Sotahistoriasta kiinnostuneissa piireissä
on keskusteltu jo pitkään Toisen
Maailmansodan syistä, jotka johtivat lopulta Venäjän ja Saksan väliseen
sotaan. Asiasta on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja artikkeleita sekä väitelty
mm. Internetfoorumeilla.
Daniel C. Holtrop Indianan yliopistosta on
todennut eversti David. M. Glantzin Stumbling Colossus –tutkimusta koskevassa
internetkolumnissaan[i],
että natsia ei tee kenestäkään se, että hän kysyy suunnitteliko Stalin hyökkäystä
Saksan armeijan kimppuun 1941, eikä kenestäkään stalinistia se, jos hän
sanoo, ettei Stalin aikonut hyökätä 1941.
Tämän artikkelin tarkoitus on pohtia omalta osaltaan Saksan ja Venäjän väliseen sotaan ja Saksan Barbarossa-hyökkäykseen johtaneita tapahtumia ja tutkijoiden tulkintoja siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton länsirajalla ennen Barbarossa-hyökkäyksen käynnistymistä 22.6.1941.
Kohti
vuoden 1939 tapahtumia
Sodan alkusyiden on sanottu
juontavan Ensimmäisen
Maailmansodan lopettaneesta Versaillesin sopimuksesta, jota on pidetty
Saksalle epäedullisena. Sopimus johti Saksan kasvavaan yhteistyöhön Venäjän
kanssa mm. sopimuksessa Saksalta kielletyn sotateknologian kehittämisessä ja
rakentamisessa.
Saksan ja Venäjän yhteistyön
huipennuksena voi pitää maiden välisen liiton 23.8.1939 vahvistanutta
Molotov-Ribbentrop –sopimusta,
joka oli Saksan ja Venäjän välinen hyökkäämättömyyssopimus. Sopimuksen
salaisessa lisäpöytäkirjassa
maat tekivät keskinäisen sopimuksen Itä-Euroopan itsenäisiä valtioita
koskevasta etupiirijaosta.
Ideologinen ristiriita
maiden välillä sai alkunsa jo Leninin noustua valtaan Venäjällä. Leninin
tavoitteena oli maailmanvallankumous, kommunistinen maailma, jota johtaa
Moskovan Komintern. Lenin katsoi,
että Saksan vallankumouksen onnistuminen oli välttämätön vallankumouksen
onnistumiselle Euroopassa. Hän myös
piti selviönä sitä, että kapitalismi voidaan lopullisesti kukistaa
maailmasta vain kommunismin ja kapitalismin välisen sodan avulla. Stalin jatkoi
Leninin viitoittamalla tiellä.
Maiden välille loi epäluottamusta
myös se, että vaikka Venäjä oli virallisesti Saksan kumppani, se samalla
rahoitti ja tuki Saksan kommunistista puoluetta, joka pyrki vallitsevan
yhteiskuntajärjestelmän kumoamiseen.
Poliittisista
ideologioista Hitler tunsi suurinta antipatiaa Venäjältä alkunsa saanutta
bolsevismia kohtaan. Hän kirjoitti v. 1926 Mein Kampf –teoksensa toisessa
osassa: ”Miten voidaan saksalaiselle työmiehelle selittää bolshevismi
kirotuksi rikokseksi ihmiskuntaa kohtaan, jos itse solmitaan liitto tuon hornan
sikiön järjestöjen kanssa, se siis suurin piirtein tunnustetaan? Mitä
oikeutta silloin on tuomita suuriin joukkoihin kuuluvia heidän tuota
maailmankatsomusta kohtaan osoittaman myötämielisyyden johdosta, jos valtion
johtajat itse valitsevat saman maailmankatsomuksen edustajat
liittolaisikseen?”[ii]
Kommunistien johtama Venäjä tunsi epäluottamusta
antibolsevistisen Hitlerin aikeita kohtaan.
Hitler katsoi päävihollisvaltiokseen Euroopassa kuitenkin Ranskan, joka
oli miehittänyt Ruhrin alueen v. 1923 ja toivoi liittoa Englannin kanssa[iii]
Saksan selustatueksi ja turvaksi. Hitler: ”Saksan kansan leppymätön
verivihollinen on ja sellaisena pysyy Ranska.”[iv]
Taisteluni-kirjassa Hitler
puhuu ”idässä olevasta maasta”, joka Saksan tulisi saada haltuunsa vaikka
”miekan avulla”. Idässä
olevaksi maaksi nimitettiin yleisessä puhekielessä tuohon aikaan entistä
saksankielistä Itävalta-Saksaa.[v] Hitlerin suuri haave oli
tuon, ja myös kaikkien Versaillesin rauhansopimuksessa Saksasta erotettujen
entisten saksalaisten ja saksankielisten alueiden liittäminen takaisin Saksan
valtioon.
