Glantz: Stumbling Colossus

Tuula Hölttä - Juhani Putkinen

Sotahistoriasta kiinnostuneissa piireissä on keskusteltu jo pitkään Toisen Maailmansodan syistä, jotka johtivat lopulta Venäjän ja Saksan väliseen sotaan. Asiasta on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja artikkeleita sekä väitelty mm. Internetfoorumeilla.

Daniel C. Holtrop Indianan yliopistosta on todennut eversti David. M. Glantzin Stumbling Colossus –tutkimusta koskevassa internetkolumnissaan[i], että natsia ei tee kenestäkään se, että hän kysyy suunnitteliko Stalin hyökkäystä Saksan armeijan kimppuun 1941, eikä kenestäkään stalinistia se, jos hän sanoo, ettei Stalin aikonut hyökätä 1941.

Tämän artikkelin tarkoitus on pohtia omalta osaltaan Saksan ja Venäjän väliseen sotaan ja Saksan Barbarossa-hyökkäykseen johtaneita tapahtumia ja tutkijoiden tulkintoja siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton länsirajalla ennen Barbarossa-hyökkäyksen käynnistymistä 22.6.1941.

Kohti vuoden 1939 tapahtumia

Sodan alkusyiden on sanottu juontavan Ensimmäisen Maailmansodan lopettaneesta Versaillesin sopimuksesta, jota on pidetty Saksalle epäedullisena. Sopimus johti Saksan kasvavaan yhteistyöhön Venäjän kanssa mm. sopimuksessa Saksalta kielletyn sotateknologian kehittämisessä ja rakentamisessa.

Saksan ja Venäjän yhteistyön huipennuksena voi pitää maiden välisen liiton 23.8.1939 vahvistanutta Molotov-Ribbentrop –sopimusta, joka oli Saksan ja Venäjän välinen hyökkäämättömyyssopimus. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa maat tekivät keskinäisen sopimuksen Itä-Euroopan itsenäisiä valtioita koskevasta etupiirijaosta.

Stalin: Drang nach Westen – Hitler: Drang nach Osten

Ideologinen ristiriita maiden välillä sai alkunsa jo Leninin noustua valtaan Venäjällä. Leninin tavoitteena oli maailmanvallankumous, kommunistinen maailma, jota johtaa Moskovan Komintern.  Lenin katsoi, että Saksan vallankumouksen onnistuminen oli välttämätön vallankumouksen onnistumiselle Euroopassa.  Hän myös piti selviönä sitä, että kapitalismi voidaan lopullisesti kukistaa maailmasta vain kommunismin ja kapitalismin välisen sodan avulla. Stalin jatkoi Leninin viitoittamalla tiellä.

Maiden välille loi epäluottamusta myös se, että vaikka Venäjä oli virallisesti Saksan kumppani, se samalla rahoitti ja tuki Saksan kommunistista puoluetta, joka pyrki vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kumoamiseen.

Poliittisista ideologioista Hitler tunsi suurinta antipatiaa Venäjältä alkunsa saanutta bolsevismia kohtaan. Hän kirjoitti v. 1926 Mein Kampf –teoksensa toisessa osassa: ”Miten voidaan saksalaiselle työmiehelle selittää bolshevismi kirotuksi rikokseksi ihmiskuntaa kohtaan, jos itse solmitaan liitto tuon hornan sikiön järjestöjen kanssa, se siis suurin piirtein tunnustetaan? Mitä oikeutta silloin on tuomita suuriin joukkoihin kuuluvia heidän tuota maailmankatsomusta kohtaan osoittaman myötämielisyyden johdosta, jos valtion johtajat itse valitsevat saman maailmankatsomuksen edustajat liittolaisikseen?”[ii]

Kommunistien johtama Venäjä tunsi epäluottamusta antibolsevistisen Hitlerin aikeita kohtaan.  Hitler katsoi päävihollisvaltiokseen Euroopassa kuitenkin Ranskan, joka oli miehittänyt Ruhrin alueen v. 1923 ja toivoi liittoa Englannin kanssa[iii] Saksan selustatueksi ja turvaksi. Hitler: ”Saksan kansan leppymätön verivihollinen on ja sellaisena pysyy Ranska.”[iv]

Taisteluni-kirjassa Hitler puhuu ”idässä olevasta maasta”, joka Saksan tulisi saada haltuunsa vaikka ”miekan avulla”.  Idässä olevaksi maaksi nimitettiin yleisessä puhekielessä tuohon aikaan entistä saksankielistä Itävalta-Saksaa.[v] Hitlerin suuri haave oli tuon, ja myös kaikkien Versaillesin rauhansopimuksessa Saksasta erotettujen entisten saksalaisten ja saksankielisten alueiden liittäminen takaisin Saksan valtioon. 

