Suomi pelasti Venäjän?

Täydennetty 6.9.2007, 7.9.2007; lisätty viitteet XVIII  ja XIX 25.7.2009 Juhani Putkinen

Suomi onnistui säilyttämään itsenäisyytensä Toisen Maailmansodan melskeissä, ollen sotaan osallistuneista Euroopan maista Englannin ohella se toinen, jota ei miehitetty. Suomi pelasti itsensä imperialistisen Venäjän valloitusyrityksiltä Talvisodassa, Välirauhan aikana ja Jatkosodassa - se on erinomainen saavutus. Saavutusta himmentää toki se, että Venäjä onnistui ryöstämään Suomelta noin 12% Suomen laillisesta alueesta ja ajamaan yli 400 000 suomalaista pakolaisiksi omista kodeistaan, joissa heidän sukunsa oli pääsääntöisesti asunut sukupolvien ajan.

Tässä artikkelissa tuodaan kuitenkin julki, että Suomi ilmeisesti pelasti erillissodallaan itsensä lisäksi myös Venäjän.

Miten ihmeessä voidaan väittää, että Suomi, joka puolustautui Venäjän hyökkäystä vastaan pelasti Venäjän - varsinkin kun otetaan huomioon, että urhoolliset suomalaiset sotilaat tuottivat Venäjälle kirveleviä tappioita niin vastahyökkäyksessä, asemasodan aikana kuin varsinkin upeissa torjuntavoitoissaan (Karjalan Kannaksella, U-asemassa ja Ilomantsissa)?

Pietari

Kun Saksa joutui tekemään ennakoivan iskunsa itään estääkseen Venäjän aikeen hyökätä maailmanhistorian suurimmin joukoin länteen heinäkuussa 1941, Saksa oli suuresti alivoimainen Venäjään nähden (Venäjällä oli noin kuusinkertainen ylivoima hyökkäysvaunuissa, kenttätykistössä ja lentokoneissa).

Tämä alivoima johti siihen, ettei Saksalla ollut tarpeeksi voimaa menestyä pohjoisessa, Pietarin suunnalla, Moskovan suunnalla, eikä etelässä.

Tämä on tietenkin jälkipeliä, jossittelua, mutta JOS Suomi olisi auttanut Saksaa valloittamaan Pietari, niin Saksalta olisi vapautunut merkittäviä joukkoja käytettäväksi muilla suunnilla, joissa Venäjän asema oli lievästi sanottuna kriittinen. Vaan Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto kieltäytyivät ehdottomasti hyökkäämästä Pietaria vastaan - jopa tekemästä häirintäoperaatioita, jotka olisivat sitoneet venäläisiä joukkoja Pietarin ja Suomen välisellä rintamalohkolla, vaikka Saksa suorastaan rukoili tätä aseveljeltään. Tämä kieltäytyminen on selvitetty yksityiskohtaisesti tässä artikkelissa.

Lainaus: ”Elokuun lopulla vaadittiin Saksan taholta kaksikin kertaa suomalaisia osallistumaan Leningradin valtaukseen, mutta Mannerheim kieltäytyi. Historiassa usein toistettu väite, että Pietari oli Suomen suunnalta uhattuna osoitettiin näin katteettomaksi.”[i]

Lainaus: ”Ja elleivät suomalaiset johtajat olisi olleet niin lujasti selvillä siitä, että naapurisuhteiden tähden Leningradia ei saa Suomen alueelta käsin uhata, että he saksalaisten rinnallakin ollessaan estivät kaikki hyökkäykset, venäläiset olisivat vuonna 1941 todella saattaneet menettää tämän kaupunkinsa oman aikaisemman politiikkansa seurauksena. Vain se seikka, että suomalaiset kaikesta huolimatta pitivät päänsä kylmänä ja asettivat politiikan, vieläpä tulevaisuuden politiikan, strategian vaatimusten edelle, kieltäytyen kaikista sotatoimista Leningradia vastaan, esti kaupungin joutumasta ankaran hyökkäyksen kohteeksi pohjoisestakin sillä hetkellä, jolloin sen kohtalo oli hiuskarvan varassa saksalaisten kolkuttaessa sen eteläisiä portteja.”[ii]