Vuoteen 1939 tultaessa
Neuvostoliiton ”Kommunistinen puolue ei ollutkaan virallisesti luopunut
maailmanvallankumouksen ideasta ja pyrkimyksistään lisätä
neuvostotasavaltojen lukumäärää. Välineenä oli puna-armeija, joka vain täyttäisi
kansainvälisen velvollisuutensa viedessään kommunismin naapurimaihin.”[vi]
Venäjä jakoi Puolan yhdessä
Saksan kanssa 27.9.1939, pakotti Baltian maat solmimaan keskinäiset
avunantosopimukset Venäjän kanssa ja perusti maihin suuria ilmavoima- ja
laivastotukikohtia. Marraskuun 30.1939 Venäjä hyökkäsi Suomeen,
joka ei ollut suostunut sen esittämiin vaatimuksiin Baltian maiden tavoin. Hyökkäyksen
syyksi se ilmoitti olevansa pakotettu puolustautumaan Suomen ampumien ns.
Mainilan laukausten vuoksi, jotka se itse lavasti saadakseen syyn sodan
aloittamiseen.
Saksa valloitti huhtikuussa
1940 Tanskan ja Norjan
ja käynnisti 10.5.1940 hyökkäyksen länsirintamalla. Kun Saksa oli siirtänyt
joukkonsa länsirajalle ja sitonut
itsensä hyökkäykseen, Venäjä miehitti kesäkuussa Baltian
maat ja Bessarabian sekä Pohjois-Bukovinan, joka ei kuulunut Molotov-Ribbentrop
–sopimuksessa sen etupiiriin eikä ollut koskaan kuulunut Venäjään.
Näillä toimenpiteillä Venäjä eliminoi Saksan ja sen välissä olleet
pienet itsenäiset puskurivaltiot ja siirsi länsirajansa tältä osin Saksan itärajalle.
Hitler aloitti
Molotov-Ribbentrop –sopimuksen rikkoneen Pohjois-Bukovinan miehityksen jälkeen
vastatoimenpiteenä Barbarossa-operaation suunnittelun.
Neuvostoliiton kommunistihallinnon johtoon kuulunut Andrei Ždanov lausui vielä kesäkuussa 1941 Neuvostoliiton Korkeimmassa sotaneuvostossa näin: ”Olemme tulleet voimakkaiksi ja voimme ryhtyä aktiivisempaan tehtävien suorittamiseen. Sodat Puolassa ja Suomessa eivät olleet puolustussotia. Olemme jo lähteneet hyökkäyksellisen politiikan tielle.”[vii] Tämä oli jatkoa Stalinin puheelle 5.5.1941.
Tulkintoja
joukkojen vahvuudes
Sotahistorioitsijoiden
keskeisiä kysymyksiä Saksan ja Venäjän sodan alkutilanteessa Venäjän
osalta on:
-
montako sotilasta Venäjä oli keskittänyt länteen;
-
montako jalkaväkidivisioonaa oli lännessä;
-
montako panssaridivisioonaa oli lännessä;
-
montako moottoroitua divisioonaa oli lännessä;
-
montako laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa oli lännessä;
-
montako ratsuväkidivisioonaa oli lännessä;
-
montako tykkiä ja kranaatinheitintä oli lännessä;
-
montako hyökkäysvaunua oli lännessä;
-
montako sotilaslentokonetta oli lännessä;
-
millaisia joukkoja oli parhaillaan tulossa länteen;
-
millaiset suunnitelmat puna-armeijalla oli;
-
mihin oli sijoitettu armeijaryhmien (rintama), armeijoiden,
armeijakuntien ja divisioonien komentopaikat;
-
mihin oli sijoitettu ammusvarastot, polttoainevarastot, tykistö, jne.;
-
mitä joukot tekivät kesäkuussa 1941 (kaivoivatko juoksuhautoja,
rakensivatko korsuja ja tykistön tuliasemia, miinakenttiä, piikkilankaesteitä
- vai valmistautuivatko hyökkäämään länteen)?
Jokaisen tällaisen
tiedonjyvän kohdalla nousee keskeisenä tekijänä esille tiedonlähteen
luotettavuus. Kun Venäjän näitä asioita sisältävät arkistot ovat edelleen
yli 65 vuoden kuluttua tapahtumista suljettuina riippumattomilta tutkijoilta ja
internetfoorumeilla on mainostettu tämän Glantzin kirjoittaneen Stumbling
Colossuksen tutkittuaan Venäjän salaisia arkistoja, niin kyseinen kirja oli
kovasti kiinnostavan tuntuinen.
