Venäjä aikoi hyökätä länteen heinäkuussa 1941

Venäjän imperialismin katsotaan alkaneen Iivana IV (1533-84) hallintokaudella, sillä Iivana III oli kasvattanut valtaansa muiden venäläisten ruhtinaskuntien kustannuksella, mutta Iivana IV alkoi laajentamaan valtaansa, hyökkäyssotia käyden, muiden kansojen asuinalueille. Lainaus: "Juuri hän pani siten alulle varsinaisen venäläisen imperialismin, joka sen jälkeen on näytellyt niin huomattavaa osaa Venäjän monivaiheisessa historiassa." [i]

Siitä saakka Venäjä on ollut erittäin imperialistinen valtio, mutta eri hallitsijoiden hallintokausina ja muistakin syistä imperialismi on ollut välillä lievempää ja välillä ankarampaa. Voimakas imperialismin kausi oli jälleen Pietari Suuren aikana. Maailmanvalloitus tuli ohjelmaan Leninin ja Stalinin myötä.

Lainaus: ”Stalinin johtamassa poliittisessa katsannossa oli nostettu ensiarvoisiksi Iivana Julman ja Pietari Suuren hahmot. Näitä pidettiin todellisina Venäjän vähäväkisten edustajina ja auttajina. Mutta toisaalta juuri heidän ulkopoliittiset tavoitteensa olivat voimakkaan imperialismin hallitsemia. Tästä taas johtui näiden entisten tsaarien ihannoiminen. Iivana Julma pyrki ennen kaikkea Itämeren rannikolle. Tallinnan ja Riian satamat olivat erikoisesti hänen pyrkimystensä kohteena. Nämä edulliset satamarannat tuli ottaa Moskovan haltuun ja karkottaa sieltä saksalainen kilpailija. Pietari Suuri arvosti Itämeren kysymystä, mutta lisäksi hänen ajastaan alkaen Venäjä oli pyrkinyt saamaan jalansijaa Atlantin rannikolla Pohjois-Norjassa. Muurmannin-Narvikin rannikkoalueen hallitseminen merkitsisi ympäri vuoden sulaa laajaa meritukialuetta. Sieltä suurvalta voisi sekä rauhan että sodan aikana valvoa etujaan ja laajentaa valtaansa Atlantin valtameren piirissä.” [ii]

Vuonna 1920 Venäjän kommunistit tekivät jälleen yrityksen aloittaa toinen maailmansota, pyrkiessään tunkeutumaan Puolan lävitse Saksaan. Sillä kertaa tavoitteena oli ”juottaa punahevosia Vislan ja Reinin vedellä”. Tässä on lainaus päiväkäskystä numero 1423, päivämäärällä 2.7.1920, Länsirintaman joukoille: ”... Lännessä ratkaistaan maailmanvallankumouksen kohtaloa. Yli valkokaartien Puolan ruumiin tie kulkee maailmalaajuiseen tulipaloon. Me viemme pistimillämme onnen ja rauhan ihmiskunnan työtätekevälle osalle. Länteen! ...” Allekirjoitukset: Tuhatsevski, Smilga, Unschilt, Schwartz.[iii]

Lainaus: ”Puna-armeija astui Puolan alueelle ja ensimmäisessä valloitetussa kaupungissa julistettiin Puolan Neuvostojen Sosialistinen Tasavalta – PNST. (Aivan kuten mm. Viron Vapaussodassa ja Suomen Talvisodassa – jp) PNST:n johtoon ryhtyivät toverit KGB:n virkamiehistä, heidän joukossaan F. Dzerzhinski henkilökohtaisesti ja hänen varamiehensä I. Unschlicht.

Länsirintaman komentajana oli Tuhatsevski. Tässä on lainaus hänen kirjastaan ”Retki Vislan taakse” kappaleesta ”Vallankumous ulkopuolelta”: ”Olisiko Eurooppa saattanut vastata vallankumouskuohunnalla Lännessä sille sosialistiselle liikkeelle? tapahtumien kulku vahvistaa, että kyllä... Saksa kupli vallankumousta edeltävästi ja odotti lopullista räjähdystä varten vain saamista yhteen vallankumouksen aseellisen virran kanssa. Englannissa työväenluokka oli täsmälleen samalla lailla temmattu mukaan vallankumousliikkeeseen... Italiassa puhkesi todellinen proletaarinen vallankumous... Ei ole mitään epäilystä siitä, että jos me olisimme selvinneet Vislalla voittajina, niin vallankumous olisi temmannut loimuavaan piiriinsä koko Euroopan mantereen... Vallankumous ulkopuolelta oli käden ulottuvilla”.”[iv]

Kaikeksi onneksi marsalkka Pilsudskin johtama Puolan armeija kykeni torjumaan Venäjän hyökkäyksen Varsovan esikaupungeissa taistelussa, jota kutsutaan Veikselin ihmeeksi.[v]

Lainaus: ”Vuodessa 1918 on Baltian kannalta merkillepantavaa lisäksi se, että Venäjältä Baltiaan suunnatuissa hyökkäyksissä eivät suinkaan olleet kyseessä silkat sotilaalliset seikat. Puna-armeijan vanavedessä eteni erilaisia vallankumouskomiteoita, sotilasvallankumouksellisia komiteoita ja väliaikaisia vallankumoushallituksia. Niiden tarkoituksena oli palauttaa imperiumista irronneet reuna-alueet myös poliittisesti neuvostokansojen tulevaan suureen, onnelliseen perheeseen. Samaa menetelmää käytettiin vuosina 1919-1922 menestyksellisesti muissakin reunavaltioissa. Stalin suunnitteli vielä vuonna 1929 marionettihallituksen käyttämistä Mantshurian sovjetisoimiseksi (Manninen 1999a, 4). Samaa tuttua kaavaa yritettiin sittemmin soveltaa käytäntöön Puolassa ja Suomessa vuonna 1939.”[vi]

Tässä artikkeli Viron Vapaussodasta. Vastaavasti kannattaa muistaa Suomen Vapaussota ja se, että Georgia hävisi oman vapaussotansa Venäjää vastaan joutuen Venäjän miehittämäksi 70 vuodeksi.

Lainaus: ”(Venäjän johdon – jp) Lopullinen tavoite oli sosialistinen maailmanjärjestelmä, jonka toteutuminen täydellistäisi Neuvostoliitossa alkaneen kehityksen. Syntyisi maailmanlaajuinen neuvostovaltojen liitto, joka merkitsisi myös kansallisuuksien ja kansallisten kielten häviämistä.”[vii]

Lainaus: ”Stalinin ja Neuvostoliiton tavoitteena oli koko maailman valloittaminen. Pyrkimys manifestoitiin Puna-armeijan silloisen ylipäällikön, kenraali Tuhatsevskin marssikäskyssä, jonka hän antoi hyökätessään vuonna 1920 kohti Varsovaa. "Lännessä ratkaistaan maailmanvallankumouksen kohtalo. Tie yleiseen maailmanpaloon vie Puolan ruumiin yli. Vilnaan, Minskiin, Varsovaan!" Yleisenä sotilaspoliittisena pyrkimyksenä oli sytyttää maailma palamaan kapitalismin kukistamiseksi ja vähintään Euroopan bolsevisoimiseksi. Se näkyi myös Neuvostoliiton vaakunassa, jonka keskellä oli maapallo. Sen päällä olivat työläis-talonpoikaiset työkalut, sirppi ja vasara, ja kaiken yläpuolella tuikki valovoimainen punatähti. (Ahto 1996b, 70; 1994, 68; Hovi 2000.)

Koko maailman valloittamisen halu näkyi myös Stalinin strategisessa toimintalinjassa. Saksan ja Venäjän välinen Ribbentrop-sopimus solmittiin vuonna 1939 vielä ensisijaisesti siksi, että olisi saatu aikaan sota kapitalististen valtioiden välille. Kun kapitalistit olisivat uuvuttaneet toisensa taisteluissa, Neuvostoliitto olisi korjannut sodan hedelmät. Eurooppa tai ainakin pääosa siitä voitaisiin sen jälkeen helposti siepata. Viimeaikainen saksalainen sotahistoriallinen tutkimus, joka nojaa myös neuvostoliittolaiseen aineistoon, on päätynyt samaan käsitykseen neuvostovaltion tuonaikaisista päättelyistä.”[viii]

Venäjä teki maailmanvalloituksen valmistelutyötä erittäin suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti. Se loi mahtavan sotateollisuuden ja sijoitti sen pääsääntöisesti lähelle länsirajojaan, jotta sotatarvikkeita olisi lyhyt matka kuljettaa tehtaista rintamalle hyökkäyksen edetessä. Jos Venäjä olisi aikonut vain puolustautua, niin tehtaat olisi sijoitettu kauas sisämaahan suojaan vihollisen hyökkäyksiltä. Sotateollisuudelle ja maatalouteen varmistettiin mm. lainsäädännöllä riittävä orjatyövoima nuorista ja naisista – miehethän tarvittiin armeijaan. Venäjä panosti merkittävästi myös sotakaluston laatuun – määrän lisäksi. Niinpä esimerkiksi T-34 panssarivaunu, joka Suomessa tunnetaan nimellä Sotka oli kiistatta maailman paras panssarivaunu omana aikanaan, myös venäläiset kenttätykit olivat hyvin korkealaatuisia.

Samoin oli Venäjän hyökkäysarmeijan rakentamisen kanssa. Oli ennalta lyöty lukkoon hyökkäyshetki länteen ja sen mukaisesti pidettiin aiemmin pientä armeijaa, ettei se rasittaisi maan taloutta liikaa, mutta sitten armeijaa kasvatettiin suunnattoman nopeasti siten, että se olisi mahtavan suuri juuri ennen hyökkäyksen alkua – mutta ei kuitenkaan varoittaisi Saksaa varsinaisella julkisella liikekannallepanolla, joka oli tarkoitus suorittaa samaan aikaan hyökkäyksen kanssa. Liikekannallepano oli jaettu salaiseen ja julkiseen vaiheeseen, salainen oli vielä käynnissä Saksan hyökätessä, julkinen olisi käynnistetty heinäkuun alkupuolella 1941 samalla kun hyökkäys olisi käynnistynyt.