”Tulevaisuuden naapuruussuhteita silmälläpitäen oli nyt tarkoituksena osoittaa, että tämä epäluuloisuus oli aiheeton, jopa siinä pahimmassa tapauksessakin, että kolmas osapuoli oli pesiytynyt Suomeen Neuvostoliitolle vihamielisessä tarkoituksessa. Tämäkin ajatus oli johdonmukainen ja loppuun saakka ajateltu. Sotilaalliselta kannalta katsoen se sensijaan oli vastoin logiikan sääntöjä. Leningradin kukistaminen oli sekä sodan kulkua ja edelleen kehittämistä että sen lopputulosta ajatellen ensiarvoisen tärkeä asia, johon kaikin sotilaallisin keinoin oli pyrittävä. Teoreettisesti ajatellen sisältyi tehtyyn päätökseen sellainen vaara, että suomalaisten pysähtyminen omassa suunnassaan tekisi Neuvostoliiton sotilasjohdolle mahdolliseksi keskittää voimansa toisesta suunnasta tulevia saksalaisia joukkoja vastaan, ja että saksalaisten hyökkäys tämän johdosta tyrehtyisi. Tästä taas seuraisi, että joukot, jotka olisi tarvittu muualla, jäisivät sidotuiksi Leningradin suuntaan ja hyökkäyksen kehittäminen vaikeutuisi.”[iii]

”Kuten ylipäällikön sotasuunnitelmia selostettaessa on teoksen alussa todettu, olivat valtakunnan hallitus ja hän itse yksimielisiä siitä, että suomalaiset joukot eivät osallistuisi Leningradin mahdolliseen valtaukseen. Ne eivät liioin antaisi muidenkaan käyttää Karjalan kannaksen alueita sellaiseen tarkoitukseen.”[iv]

”Mielenkiintoista on kuitenkin tarkastella tätä samaa probleemaa puhtaasti strategisena kysymyksenä. Tämä voidaan lyhyimmin tehdä asettamalla seuraava kysymys: Millaiset mahdollisuudet suomalaisilla oli jatkaa hyökkäystä sillä hetkellä kun he sen keskeyttivät, ja mitä seurauksia jatkamisesta olisi ollut? Vastaukset tuovat samalla esille sen, mitä Karjalan kannaksen sotatointen pysäyttäminen itse asiassa merkitsi venäläisille, saksalaisille, suomalaisille ja sodan jatkuvalle kululle.”[v]

”Leningradia kohti hyökkäävä saksalainen armeijaryhmä saavutti Viron itärajalla sijaitsevan Narvan kaupungin heinäkuun 19. päivänä ja eristi siten Virossa puolustautuvat venäläiset joukot Leningradista. Vain hajanaisia osia pääsi vesitse pois saartorenkaasta. Ilmajärven seudulla käydyssä suuressa tuhoamistaistelussa saksalaiset löivät kolmen venäläisen armeijan joukot. Tuhon välttäneistä vetäytyi osa kaakkoon Moskovan suuntaan ja osa koilliseen, Leningradin alueelle. Syyskuun 8. päivänä - siis melkeinpä täsmälleen silloin kun suomalaiset pysäyttivät oman etenemisensä - saksalaisten ensimmäinen hyökkäyskiila saavutti Laatokan lounaiskolkan ja katkaisi Leningradin maayhteydet muuhun Venäjään. Sen jälkeen saksalaiset ryhtyivät laajentamaan menestystään Leningradin suuntaan ja yrittämään läpimurtoa kaupungin itäpuolitse saadakseen yhteyden suomalaisiin. Tulokset rajoittuivat paikallisiin menestyksiin. Saksalaiset joukot olivat väsyneitä pitkästä etenemisestään, taisteluvahvuudet olivat suuresti supistuneet, huoltokin oli hankalaa eikä linnoitustykistöä ollut paikalla murtamassa venäläisten asemia. Joka tapauksessa saksalaiset kuitenkin painostivat venäläisiä syys- ja lokakuun ajan, kunnes ensin lieju ja sitten pakkanen tekivät lopun heidän yrityksistään. Leningradin puolustajien oli ponnistettava kaikki voimansa säilyttääkseen asemat kaupungin edustalla.