Käytettävissä olevien lähteiden
ja arkistotietojen kirjavuus ja moniselitteisyys näkyy tutkijoiden toisistaan
poikkeavina tulkintoina joukkojen vahvuuksissa kautta linjan.
Kremlin arkistoihin syvällisesti
perehtyneen Juri Gorkovin mukaan aktiivisuus Venäjän ja Saksan välisellä
rajalla selittyi osaltaan rajalla olevista pioneerijoukoista, jotka oli määrätty
linnoitusalueiden, rautateiden ja lentokenttien rakentamiseen. Tähän tehtävään
oli Gorkovin mukaan määrätty ja siirretty n. 500 pataljoonaa.
Liikekannallepanon jälkeen heitä oli määrä täydentää 500 000:lla
siviiliväestöön kuuluvalla.[viii]
Kirjassa Stumbling Colossus
David M. Glantz esittää, että linnoitusalueisiin kuului kesäkuussa
1941 n. 192 240 miestä ja että nämä eivät olleet taisteluvalmiina.[ix]
Samat poikkeamat näkyvät
arvioissa muidenkin joukkojen määristä: Kun esimerkiksi Paul Carell
esittää kirjassaan Marssi Venäjälle, että Venäjän joukoissa oli
4,7 miljoonaa[x] miestä Saksan 3,3
miljoonaa vastassa. Glantz antaa Venäjän miesvahvuudeksi lännessä 22.6.1941
vain 2,9 miljoonaa kaikkiaan mobilisoiduista 4 826 900 miehestä, mutta ei anna väitteensä
tueksi lähdeviitettä arkistolähteeseen.[xi]
Sen sijaan lähdeviite juuri tälle tiedolle (note 3 sivu 10) vie
Voroshilovakatemian julkaisuun ja samassa notessa annetaan ”Soviet armed force
strenght on 22 june at 5 373 000”. Venäjän
rauhanajan asevoimien hän kuitenkin myöntää kesäkuuhun 1941 mennessä
kasvaneen yli viiteen miljoonaan mieheen.[xii]
Pysähdytään hetkeksi
miettimään Glantzin antamia tietoja siinä valossa, että
internetkeskusteluissa on korostettu Glantzin tietojen perustuvan Venäjän
salaisiin arkistodokumentteihin ja olevan faktaa:
-
Glantz toteaa yhdessä kohtaa kirjaansa, että 22.6.1941 oli kaikkiaan
mobilisoitu 4 826 900 miestä, joista olisi muka ollut lännessä vain 2,9
miljoonaa miestä;
-
Ihan sama Glantz kertoo toisessa kohtaa samaa kirjaa, että jo Venäjän
rauhanajan asevoimien miesmäärä oli kasvanut kesäkuuhun 1941 mennessä yli 5
miljoonaan mieheen;
-
Vielä oma lähdeviitteensä viekin taas uuteen lukemaan samalla päivämäärällä
22.6.1941 ja se on 5 373 000 miestä - eikä yksikään näistä lukemista
perustu Glantzin arkistotutkimukseen, vaan lainauksiin muiden julkaisuista.
Samanlainen poikkeama on
havaittavissa myös mm. hyökkäysvaunujen määrissä, ja jopa samasta yksiköstä
annetut tiedot poikkeavat Stumbling Colossuksen sivuilla toisistaan riippuen
vuodesta, jolloin ne on julkaistu. Glantzin
mukaan esimerkiksi viidennellätoista mekanisoidulla armeijakunnalla oli
22.6.1941 hyökkäysvaunuja 627 kpl (taulukko s. 158, lähteenä
julkaisu vuodelta 1958), 749 kpl (taulukko
s. 156, lähteenä
julkaisu vuodelta 1989), 640 kpl (s.158)
ja toisaalla luvuksi ilmoitetaan 738 kpl.