Lainaus: ”Ilmavoimille tarvittiin runsaasti uusia lentokenttiä. Leningradin sotilaspiirissä oli 1.5.1939 ollut vain 25 uusille nopeille lentokoneille sopivaa kenttää, joista yksikään ei sijainnut Kuolassa eikä Karjalassa. Kenttiä rakennettiin kahta tyyppiä. Toisissa oli betoninen kiitorata, mutta suurin osa oli operatiivisia työkenttiä. Niissä oli kaikki tarpeellinen varustus, mutta ei päällystettyä kiitorataa. Rakentajavoimaksi käskettiin perustaa 100 tuhannen miehen rakentajapataljoonaa, jonka lisäksi NKVD lähettäisi töihin 400 000 vankia. Vuonna 1939 aloitettiin 69 lentokentän rakennustyöt pääosin Leningradin alueella. Sotilaspiiriin oli ohjelman puitteissa rakennettava kuusi uutta kenttää, joista viisi tulisi Murmanskin alueelle. Suunnitelmiin lisättiin huhtikuussa 1941 vielä viiden kiitotien rakentaminen Baltian laivastolle Hankoon sekä Suurkylän ja Pernajan (sic) lähistölle.

Neuvosto-Karjalaan päätettiin 11.2.1941 rakentaa vielä 17 uutta kenttää, kuusi Venäjän Karjalaan ja 11 Suomelta vallatuille alueille. Tasavallan hallituksen lisäohjelman perusteella rakennettaisiin Repolan, Kiestingin ja Petrovin piireihin neljä sekä Karjalan kannakselle ja Laatokan Karjalaan viisi kenttää. Neuvostohallitus päätti lisäksi välittömästi ennen jatkosodan syttymistä rakentaa Karjalaan edelleen 18 operatiivista kenttää. Leningradin alueen puoluejohto päätti sekin vielä 1.2.1941 rakentaa alueen jokaiseen piiriin kaksi operatiivista kenttää kolhoosilaisten voimin. Koska ne olisi tehty kolhoosien pelloille, maatalouden johto oli asiasta toista mieltä, ja 29 kentän luettelo lyheni 11 kohteeksi. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Punailmavoimien komentaja oli käskenyt rakentaa Viroon kaikkiaan 60 lentokenttää. (Kilin 1997 d, 61-62.)”[ix]

Lainaus: ”Neuvostoliitto valmistautui hyökkäykseensä muillakin tavoin kuin rakentamalla infrastruktuuria. Otto Wille Kuusisen Kansanarmeija oli päätetty talvisodan loputtua lakkauttaa, mutta mieli muuttui jonkin ajan kuluttua. Leningradin sotilaspiiriin muodostettiin 9 000 miehen vahvuinen Karjalais-Suomalainen divisioona, joka nimettiin myöhemmin 71. Divisioonaksi. Koska osa sotilaista oli inkeriläisiä, miehistön oli pakko opiskella suomen kieltä 300-tuntisen ohjelman mukaan. Karjalan puoluekomitean sotilasosasto tarkasti 20.11.1940 vielä oppilaiden kielitaidon tason, joka tosin todettiin hyvin vaatimattomaksi.”[x]

Venäjä pelasi erittäin ovelasti ja osaavasti (Sun Tzun oppien mukaan), keskittäen salassa joukkoja ja sotamateriaalia länsirajoille, ja kieltäen saman aikaisesti julkisuudessa mitään sotavalmisteluita olevan käynnissä. Venäjä keskitti länsirajoilleen valtavan määrän mm. tykistön ammuksia avotaivaan alle sekä rautatievaunuihin – pikaista käyttöä odottamaan. Myös kenttätykkejä oli jo kuljetettu rajavyöhykkeelle suunnattomat määrät – tykkimiehistöt olivat osittain vasta saapumassa (jälleen salaus ja petos). Armeijakunta ja armeijatolkulla joukkoja oli parhaillaan matkalla rajalle (useissa tapauksissa kuljetusjunissa) sodan puhjetessa.

Venäjä on yrittänyt kiistää aikoneensa hyökätä länteen heinäkuun alussa 1941. Tätä väitettään tukemaan se on masinoinut maailmanlaajuisen propagandakampanjan, mutta totuus vuotaa väkisinkin esiin. Hyviä esimerkkejä tästä Venäjän yleisestä valehtelutaktiikasta ovat esimerkiksi ns. Mainilan laukaukset, jotka Venäjä itse ampui tekosyyksi hyökätä Suomeen marraskuussa 1939 ja Venäjän suorittama puolalaisten upseerien ja muidenkin puolalaisten joukkomurha (yli 22 000 henkilöä murhattiin laukauksella niskaan) Katynissä. Vaikka nämä molemmat rikokset tiedettiin lännessä, niin Venäjä kiisti rikoksensa puoli vuosisataa. Vasta kun oli poliittisesti tarkoituksenmukaista, niin Venäjä myönsi tehneensä ne.

Lainaus Stalinia ja Voroshilovia: "meidän on aika näytellä kapitalistisen maailman haudankaivajan osaa - ja antaa sille armonisku".[lxxxiii]

Venäjän harhautusyrityksistä ja edelleen jatkuvasta salaamisesta johtuen ei vieläkään ole olemassa yksiselitteistä ja tarkkaa tietoa Venäjän joukkojen ryhmityksistä ja sotamateriaalin määristä sekä sijainnista 22.6.1941. Tämä on tapahtumien arvioinnin kannalta merkittävää – kun huomioidaan, että läntisten joukkojen sijainti ja kalusto on tiedossa hyvin pienipiirteisesti ja yksityiskohtaisesti.

Olenkin joutunut vertailemaan eri lähteistä saamiani tietoja, enkä voi välttyä käyttämästä palstatilaa esittelemään eroja ja käsittelemästä myös syitä erilaisiin numeroarvoihin. Vähintäänkin kummalliselta tuntuva tendenssi on ollut esimerkiksi panssarivaunujen suhteen. Kirjallisuudessa on mielellään korostettu saksalaisten panssarivaunujen korkeaa laatua, hyvää kuntoa ja suurta määrää – samalla kun on vähätelty venäläisten panssarivaunujen laatua, kuntoa ja määrää. Ehkä tämä johtuu pitkälti siitä, että panssarivaunuista käytetään yleisesti nimeä hyökkäysvaunu ja ne mielletään hyökkäysaseeksi. Kun Venäjällä oli moninkertainen ylivoima Saksaan nähden panssarivaunuissa, niin Venäjän imperialismi ja hyökkäyksellisyys pisti liian hyvin silmään, niinpä on sitten vähätelty venäläisiä panssarivaunuja joka suhteessa.

Lainaus: ”Neuvostoliitto keskitti lopulta länteen 258 divisioonaa, 23 000 panssarivaunua, joista 2 040 oli ajanmukaisia, 116 000 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä sekä 13 300 toimintavalmista lentokonetta, joista 3 700 oli moderneja. Maailmanhistorian suurimman hyökkäysmuodostelman oli oltava valmiina 10.7.1941 mennessä. Lvovin mutkaan keskitetty 122 divisioonan ryhmittymä, jolla oli päähyökkäystehtävä, alkoi olla ryhmittyneenä kesäkuun lopulla. Venäläisten kartat olivat Saksan hallussa olevalta alueelta ja ensimmäiseksi annetut käskyt hyökkäystehtäviä. Saksalla oli samaan aikaan idässä 151 divisioonaa, 3 580 panssarivaunua, joista 1 106 oli ajanmukaisia, 7 184 kenttätykkiä ja noin 13 000 kranaatinheitintä sekä noin 2 000 toimintavalmista lentokonetta.” [xi]

Tarkastellaanpa mikä oli saksalaisten käsitys Venäjän joukoista rajallaan 22.5 (kuukautta ennen sodan puhkeamista) – kenraali Jodl suomalaiselle kenraali Heinrichsille: ”Venäjä talven kuluessa oli aiheettomasti lisännyt divisiooniensa lukumäärää Saksan vastaisella rajalla, jonka takana oli nyt 118 jv.divisioonaa, 20 rats.div., 25 pans.prik. ja 5 pans.di:aa.”[xii]

Panssarivaunut

Nordbergin mukaan Venäjä oli keskittänyt länteen noin 23 000 panssarivaunua, mutta hän toteaa vain 2 040 olleen ajanmukaisia. Mitä tarkoittaa ajanmukainen? Eikö pitäisi mieluummin vertailla vastapuolen, eli Saksan sen hetkisiin vaunuihin? Nordberg mainitsee Saksalla olleen idässä 3 580 panssarivaunua, joista 1 106 ajanmukaisia. Tätä voisi tulkita esimerkiksi siten, että molemmilla osapuolilla oli kaikenlaisia täysin vanhentuneita panssarivaunuja joku merkityksetön määrä, mutta Venäjällä kelvollisia vaunuja oli 2 040 kpl ja Saksalla 1 106 – eli Venäjällä oli panssarivaunuissa vajaa kaksinkertainen ylivoima Saksaan nähden. Anteeksi jo etukäteen, mutta minusta tätä asiaa on tarkasteltava syvällisemmin. Itse en ole mikään panssarivaunuasiantuntija, joten joudun tarkastelemaan asiaa ylimalkaisesti, enkä voi mitenkään päästä absoluuttiseen totuuteen kyseisten vaunujen sotakelpoisuudesta ja ”ajanmukaisuudesta” – mutta vertailkaamme vaunuja siitä huolimatta.

Siitä ei liene ole erimielisyyttä, että venäläinen T-34 oli oleellisesti parempi vaunu kuin yksikään saksalaisvaunuista vuonna 1941.

M. Meltjuhovin mukaan Venäjällä oli T-34 vaunuja 1.6.1941 892 kpl, Suvorovin mukaan 21.6.1941 1 363 kpl (kaikkiaan).[xiii] Lienemme yksimielisiä siitä, että T-34 oli ylivoimainen saksalaisiin vaunuihin nähden – aseistus (76,2 mm tykki), panssarointi (45-53 mm max), telaketjut (0,65 kg/cm², eli ei uppoa niin helposti), moottori (500 hv diesel). Siten en lähde tekemään vertailuja saksalaisiin vaunuihin. Toinen venäläinen panssarivaunutyyppi, josta olemme luultavasti samaa mieltä on Klim Voroshilov. Meltjuhovin mukaan niitä olisi ollut 1.6.1941 504 kpl ja Suvorovin mukaan 21.6.1941 677 kpl. Suvorovin kirjassa Enesetapp esitetään vielä uudempina lukuina valmistettu ja vastaanotettu kaikkiaan 711 KV ja 1400 T-34 21.6.1941.[xiv] En vertaile, enkä ota kantaa pieniin määräeroihin, kokonaisuuden kannalta näilläkään määräeroilla ei ole merkitystä. En voi kuitenkaan olla toteamatta, että Klim Voroshilovin etupanssariin ei pystynyt saksalaisvaunujen tykit (lukuun ottamatta T-IV:n tykki lähietäisyydeltä)[xv], eikä myöskään vuonna 1941 käytössä olleet saksalaiset panssarintorjuntatykit – Klim saattoi omasta puolestaan poimia saksalaisvaunuja tahtia laaki ja vainaa (kranaatin osuessa).