Tätä taustaa vasten on tarkasteltava, mitä sotilaallisia mahdollisuuksia suomalaisilla oli jatkaa hyökkäystään. --

Suomalaisilla oli omasta takaa niin runsaasti käytettävissä kenttätykistöä, kevyttä ja raskasta, että se hyvin olisi riittänyt aikaansaamaan suppealla alueella ensimmäisen suuruusluokan tulenkeskityksen. Samoin heillä oli vapaasti käytettävissään täysin riittävä määrä jalkaväkeä syöttämään hyökkäystä eteenpäin. Pelkästään Kannaksen rintaman takana oli vapaana nelisen divisioonaa. Etulinjan divisioonien kaistoja olisi vaaratta voinut levittää siten, että vielä olisi ollut saatavissa kaksi divisioonaa lisää. Mikäli vahvennuksia vielä olisi tarvittu, olisi niitä saatu Laatokan Karjalasta, jos päähuomio olisi kiinnitetty Leningradin suuntaan eikä ajateltu hyökkäyksen jatkamista Laatokan itäpuolitse tai Petroskoin suuntaan ennen kuin Kannaksen operaatio oli päättynyt. Käytännöllisesti katsoen koko keski- ja ylijohdon tykistö olisi voitu irrottaa murtamaan Leningradin pohjoisrintamaa.

Hyökkäys olisi voitu keskittää ahtaalle alueelle. Lyhin tie Rajajoelta Leningradiin olisi ehkä tullut hyvinkin vaikeaksi, sillä se oli tiettävästi vahvimmin linnoitettu ja miehitetty. Mutta hyökkäystä ei olisikaan pitänyt sijoittaa sinne, vaan ehkä Lempaalanjärven kummallekin puolelle. Sisäänmurto olisi myös voitu suorittaa niin kapealla alueella, että korkeimman luokan tulentiheys oli taattu, ja hyökkäystä olisi voitu viedä eteenpäin kapeana kiilana, koska etäisyys Nevan niskan saksalaisiin joukkoihin oli lyhyt.

Hyökkäys olisi alusta alkaen voitu saattaa sopusointuun saksalaisten toiminnan kanssa. Ensimmäinen operatiivinen päämäärä oli tällöin ollut Leningradin eristäminen Laatokasta, toinen saartorenkaan supistaminen.

Voitaneen pitää sangen varmana, että sisäänmurto olisi onnistunut, kun vastassa olivat Karjalan kannaksen taisteluissa sekaisin menneet ja raskaita tappioita kärsineet venäläiset joukot. Silloin kun hyökkäys keskeytyi, oli etulinjassa suomalaisten tiellä harva, suin päin miehitetty ja vaillinaisesti johdettu puolustajien tukikohtien ketju. Edellä esitetty tarkastelu osoittanee, että hyökkäystä olisi myös voitu kehittää. Venäläiset joukot joutuivat äärimmäisen kovalle koetukselle jo taistellessaan väsyneitä ja huonosti huollettuja saksalaisia joukkoja vastaan, joten ne tuskin olisivat kestäneet sitä lisäpainetta, minkä Suomen armeijan päävoimien hyökkäys ahtaalla alueella olisi tuottanut. Vaikeampaa sensijaan on arvioida kuinka paljon aikaa sellainen kaksoishyökkäys etelästä ja pohjoisesta olisi vienyt. Vähintään siihen ehkä olisi mennyt pari viikkoa. Siinä ajassa olisi saartorengasta luultavasti voitu kiristää niin, että saksalaisten pohjoisryhmän päävoimat olisi voitu irrottaa uusiin tehtäviin.

Jos tämä harkintaan ja laskemiseen perustuva näkemys on osapuilleen oikea, niin voidaan sanoa, että Suomen hallitus ja ylipäällikkö tekivät venäläisille korvaamattoman sotilaallisen palveluksen keskeyttäessään hyökkäyksensä poliittisista syistä. Saksalaisten pohjoisen armeijaryhmän vapautuminen uusiin tehtäviin syyskuun kuluessa ja sen huollon siirtyminen kulkemaan vesitse Leningradin kautta olisi kokonaan mullistanut yleisen sotilaallisen tilanteen. Jälkeenpäin on mahdoton sanoa, mihin se olisi johtanut, mutta joka tapauksessa olisi Moskovan edustalla näyttänyt kokonaan toisenlaiselta, jos pohjoinen armeijaryhmä olisi painostanut luoteesta muiden lisäksi.”[vi]

Eikä siinä kaikki, että Suomi ei suostunut hyökkäämään Pietariin. Suomi myös kieltäytyi antamasta Saksalle lupaa käyttää lentokenttiään Pietariin suunnattaviin ilmahyökkäyksiin.[vii]  

Venäjällä oli Karhalan Kannaksella Suomea vastassa vähän ja heikkoja joukkoja, joten etenemistä Pietarin suuntaan olisi ollut täysin mahdollista jatkaa - vaan halu jatkaa puuttui Suomen poliittiselta ja sotilaalliselta johdolta.