 

Molotov-Ribbentrop –sopimuksen rikkoutuminen

Vuoteen 1939 tultaessa Neuvostoliiton ”Kommunistinen puolue ei ollutkaan virallisesti luopunut maailmanvallankumouksen ideasta ja pyrkimyksistään lisätä neuvostotasavaltojen lukumäärää. Välineenä oli puna-armeija, joka vain täyttäisi kansainvälisen velvollisuutensa viedessään kommunismin naapurimaihin.”[vi]

Venäjä jakoi Puolan yhdessä Saksan kanssa 27.9.1939, pakotti Baltian maat solmimaan keskinäiset avunantosopimukset Venäjän kanssa ja perusti maihin suuria ilmavoima- ja laivastotukikohtia. Marraskuun 30.1939 Venäjä hyökkäsi Suomeen, joka ei ollut suostunut sen esittämiin vaatimuksiin Baltian maiden tavoin. Hyökkäyksen syyksi se ilmoitti olevansa pakotettu puolustautumaan Suomen ampumien ns. Mainilan laukausten vuoksi, jotka se itse lavasti saadakseen syyn sodan aloittamiseen.

Saksa valloitti huhtikuussa 1940 Tanskan ja Norjan ja käynnisti 10.5.1940 hyökkäyksen länsirintamalla. Kun Saksa oli siirtänyt joukkonsa länsirajalle ja  sitonut itsensä hyökkäykseen, Venäjä miehitti kesäkuussa  Baltian maat ja Bessarabian sekä Pohjois-Bukovinan, joka ei kuulunut Molotov-Ribbentrop –sopimuksessa sen etupiiriin eikä ollut koskaan kuulunut Venäjään.  Näillä toimenpiteillä Venäjä eliminoi Saksan ja sen välissä olleet pienet itsenäiset puskurivaltiot ja siirsi länsirajansa tältä osin Saksan itärajalle. 

Hitler aloitti Molotov-Ribbentrop –sopimuksen rikkoneen Pohjois-Bukovinan miehityksen jälkeen vastatoimenpiteenä Barbarossa-operaation  suunnittelun.

Neuvostoliiton kommunistihallinnon johtoon kuulunut Andrei Ždanov lausui vielä kesäkuussa 1941 Neuvostoliiton Korkeimmassa sotaneuvostossa näin: ”Olemme tulleet voimakkaiksi ja voimme ryhtyä aktiivisempaan tehtävien suorittamiseen. Sodat Puolassa ja Suomessa eivät olleet puolustussotia. Olemme jo lähteneet hyökkäyksellisen politiikan tielle.”[vii] Tämä oli jatkoa Stalinin puheelle 5.5.1941.

Tulkintoja joukkojen vahvuudes ta

Sotahistorioitsijoiden keskeisiä kysymyksiä Saksan ja Venäjän sodan alkutilanteessa Venäjän osalta on: 

-         montako sotilasta Venäjä oli keskittänyt länteen;

-         montako jalkaväkidivisioonaa oli lännessä;

-         montako panssaridivisioonaa oli lännessä;

-         montako moottoroitua divisioonaa oli lännessä;

-         montako laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa oli lännessä;

-         montako ratsuväkidivisioonaa oli lännessä;

-         montako tykkiä ja kranaatinheitintä oli lännessä;

-         montako hyökkäysvaunua oli lännessä;

-         montako sotilaslentokonetta oli lännessä;

-         millaisia joukkoja oli parhaillaan tulossa länteen;

-         millaiset suunnitelmat puna-armeijalla oli;

-         mihin oli sijoitettu armeijaryhmien (rintama), armeijoiden, armeijakuntien ja divisioonien komentopaikat;

-         mihin oli sijoitettu ammusvarastot, polttoainevarastot, tykistö, jne.;

-         mitä joukot tekivät kesäkuussa 1941 (kaivoivatko juoksuhautoja, rakensivatko korsuja ja tykistön tuliasemia, miinakenttiä, piikkilankaesteitä - vai valmistautuivatko hyökkäämään länteen)?

Jokaisen tällaisen tiedonjyvän kohdalla nousee keskeisenä tekijänä esille tiedonlähteen luotettavuus. Kun Venäjän näitä asioita sisältävät arkistot ovat edelleen yli 65 vuoden kuluttua tapahtumista suljettuina riippumattomilta tutkijoilta ja internetfoorumeilla on mainostettu tämän Glantzin kirjoittaneen Stumbling Colossuksen tutkittuaan Venäjän salaisia arkistoja, niin kyseinen kirja oli kovasti kiinnostavan tuntuinen.