Meltjuhovin mukaan Venäjällä oli 1.6.1941 704 kpl panssarivaunua BT-7M. Nämäkö eivät olleet ajanmukaisia? Pitäisiköhän kuitenkin vertailla niitä saksalaisiin vaunuihin? Suvorovin mukaan nämä vaunut olisivat voineet edetä läntisessä kovapintaisessa maastossa: ”BT tankit voivat edetä nopeudella 40-50 km/h, tai heittäessään telaketjut 70-80 km/h (huippunopeus 62/86 km/h), toimintamatka 400 km, pyörillä 900 km, taistelupaino 14,65 tonnia, dieselmoottori teholtaan 500 hv, 45 mm tykki (osassa vaunuja 76,2 mm), otettu sotavarustukseen vuonna 1939 ja valmistettu vuonna 1940”. Useiden lähteiden mukaan panssarointi oli 22 mm (edessä, muualla ohuimmillaan 6 mm), maksimi toimintamatka 600-700 km, telapaine 0,78 kg/cm. Hieman vanhempaa (vuosimallia 36) panssaria BT-7 Venäjällä oli Meltjuhovin mukaan 4 524 kpl, siinä oli hieman heikompi moottori (450 hv bensiini), osittain hieman ohuempi panssarointi (13,8 tonnia), 45 mm tykki, mutta muuten lähes vastaava kuin BT-7M.

Entäs saksalaiset vaunut verrattuna tähän ”ei ajanmukaiseen” BT-7 ja BT-7M vaunuun nähden? Suvorovin sanojen mukaan kaikki saksalaiset panssarivaunut olivat keveitä ja vanhentuneita, mutta tarkastellaan asiaa kuitenkin tarkemmin.

Suvorovin mukaan: ”Neuvostoliiton alueelle Saksan armeija tuli 22.6.1941, aseistuksessa 439 T-IV ja 965 T-III.”

Panzer IV C oli varmaankin käytännössä paras Saksalainen vaunu kesäkuussa 1941: Sen tykki oli 75 mm, paino 19 tonnia, panssarointi 30/10 mm, moottori 300 hv bensiini, toimintamatka tiellä/maastossa 235/157 km, telapaine 0,71 kg/cm², valmistettu syyskuusta 1938 elokuuhun 1939 140 kpl.[xvi] 17 tonnista edeltävää mallia IV B valmistettiin 42 kpl. 20 tonnista mallia IVD valmistettiin 250 kpl (etupanssari paksuni 5 mm, mutta vastaavasti liikuntakyky huononi, kun moottoriteho säilyi samana ja telapaine kasvoi 0,75 kiloon neliösentille). Sen valmistus loppui toukokuussa 1941, eli se ennätti operaatio Barbarossaan (hyökkäys Venäjälle). Ja vielä malli IV E, jota valmistettiin 223 kpl joulukuu 1939-huhtikuu 1941. Tämän panssarointi oli maksimissaan 50 mm, paino 21 tonnia, telapaine 0,78 – kun moottori ja telaketjut säilyivät koko ajan samana, niin liikkuvuus sen kuin huononi painon kasvaessa. Maksiminopeus vaihteli mallista riippuen 32-42 km/h. Mallia A valmistettiin vain 35 kpl, joten sitä tuskin kannattaa huomioida keskusteltaessa operaatiosta Barbarossa. Mallia F1 (22 tonnia, edelleen sama moottori) alettiin valmistamaan vasta huhtikuussa 1941, eli sitäkään ei kannattane ottaa vertailussa huomioon. Eli yhteenvetona voitaneen todeta, että kaikki Panzer IV mallit olivat huonompia (vähintään maastoliikkuvuuden suhteen) kuin venäläiset T-34 ja KV, mutta verrattavissa venäläiseen BT-7 ja BT-7M vaunuun. Saksalainen T-IV oli paremmin panssaroitu mutta toisaalta hitaampi kuin BT-7. Toimintamatka oli selvästi lyhyempi kuin BT-7:llä – karkeasti 200/400 km. Kummankin tykin ammukset läpäisivät vastustajansa panssarin. En voi kuin vain ihmetellä miksi BT-7 ja BT-7M vaunuja ei voitu katsoa ajanmukaisiksi, vaikka T-IV katsottiin, eikös pitäisi olla samat arvostelukriteerit saksalaisille ja venäläisille vaunuille?

Entä Panzer III? Päämalliksi tähän vertailuumme otan III G:n, jota valmistettiin aikavälillä huhtikuu 1940-helmikuu 1941 yhteensä 600 kpl. Sen taistelupaino oli 20 tonnia, tykki 50 mm, moottori 300 hv, nopeus 40 km/h, toimintamatka 171/95 km (tie/maasto) panssarointi 37/12 mm, telapaine 0,95 kg/cm². Edeltävää mallia F valmistettiin 435 kpl, joista valtaosa 37 mm tykillä ja sata viimeistä 50 mm tykillä. Mallia H (22 tonnia) valmistettiin 308 kpl. Mallissa J paksuin panssarointi oli 50 mm, mutta sitä ei ennätetty valmistaa ennen Barbarossaa merkittävää määrää, joten se jätettäneen vertailematta. Yhteenvetona voisi todeta, että Panzer III:n eri malleilla ei ollut erityisen hauska mennä taisteluun T-34 tai varsinkaan KV:a vastaan, tykki oli pienikaliiberinen, jolla ei läpäissyt helposti näiden venäläisvaunujen etupanssaria, kun taas ”Sotkan” kranaatti puhkaisi T-III:n panssaroinnin. Tämäkin saksalaispanssari kilpailee samassa luokassa venäläispanssareiden BT-7 ja T-28 kanssa. Miten se on ”ajanmukaisempi” kuin nämä venäläisvaunut, joita ei lasketa ajanmukaisiksi?

Millainen sitten oli tämä T-28, jota ei lasketa ajanmukaiseksi tankiksi? Tykki 76 mm, moottori 500 hv, paino 28 tonnia, panssarointi vaihteli eri malleissa (esimerkiksi 60 mm), nopeus 37 km/h, toimintamatka 220 km, telapaine 0.67 kg/cm². Näitä oli Meltjuhovin mukaan 442 kpl. Eikös nämäkin painineet suunnilleen samassa sarjassa kuin saksalainen T-III? Kuitenkaan näitä ei laskettu ajanmukaisiksi, mutta saksalaiset laskettiin.

Entä venäläiset uivat panssarivaunut, eikös ne olisi olleet ihan mukava väline tehtäessä yllätyshyökkäys Saksaa vastaan rajajokien ylitse. Moderneimpiakaan näistä ei ole yleensä kirjallisuudessa hyväksytty ”ajanmukaisten” panssarivaunujen joukkoon – miksihän? Esimerkiksi T-40 oli todella kevyt panssarivaunu, vain 6 tonnia, mutta eihän kaikkiin käyttötarkoituksiin raskas panssarivaunu ole paras työkalu. Aseenakin vain 12,7 mm raskas konekivääri – onko sellainen edes panssarivaunu? Telapaine 0,45 kg/cm², nopeus 45 km/h toimintamatka 357/185 km, panssarointi 15/6 mm, moottori 85 hv.[xvii] No, saksalainen Panzer I B laskettiin kyllä panssarivaunuksi, sekin 6 tonnia, ei tykkiä vaan 2 kpl 7,62 mm konekivääriä, panssarointi 13/6 mm, moottori 100 hv, nopeus 40 km/h, telapaine 0,38 kg/cm², toimintamatka 142/116 km[xviii] – eikös nämä kuullosta kovasti saman luokan ”panssarivaunuilta” – paitsi, että saksalainen ei ole oppinut uimaan. Venäjällä oli vielä toinenkin erittäin käyttökelpoinen uudehko uiva vaunu T-38. Meltjuhovin mukaan T-38 vaunuja oli 1.6.1941 1 045 kpl ja T-40 132 kpl. Vanhempia uivia vaunuja oli lisäksi tuhansittain.

Millä perusteella venäläinen T-26B (jaB-2 ja S) ei ole varteenotettava panssarivaunu, varsinkin kun niitä oli Meltjuhovin mukaan 1.6.1941 käytössä 7 270 kpl? Tutkitaanpas sitäkin vaunua hieman tarkemmin: paino 9 tonnia (11 tonnia B-2 ja S), tykki 45 mm, moottori 90 hv, telapaine 0,61 kg/cm² (0,68), nopeus 30 km/h, toimintamatka 172/119 km, panssarointi 15/10 mm (25/10 S).[xix] Verrataanpa sitä vaikka saksalaiseen Panzer II:n(B-E): paino 10 tonnia, tykki 20 mm, moottori 140 hv, telapaine 0,66 kg/cm², nopeus 40 km/h, toimintamatka 155/100 km, panssarointi 30/10 mm.[xx] Eikös nämä ole karkeasti ottaen vastaavia aseita – oleellisin ero taitaa olla tykin kaliiberi. Miksi sitten tuhansia venäläisiä vaunuja ei huomioida useissa sotahistoriallisissa teoksissa miksikään? Aivan kuin niitä ei olisi ollut olemassakaan. Tässä ei kannata lähteä erittelemään kaikkia venäläisiä panssarivaunuja ja niiden teknisiä ominaisuuksia – oleellista on, että Venäjä oli kehittänyt hyviä panssarivaunuja, oli jo valmistanut niitä aivan valtavan määrän (enemmän kuin koko maailman muiden maiden panssarivaunut yhteensä) ja valmisti maailman parhaita vaunuja todellisessa suursarjatuotannossa Saksan hyökätessä. Sanalla sanoen Venäjä valmistautui hyökkäämään länteen maailmanhistorian suurimmin sotavoimin ja valloittamaan koko maailman.