Professori Ohto Manninen: Suomalaisia vastassa Karjalan Kannaksella Pietarin linnoitusalueella oli heikot voimat - noin kahdeksan divisioonaa, mutta useimmat niistä olivat pieniä ja ilman raskasta aseistusta. Suomalaiset pysäyttivät hyökkäyksensä eivätkä yrittäneetkään tunkeutua linnoitusalueelle.[xviii]

Saksalainen näkemys

Kenraali Waldemar Erfurth: ”Karjalan kannaksella rajoituttiin kuitenkin vaatimattomaan kompromissiin sikäli, että määräävänä ei pitänyt olla poliittinen raja vaan maasto. Suostuttiin siihen, että suomalaiset joukot saivat hankkia itselleen taktillisesti suotuisat ja voimia säästävät asemat siitäkin huolimatta, että nämä tulisivat ole­maan kappaleen matkaa rajan toisella puolella. Mutta suomalaisten osallistumisesta saksalaisten hyökkäykseen Leningradia vastaan ei ollut puhettakaan. Ellei suomalaisilla syksyllä 1941 olisi ollut tätä poliittista kilpajuoksua, olisivat saksalaiset ja suomalaiset yhteisellä, vastakkaisilta suunnilta tapahtuneella hyökkäyksellä todennäköisesti vallanneet Leningradin. Se olisi saksalaissuomalaiselle rintamalle Suomenlahden pohjoispuolella koitunut aivan arvaamattoman suureksi menestykseksi ja parantanut strategista tilannetta. Suomalaiset olisivat saaneet vapaiksi riittävästi joukkoja osallistuakseen vahvoin voimin saksalaisten offensiiviin Muurmanninrataa vastaan.”[viii]

Puolueeton näkemys

”Tärkeintä kuitenkin oli, etteivät suomalaiset ylittäneet Karjalan kannaksella Rajajoella olevaa talvisotaa edeltänyttä rajaa kuin ainoastaan sen verran kuin puolustuksen kannalta oli välttämätöntä. Eivätkä suomalaiset liioin lähteneet mukaan muodostamaan aukotonta saartorengasta Leningradin ympärille. Mannerheim kieltäytyi osallistumasta Leningradin piiritykseen. Se oli ehdottomasti suurin syy siihen, että saksalaiset eivät onnistuneet valtaamaan Neuvostoliiton toiseksi suurinta kaupunkia.”[ix]

Muurmannin rata

Saksa onnistui ennalta ehkäisevässä iskussaan valtaamaan/tuhoamaan valtavat venäläiset sotamateriaalivarastot, jotka Venäjä oli keskittänyt länsirajalleen omaa hyökkäystään varten. Saksan joukkojen edetessä myös noin 85% Venäjän valtavasta sotateollisuudesta jäi saksalaisten käsiin tai tuhoutui (koska Venäjä oli sijoittanut sotateollisuutensa länteen oman hyökkäysaikomuksensa vuoksi).

Siten Venäjällä oli suunnattomista resursseistaan huolimatta valtava puute sotamateriaalista, polttoaineista, elintarvikkeista, jne.

USA ja Englanti antoivat Venäjälle todella massiivista materiaaliapua, joka yksiselitteisesti pelasti Venäjän luhistumiselta. Tämä materiaaliapu tuli tärkeimmässä alkuvaiheessa nimenomaan Muurmanskin kautta Muurmannin rataa pitkin.

Jos Muurmannin rata olisi katkaistu Sorokassa - johon Suomi olisi selvästi kyennyt - niin, ...

Kenraali Aksel Airo, apunaan kenraalit Erkki Raappana ja Ruben Lagus, teki kirjallisen operaatiosuunnitelman hyökkäyksestä Sorokkaan. Airo oli vielä sodan jälkeenkin varma siitä, että operaatio olisi onnistunut ja sanoi sodan jälkeen haastattelussa: »Minusta on virhe, ettei menty. Kun sodassa ollaan, pitää käyttää kaikki hommat.»[x]

Vaan Suomen sotilaallinen johto ja poliittinen johto tekivät poliittisilla perusteilla päätöksen, ettei Suomi katkaise Muurmannin rataa. Tällä päätöksellään he ilmeisesti pelastivat Venäjän luhistumiselta.  

