tietoa ei saa missään tapauksessa
uskoa sellaisenaan - ei ole lähdeviitteitä, ei ole käytetty
arkistodokumentteja koskien Venäjän numerotietoja, on käytetty venäläisiä
neukkukauden muistelmia, jotka tiedetään propagandaksi, jne.
Positiivisena
asiana todettakoon, ettei Erickson edes väitä käyttäneensä
arkistodokumentteja, eikä yritä antaa vaikkapa venäläisten joukkojen
kokonaismäärää lännessä 21.6.1941, eikä esimerkiksi hyökkäysvaunujen
kokonaislukumäärää 21.6.1941. En huomannut, että Erickson olisi edes
suoraan yrittänyt kiistää Venäjän hyökkäysaikomuksen länteen.
Oikeastaan
useat Ericksonin esittämät tiedonmurut vahvistavat Venäjän armeijan hyökkäyksellisyyden
ja Venäjän hyökkäysaikeen länteen.
[i] Juhani Putkinen, Imperialistinen Roistovaltio, 2005, sivut 229-249
[ii] Simon Sebag Montefiore, Punaisen tsaarin hovissa, 2004, sivu 238
[iii] Per-Olof Ekman, Sukellusvenesotaa Itämerellä, 1986, sivu 79
[iv] Viktor Suvorov, Enesetapp, 2001, sivu 180
[v] Viktor Suvorov, M-Päev, 1998, sivu 124
[vi] Viktor Suvorov – Viimane Vabariik; 1999; sivu 261
[vii] Viktor Suvorov, M-Päev, 1998, sivu 260
[viii] Viktor Suvorov, Võtan oma sõnad tagasi, 2006, sivut 85-94
[ix] G. K. Zhukov, Marsalkka Zhukovin muistelmat, 1970, sivu 363
[x] Simon Sebag Montefiore, Punaisen tsaarin hovissa, 2004, sivut 371-372
[xi] Viktor Suvorov, Võtan oma sõnad tagasi, 2006, sivut 252-254
[xii] Juhani Putkinen, Imperialistinen Roistovaltio, 2005, sivut 170-175
[xiii] Viktor Suvorov, M-Päev, 1998, sivu 115
[xiv] Alexander Werth, Venäjä sodassa 1941-45, 1966, sivu 136