Venäjä valmistautui perusteellisesti siihen, että se voisi muuttaa nopeasti läntisen rataverkon omalle raideleveydelleen sitä mukaa kun hyökkäys etenee. Venäjällä oli erittäin hyvä kapasiteetti rautateillä, mutta vähän kunnollisia kuorma-autoja, siten rautatien kunnostaminen ja raideleveyden muuttaminen oli tärkeää strategisessa mittakaavassa.

Lainaus rautateitä koskien: ”Rajan tuntumaan kuljetettiin miljoona tonnia polttoainetta ja keskitettiin 170 000 rautatiepioneeria muuntamaan Keski-Euroopan kapeampia rautateitä leveämmiksi.”[xxi] ”Neuvostoliiton marsalkka S. Kurkotkin tunnustaa, että neuvostojohdon laskelmien mukaisesti (heillä oli kaikki laskettua) olisi 19 länsisuuntaisen pääradan samanaikaiseen kunnostamiseen tarvittu 257 000 rautatietyöläisen intensiivisen työn. Ylijohto sai antaa siihen työhön vain 170 000 sotilasta, puuttuva osa piti täyttää työvoimareservistä saatavilla 100 000 nuorella.”[xxii]

Hyökkäävien joukkojen polttoainehuolto: ”kehitettiin menetelmät, miten hyökkääville joukoille voidaan kuljettaa suuria määriä polttoainetta – rajalle vedettiin polttoaineputket ja luotiin putkivarastot polttoaineputkistojen nopeaksi jatkamiseksi valloitetulle alueelle.”[xxiii]

Tykistön ammuksia varastoitiin länsirajan pintaan sekä avotaivaan alle, että junanvaunuihin. Lainaus: ”Huhtikuussa 1941 käski puna-armeijan tykistöesikunta kuljettaa Taisteluampumatarvikeministeriön tuotanto valtion länsirajalle ja varastoida se siellä maanpinnalle.

Kremlin historioitsijat on jo pakotettu tunnustamaan, että Stalin valmistautui hyökkäämään, valmistautui orjuuttamaan Euroopan. Mutta he väittävät, että Stalin olisi saanut aloittaa sen vasta vuonna 1942. Kysykäämme nyt niiltä historioitsijoilta, saako jättää paljaalle maan pinnalle, avoimen taivaan alle, syyssateiden, talvisen lumen ja keväisen liejun sisään jonkun määrän, sanotaan 500 000 tonnia ampumatarvikkeita? Sitä ei saa tehdä. Me ymmärrämme sen. Oliko Stalin tosiaan typerämpi kuin me?

Taisteluampumatarvikkeiden varastointi paljaan taivaan alle vuonna 1941 tarkoitti, että sota oli päätetty aloittaa vuonna 1941. Mitään muuta selitystä ei ole mahdollista kuvitella. Lisäksi tykistön ammuksia varastoitiin rajan lähellä rautatievaunuissa. Se on hyvin kallis ja epävarma säilytystapa. Miten säilyttää tavaravaunuissa vaadittavaa lämpötilaa ja kosteutta? Jos neuvostokenraalit suunnittelivat puolustaa rajaa, niin ampumatarvikkeet olisi pitänyt jakaa joukoille, hajautetusti. Jos olisi suunniteltu perääntyä, niin olisi pitänyt laittaa sotilastavarajunien eteen veturit ja toimittaa ne kauemmas rajasta, jättäen paikan päälle vain tarpeellisen minimimäärän. Mutta kun kommunistit suunnittelivat hyökkäystä, niin pitikin toimia juuri kuten toimittiin: varastoida kranaatit tavaravaunuihin, keskittää rajalle 170 000 rautatieläistä ja tarvittava tekniikka, että saa vaihtaa Länsi-Euroopan kapeamman rautatiestön vastaamaan Neuvostoliiton raideleveyttä – että saa kuljettaa ampumatarvikkeita joustavasti rautatietä pitkin hyökkäyksen edetessä länteen. Rajalle oli tosiaan keskitetty niin sotilaat - rautatieläiset kuin myös välineet rataverkon muuttamiseksi.”[xxiv]

Entäpä ammustehtaat - lainaus: ”Stalinin suunnitelman mukaan Puna-armeijan piti suuntautua verestä tyhjäksi juosseeseen ja sodasta heikentyneeseen Eurooppaan. Kun Puna-armeija astuu yli rajan, olisi ampumatarvike-, panssarivaunu-, tykki-, ja muut tehtaat jääneet yhä kauemmas selustaan. Kuvitelkaamme, että Puna-armeijalle on tarpeen toimittaa pieni määrä ampumatarvikkeita, esimerkiksi 100 000 tonnia, tai sanotaan 200 000 tonnia. Miten sen saisi Uralilta länsirajalle? Kuinka paljon tarvitaan sotilasjunia, vaunuja ja niille vartijoita! Tavallinen sotilasjuna kuljettaa kerralla 900 tonnia. Kuinka paljon kuluisi työpäiviä veturinkuljettajilla ja rautatiehenkilökunnalla, kuinka paljon pitäisi heittää hiiliä vetureiden höyrykattilaan! Kuinka paljon tarvitaan pitkällä matkalla vartijoita!

Huomattakoon, ettei rautateillä ainoastaan ammuksia kuljeteta. Rautatie on täynnä joukkoja, korjaus-, ja sairasjunia, säiliövaunuja, jne. jne. Sanalla sanoen, jos me valmistaudumme hyökkäämään, niin täytyy toimittaa sadat tuhannet tonnit taisteluampumatarvikkeita ja muuta varustusta salassa. Salaaminen saavutetaan vain kun lyhennetään kuljetusmatkoja. Ideaalinen olisi tilanne, jossa tehtaat olisivat suoraan rajalla. Siinä tapauksessa ei tarvitsisi lähettää sotilasjunia monien päivämatkojen takaa valtion lävitse, kuljetukseen kuluisi vain tunteja. Vähenisi myös kuljetuskaluston ylikuormitus. Yksi sotilasjuna ennättäisi siinä ajassa tehdä monta reissua. Sisämaassa rautatie vapautuisi muihin sotilaskuljetuksiin.

Niinpä päätettiinkin rakentaa uudet kranaattitehtaat ei Volgan taakse, eikä Uralille, vaan mahdollisimman lähelle rajaa, niin lähelle kuin metallurgiaperusta mahdollisti: Zaporozhjeen, Dnepropetrovskiin, Harkoviin, Krivoi Rogiin ja Leningradiin.”[xxv]

Presidentti Mauno Koivisto on seurannut laajasti venäläistä kirjallisuutta Venäjän imperialismista ja varsinkin aikomuksesta hyökätä länteen kesällä 1941. Koivisto referoi näitä kirjoja ja kirjoituksia hyvin laajasti kirjassaan Venäjän idea. Koivisto näyttää olevan hyvin vakuuttunut Venäjän aikomuksesta hyökätä länteen – mutta tapansa mukaan ei sano sitä aivan suoraan. Tekisi mieli lainata Koivistoa sivutolkulla, mutta yritän kuitenkin ottaa vain lyhyitä pätkiä – lukekaa ihmeessä hänen kirjansa: ”Minulla on ollut tilaisuus tutustua jossain määrin tästä asiasta Saksassa käytyyn keskusteluun, mutta ennen kaikkea olen pyrkinyt huolella seuraamaan Venäjällä aiheesta käytyä keskustelua.”[xxvi]

”Kiistattomalta näyttää, että monesta syystä Neuvostoliitto oli kesällä 1941 varustautumaton puolustautumaan mutta oli varustautumassa hyökkäykseen. Neuvostoliitossa vallalla ollut poliittinen ajattelu oli offensiivista, hyökkäyksellistä, Neuvostoliiton sotilaspoliittinen ajattelu oli hyökkäysvoittoisen taistelutavan etevämmyyttä korostava. Neuvostoliiton keväällä 1941 mobilisoimat joukot olivat asettuneet hyökkäys-, eivät puolustusasemiin. Varastojen sijoittelu oli tehty hyökkäyksellisistä lähtökohdista. Puolustuslaitteita oli pikemminkin purettu kuin rakennettu lisää.”[xxvii]

”Neuvostoliiton puolustusta ei onnistuttu moneen kuukauteen saamaan järjestykseen, koska asetelma oli hyökkäyksellinen: joukot edessä, varastot edessä. Joukot oli jopa varustettu kartoilla, jotka kuvasivat edessä olevaa maastoa, eivät takana olevaa.”[xxviii]

”Ylenmääräisesti on aina korostettu, että kesäkuussa 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon sopimuksen vastaisesti. Venäläiset ovat unohtaneet, että he itse marraskuussa 1939 sopimuksista välittämättä hyökkäsivät Suomeen. Oli rauhansopimus, oli hyökkäämättömyyssopimus, oli sopimus rajaselkkausten tutkinnasta.”[xxix]

”Paras puheenvuoro asiasta minun ymmärtääkseni on kirja nimeltä "Toisenlainen sota", jossa on pyritty perusteellisesti käymään läpi näitä ajatuskulkuja. Vuonna 1995 Moskovassa ilmestyi kirja "Valmisteliko Stalin hyökkäyssotaa Hitleriä vastaan?" Kirjassa käydään läpi se, mitä pohdittiin Stalinin päämajassa keväällä 1941. Maaliskuun 15. päivänä oli tehty suunnitelma, jossa lueteltiin ne toimenpiteet, jotka olivat välttämättömiä, jos aiottiin panna toimeen yllätysisku Saksan lyömiseksi. Ne olivat:

1. oli suoritettava joukkojen salainen mobilisointi liikekannallepanoharjoituksen nimellä;

2. joukot, ensisijassa kaikki päämajan reservit, oli siirrettävä lähemmäksi rajaa kesäleireille siirtymisen varjolla;

3. ilmavoimat oli salaisesti keskitettävä hajautetuille kentille lähemmäksi rintamalinjaa ja ryhdyttävä rakentamaan sinne ilmavoimien huoltotukikohtia;

4. oli ryhdyttävä rakentamaan vaiheittain ja harjoitusten varjolla kenttäsairaalaverkostoa.