Kenraali Erik Heinrichs: "Kysymys Muurmannin radan katkaisemisesta ei ollut mikään rutiinikysymys. Mannerheim ei epäillyt, ettei operaatio olisi ollut toteutettavissa. Mutta asialla oli suurpoliittinen tausta.

Muurmannin radan merkitys oli maailmansodan ensi vaiheessa sangen suuri. Materiaalikuljetuksia Venäjälle Englannista ja Amerikasta voitiin tähän aikaan suorittaa vain kahta tietä, itäistä, joka kulki Pohjois-Euroopan kalotin ympäri Murmanskiin ja Arkangeliin, sekä läntistä Pohjois-Amerikasta Kauko­itään, Siperian satamiin. Vasta myöhemmin voitiin ruveta käyttämään tietä, joka vei Afrikan ympäri Persian lahdelle ja sieltä edelleen Etelä-Venäjälle. Talvisaikaan, jolloin jää sulki tien Arkangeliin, Nordkapin ympäri ohjatut valtavat tavaramäärät menivät kaikki Murmanskiin. --

Kenraali Heinrichs näyttää kirjassaan Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, sivuilla 296-304, että vaikka Mannerheim näennäisesti lupautui saksalaisille hyökkäämään Sorokkaan, niin hän käytännössä asetti hyökkäykselle sellaiset ehdot, ettei se hyökkäys voinut mitenkään toteutua. Professori Lundin on sanonut tästä Mannerheimin taktiikasta, että hän »petti» saksalaisia. Itse en käyttäisi näin voimakasta sanontaa. Suomi oli sellaisessa »pakkoraossa», että tällainen »kyllä-mutta» taktiikka on täysin puolustettavissa. Ainakaan sillä hetkellä kun Mannerheim esitti nämä »kyllä-muttansa», niin saksalaiset eivät esittäneet vastalausettaan - vaan jopa tyytyväisyytensä. Mannerheim oli suuri sotilas ja suuri poliitikko - se on sitten eri asia oliko tämä Suomen etu vaiko ei.

USA:n materiaalinen apu Venäjälle

- 427 284 kuorma-autoa (Studebecker, Dodge)

- 50 501 maastoautoa (Willys)

- 595 laivaa (28 fregattia, 105 sukellusvenettä, 77 miinalaivaa, 3 jäänmurtajaa, 140 sukellusveneentorjuntahävittäjää, 202 torpedovenettä…)

- 13 303 panssaroitua kuljetusvaunua ja vetäjää

- 35 041 moottoripyörää

- 8 089 rautatiekiskojen paikoittajaa

- 1 981 veturia

- 11 155 rautatievaunua

- 136 000 tonnia räjähdysaineita

- 3 820 906 tonnia elintarvikkeita (etupäässä lihasäilykkeitä, voita, suklaata, …)

- 2 541 008 tonnia öljytuotteita

- 2 317 694 tonnia terästä (myös panssariterästä)

- 50 413 tonnia nahkaa

- 15 010 900 paria sotilassaappaita

- 4 952 hävittäjää Aerocobra

- 2 410 Kingcobraa

- yhteensä 9 681 viittä tyyppiä hävittäjiä ja pommikoneita

- 423 107 kenttäpuhelinta

- 5 807 tonnia alumiiniputkia

- 166 699 tonnia alumiinivaluja

- 56 387 tonnia alumiinipeltiä

- 34 793 tonnia pronssia ja messinkiä tankoina

- 7 335 tonnia pronssi- ja messinkilankaa

- 24 513 tonnia pronssia ja messinkiä levyinä

- 181 616 tonnia eristettyä kuparijohtoa

- 69 000 000 neliömetriä puuvillakangasta,

- 3 700 000 autonrengasta + 81 000 tonnia kumia

- satoja tuhansia radioita

- satoja tuhansia tonneja ratakiskoja

- 8 218 tykkiä

- 5 815 panssaritorjuntatykkiä

- 8 701 tykinvetäjää

- 473 000 000 tykistön kranaattia

- jne. loputtomasti

Alkaen 1.10.1941 vuoden 1945 31. toukokuuhun USA lähetti Venäjälle 2 660 kauppalaivaa, joissa oli 17 500 000 tonnia strategisia tarvikkeita. Matkalla upposi kymmeniä laivoja, joissa oli 1 300 000 tonnia tarvikkeita. Loput toimitettiin Venäjän satamiin.