Toisen mekanisoidun
armeijakunnan hyökkäysvaunumääräksi 22.6.1941 hän esittää 468 kpl
(s.232), joka on vuoden 1959 tieto. Toisaalla
samassa kirjassa 1.6.1941 määrä olisi ollut 517 kpl, kun se nykyisten
tietojen mukaan oli 527 kpl 22.6.1941.[xiii]
Tietoja Puna-armeijan
vahvuuden kehityksestä (ilman NKVD-joukkoja) löytyy tästä artikkelista:
1923 |
550 000
miestä |
1927 |
586 000
miestä |
1933 |
885 000
miestä |
1937 |
1 100
000 miestä |
1938 |
1 513
000 miestä |
19.8.1939 |
2 000
000 miestä |
1.1.1941 |
4 207
000 miestä |
21.6.1941 |
5 500
000 miestä |
Nimimerkki Viktor Suvorov
(Vladimir Rezun) esittää kirjassaan Jäänsärkijä, sekä mm. sen
jatkona ilmestyneissä kirjoissaan M-Päivä ja Viimeinen Tasavalta,
että Venäjä valmistautui hyökkäämään länteen 6.7.1941 maailmanhistorian
suurimmin voimin. Saksan isku itään 22.6.1941 kuitenkin torpedoi tämän Venäjän
hankkeen. Suvorovin kirjoissa esitetään yksityiskohtaisia tietoja mm. Venäjän
joukkojen keskityksistä länteen, hyökkäysvaunujen lukumääristä ja
maahanlaskujoukkojen ällistyttävistä koulutusmääristä. Suvorovin lisäksi
lukuisat muut tutkijat maailmassa ovat vakuuttuneet Venäjän hyökkäysaikomuksesta.
Vain aiotun hyökkäyspäivän päivämäärät poikkeavat toisistaan
(esimerkiksi 6.7., 10.7., 15.7. ja 10-15.7.1941).
David
Glantz kertoi ystävällisesti jo kirjan johdannossa mikä oli hänen kirjansa
tarkoitus. No, kuinka ollakaan tarkoituksena ei suinkaan ollut kertoa omaan
huolelliseen arkistotutkimukseensa perustuen totuutta Venäjän asevoimien
keskityksistä, varustuksesta, koulutuksesta, suunnitelmista, jne. 21.6.1941 -
vaikka kirjan nimen alaotsikkona onkin: ”The Red Army on the Eve of World War”.
Ei,
ei puhettakaan totuuden kertomisesta, vaan kirjan tarkoituksena oli vastahyökkäys
Suvorovin nimeltä mainittuja kirjoja Jäänsärkijä ja M-Päivä vastaan -
siten Suvorovin teorian Venäjän hyökkäysaikomuksesta kumoaminen.
Kuitenkin myös Glantz myöntää
Saksan hyökkäyksen 22.6.1941 keskeyttäneen ja häirinneen Venäjän käynnissä
ollutta liikekannallepanoa. Tästä huolimatta puna-armeija oli hänen
mukaansa kasvanut 1.7.1941 n. 5,3 miljoonalla lisämiehellä.[xiv]
Siis niiden 21.6.1941 rauhanajan armeijan ”yli viiden miljoonan miehen”
lisäksi.
Sekä Daniel C. Holtrop
Indianan Yliopistosta[xv]
että Benjamin Schwarz[xvi]
pitävät Glantzin tutkimuksia sotilashistorioitsijoiden nimittämänä
operatiivisena historiana. Glantzin dokumentit käyvät minuutilleen ja
pikkutarkasti läpi sitä mitä tapahtui taistelukentillä, mutta ne eivät käsittele
itärintaman poliittisia, sosiaalisia, diplomaattisia tai taloudellisia
ulottuvuuksia, eivätkä kaikkia sotilaallisiakaan (Benjamin Schwarz).
Kun Suvorov väittää, että
hyvin suuri osa Venäjän armeijasta oli vielä junissa, kun Saksa hyökkäsi,
Glantzin joukkoja koskevissa taulukoissa ei näytetä kuljetusten aikana
tuhoutuneiden joukkojen ja materiaalien määrää.
Useimmat Glantzin lähdetiedoista
perustuvat sotilasaikakauslehtiin, koulutusmateriaaleihin ja muistelmiin, joista
useimmat on julkaistu joko ennen tai jälkeen Brezhnevin ajan suhteellisen
avoimuuden. Useimmat aidot arkistot pysyvät melko suljettuina. Glantz kuvaa
avuttomuutta täyden liikekannallepanon alla, mutta Suvorovin mukaan se oli osa
rakentuvaa kokonaisuutta, jonka oli tarkoitus yllättää saksalaiset. (Daniel
C. Holtrop).
Venäläishistorioitsija
Juri Gorkov julkisti yhdessä
V. Danilovin kanssa v. 1993 Puna-armeijan yleisesikunnan toimesta laaditun
operaatiosuunnitelman, jossa 15.5.1941 annetaan yksityiskohtaiset ohjeet
joukkojen siirroille Venäjän länsirajalle. Suunnitelmassa laatijat pitivät välttämättömänä
sitä, ettei Saksan sodanjohdolle anneta minkäänlaista mahdollisuutta
aloitteen tekemiseen, vaan Saksan armeija tuhotaan hyökkäyksellä jo siinä
vaiheessa, kun joukkojen organisointi on vielä kesken, eikä joukkojen välille
ole syntynyt kosketusta.