”Vuonna 1995 ilmestyi pienehkö kirjanen "Hitlerin salaisuudet Stalinin pöydällä". Dokumenttikokoelman julkaisijaksi on ilmoitettu Venäjän federatiivinen turvallisuuspalvelu ja ulkoinen tiedustelupalvelu sekä Moskovan kaupungin arkistojen yhteistyöelin. Kirja sisältää maalis-kesäkuussa 1941 Stalinille toimitettua tiedustelumateriaalia. Tämän kirjan esipuheessa on mahdollinen selitys siihen, miksi Hitlerin hyökkäyksen ajankohta oli Stalinille yllätys: Saksassa tehty suunnitelma Stalinin hämäämiseksi onnistui. Neuvostotiedustelulle syötettiin aivan todenmukaista tietoa muun muassa siitä, että Saksalla oli raaka-aineista ja elintarvikkeista pulaa ja että ongelma voitiin ratkaista vain saamalla Ukrainan vilja ja Kaukasian öljy Saksan käyttöön; vain niiden avulla Saksa voi saada voiton Englannista. Keväällä 1941, hyökkäysvalmistelujen viime vaiheessa, saksalaiset panivat useita kanavia pitkin liikkeelle harhaanjohtavaa informaatiota, jossa yhä useammin esiintyi se ajatus, että Neuvostoliiton rajoilla toteutettavat sotilaallisen valmiuden nostotoimet tähtäävät uhkavaatimuksen esittämiseen: neuvostohallitukseen kohdistetaan painetta, jotta se hyväksyisi saksalaisten taholta myöhemmin tulevia vaatimuksia taloudellisista ja alueellisista myönnytyksistä. Moskovaan välitettiin tietoa, että Berliini tulisi lähiaikoina esittämään uhkavaatimuksen. Erikoisen tehokkaasti näyttää saksalaisten harhaanjohtavaa informaatiota välittäneen kaksoisagentti "Lyseolainen", jonka Saksan tiedustelupalvelu oli saanut solutetuksi Neuvostoliiton Berliinissä toimineeseen tiedusteluosastoon. Hänen oikea nimensä oli O. Berlinks. Kirjassa kerrotaan, että Saksan liikkeelle panemaa informaatiota ei neuvostotiedustelu päässyt "siilaamaan", vaan se meni suoraan neuvostojohdon tietoon siinä muodossa kuin saksalaiset halusivat. Koska Stalin odotti uhkavaatimusta, hän ei uskonut Saksan ryhtyvän hyökkäämään ilman sitä.”[xxxi]

”Vuonna 1997 ilmestyi V. A. Nevezhinin kirjoittama teos "Hyökkäyssodan syndrooma". Nevezhin osoittaa, että kumpikin puoli oli valmistautunut hyökkäämään siihen katsomatta, oliko toinen valmistautunut vai ei. Kummallakin puolella oli pyrkimys temmata aloite omiin käsiin. Kirjoittaja tulee siihen johtopäätökseen, että (Venäjän – jp) hyökkäyksen ajankohta todennäköisesti olisi ollut heinäkuun 10. ja 15 päivien välisenä aikana.”[xxxii]

”Vuonna 1995 ilmestyi uusi painos marsalkka Georgi Zhukovin muistelmista. Tätä kirjaa kirjoittaessani katsoin vielä uudelleen Zhukovin sensuroimattomista muistelmista, viitataanko niissä mitenkään Stalinin mahdollisiin hyökkäyssuunnitelmiin kesällä 1941. Ei viitata, mutta Zhukov antaa hyvin kaunistelemattoman kuvan siitä, miten jyrkästi Stalin kielsi kaikki puolustautumisvalmistelut.” [xxxiii]

Lainataan tähän vielä kirjaa kirjoittaessaan Suomen ulkoministeriön palveluksessa olleen valtiotieteen tohtori Ilmari Susiluodon kirjoitusta: ”Mainittakoon yksityiskohtana, että neuvostotiedustelu sai korkealta suomalaistaholta tietoja Saksan tulevasta hyökkäyksestä. Nämä tiedot, kuten muutkin samansuuntaiset viestit Stalin kuitenkin sivuutti. Miksi? Yhden suositun vastauksen on kehitellyt nimimerkki Viktor Suvorov, entinen neuvostoliittolainen tiedustelumies ja historioitsija Vladimir Rezun. Stalin oli itse suunnitellut hyökkäystä Saksaan. Sen olisi pitänyt alkaa heinäkuun alkupäivinä 1941! Joka tapauksessa Saksan hyökkäys kohtasi vihollisen, joka oli itse ryhmittymässä hyökkäykseen.”[xxxiv] Myös sotahistoriasta tohtoriksi väitelleen Tapio Tiihosen mukaan Venäjä aikoi hyökätä länteen kesällä 1941.

Kartat

Venäjän topografikunta valmisti hyvin laadukkaita topografisia karttoja ja niitä painettiin miljoonittain. Kuinka ollakaan karttoja ei ollut tehty omalta alueelta, vaan valloitettavaksi aiotuilta alueilta ja ne oli kuljetettu länsirajan välittömään läheisyyteen (satoja miljoonia kappaleita). Valmistetut kartat olisivat olleet erittäin hyödyllisiä valloitussodassa – toisaalta kun omalta alueelta ei ollut tehty topografisia karttoja, niin puolustussota oli äärimmäisen vaikeata (esimerkiksi tykistön tulenjohto lähes mahdotonta).

Joudun jälleen tukeutumaan laajalti Viktor Suvoroviin, tosin perusteellisesti lyhennellen lainauksia (suomennoksiani): ”Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan saakka patterinpäällikön paikka taistelussa oli patterinsa tuliasemassa. Missäpä muuallakaan? Muistatte kapteeni Tushinin pattereita Lev Tolstoissa?

Vaan kahdennellakymmenennellä vuosisadalla sotilaallisesti kehittyneissä valtioissa kenttätykistö siirtyi käyttämään ampumamenetelmiä, joissa ammuttiin horisontin taakse – kohteisiin, joita ei voinut nähdä tuliasemasta. Sitä nimitetään ampumiseksi suojaisista asemista. Se ampumamenetelmä muuttui yleiseksi: se mahdollisti piilottaa kenttätykistöpatterit maastossa oleviin notkelmiin, rakennusten ja metsän taakse – luonnonmukaisiin ja keinotekoisiin suojiin. Pattereiden suoja kasvoi jyrkästi, niitä oli vaikeata löytää ja hävittää.

Mutta piilotettu patteri oli sokea: ampujat eivät nähneet maaleja. Siksi patterinpäällikön paikka muuttui tuliasemasta sinne missä hän kykeni näkemään vastustajan. Patterin johtopaikka siirrettiin monta kilometriä patterista eteen. Johtopaikasta patterinpäällikkö näkee maalin ja lähettää käskyjä mihin ja miten ammutaan.

Me kaikki olemme lapsena pelanneet laivanupotuspeliä – piirrettiin ruudukko ja ammuttiin koordinaattien mukaan tiettyihin ruutuihin: A-3, C-5, jne. Suunnilleen samalla lailla toimitaan tykistössä: yksi kartta on patterinpäälliköllä, toinen patteriupseerilla, joka ei näe vastustajaa. Päällikkö antaa kaukaa käskyjä, patteriupseeri toistaa tuliasemassa käskyn ja patteri toteuttaa sen. Niin sanottu kauko-ohjaus. Periaatteessa näin. Käytännössä tulevien tykistöupseerien on opeteltava kolme - neljä vuotta matematiikkaa, topografiaa, ballistiikkaa, meteorologiaa ynnä muuta, että omaksuisi tarvittavat taidot epäsuoran tulen ampumiseen. Sellainen ammunta vaatii osaamista, harjaantumista, erikoistietoja, monimutkaista laskentaa, kunnollisen viestiyhteyden ja kunnolliset kartat.

Koko tämä pitkä johdanto vain siksi, että todistetaan kunnollisten karttojen välttämättömyys tykistön käyttämiseksi taistelussa, aivan samalla tavalla laivanupotuspelissä on mahdotonta upottaa laivoja ilman koordinaattiruudustoa. Jokaisessa patterissa pitää välttämättä olla ainakin kaksi sarjaa karttoja. Toinen patterinpäälliköllä (tulenjohtajalla) ja toinen tuliasemissa, josta ei nähdä vihollista. On olemassa myös epäsuoran tulen menetelmiä, joilla voi ampua ilman topografisia karttoja, mutta se pienentää tykistön tehoa oleellisesti. Periaatteessa voisi käyttää autoakin ilman moottoria – valjastaisi eteen pari hevosta ja käskisi niitä huutamalla ja ruoskalla. Kartoitta jätetty tykistö – se on kuten moottoritta auto. Sitä voi kyllä periaatteessa käyttää, mutta ...

Siten jokaisessa patterissa pitäisi olla kaksi sarjaa topografisia karttoja. Vähintään. Vaan todellisuudessa kartan tarvitsee myös tulenjohtoryhmän päällikkö, tulenjohtajat, taso, tykistöntiedustelijat, patterinvääpeli ja tykinvetäjät. Jos patteriston huoltopäälliköllä ei ole karttaa, niin ampumatarvikehuolto voi katketa. Niin menevätkin kaikki laskelmanne ”metsään”.

Kenttätykistö, se on orkesteri. Välillä patterilla on sooloesitys, mutta useimmiten patterit soittavat duettoa, trioa, kvartettia ... Johtaakseen kahta kolmea patteria pitää patteristonkomentajalla olla kartta, samoin patteriston esikuntapäälliköllä. Heidän komennossaan on myös patteri, jossa on tykistön tiedustelujoukkue. Ja kaikki he tarvitsevat karttaa, kuten kapellimestari ja soittajat tarvitsevat nuotteja. Vaan patteristojen tulta johtaa kenttätykistörykmentin komentaja. Hänkään ei voi sotia ilman karttoja, kuten eivät hänen alaisuudessaan toimivat tykistön upseeritkaan ...

Edellä sanotusta lähtien, palatkaamme takaisin vuoden 1941 kesäkuun 13. päivään. TASSin tiedotteen suojassa neuvostoväet syöksyivät miljooniin nousevana massana länsirajan suuntaan. Tuhannet sotilasjunat tukkivat valtion rautatiet Kaukoidästä Brestiin, halvaannuttaen kaiken muun liikenteen. Öisin purettiin divisioonia, armeijakuntia ja armeijoita salaa rajalla oleviin metsiin. Neuvostokomentajat eivät vielä tienneet mikä heitä odottaa. Jokainen näki vain oman komppanian, patterin, patteriston, rykmentin, prikaatin, divisioonan, armeijakunnan, armeijan, vaan ei käsittänyt Stalinin aikomuksen koko laajuutta. Ja nyt saapuu järkyttävä uutinen: Hitler suoritti ennakoivan iskun, aloitti yllättäen sodan.