Suomi olisi kyennyt jatkamaan hyökkäystä

Silloisessakin tilanteessa, mutta varsinkin jos Pietari olisi kukistettu Suomen avulla, Suomi olisi kyennyt jatkamaan hyökkäystä pidemmälle useassa kohtaa - joukoillemme olivat ”ovet auki”.

Lainaus: ”Joulukuun 6. päivän aamuna hyökkäsi jääkäriprikaatin kolmas porras, jääkäripataljoona tykistön ja hyökkäysvaunujen tukemana, toisen portaan läpi Lumpuisten itäpuolella. Se joutui heti kiivaaseen taisteluun vastassa olleen venäläisen osaston kanssa. Ajettuaan vihollisen pakosalle pataljoona pääsi täyteen vauhtiin, sillä venäläisten taistelukyky herpaantui, ja niin prikaatin komentaja käski sen jatkaa Poventsaan (piirros 75, sivulla 583). Matkalla se läpäisi venäläisten rakenta­man mutta miehittämättä jääneen puolustusaseman, tuhosi tai otti vangiksi tien varressa tapaamiaan vihollisryhmiä ja mursi toisen puolustuslinjan Poventsan kaupungin länsipuolella. Myöhään samana iltana taisteluosasto oli suorittanut tehtävänsä. Se työnsi vielä tiedusteluelimensä Stalinin kanavan itäpuolelle ja totesi, ettei sielläkään ollut järjestettyä puolustusta eikä enää rakennettuja asemiakaan. Läpimurto oli nyt täydellinen, ja sitä olisi ilmeisesti voitu jatkaa vielä paljon pitemmällekin.”[xi]

”Sungun niemimaan pohjoisranta [Äänisellä - jp] olisi muutenkin tarjonnut edullisen lähtökohdan hyökkäyksille, joilla olisi voitu laajentaa saavutettua menestystä, mutta kun ylipäällikkö oli päättänyt pysäyttää etenemisen lopullisesti, ei tätä lähtökohtaa käytetty hyväksi.”[xii]  

Vahvennettu komppania JP3:sta kävi Haapaselän kylässä 12 km Poventsasta itään. Sitä ei mainita prikaatin sotapäiväkirjassa, sillä Kanavan ylitys oli kielletty.[xix] Sinnekin suuntaan olisi päässyt jos olisi luvattu mennä.

”Oikaistuaan rintamalinjan Keski-Kannaksella suomalaiset pysäyttivät hyökkäyksensä Leningradin uloimman puolustusaseman eteen. Suomen ylin johto toi sotamarsalkka Wilhelm Keitelille lähetetyssä kirjeessä jälleen julki ehdottoman kielteisen kannan etenemisestä Leningradiin. Suomalaisten rintamakomentajien käsityksen mukaan eteneminen pidemmällekin kohti Leningradia olisi voimasuhteiden puolesta ollut mahdollista.”[xiii]  

Kenraali Erik Heinrichs: "Kannaksen ryhmän komentaja piti tilannetta »täysin turvattuna», uskoipa omien hyökkäysoperaatioiden menevän helposti eteenpäin."[xvi] Edellä kirjoitettiin, että suomalaisten rintamakomentajien mukaan eteneminen pidemmälle kohti Pietaria olisi ollut voimasuhteiden puolesta mahdollista - tässä sitten kerrotaan, että Karjalan Kannaksen vastuullisen komentajan mielestä hyökkäysoperaatio olisi mennyt helposti eteenpäin. Tämä tarkoittaa sitä, mitä saksalaisetkin ovat tähdentäneet - kun suomalaiset pysäyttivät täysin hyökkäyksensä ja kieltäytyivät uhkaamasta Pietaria, niin Venäjä veti joukkonsa Karjalan Kannakselta saksalaisia vastaan - ja edes häirintähyökkäys Suomen taholta olisi muuttanut kuvion täysin. Vaan ei - Suomi oli tehnyt poliittisen päätöksen, että Suomi EI uhkaa Pietaria. Pitäisiköhän otsikosta poistaa kysymysmerkki?