Käytettävissä olevien lähteiden ja arkistotietojen kirjavuus ja moniselitteisyys näkyy tutkijoiden toisistaan poikkeavina tulkintoina joukkojen vahvuuksissa kautta linjan.

Kremlin arkistoihin syvällisesti perehtyneen Juri Gorkovin mukaan aktiivisuus Venäjän ja Saksan välisellä rajalla selittyi osaltaan rajalla olevista pioneerijoukoista, jotka oli määrätty linnoitusalueiden, rautateiden ja lentokenttien rakentamiseen. Tähän tehtävään oli Gorkovin mukaan määrätty ja siirretty n. 500 pataljoonaa. Liikekannallepanon jälkeen heitä oli määrä täydentää 500 000:lla siviiliväestöön kuuluvalla.[viii]

Kirjassa Stumbling Colossus  David M. Glantz esittää, että linnoitusalueisiin kuului kesäkuussa 1941 n. 192 240 miestä ja että nämä eivät olleet taisteluvalmiina.[ix]

Samat poikkeamat näkyvät arvioissa muidenkin joukkojen määristä: Kun esimerkiksi Paul Carell esittää kirjassaan Marssi Venäjälle, että Venäjän joukoissa oli 4,7 miljoonaa[x] miestä Saksan 3,3 miljoonaa vastassa. Glantz antaa Venäjän miesvahvuudeksi lännessä 22.6.1941 vain 2,9 miljoonaa kaikkiaan mobilisoiduista 4 826 900 miehestä, mutta ei anna väitteensä tueksi lähdeviitettä arkistolähteeseen.[xi] Sen sijaan lähdeviite juuri tälle tiedolle (note 3 sivu 10) vie Voroshilovakatemian julkaisuun ja samassa notessa annetaan ”Soviet armed force strenght on 22 june at 5 373 000”. Venäjän rauhanajan asevoimien hän kuitenkin myöntää kesäkuuhun 1941 mennessä kasvaneen yli viiteen miljoonaan mieheen.[xii]

Pysähdytään hetkeksi miettimään Glantzin antamia tietoja siinä valossa, että internetkeskusteluissa on korostettu Glantzin tietojen perustuvan Venäjän salaisiin arkistodokumentteihin ja olevan faktaa:

-         Glantz toteaa yhdessä kohtaa kirjaansa, että 22.6.1941 oli kaikkiaan mobilisoitu 4 826 900 miestä, joista olisi muka ollut lännessä vain 2,9 miljoonaa miestä;

-         Ihan sama Glantz kertoo toisessa kohtaa samaa kirjaa, että jo Venäjän rauhanajan asevoimien miesmäärä oli kasvanut kesäkuuhun 1941 mennessä yli 5 miljoonaan mieheen;

-         Vielä oma lähdeviitteensä viekin taas uuteen lukemaan samalla päivämäärällä 22.6.1941 ja se on 5 373 000 miestä - eikä yksikään näistä lukemista perustu Glantzin arkistotutkimukseen, vaan lainauksiin muiden julkaisuista.

Samanlainen poikkeama on havaittavissa myös mm. hyökkäysvaunujen määrissä, ja jopa samasta yksiköstä annetut tiedot poikkeavat Stumbling Colossuksen sivuilla toisistaan riippuen vuodesta, jolloin ne on julkaistu.  Glantzin mukaan esimerkiksi viidennellätoista mekanisoidulla armeijakunnalla oli 22.6.1941 hyökkäysvaunuja 627 kpl (taulukko s. 158, lähteenä julkaisu vuodelta 1958), 749 kpl (taulukko s. 156, lähteenä julkaisu vuodelta 1989), 640 kpl (s.158) ja toisaalla luvuksi ilmoitetaan 738 kpl.