Oli 22.6. tavallinen tilanne: Valkovenäjän metsissä purettiin kuljetusvälineistä 22. armeijaa, joka oli salaa paiskattu sinne Uralista. Niin kuin kaikki muutkin neuvostoarmeijat se valmistautui hyökkäämään. Vaan 22. armeijalle annettiin odottamatta täydellisesti epätavallinen tehtävä: valmistautua puolustukseen ja vastaiskuihin omalla alueella. Kenraaliluutnantti N. Birjukov oli siihen aikaan kenraalimajuri ja hän johti 22. armeijan 62. jalkaväkiarmeijakunnan 186. jalkaväkidivisioonaa. Hän kirjoittaa: ”Kartan, ainoan kappaleen, jonka minä onnistuin kerjäämään 21. mekaanisen armeijakunnan esikuntapäälliköltä, otti minulta meidän armeijakuntamme komentaja kenraalimajuri I. Karmanov.” (107).

Kenraali Birjukovin 186. divisioona oli lähes täysin määrävahvuinen. Divisioonassa on 13 000 sotilasta, aliupseeria ja upseeria, 144 kenttätykkiä, 154 kranaatinheitintä, 558 konekivääriä, 13 panssariautoa, 16 uivaa panssarivaunua, 99 traktoria, 558 autoa, 3000 hevosta ja ... ei yhtään karttasarjaa (settiä). Yhden kartan kenraali Birjukov mankui naapuriarmeijakunnasta, mutta hänen esimiehensä otti sen itselleen. Neuvostokenraalien välillä oli samanlaiset suhteet kuin stalinistisessa rikollisten leirissä. Muuten, kartan ottanut Karmanov, oli tosiaan hiljattain päästetty vankilasta, kuten myös hänen 22. armeijansa oli enimmäkseen kasattu Uralin keskitysleireiltä. Kenraali Birjukov näytti sillä kertaa anteeksiantamatonta kevytmielisyyttä: kun sinulla on vain yksi kartta, niin älä näytä sitä kenellekään, ei edes omalle esimiehelleen, muuten se viedään. Vaan älkäämme kadehtiko myöskään hänen esimiestään, joka pani kartalle jalat alle: hänen alaisuudessaan oli 66. jalkaväkiarmeijakunta ja siihen kuului kolme divisioonaa (153., 174. ja 186.), kaksi erillistä kenttätykistörykmenttiä, ilmatorjuntapatteristo, viesti- ja pioneeripataljoonat, lennosto. Jalkaväkiarmeijakunnassa on 50 000 sotilasta ja upseeria. Armeijakunnassa on yhteensä 17 rykmenttiä, joista 8 on kenttätykistörykmenttejä. Armeijakunnassa on 966 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä.

Me tiedämme jo montako karttasarjaa pitää antaa yhdelle patterille. Vaan jalkaväkiarmeijakunnassa ei ole yksi patteri, vaan 173 kenttätykistö- ja kranaatinheitinpatteria (mukaan luettuna tulenjohtopatterit). Jokaisella jalkaväki-armeijakunnalla on tykistön tulenjohtoa varten oma lento-osasto. Mihin lentokoneet lentävät ilman karttoja ja miten ne voivat johtaa tykistön tulta? Vaan eihän ainoastaan tykistö käytä karttoja. Karttoja tarvitsee myös jalkaväki, niitä tarvitsevat niin pioneerit kuin myös huoltojoukot. Jos kartat annetaan tykistölle, mutta ei jalkaväelle, niin miten organisoidaan yhteistyö? Vaan ilman karttoja eivät voi pataljoonien, rykmenttien ja divisioonien esikunnat tehdä omaa työtään ollenkaan. 186. divisioonan ja 62. jalkaväkiarmeijakunnan minä esitin vain esimerkkinä. 21. mekanisoidussa armeijakunnassa tilanne oli samanlainen. Armeijakuntaa johti kenraalimajuri D. Leljushenko, laajakatseinen ihminen. Toistensa auttaminen taistelussa – se on taistelutoveruuden perusta. Sodan aikana kenraali Leljushenko oli yksi sen periaatteen huolellisimmista noudattajista. Hän päätti sodan kenraalieverstinä, 4. kaartinpanssariarmeijan komentajana. Kaikissa viroissaan, joka tilanteessa Leljushenko tuki naapureitaan tulella, rohkeilla rynnäköillä, nopeilla manöövereillä. Kun kenraali Birjukovin piti sodan alussa mankua kenraali Leljushenkolta karttoja ja sai vain yhden karttalehden, niin karttoja ei ollut myöskään Dimitri Leljushenkon 21. mekanisoidussa armeijakunnassa mainita saakka. Vaan me emme puhu nyt divisioonista, armeijakunnista, eikä edes armeijoista: koko toinen strateginen hyökkäysaalto (porras), johon kuului seitsemän armeijaa ja runsaasti erillisiä armeijakuntia, oli ilman karttoja. Myöskään Ensimmäisessä strategisessa hyökkäysaallossa (viisitoista hyökkäysarmeijaa, sekä armeijakuntia ja divisioonia kymmenittäin) ei ollut karttoja. Näiden suojassa keskittyi kolmas ja sen jälkeen neljäs aalto, vaan niitä ei ollut mahdollista johtaa, kun kartat puuttuivat.

Tässä on esimerkki tilanteesta neuvostojoukkojen Ensimmäisestä strategisesta hyökkäysaallosta. Todistajana on kenraalimajuri D. Osadtshii. Siihen aikaan hän oli yliluutnantti, Lounaisrintaman 11. armeijan 3. mekanisoidun armeijakunnan 2. panssaridivisioonan 3. panssarirykmentin panssarikomppanian päällikkö. Liettuassa. Ennen sodan alkua divisioonassa annettiin hälytys ja divisioona hivutettiin rajanläheiseen metsään. Panssarivaunuihin KV-2 annettiin betonia läpäisevät ammukset. Loogista: edessä odotti Itä-Preussi, sen alueella oli satoja vahvoja teräsbetonibunkkereita. Vaan sota alkoi toisin kuin oli suunniteltu: teräsbetonisesta linnoitusvyöhykkeestä ei tarvinnutkaan murtautua lävitse, betonia läpäisevät kranaatit seisoivat tarpeettomina, sillä piti puolustaa omaa maata, sotia omalla alueella. Ja tulikin ongelma: komentajilla ei ollut topografisia karttoja. Kenraali Osadtshiin artikkeli on lyhyt, mutta karttojen puuttumiseen hän viittaa useita kertoja (108).

Sen ajankohdan dokumenteista selviää, että kartat puuttuivat ei ainoastaan 2. panssaridivisioonassa, vaan kaikissa panssaridivisioonissa. Puna-armeijan panssarijoukkojen komentajan varamies kenraalimajuri V. Volski lähetti 5.8.1941 puolustusministerin varamiehelle kenraaliluutnantti J. Fedorenkolle raportin panssarijoukkojen käytöstä sodan ensimmäisinä päivinä. Johtopäätösten joukossa oli myös seuraava: ”Johdolta puuttuivat kartat, josta seurasi, että ei pelkästään yksittäiset panssarivaunut, vaan kokonaiset joukko-osastot harhailivat ympäriinsä” (109).

Mutta nyt oikein korkea todistaja – F. Golikov. Ennen sotaa – GRU:n (Venäjän sotilastiedustelu) johtaja, sodan päättyessä varapuolustusministeri (ja Stalinin varamies), sodan jälkeen Neuvostoliiton marsalkka. Vuoden 1941 marraskuussa Golikov oli kenraaliluutnantti, komensi 10. armeijaa. Kaartin puna-armeija oli siihen mennessä jo hävitetty. Moskovan lähellä vihollista sitoivat puna-armeijan kolmannen strategisen hyökkäysaallon rippeet, ja Stalin perusti salaa kymmentä armeijaa kouluttamattomista reserviläisistä ja valmistautui vastahyökkäykseen. Vaan ongelma oli entinen: ”Meillä on vain kaksi kappaletta karttoja, yksi on minulla ja toinen armeijan esikuntapäälliköllä” (110). --

Minun arkistossani on yli kolmesataa vahvistusta karttojen totaalisesta puuttumisesta. Todistajina ovat upseerit, kenraalit ja marsalkat. Arvelen, että nämä neljä esimerkkiä pitäisi riittää. Ellei, niin voin jatkaa. Jos haluatte, voin kirjoittaa kokonaisen kirjan siitä, että topografiset kartat PUUTTUIVAT.”[xxxv]

Näin Suvorovin avulla tuli monisanaisesti selväksi, että armeija tarvitsee karttoja, jos se nyt jollekulle oli ennestään epäselvää, eikä niitä ollut. Nyt voisi helposti tulla mieleen, että eihän karttojen puute mikään ihme ole – eihän venäläiset ole ennenkään tehneet mitään kunnolla. Katsotaan edelleen, oliko niin? ”Jokaisessa Neuvostoliiton topografisessa kartassa on otsikko ”Yleisesikunta”. Siinä on esitetty se organisaatio, joka on vastuussa sotilaallisten suunnitelmien tekemisestä ja suunnitelmien esittämisestä joukoille kartoilla, kuin myös kartoilla varustamisesta. Vuonna 1941 Yleisesikunnassa oli kahdeksan päähallintoa. Yhtä niistä nimitettiin topografiahallinnoksi ja sille kuuluivat kaikki topografisiin karttoihin liittyvät asiat. 22.6.1941 topografiahallinnon johtaja oli kenraalimajuri M. Kudrjavtsev. Hän oli suoraan Yleisesikunnan päällikön armeijankenraali G. Zhukovin alaisuudessa.

Tässä he ovatkin – kaksi syyllistä. Kenraali Kudrjavtsev olisi pitänyt teloittaa ampumalla karttojen puuttumisen vuoksi ja kenraali Zhukov siksi, että hän ei kyennyt valvomaan Kudrjavtsevin työtä riittävässä määrin.

Teloittiko Stalin heidät ampumalla? Hirttikö heidät? Ei. Ei ampunut, eikä hirttänyt. Tässä voi tulla epäilys: mutta ehkä toveri Stalin oli pehmeäluonteinen, antoi virheitä anteeksi?