Gorkovin mukaan Venäjän
poliittisella johdolla ei ollut aikomusta hyökätä Saksaan. Hän perustelee näkemystään
vuosikausia kestäneillä tutkimuksilla presidentin arkistossa (joka oli aiemmin
Neuvostoliiton Kommunistisen Puoleen Keskuskomitean arkisto), Venäjän
puolustusministeriön keskusarkistossa (ZAMO RF) ja lähihistorian dokumenttien
tutkimus- ja säilytysarkistossa RZChIDNI).
Gorkov
on vakuuttunut, että kysymyksessä on puolustussuunnitelma, eikä Stalin
koskaan hyväksynyt ajatusta Saksaan kohdistuvasta hyökkäyksestä. Hän
kertoo, että suunnitelma noudattaa Venäjällä käytössä olleita aiempia
suunnitelmia, joissa aina ensin edellytetään vihollisen hyökkäystä, johon
Venäjä sitten tekee vastahyökkäyksen (vrt.
Mainilan laukaukset). Suunnitelmaan sisältyvä käsky ”olla joukkojen
keskittämisen jälkeen valmis ratkaisevaan hyökkäykseen” oli mainittu
kaikissa suunnitelmissa kevään 1935 ja elokuun 1940 välisenä aikana.
Itse suunnitelmaa on kuvattu
artikkelissa Suurhyökkäyssuunnitelma Groza.
Tarkoituksena jakaa
operaatiosuunnitelmat sotilaspiireille Venäjän yleisesikunta työsti
samanaikaisesti jokaiselle sotilaspiirin komentajalle operatiiviset käskyt,
joissa oli määritelty konkreettiset tehtävät ja määräpäivät.
Käskyt työstettiin
seuraaville piireille:
- Leningradin sotilaspiiri (Leningradski
wojenny okrug, LWO) 14.5.1941, nro 503 912
- Baltian sotilaspiiri (Pribaltiski
wojenny okrug, PribWO) 14.5.1941, nro 503 920
- Läntinen
erikoissotilaspiiri (Sapadny ossoby wojenny okrug, SapOWO) 5.5.1941, nro 503 859
- Kievin erikoissotilaspiiri
(Kijewski ossoby wojenny okrug, KOWO) 5.5.1941, nro 503 862
- Odessan sotilaspiiri (Odesski
wojenny okrug, OdWO) 6.5.1941, nro 503 874.
Takarajat käskyjen työstämiselle
sotilaspiireissä olivat esitetyssä järjestyksessä 25.5.41, 30.5.41, 25.5.41
ja 25.5.41 ja kaikki käskyt allekirjoittivat puolustuksesta vastaava
kansankomissaari Timoshenko ja yleisesikunnan päällikkö Zhukov.
Ylimmän johdon taholta oli olemassa määräys, jonka mukaan
liikekannallepanoon, keskitykseen ja kehittämiseen (sotilaspiireissä)
tarkoitettu aika oli 25-30 päivää. Siinä ajassa armeijoiden oli pantava käskyt
täytäntöön.
Gorkovin mukaan tiedemiesten
suurin mielenkiinto kohdistuu lounaisrintamalle, koska ensimmäisen taistelujen
arvioidaan nykyisin tapahtuneen siellä. Lounaisrintaman päätehtävä oli
suojata kauttaaltaan Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan rajat. Joukkojen keskittämisen
jälkeen sen oli yhdessä neljännen armeijan länsisiiven kanssa tehtävä
ratkaiseva isku vihollisjoukkoihin Lublin-Sandomir –suunnalla ja edettävä
Vistulaan. Edelleen sen piti hyökätä suunnassa Kielce, Piotrkov…ja edettävä
Pilicaan Oderin yläjuoksulle. Operaatiosuunnitelmassa hyökkäyssyvyydeksi oli
määritelty 200-350 kilometriä.
Glantz kertoo puna-armeijan
maavoimien divisioonien määrän kasvaneen vuodesta 1939 päivämäärään
15.6.1941 mennessä 98:sta 303:n ja miesten määrän 1,6 miljoonasta 5,3
miljoonaan.[xvii]
Miksi ihmeessä
Glantz kuitenkin väittää, että lännessä olisi ollut 22.6.1941 vain 2 901
000 miestä?