Toisen mekanisoidun armeijakunnan hyökkäysvaunumääräksi 22.6.1941 hän esittää 468 kpl (s.232), joka on vuoden 1959 tieto.  Toisaalla samassa kirjassa 1.6.1941 määrä olisi ollut 517 kpl, kun se nykyisten tietojen mukaan oli 527 kpl 22.6.1941.[xiii]

Tietoja Puna-armeijan vahvuuden kehityksestä (ilman NKVD-joukkoja) löytyy  tästä artikkelista:

1923

550 000 miestä

1927

586 000 miestä

1933

885 000 miestä

1937

1 100 000 miestä

1938

1 513 000 miestä

19.8.1939

2 000 000 miestä

1.1.1941

4 207 000 miestä

21.6.1941

5 500 000 miestä

Nimimerkki Viktor Suvorov (Vladimir Rezun) esittää kirjassaan Jäänsärkijä, sekä mm. sen jatkona ilmestyneissä kirjoissaan M-Päivä ja Viimeinen Tasavalta, että Venäjä valmistautui hyökkäämään länteen 6.7.1941 maailmanhistorian suurimmin voimin. Saksan isku itään 22.6.1941 kuitenkin torpedoi tämän Venäjän hankkeen. Suvorovin kirjoissa esitetään yksityiskohtaisia tietoja mm. Venäjän joukkojen keskityksistä länteen, hyökkäysvaunujen lukumääristä ja maahanlaskujoukkojen ällistyttävistä koulutusmääristä. Suvorovin lisäksi lukuisat muut tutkijat maailmassa ovat vakuuttuneet Venäjän hyökkäysaikomuksesta. Vain aiotun hyökkäyspäivän päivämäärät poikkeavat toisistaan (esimerkiksi 6.7., 10.7., 15.7. ja 10-15.7.1941).

David Glantz kertoi ystävällisesti jo kirjan johdannossa mikä oli hänen kirjansa tarkoitus. No, kuinka ollakaan tarkoituksena ei suinkaan ollut kertoa omaan huolelliseen arkistotutkimukseensa perustuen totuutta Venäjän asevoimien keskityksistä, varustuksesta, koulutuksesta, suunnitelmista, jne. 21.6.1941 - vaikka kirjan nimen alaotsikkona onkin: ”The Red Army on the Eve of World War”.

Ei, ei puhettakaan totuuden kertomisesta, vaan kirjan tarkoituksena oli vastahyökkäys Suvorovin nimeltä mainittuja kirjoja Jäänsärkijä ja M-Päivä vastaan - siten Suvorovin teorian Venäjän hyökkäysaikomuksesta kumoaminen.

Kuitenkin myös Glantz myöntää Saksan hyökkäyksen 22.6.1941 keskeyttäneen ja häirinneen Venäjän käynnissä ollutta liikekannallepanoa. Tästä huolimatta puna-armeija oli hänen mukaansa kasvanut 1.7.1941 n. 5,3 miljoonalla lisämiehellä.[xiv] Siis niiden 21.6.1941 rauhanajan armeijan ”yli viiden miljoonan miehen” lisäksi.

Sekä Daniel C. Holtrop Indianan Yliopistosta[xv] että Benjamin Schwarz[xvi]  pitävät Glantzin tutkimuksia sotilashistorioitsijoiden nimittämänä operatiivisena historiana. Glantzin dokumentit käyvät minuutilleen ja pikkutarkasti läpi sitä mitä tapahtui taistelukentillä, mutta ne eivät käsittele itärintaman poliittisia, sosiaalisia, diplomaattisia tai taloudellisia ulottuvuuksia, eivätkä kaikkia sotilaallisiakaan (Benjamin Schwarz).

Kun Suvorov väittää, että hyvin suuri osa Venäjän armeijasta oli vielä junissa, kun Saksa hyökkäsi, Glantzin joukkoja koskevissa taulukoissa ei näytetä kuljetusten aikana tuhoutuneiden joukkojen ja materiaalien määrää.

Useimmat Glantzin lähdetiedoista perustuvat sotilasaikakauslehtiin, koulutusmateriaaleihin ja muistelmiin, joista useimmat on julkaistu joko ennen tai jälkeen Brezhnevin ajan suhteellisen avoimuuden. Useimmat aidot arkistot pysyvät melko suljettuina. Glantz kuvaa avuttomuutta täyden liikekannallepanon alla, mutta Suvorovin mukaan se oli osa rakentuvaa kokonaisuutta, jonka oli tarkoitus yllättää saksalaiset. (Daniel C. Holtrop).

Hyökkäyskö paras puolustus?

Venäläishistorioitsija  Juri Gorkov julkisti  yhdessä V. Danilovin kanssa v. 1993 Puna-armeijan yleisesikunnan toimesta laaditun operaatiosuunnitelman, jossa 15.5.1941 annetaan yksityiskohtaiset ohjeet joukkojen siirroille Venäjän länsirajalle. Suunnitelmassa laatijat pitivät välttämättömänä sitä, ettei Saksan sodanjohdolle anneta minkäänlaista mahdollisuutta aloitteen tekemiseen, vaan Saksan armeija tuhotaan hyökkäyksellä jo siinä vaiheessa, kun joukkojen organisointi on vielä kesken, eikä joukkojen välille ole syntynyt kosketusta.