Stalin oli tosiaan säyseä, mutta ei erityisen, eikä aina. Zhukovin edeltäjää Yleisesikunnan päällikön virassa (tulevaa Neuvostoliiton marsalkkaa) K. Meretskovia NKVD:n tutkijat juottivat niinä päivinä kusella, liskuttivat hänen sukuelimiään oven ja ovipielen väliin sekä ruoskivat selästä irti nahanriekaleita.

Miten toveri Stalin menetteli Zhukovin suhteen? Stalin määräsi hänet pian varamiehekseen, ripusti hänelle rintaan mitaleja enemmän kuin kenellekään toiselle, uskoi hänelle niin sanotun ”voitonparaatin” vastaanoton itsensä sijasta eikä huomauttanut hänelle topografisten karttojen puuttumisesta.

Älkää olko huolissanne, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa. Hän lopetti sodan kenraaliluutnanttina. Hänen rintaansa koristaa kymmenen taistelukunniamerkkiä ja runsaasti mitaleja. Hän rupesi Yleisesikunnan topografiapalvelun johtoon vuonna 1938, ollessaan 36-vuotias, ja jäi siihen virkaan 30 (kolmeksikymmeneksi) vuodeksi Stalinin, Malenkovin, Hrutshevin ja Brezhnevin hallintojen aikana. --

Tässä on vielä yksi kiittävä arvostelu kenraali Kudrjavtseville ja hänen johtamalleen topografiapalvelulle: ”Selvisi, että Neuvostovenäjällä oli luotu sellainen karttatuotanto, joka omalta laajuudeltaan, määrältään ja työn laadultaan ylittää kaiken, mitä oli tuohon mennessä koskaan missään toteutettu”.

Kiitos on sitä arvokkaampi, että se tulee vastustajalta, vieläpä sodan kuluessa, mitä vastustaja luottaa vielä voittavansa. Se on peräisin yhdestä saksalaisesta aikakauslehdestä (112). Siihen sisältyy, ei ainoastaan kilpailijan tunnustus toisen ylivoimalle. Siinä on pelissä jotakin enemmän. Siinä korkeampi rotu tunnustaa tylsämielisten ja laiskojen venäläisten, joita ei yleensä tunnusteta ihmisiksikään, ylivoimaa itsensä ylitse. Sellainen arvio täytyy ansaita.”[xxxvi]

Tämäkin selvitys oli varmaan monien mielestä turhan monisanainen, mutta siellä paljon puheen joukossa on minusta myös arvokkaita tiedonjyviä. Yritetään kestää Suvorovia edelleen. ”Sen jälkeen kun kirjani Jäänsärkijä oli ilmestynyt saksaksi minä sain todella paljon kirjeitä entisiltä Saksan upseereilta ja sotilailta. Niitä voisi selailla elämänsä loppuun. Vaan ei ole yhtään kirjettä puna-armeijan valmistautumattomuudesta sotaan. Kaikki kirjeet puhuvat valmiina olemisesta. Kirjoitetaan kaikesta, löytyy viitteitä myös topografisiin karttoihin. Kaikkein useimmin neuvostotykistön tiedustelijoiden kiinni ottamisista juuri ennen sotaa, kun nämä olivat tahallaan tai vahingossa sattuneet Saksan puolelle, mutta myös heiltä takavarikoiduista korkealuokkaisista topografisista kartoista. Vaan on kirjeitä myös rajavyöhykkeellä sodan ensi päivinä vallatuista topografiavarastoista. Esimerkiksi valtavasta Tiraspolin tukkuvarastosta, jossa säilytettiin ihmeellisen korkealaatuisia karttoja, mukaan luettuna Galatin läpipääsystä; bensiinillä valellusta ja poltetusta kellarikerroksesta Shiauliain rajakaupungissa. Kellari oli tupaten täynnä karttoja, joista säilyivät vain hiiltyneet nurkat. Vanha soturi kirjoittaa, että koko ryhmä oli järkyttynyt laadukkaasta paperista ja piirrosten selkeydestä: ”Parempi vielä kuin Saksan seteleissä”.

Nyt meidän pitää kyetä tulemaan toimeen kaikkein yksinkertaisimmassa asiassa – johtopäätösten teko, tunnettujen tosiasioiden pohjalta. Yhtäältä – maailman paras topografiapalvelu, toisaalta – karttojen puuttuminen. Yhtäältä – neuvostopäätopografin loistava ura, toisaalta – neuvostokenraali mankuu kartan naapuriltaan, mutta hänen esimiehensä ottaa kartan itselleen. Miten sen kaiken voisi sijoittaa yhteisen nimittäjän alle? Ehkä joku toinen löytää muun perustelun, vaan minusta tuntuu, että on vain yksi tyydyttävä selitys: Neuvostoliitto valmistautui hyökkäämään.”[xxxvii]

”Myös neuvostolähteet vahvistavat saman: kartat vietiin raja-alueille ja ne menetettiin tai ne jouduttiin hävittämään peräännyttäessä. Topografisten karttojen puuttumista selittää kenraaliluutnantti A. Lossev: ”Topografisten karttojen varastot, jotka sijoitettiin perusteettomasti suoraan rajan lähelle, joko vastustaja valloitti tai ne hävitettiin ensimmäisten pommihyökkäysten aikana. Siksi joukoilla jäi saamatta 100 miljoonaa karttaa” (113). Siten kartat oli varattu, vaan kaikki hävisivät sodan ensimmäisinä päivinä.”[xxxviii]

”Sotaväen päätopografi kenraaliluutnantti Kudrjavtsev itse todistaa, että sodan ensimmäisinä päivinä neuvostojoukot hävittivät ainoastaan Baltian-, Lännen- ja Kiovan maanpuolustusalueilla noin kaksisataa junanvaunullista topografisia karttoja (114). Vuonna 1941 Neuvostoliiton kaikkein pienin tavaravaunu oli 20-tonninen. Jos oletamme, että käytettiin vain pienimpiä vaunuja, niin saamme neljä tuhatta tonnia hävitettyjä karttoja.

Kenraaliluutnantti Kudrjavtsev antaa vielä yhden avaimen hävitettyjen karttojen arvioimiseksi: keskimäärin oli jokaisessa vaunussa 1 033 000 kappaletta. Kaksisataa vaunua – se vastaa kahta sataa miljoonaa karttaa. -- Koska puna-armeija menetti karttoja valtavia määriä, koska sotaväen topografiapalvelun johtajien itsensä arvelut menetysten suhteen eroavat ja koska eroavaisuudet nousevat sataan miljoonaan karttaan, välillä suurempaankin, niin meidät on pakotettu hyväksymään: niitä valmistettiin tosiaan ihan kohtalaisesti. Niitä tehtiin niin paljon, ettei kukaan ole aiemmin niin paljon tehnyt. Hyväksykäämme sitten mekin, että meillä varattiin yhtä ja toista sotaa varten.”[xxxix]

”Aloitimme keskustelumme topografiasta sillä, että kenttätykistön patterinpäällikön elämä taistelukentällä on raskas ilman karttoja. Vahvistaaksemme sen väitteen kuulkaamme tykistön edustajan kommentti, tarkemmin patterinpäällikön itsensä. Saksalaisten vangiksi heitä jäi kerralla tuhansittain. Tässä on yksi heistä. Hän oli 7. mekanisoidun armeijakunnan 14. panssaridivisioonan 14. haupitsirykmentin 5. patterin päällikkö. Sen upseerin kohtalo on jossakin määrin kuvaava. Hän ei pyrkinyt sotilaaksi. Hän halusi saada täysin rauhanomaisen ammatin: rautatieinsinööri. Ja hänestä tulikin sellainen. Vaan hänellä oli mahtava isä, joka toivoi, että nuoresta insinööristä tulisi myös upseeri, että hän menisi kenttätykistöakatemiaan, eikä vain menisi, vaan menisi siten, että päättäisi sen vuoden 1941 toukokuussa. Niinpä nuori insinööri, alistuen isän tahtoon, tulikin upseeriksi ja päätti kenttätykistöakatemian. 5.5.1941 Kremlissä oli järjestetty sota-akatemioitten päättäjien kunniaksi juhlallinen vastaanotto. Sillä vastaanotolla esiintyi hänen isänsä pitäen puheen, jota pidettiin absoluuttisena valtiosalaisuutena yli viisikymmentä vuotta. Hänen poikansa yliluutnantti Jakov Josefin poika Dzugasvili istui salissa ja kuunteli isänsä puhetta. Mistä isä puhui ja millaiset olivat maljapuheet on nyt myös meidän tiedossamme. [Kyseinen Stalinin puhe]

Akatemian lopettamisen jälkeen poika joutui Moskovan maanpuolustusalueelle, kenraalimajuri V. Vinogradovin 7. mekanisoituun armeijakuntaan (14. ja 18. panssaridivisioona sekä 1. Moskovan proletaarinen moottoroitu jalkaväkidivisioona). Neuvostoliiton marsalkka A. Jerjomenko otti sen armeijakunnan vastaan heti sodan alussa Valkovenäjällä. Marsalkka vahvistaa: ”Armeijakunta oli määrävahvuinen” (88).

Panee ihmettelemään, että Moskovan maanpuolustusalueen 7. mekanisoitu armeijakunta oli Länsi-Valkovenäjällä jo 25. kesäkuuta. Jokainen, joka on nähnyt vain yhden panssarivaunupataljoonan juniin lastauksessa ja purkamisessa tapahtuvan hässäköinnin, vahvistaa minun käsitykseni: mekanisoitua armeijakuntaa, jossa on 1031 panssarivaunua, 358 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä, 266 panssariautoa, 352 traktoria, 5165 autoa ja 36 080 sotilasta, aliupseeria ja kenraalia, on mahdotonta tuoda Moskovasta Lännen erityismaanpuolustusalueelle kolmessa päivässä. Mahdotonta edes tavallisessa tilanteessa.

Vaan tilanne TASSin 13.6.1941 tiedonannon jälkeen oli lievästi sanottuna epänormaali: eihän pelkästään 7. mekanisoitua armeijakuntaa siirretty rajalle, vaan kymmeniä armeijakuntia. Samalta Moskovan maanpuolustusalueelta vietiin samalle Lännen erityismaanpuolustusalueelle kenraalimajuri D. Leljushenkon 21. mekanisoitua armeijakuntaa, sieltä 22. armeijan kenraali (samoin salaa Uralista tuotu) itselleen kartan mankuikin. Siten: 7. mekanisoitua armeijakuntaa alettiin lastaamaan juniin ennen 22. kesäkuuta. Ennen Saksan hyökkäystä. Miksi? Sen selittäköön meille sotahistorioitsijat.