Yhtäältä Glantz korostaa,
ettei Venäjällä ollut hyökkäyssuunnitelmia, ei keskittänyt joukkoja hyökkäykseen,
niitä joukkoja oli hirveän vähän, hyökkäysvaunut olivat kehnoja (ja niitä
oli vähän) - mutta toisaalla hän kuitenkin toteaa aivan oikein, että Venäjän
suunnitelman mukaan sen piti eristää hyökkäämällä Saksa Balkanista.[xviii]
Väitteelleen
ettei Stalin jokseenkin todennäköisesti hyväksynyt Venäjän suurhyökkäyssuunnitelma
Grozaa Glantz antaa ”tarkan lähdeviitteen” - viittaamalla omaan
kirjoitukseensa.[xix]
Glantzin mukaan Venäjän
osittainen mobilisaatio (liikekannallepano) alkoi huhtikuussa 1941, mikä tieto
tuntuu hyvin loogiselta huomioiden puna-armeijan miesmäärän räjähdysmäisen
kasvun. Samaan hengenvetoon Glantz toteaa yleisesti tunnetun tosiasian, ettei
Stalin uskonut (edes juuri ennen 22.6.1941) Saksan hyökkäävän .[xx]
Glantz
kertoo Venäjän liikekannallepanoajoista: täysi liikekannallepano ja joukkojen
keskitykset veisivät 15-30 päivää.[xxi]
LKP-suunnitelman mukaan länteen piti tulla 6,5 miljoonaa miestä, joista olisi
muka 22.6.1941 mennessä ollut vasta 2,9 miljoonaa.[xxii]
Joukkojen
siirtokäskyjä oli annettu länteen keskitystä varten jo 10.5.1941 ja
13.5.1941 armeijatolkulla.[xxiii] Edellämainitun 15-30 päivän
mukaan niiden kaikkien olisi pitänyt olla perillä hyvissä ajoin ennen
22.6.1941 - ja ainakin osa todellisuudessa olikin (ei vaan haluta myöntää
niiden olleen perillä 22.6.1941).
Ennen Saksan hyökkäystä
22.6.1941 Venäjä oli toteuttanut liikekannallepanon, jossa palvelukseen oli
kutsuttu 5 300 000 miestä lisää.
22.6.1941 oli lastattu länteen
meneviä joukkojenkuljetusjunia 538 kpl. 455 junaa oli liikkeellä länteen ja
83 junaa oli jo purettu. Kaikki 939 junaa oli käynnissä olevasta sodasta
huolimatta purettu 14.7.1941 mennessä.[xxiv]
Kerrataanpa
vähän. Ennen Saksan hyökkäystä 22.6.1941 Venäjällä oli rauhanajan
armeijassa eri tietojen mukaan 5 300 000 - 5 500 000 miestä + NKVD-joukot.
Ennen Saksan hyökkäystä 22.6.1941 Venäjä oli toteuttanut liikekannallepanon,
jossa palvelukseen oli kutsuttu 5 300 000 miestä lisää.
Ennen
Saksan hyökkäystä 22.6.1941 oli lastattu 939 junaa kuljettamaan
liikekannallepantuja joukkoja länteen. Niistä 83 oli ennättänyt perille ja
purettu, 455 oli vielä matkalla länteen 22.6.1941 ja loputkin 401 junaa oli
purettu 14.7.1941 mennessä. Tämä kaikki vaikka Stalin oli varma siitä, ettei
Saksa hyökkää Venäjän kimppuun.
Mihin Venäjä tarvitsi
15.7.1941 noin 10 750 000 miestä käsittävän armeijan, 23 140 hyökkäysvaunua
(1.6.1941)[xxv], 115 900 putkea tykistöä
(22.6.1941)[xxvi],
10 armeijakuntaa maahanlaskujoukkoja (oli
ennestään 5, käskettiin 1.4.1941 perustaa lisää 5)[xxvii],
jne. - ellei Venäjä aikonut hyökätä länteen maailmanhistorian suurimmin
joukoin heinäkuussa 1941?
Venäjän
joukkojen käskettiin 15.6.1941 edetä salassa yömarssein länsirajalle.[xxviii]
Karpov
kuvaa tilannetta 15.5.1941. Molemmat [Venäjä ja Saksa] ovat keskittäneet
joukkoja rajalle. Venäjällä oli silloin rajalla 102 divisioonaa. II
strategista aaltoa muodostettiin, se oli siirtymässä länteen ja saapuisi kesä-heinäkuun
vaihteessa. Zhukovin kaavailema, Venäjän hyökkäystä varten tarvittava,
ylivoima Saksaan nähden saavutettaisiin aikaisin heinäkuussa.[xxix]
Sivulla
289 Glantz kertoo Saksan tiedustelun arvion venäläisistä joukoista kesäkuun
alussa 1941 ja mitä ”totuus” oli Glantzin mukaan:
Saksan
arvio: 171
jalkaväkidivisioonaa, 33 1/3 ratsuväkidivisioonaa, 46 moottoroitua (panssari)
prikaatia (15 divisioonaa vastaava määrä).