Gorkovin mukaan Venäjän poliittisella johdolla ei ollut aikomusta hyökätä Saksaan. Hän perustelee näkemystään vuosikausia kestäneillä tutkimuksilla presidentin arkistossa (joka oli aiemmin Neuvostoliiton Kommunistisen Puoleen Keskuskomitean arkisto), Venäjän puolustusministeriön keskusarkistossa (ZAMO RF) ja lähihistorian dokumenttien tutkimus- ja säilytysarkistossa RZChIDNI).

Gorkov  on vakuuttunut, että kysymyksessä on puolustussuunnitelma, eikä Stalin koskaan hyväksynyt ajatusta Saksaan kohdistuvasta hyökkäyksestä. Hän kertoo, että suunnitelma noudattaa Venäjällä käytössä olleita aiempia suunnitelmia, joissa aina ensin edellytetään vihollisen hyökkäystä, johon Venäjä sitten tekee vastahyökkäyksen (vrt. Mainilan laukaukset). Suunnitelmaan sisältyvä käsky ”olla joukkojen keskittämisen jälkeen valmis ratkaisevaan hyökkäykseen” oli mainittu kaikissa suunnitelmissa kevään 1935 ja elokuun 1940 välisenä aikana.

Itse suunnitelmaa on kuvattu artikkelissa Suurhyökkäyssuunnitelma Groza.

Tarkoituksena jakaa operaatiosuunnitelmat sotilaspiireille Venäjän yleisesikunta työsti samanaikaisesti jokaiselle sotilaspiirin komentajalle operatiiviset käskyt, joissa oli määritelty konkreettiset tehtävät ja määräpäivät.

Käskyt työstettiin seuraaville piireille:

- Leningradin sotilaspiiri (Leningradski wojenny okrug, LWO) 14.5.1941, nro 503 912

- Baltian sotilaspiiri (Pribaltiski wojenny okrug, PribWO) 14.5.1941, nro 503 920

- Läntinen erikoissotilaspiiri (Sapadny ossoby wojenny okrug, SapOWO) 5.5.1941, nro 503 859

- Kievin erikoissotilaspiiri (Kijewski ossoby wojenny okrug, KOWO) 5.5.1941, nro 503 862

- Odessan sotilaspiiri (Odesski wojenny okrug, OdWO) 6.5.1941, nro 503 874.

Takarajat käskyjen työstämiselle sotilaspiireissä olivat esitetyssä järjestyksessä 25.5.41, 30.5.41, 25.5.41 ja 25.5.41 ja kaikki käskyt allekirjoittivat puolustuksesta vastaava kansankomissaari Timoshenko ja yleisesikunnan päällikkö Zhukov.  Ylimmän johdon taholta oli olemassa määräys, jonka mukaan liikekannallepanoon, keskitykseen ja kehittämiseen (sotilaspiireissä) tarkoitettu aika oli 25-30 päivää. Siinä ajassa armeijoiden oli pantava käskyt täytäntöön.

Gorkovin mukaan tiedemiesten suurin mielenkiinto kohdistuu lounaisrintamalle, koska ensimmäisen taistelujen arvioidaan nykyisin tapahtuneen siellä. Lounaisrintaman päätehtävä oli suojata kauttaaltaan Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan rajat. Joukkojen keskittämisen jälkeen sen oli yhdessä neljännen armeijan länsisiiven kanssa tehtävä ratkaiseva isku vihollisjoukkoihin Lublin-Sandomir –suunnalla ja edettävä Vistulaan. Edelleen sen piti hyökätä suunnassa Kielce, Piotrkov…ja edettävä Pilicaan Oderin yläjuoksulle. Operaatiosuunnitelmassa hyökkäyssyvyydeksi oli määritelty 200-350 kilometriä.

Kysymyksiä

Glantz kertoo puna-armeijan maavoimien divisioonien määrän kasvaneen vuodesta 1939 päivämäärään 15.6.1941 mennessä 98:sta 303:n ja miesten määrän 1,6 miljoonasta 5,3 miljoonaan.[xvii] Miksi ihmeessä Glantz kuitenkin väittää, että lännessä olisi ollut 22.6.1941 vain 2 901 000 miestä?