Presidentti Risto Rytin ohjelma 7.1.1942: ”ponnistuksemme omassa sodassamme Venäjää vastaan on koetettava rajoittaa mahdollisimman vähiin”[xiv]

Jenkkitutkijan näkemys

Lainaan USA:n armeijan sotahistoriallisen toimiston julkaisua. Earl F. Ziemke on Wisconsinin yliopiston FT pääaineena historia, osaa venäjää, saksaa ja japania niin hyvin, että voi käyttää niillä kielillä laadittuja asiakirjoja tutkimuksissaan.

”Saksalaisen strategian ratkaisevin erehdys Pohjoisella sotanäyttämöllä oli se, ettei pohjoista meritietä Neuvostoliittoon katkaistu. --

[Hyökkäys] Rautatien katkaisemiseksi Sorokassa ja sitä seuraava eteneminen Arkangeliin olisi täydellisesti sulkenut pohjoisen tien ja antanut Neuvostoliitolle ratkaisevan iskun. --

Toinen haitta, jolla oli mitä tuhoisimmat seuraukset Pohjoisen sotanäyttämön operaatioihin, oli Leningradin valtauksen epäonnistuminen. Näyttää siltä, että kaupunki olisi voitu vallata syyskuussa 1941 -- Leningradin valtaus olisi luultavasti tehnyt mahdolliseksi saksalais-suomalaisen iskun Sorokkaan ja Arkangeliin. Se olisi varmaan suuresti lujittanut Suomen armeijan asemaa ja tasoittanut tietä jatkuville yhdistetyille operaatioille.

Puutteellisesti määritelty ja luonnostaankin epävakaa asetoveruus Suomen kanssa oli suurena syynä siihen jäykkään ilmapiiriin, mikä vallitsi kaikkien Pohjoisen sotanäyttämön vaiheiden aikana. Suomalaiset olisivat saattaneet tarjota kahta suuriarvoista strategista palvelusta, apua Leningradin valtaukseen ja osallistumista operaatioon Muurmannin rataa vastaan; kummastakin he kieltäytyivät.”[xv]

Kommentti Ziemken näkemykseen Arkangelin osalta. Muurmanskin satamat olivat USA:n avun kannalta ratkaisevan tärkeät - ne olivat jäävapaat myös talvella ja kykenivät vastaanottamaan suuria materiaalimääriä. Siten edellä lainaamassani tekstissä mainittu Arkangel ei ollut niin merkittävä kuin tekstistä voisi päätellä. Toki se lisäsi Venäjän kykyä ottaa vastaan materiaalia kesällä, joten siitä olisi ollut Venäjälle iloa sitten kesällä 1942, mutta sota olisi voinut hyvinkin ratketa jo ennen sitä, JOS Suomi olisi tukenut Saksan hyökkäystä Pietariin ja vallannut Sorokan.

Yhteenveto

Venäjä pyrki valloittamaan koko Euroopan - aluksi. Saksa ennätti kuitenkin ensin hyökätä erittäin alivoimaisena itään, joten Venäjä onnistui valloittamaan vain puoli Eurooppaa ja vain puoleksi vuosisadaksi.

Vaikka Venäjä oli Talvisodan rauhansopimuksella ryöstänyt Suomelta noin 12 % Suomen laillisesta alueesta, joka oli vapaaehtoisesti sovittu Venäjän ja Suomen kesken Tarton rauhansopimuksessa ja hyökännyt uudelleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05 - aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, niin Suomi ei ollut valmis uhkaamaan Venäjän etuja hyökkäämällä Pietariin ja/tai Sorokkaan - vaikka se olisi voinut olla Suomen ja koko ihmiskunnan etu.

Kun Suomi kieltäytyi auttamasta Saksaa kukistamaan Pietarin ja katkaisemasta USAn ja Englannin suunnattomia materiaalitoimituksia Venäjälle valtaamalla Sorokan, niin Saksan voimat eivät riittäneet kukistamaan imperialistista Venäjää.

Siten Venäjä sai jälleen ryöstettyä Suomelta noin 12% Suomen laillisesta alueesta. Sittemmin Viro, Latvia, Liettua, Puola, Unkari, Tshekkoslovakia, Ukraina, Georgia, jne. ovat vapautuneet Venäjän orjuudesta. Olisi jo korkea aika Venäjän palauttaa Suomelle ne Suomelta ryöstämänsä alueet - tyhjinä, kuten ne ryöstikin.

Jatkosota

Etusivulle