Glantz:
Samaan aikaan puna-armeijan vahvuus oli 196 jalkaväkidivisioonaa, 13 ratsuväkidivisioonaa,
61 panssaridivisioonaa (58 mekanisoiduissa armeijakunnissa ja 3 erillistä) ja
31 moottoroitua divisioonaa(29 mekanisoiduissa armeijakunnissa ja 2 erillistä).
Huom. Venäjän moottoroiduissakin divisioonissa oli runsaasti hyökkäysvaunuja.
Näistä
Saksa arvioi olevan rajasotilaspiireissä 118 jalkaväkidivisioonaa, 20 ratsuväkidivisioonaa,
40 ”mobiilia prikaatia” (yhteensä n. 150 divisioonaa), kuitenkin Venäjällä
oli [Glantz] siellä 171 eri tyyppistä divisioonaa. Saksan tiedustelu arvioi
Euroopan puolella Venäjää olevan lisäksi 32 1/3 divisioonaa kun
todellisuudessa [Glantz] niitä oli 100 divisioonaa.
Kerrataan.
Tässä kohtaa kirjaa Glantz kertoo lännessä (Euroopan puoleisessa
osassa Venäjää) olleen ”early June 1941” 271 divisioonaa
(aiemmin mainitsemistaan 303 divisioonasta). Kuitenkin hän kehtaa toisaalla väittää
lännessä olleen vain 2,9 miljoonaa miestä - ja sinne länteen keskitetyn koko
ajan lisää joukkoja. Glantz on sortunut omaan näppäryyteensä.
Sivulla
292 Glantz sentään myöntää, että Venäjä on liioitellut Saksan
joukkojen määrää ja vähätellyt omien joukkojensa määrää - vaan mitä
Glantz sitten itse yrittää epätoivoisesti tehdä? Vielä sivulla 345 Glantz
valittaa sitä, että Venäjän arkistot ovat suljettuja ja sitä, että Venäjä
vääristelee tietoja. Ja jatkaa sivulla 348: ”On tärkeää huomata, että
useimmat näistä materiaaleista ... [joita Glantz itse on käyttänyt lähteenään
- jp] on jollakin tavoin PROSESSOITU”. Ja seuraavalla sivulla Glantz toteaa,
että hyvin paljon materiaalia on edelleen suljettujen ovien takana.
On
sinänsä hyvä, että Glantz toteaa Venäjän arkistomateriaalin olevan
puutteellista, jäävänkin puutteelliseksi, sekä pahoittelee, ettei
arkistoihin pääse.[xxx]
Vaan eikö tässäkin ole kuitenkin epäjohdonmukaisuus - yhtäältä
arkistoihin ei päästetä riippumattomia tutkijoita, mutta toisaalta hän sanoo
arkistomateriaalin olevan puutteellista ja jäävänkin puutteelliseksi?
Yhtäältä
Glantz korostaa, ettei Venäjällä ollut hyökkäyssuunnitelmia, ei keskittänyt
joukkoja hyökkäykseen, niitä joukkoja oli hirveän vähän, hyökkäysvaunut
olivat kehnoja (ja niitä oli vähän) - mutta toisaalla hän kuitenkin toteaa
aivan oikein, että Venäjän suunnitelman mukaan sen piti eristää hyökkäämällä
Saksa Balkanista.[xxxi] Mitä Glantz oikein ajaa
takaa?
Entä miksi
Stalin osittain Hitlerin mielen vastaisesti tuhosi puskurivaltiot itsensä ja
Hitlerin väliltä, eikä esimerkiksi tukenut niiden puolustusta Saksaa vastaan.
Mitä teki 160 pioneeripataljoonaa rajan välittömässä läheisyydessä
22.6.41 (taistelupioneerit paitsi
miinoittavat, myös raivaavat etulinjassa vihollisen miinoituksia hyökkäysjoukkojensa
tieltä - ja ainakin 250-300 kilometriä länteenhän heidän oli suunnitelmansa
mukaan tarkoitus hyökätä)! Ja lopuksi: Miksi
Stalin ryhtyi tuohon suunnattomia henkisiä ja aineellisia voimavaroja
vaatineeseen urakkaan, kun hän ei monien vain Venäjän puolustushaluun
vetoavien mielestä uskonut lainkaan Saksan hyökkäävän?
Kun
internetfoorumeilla on esitetty nimimerkkien takaa väitteitä, että Glantz on
käyttänyt lähteinään Venäjän salaisten arkistojen muuten edelleen
salaista materiaalia, niin katsotaanpa millaisia lähteitä Glantz onkaan käyttänyt.