Yhtäältä Glantz korostaa, ettei Venäjällä ollut hyökkäyssuunnitelmia, ei keskittänyt joukkoja hyökkäykseen, niitä joukkoja oli hirveän vähän, hyökkäysvaunut olivat kehnoja (ja niitä oli vähän) - mutta toisaalla hän kuitenkin toteaa aivan oikein, että Venäjän suunnitelman mukaan sen piti eristää hyökkäämällä Saksa Balkanista.[xviii]

Väitteelleen ettei Stalin jokseenkin todennäköisesti hyväksynyt Venäjän suurhyökkäyssuunnitelma Grozaa Glantz antaa ”tarkan lähdeviitteen” - viittaamalla omaan kirjoitukseensa.[xix]

Glantzin mukaan Venäjän osittainen mobilisaatio (liikekannallepano) alkoi huhtikuussa 1941, mikä tieto tuntuu hyvin loogiselta huomioiden puna-armeijan miesmäärän räjähdysmäisen kasvun. Samaan hengenvetoon Glantz toteaa yleisesti tunnetun tosiasian, ettei Stalin uskonut (edes juuri ennen 22.6.1941) Saksan hyökkäävän .[xx]

Glantz kertoo Venäjän liikekannallepanoajoista: täysi liikekannallepano ja joukkojen keskitykset veisivät 15-30 päivää.[xxi] LKP-suunnitelman mukaan länteen piti tulla 6,5 miljoonaa miestä, joista olisi muka 22.6.1941 mennessä ollut vasta 2,9 miljoonaa.[xxii]

Joukkojen siirtokäskyjä oli annettu länteen keskitystä varten jo 10.5.1941 ja 13.5.1941 armeijatolkulla.[xxiii] Edellämainitun 15-30 päivän mukaan niiden kaikkien olisi pitänyt olla perillä hyvissä ajoin ennen 22.6.1941 - ja ainakin osa todellisuudessa olikin (ei vaan haluta myöntää niiden olleen perillä 22.6.1941).

Ennen Saksan hyökkäystä 22.6.1941 Venäjä oli toteuttanut liikekannallepanon, jossa palvelukseen oli kutsuttu 5 300 000 miestä lisää.

22.6.1941 oli lastattu länteen meneviä joukkojenkuljetusjunia 538 kpl. 455 junaa oli liikkeellä länteen ja 83 junaa oli jo purettu. Kaikki 939 junaa oli käynnissä olevasta sodasta huolimatta purettu 14.7.1941 mennessä.[xxiv]

Kerrataanpa vähän. Ennen Saksan hyökkäystä 22.6.1941 Venäjällä oli rauhanajan armeijassa eri tietojen mukaan 5 300 000 - 5 500 000 miestä + NKVD-joukot. Ennen Saksan hyökkäystä 22.6.1941 Venäjä oli toteuttanut liikekannallepanon, jossa palvelukseen oli kutsuttu 5 300 000 miestä lisää.

Ennen Saksan hyökkäystä 22.6.1941 oli lastattu 939 junaa kuljettamaan liikekannallepantuja joukkoja länteen. Niistä 83 oli ennättänyt perille ja purettu, 455 oli vielä matkalla länteen 22.6.1941 ja loputkin 401 junaa oli purettu 14.7.1941 mennessä. Tämä kaikki vaikka Stalin oli varma siitä, ettei Saksa hyökkää Venäjän kimppuun.

Mihin Venäjä tarvitsi 15.7.1941 noin 10 750 000 miestä käsittävän armeijan, 23 140 hyökkäysvaunua (1.6.1941)[xxv], 115 900 putkea tykistöä (22.6.1941)[xxvi], 10 armeijakuntaa maahanlaskujoukkoja (oli ennestään 5, käskettiin 1.4.1941 perustaa lisää 5)[xxvii], jne. - ellei Venäjä aikonut hyökätä länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa 1941?

Venäjän joukkojen käskettiin 15.6.1941 edetä salassa yömarssein länsirajalle.[xxviii]

Karpov kuvaa tilannetta 15.5.1941. Molemmat [Venäjä ja Saksa] ovat keskittäneet joukkoja rajalle. Venäjällä oli silloin rajalla 102 divisioonaa. II strategista aaltoa muodostettiin, se oli siirtymässä länteen ja saapuisi kesä-heinäkuun vaihteessa. Zhukovin kaavailema, Venäjän hyökkäystä varten tarvittava, ylivoima Saksaan nähden saavutettaisiin aikaisin heinäkuussa.[xxix]

Sivulla 289 Glantz kertoo Saksan tiedustelun arvion venäläisistä joukoista kesäkuun alussa 1941 ja mitä ”totuus” oli Glantzin mukaan:

Saksan arvio: 171 jalkaväkidivisioonaa, 33 1/3 ratsuväkidivisioonaa, 46 moottoroitua (panssari) prikaatia (15 divisioonaa vastaava määrä).

Glantz: Samaan aikaan puna-armeijan vahvuus oli 196 jalkaväkidivisioonaa, 13 ratsuväkidivisioonaa, 61 panssaridivisioonaa (58 mekanisoiduissa armeijakunnissa ja 3 erillistä) ja 31 moottoroitua divisioonaa(29 mekanisoiduissa armeijakunnissa ja 2 erillistä). Huom. Venäjän moottoroiduissakin divisioonissa oli runsaasti hyökkäysvaunuja.

Näistä Saksa arvioi olevan rajasotilaspiireissä 118 jalkaväkidivisioonaa, 20 ratsuväkidivisioonaa, 40 ”mobiilia prikaatia” (yhteensä n. 150 divisioonaa), kuitenkin Venäjällä oli [Glantz] siellä 171 eri tyyppistä divisioonaa. Saksan tiedustelu arvioi Euroopan puolella Venäjää olevan lisäksi 32 1/3 divisioonaa kun todellisuudessa [Glantz] niitä oli 100 divisioonaa.

Kerrataan. Tässä kohtaa kirjaa Glantz kertoo lännessä (Euroopan puoleisessa osassa Venäjää) olleen ”early June 1941” 271 divisioonaa (aiemmin mainitsemistaan 303 divisioonasta). Kuitenkin hän kehtaa toisaalla väittää lännessä olleen vain 2,9 miljoonaa miestä - ja sinne länteen keskitetyn koko ajan lisää joukkoja. Glantz on sortunut omaan näppäryyteensä.

Sivulla 292 Glantz sentään myöntää, että Venäjä on liioitellut Saksan joukkojen määrää ja vähätellyt omien joukkojensa määrää - vaan mitä Glantz sitten itse yrittää epätoivoisesti tehdä? Vielä sivulla 345 Glantz valittaa sitä, että Venäjän arkistot ovat suljettuja ja sitä, että Venäjä vääristelee tietoja. Ja jatkaa sivulla 348: ”On tärkeää huomata, että useimmat näistä materiaaleista ... [joita Glantz itse on käyttänyt lähteenään - jp] on jollakin tavoin PROSESSOITU”. Ja seuraavalla sivulla Glantz toteaa, että hyvin paljon materiaalia on edelleen suljettujen ovien takana.

On sinänsä hyvä, että Glantz toteaa Venäjän arkistomateriaalin olevan puutteellista, jäävänkin puutteelliseksi, sekä pahoittelee, ettei arkistoihin pääse.[xxx] Vaan eikö tässäkin ole kuitenkin epäjohdonmukaisuus - yhtäältä arkistoihin ei päästetä riippumattomia tutkijoita, mutta toisaalta hän sanoo arkistomateriaalin olevan puutteellista ja jäävänkin puutteelliseksi?

Yhtäältä Glantz korostaa, ettei Venäjällä ollut hyökkäyssuunnitelmia, ei keskittänyt joukkoja hyökkäykseen, niitä joukkoja oli hirveän vähän, hyökkäysvaunut olivat kehnoja (ja niitä oli vähän) - mutta toisaalla hän kuitenkin toteaa aivan oikein, että Venäjän suunnitelman mukaan sen piti eristää hyökkäämällä Saksa Balkanista.[xxxi] Mitä Glantz oikein ajaa takaa?

Entä miksi Stalin osittain Hitlerin mielen vastaisesti tuhosi puskurivaltiot itsensä ja Hitlerin väliltä, eikä esimerkiksi tukenut niiden puolustusta Saksaa vastaan. Mitä teki 160 pioneeripataljoonaa rajan välittömässä läheisyydessä 22.6.41 (taistelupioneerit  paitsi miinoittavat, myös raivaavat etulinjassa vihollisen miinoituksia hyökkäysjoukkojensa tieltä - ja ainakin 250-300 kilometriä länteenhän heidän oli suunnitelmansa mukaan tarkoitus hyökätä)! Ja lopuksi: Miksi Stalin ryhtyi tuohon suunnattomia henkisiä ja aineellisia voimavaroja vaatineeseen urakkaan, kun hän ei monien vain Venäjän puolustushaluun vetoavien mielestä uskonut lainkaan Saksan hyökkäävän?

Kirjan lähdemateriaali

Kun internetfoorumeilla on esitetty nimimerkkien takaa väitteitä, että Glantz on käyttänyt lähteinään Venäjän salaisten arkistojen muuten edelleen salaista materiaalia, niin katsotaanpa millaisia lähteitä Glantz onkaan käyttänyt. Varsinkin kun kyseiset nimimerkit ovat naureskelleet sille, että Suvorov on käyttänyt lähteinään kirjoja (mm. muistelmia) ja lehtiartikkeleita, eikä primäärilähteitä - eli arkistomateriaalia.