Varsinkin kun kyseiset nimimerkit ovat naureskelleet sille, että Suvorov on käyttänyt
lähteinään kirjoja (mm. muistelmia) ja lehtiartikkeleita, eikä primäärilähteitä
- eli arkistomateriaalia.
Kuinka
ollakaan Glantzin lähteet olivat kirjoja (kuten marsalkka Zhukovin
muistelmat), lehtiartikkeleita, ym. julkisia julkaisuja - aivan kuten
Suvorovillakin. Tosin Glantz oli käyttänyt lähdeviitteissään tutkijoiden
yleisesti käyttämää hankalahkoa viitejärjestelmää eikä yksinkertaisia
suoria tarkkoja lähdeviitteitä (kuten Suvorov, ja tässäkin artikkelissa on käytetty).
Julkaisujen
vuosilukuina esiintyi esimerkiksi 1958, 1959, 1963, 1989, jne. eli oleellinen
osa tiedosta onkin neukkuajalta, jolla tiedämme (myös Glantz myöntää)
tietojen olevan vääristeltyjä. Toki uudempiakin julkaisuja on käytetty,
mutta juuri tärkeimmät tiedot olivat näitä ikivanhoja kommunistien
propagandatarkoituksessa tekemiä väärennöksiä.
Esimerkkejä:
Sivulla
155 on hieno taulukko Mekanisoitujen Armeijakuntien panssareista, miehistä,
jne. - mutta lähteenä ei suinkaan ole arkisto, vaan neukkuajan kirja.
Vastaavasti
sivulla 160 väitetään puna-armeijalla olleen 22.6.1941 kaikkiaan 117 600
tykkiä ja kranaatinheitintä, joista läntisissä rajasotilaspiireissä muka
vain 37 500 kpl (joka muuten sekin olisi ollut saksalaisiin nähden selvästi
ylivoimainen - eversti Nordbergin mukaan Saksalla oli idässä: 7 184
kenttätykkiä ja noin 13 000 kranaatinheitintä).[xxxii]
Tämä Glantzin esittämä määrä on päivänselvä valhe, eikä sille ole mitään
arkistoviitettä vaan viite jonkun Ramanichevin kirjoitukseen.
Edellä
luetun mukaan on ihan turha väittää, että tästä Glantzin kirjasta löytyy
historiallinen totuus Venäjän joukkojenkeskityksistä yms. 21.6.1941.
Eli
Viktor Suvorovin teorian kumoaminen on nähty Kremlissä niin tärkeäksi, että
on järjestetty konferensseja (joihin osallistujia on kestitetty
ruhtinaallisesti), seminaareja, kirjoitettu kirjoja - ja estetty
riippumattomia tutkijoita pääsemästä tutkimaan Venäjän salaisia arkistoja
koskien tilannetta 21.6.1941 vielä yli 65 vuotta sen ajankohdan jälkeenkin.
Mitähän salattavaa Venäjällä on?
Ettei vaan se, että Venäjä
aikoi hyökätä
länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa 1941 - valloittamaan
koko Euroopan (aluksi)?
[ii] Adolf Hitler, Taisteluni, Osa II, Porvoo 1941, s. 352
[iii] Adolf Hitler, Taisteluni, Osa I, 1942, s. 165 ja 388 sekä Osa II s. 297
[iv] Adolf Hitler, Taisteluni, Osa II, 1942, s. 299
[v] Mein Kampf, James Murphy: Translator’s Introduction, s. 7
[vi] Suomen Sotahistorian Komissio ry; Talvisodasta jatkosotaan; Mihail Semirjaga, s. 98
[vii] Suomen Sotahistorian Komissio ry: Talvisodasta jatkosotaan; Mihail Semirjaga, s. 98
[viii] Gorkov, Verteidigung oder Angriff, 190-207, Frankfurt am Main 2000
[ix] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, s. 151
[x] Paul Carell, Marssi Venäjälle, 2003, s. 56
[xi] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 10
[xii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 9
[xiv] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 14
[xv] atikkeli/ H-Net Reviews
[xvi] kirja-arvostelija/ The Atlantic Monthly
[xvii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 34
[xviii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 92
[xix] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 95
[xx] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 96
[xxi] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivut 100-101
[xxii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 101
[xxiii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 103
[xxiv] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 104
[xxv] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 293
[xxvi] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 315
[xxvii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 147
[xxviii] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 105
[xxix] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivut 244-245
[xxx] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 77
[xxxi] David M. Glantz, Stumbling Colossus, 1998, sivu 92
[xxxii] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 174