Kuinka ollakaan Glantzin lähteet olivat kirjoja (kuten marsalkka Zhukovin muistelmat), lehtiartikkeleita, ym. julkisia julkaisuja - aivan kuten Suvorovillakin. Tosin Glantz oli käyttänyt lähdeviitteissään tutkijoiden yleisesti käyttämää hankalahkoa viitejärjestelmää eikä yksinkertaisia suoria tarkkoja lähdeviitteitä (kuten Suvorov, ja tässäkin artikkelissa on käytetty).

Julkaisujen vuosilukuina esiintyi esimerkiksi 1958, 1959, 1963, 1989, jne. eli oleellinen osa tiedosta onkin neukkuajalta, jolla tiedämme (myös Glantz myöntää) tietojen olevan vääristeltyjä. Toki uudempiakin julkaisuja on käytetty, mutta juuri tärkeimmät tiedot olivat näitä ikivanhoja kommunistien propagandatarkoituksessa tekemiä väärennöksiä.

Esimerkkejä:

Sivulla 155 on hieno taulukko Mekanisoitujen Armeijakuntien panssareista, miehistä, jne. - mutta lähteenä ei suinkaan ole arkisto, vaan neukkuajan kirja.

Vastaavasti sivulla 160 väitetään puna-armeijalla olleen 22.6.1941 kaikkiaan 117 600 tykkiä ja kranaatinheitintä, joista läntisissä rajasotilaspiireissä muka vain 37 500 kpl (joka muuten sekin olisi ollut saksalaisiin nähden selvästi ylivoimainen - eversti Nordbergin mukaan Saksalla oli idässä: 7 184 kenttätykkiä ja noin 13 000 kranaatinheitintä).[xxxii] Tämä Glantzin esittämä määrä on päivänselvä valhe, eikä sille ole mitään arkistoviitettä vaan viite jonkun Ramanichevin kirjoitukseen.

Edellä luetun mukaan on ihan turha väittää, että tästä Glantzin kirjasta löytyy historiallinen totuus Venäjän joukkojenkeskityksistä yms. 21.6.1941.

Eli Viktor Suvorovin teorian kumoaminen on nähty Kremlissä niin tärkeäksi, että on järjestetty konferensseja (joihin osallistujia on kestitetty ruhtinaallisesti), seminaareja, kirjoitettu kirjoja - ja estetty riippumattomia tutkijoita pääsemästä tutkimaan Venäjän salaisia arkistoja koskien tilannetta 21.6.1941 vielä yli 65 vuotta sen ajankohdan jälkeenkin. Mitähän salattavaa Venäjällä on?

Ettei vaan se, että Venäjä aikoi hyökätä länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa 1941 - valloittamaan koko Euroopan (aluksi)?

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


[i] www.ess.uwe.ac.uk/GENOCIDE/review63.htm

[ii] Adolf Hitler, Taisteluni, Osa II, Porvoo 1941, s. 352

[iii] Adolf Hitler, Taisteluni, Osa I, 1942, s. 165 ja 388 sekä Osa II s. 297

[iv] Adolf Hitler, Taisteluni, Osa II, 1942, s. 299

[v] Mein Kampf, James Murphy: Translator’s Introduction, s. 7

[vi] Suomen Sotahistorian Komissio ry; Talvisodasta jatkosotaan; Mihail Semirjaga, s. 98

[vii] Suomen Sotahistorian Komissio ry: Talvisodasta jatkosotaan; Mihail Semirjaga, s. 98

[viii] Gorkov, Verteidigung oder Angriff, 190-207, Frankfurt am Main 2000

[ix] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, s. 151

[x] Paul Carell, Marssi Venäjälle, 2003, s. 56

[xi] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 10

[xii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 9

[xiii] http://rkkaww2.armchairgeneral.com/formation/mechcorps/mk41.htm

[xiv] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 14

[xv] atikkeli/ H-Net Reviews

[xvi] kirja-arvostelija/ The Atlantic Monthly

[xvii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 34

[xviii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 92

[xix] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 95

[xx] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 96

[xxi] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivut 100-101

[xxii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 101

[xxiii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 103

[xxiv] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 104

[xxv] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 293

[xxvi] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 315

[xxvii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 147

[xxviii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 105

[xxix] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivut 244-245

[xxx] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 77

[xxxi] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 92

[xxxii] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 174

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle

free counter