Joutuessaan Valkovenäjälle, tuhoutui 7. mekanisoitu armeijakunta yhdessä 5. mekanisoidun armeijakunnan (siirretty salaa Taka-Baikalilta), yhdessä 21. ja kaikkien muidenkin. Niitä oli siellä paljon. Yhdessä 22. armeijan kanssa. Yhdessä 3., 4., 10., 13., armeijan kanssa. Vaan 7. mekanisoidun armeijakunnan 14. panssaridivisioonan 14. haupitsirykmentin 5. haupitsipatterin päällikkö yliluutnantti Jakov Jossifovits Dzugasvili jäi vangiksi ja todisti kuulusteluissa (125): ”Puna-armeijan tappion syynä on kartat, sillä sota käytiin odotusten vastaisesti valtionrajan itäpuolella.” Saksalainen historioitsija I. Hoffmann julkaisi Stalinin pojan todistukset venäläisessä aikakauslehdessä Otetshestvennaja istorija” (126).”[xl]

”Topografinen kartta – se on strateginen tuote, jonka erona muihin nähden on, että yleiskäyttöisyys puuttuu siltä täydellisesti. Patruunoja ja kainalosauvoja, terästä, lyijyä, näkkileipää ja telttoja voi käyttää niin Moskovan kuin Stalingradin lähistöllä, Königsbergin ja Berliinin luona, vaan edes kaikkein paras ja tarkin Berliinin kartta ei ole erityisen hyödyllinen Stalingradin puolustuksessa. Tai päinvastoin, te valmistatte suuren määrän Stalingradin oblastin karttoja, vaan niitä ei voi hyödyntää Romanian öljykenttien valtaamisessa: siellä tarvitaan Galatin läpipääsyn karttoja.

Suurin osa strategisista materiaaleista on yleiskäyttöisiä: valmistit tuhat tonnia siteitä, käytä niitä sitten puolustus- tai hyökkäyssodassa, sodassa Saksaa tai Japania vastaan. Vaan topografisten karttojen kanssa on ongelma: yksiä voi olla liiankin kanssa, ja toisista olla puute.

Yleisesikunnan päällikön yhtenä murheenlähteenä onkin selvittää hyvissä ajoin ennen sotaa millaisten alueiden karttoja siinä sodassa tarvitaan. Yleisesikunnan pitää käyttää omia topografejaan siten, että he eivät hajottaisi omia resurssejaan kartoittamalla sellaisia alueita, joissa ei tulla taistelemaan, mutta tulevan taistelualueen kartat täytyy ehdottomasti olla olemassa ja riittävän laadukkaina sekä tarvittava määrä.

Pidettiin itsestään selvänä, että sota Saksan kanssa on väistämätön. Mutta ei Neuvostoliiton alueella. Sitä vastaavasti neuvostotopografit työskentelivätkin.”[xli] (Toivottavasti Suomen Puolustusvoimien topografikunnalla on kunnolliset kartat nykyiseltä tynkä-Suomen rajalta aina Uralille saakka – kaiken varalta. – jp ;-))

”Neuvostotopografiapalvelu valmisti ne kartat, jotka sen käskettiin valmistaa – naapurivaltioiden kartat. Minulle kirjoittaneiden entisten saksalaisten sotilaiden ja upseerien joukossa, jotka näkivät loppuun saakka palamattomia karttaröykkiöitä, on todistajia ei ainoastaan poltetuista karttavarastoista vaan myös rautatievaunuista, jotka olivat täynnä karttoja, esimerkiksi Brestin oblastin Tevlin asemalla ja Lvovin oblastin Brodon asemalla.

Kiinnostavaa on sekin, että myös neuvostokenraalit puhuvat ei ainoastaan varastoista vaan myös karttoja täyteen ahdetuista vaunuista. Eikä selviä, miksi niitä ei evakuoitu. Kartat ovat jo vaunuissa, olisiko raskasta liittää ne veturin perään ja viedä turvalliseen paikkaan selustaan? Tietenkään kaikkialla, eikä aina, ei ollut sopivia junia, joihin vaunut olisi voinut liittää, erityisesti, kun vaunut seisoivat aivan lähellä rajaa. Tietenkin neuvostojoukot joutuivat motteihin, joista ei onnistuttu viemään karttoja, eikä taisteluampumatarvikkeita. Vaan oli myös toinen syy – valtion sisemmillä alueilla ei tarvittu niitä karttoja.

Jos meillä olisi ollut aikomuksena puolustaa esimerkiksi Smolenskia tai Moskovaa, niin meillä olisi pitänyt olla Smolenskin ja Moskovan oblastien kartat. Missä sellaisia karttoja säilytettiin ennen sotaa? Arvaan, että missä tahansa muualla, kuin Brestin lähellä Tevlin rautatieasemalla tai Alitusessa Itä-Preussin rajalla. Moskovan oblastin karttoja saattoi käyttää suuria määriä vain Moskovan oblastissa, ei missään muualla. Vastaavasti Staliningradin oblastin karttoja vain Staliningradin oblastissa. Vaan raja-alueilla on karttoja, joita ei tarvita sisämaassa. Raja-alueilla meillä on tuhansia tonneja karttoja, joita me tarvitsemme ”vapautusretkellä”. Siksi ne ovatkin siellä rautatievaunuissa.

Topografiset kartat ovat hyvin arvokkaita, mutta ne poltettiin, sillä 22. armeija, joka tuotiin salaa Uralista, sai odottamattoman ja täysin epätavallisen tehtävän – puolustaa omaa aluetta. Kartoista on huutava puute, mutta jos veisimme rajalta karttoja kauemmas sisämaahan, niin niistä ei olisi apua - eihän Smolenskin puolustamisessa ole hyötyä Münchenin ja Hampurin kartoista.

”Vapauttaminen” epäonnistui ja karttojen, jotka odottivat hetkeään rautatievaunuissa, arvo putosi nollaan – kuten konkurssiin menneen firman osakkeiden arvo. Ne kartat olivat vielä vaarallista todistusmateriaalia ja tuotteita, joista voisi olla hyötyä vastustajalle, ellei muuten, niin makulatuurina. Katsohan, siinä syy, miksi kartat poltettiin rajalla, mutta päätopografia ei moitittu. Sillä hän säilytti karttoja juuri siellä missä pitikin.”[xlii]

Suomettuneessa läntisessä historiankirjoituksessa on väitetty, ettei Venäjällä ollut hyökkäyssuunnitelmia länteen, vaan vain puolustussuunnitelmat. Eihän nyt rauhaarakastavalla Venäjällä voinut mitenkään olla hyökkäyssuunnitelmia – eiväthän ryssät halunneet tuumaakaan toisten alueista. Niin ainakin väitetään kivenkovaan. No, uskoo ken tahtoo. Hyökkäyssuunnitelmaa käsitellään tarkemmin täällä.

”Neuvostohyökkäyksen yhtenäinen suunnitelma oli olemassa ja peruspiirteissään se myös paljastettiin Saksan tiedustelun toimesta. Vuoden 1941 kesäkuun 22. päivän koitteessa Saksan suurlähettiläs von der Schulenburg kuvasi sitä suunnitelmaa toveri Molotoville melko tarkasti. Luovutti myös kirjallisesti. Muistoksi. Se Saksan tiedustelun taholta paljastettu Neuvostoliiton hyökkäyssuunnitelma olikin sisällöllisesti Saksan hyökkäyksen perustelu ja vaikutin, kuten itsepuolustus, ennakoiva toiminta väistämättömän ja pikaisen neuvostohyökkäyksen edessä (lause on huonosti muotoiltu, mutta olen nimenomaan halunnut kääntää sen mahdollisimman pitkälti sanasta sanaan, ettei minua voitaisi syyttää vääristelystä – jp).

Saksan hallituksen julkilausumaa neuvostojoukkojen perusteettomasta keskittämisestä Saksan ja Romanian rajoille vahvistettiin viipymättä faktoilla. Vladimir Jurovitski tunnustaa sen itsekin: ”Saksalaisten vangiksi joutuivat puna-armeijan korkeat komentajat, runsaasti ylimpiä esikuntia”.

He jäivät vangeiksi siksi, että eivät valmistautuneet puolustautumaan. Mutta mitä sitten ”ylimmät esikunnat” Saksan ja Romanian rajoilla tekivät?

Saksalaisten käsiin jäi sodan ensimmäisinä päivinä runsaasti neuvostosuunnitelmia ja niitä myös demonstroitiin laajalle yleisölle toistuvasti. Suosittelen, että Vladimir Jurovitski tutustuu sen aikaisiin saksalaisiin sotilaslehtiin. Esimerkiksi Signal. Myös neuvostokomentajat antoivat kuulusteluissa kiinnostavia tunnustuksia. Niitä on olemassa kasoittain. Käytännöllisesti katsoen loputtomasti. Eikä meidän suinkaan tarvitse etsiä niiden kenraalien kuulustelupöytäkirjoja, jotka yrittivät sotia kommunismia vastaan Venäjän Vapautusarmeijan riveissä tai muissa joukoissa. He, jotka mieluummin kuolivat leireissä puhuivat samaa. Suosittelen lukemaan armeijoiden komentajien kuulustelupöytäkirjoja: 5. armeijan komentaja kenraalimajuri M. Potapov (120), 6. armeijan komentaja kenraaliluutnantti N. Muzitshenko (121), 12. armeijan komentaja kenraalimajuri Ponedelin (122), 19. armeijan komentaja kenraaliluutnantti M. Lukin (123), 32. armeijan komentaja kenraalimajuri S. Vishnevski (124). Samaa puhuvat vangiksi jääneiden armeijakuntien, divisioonien, prikaatien, rykmenttien ja pataljoonien komentajat, heidän varamiehensä ja esikuntapäälliköt.”[xliii]

”Minä esitin Jäänsärkijässä todisteet siitä, että Neuvostoliiton Yleisesikunta suunnitteli aggressiivista sotaa. Lubjankan historioitsijat eivät vastustaneet: kyllä, he sanoivat, oli hyökkäyssuunnitelmat. Vaan, he lausuivat, jokaisella Yleisesikunnalla on kaiken varalta sekä hyökkäys- että puolustussuunnitelmat.

Ei, toverit, kaiken varalta Neuvostoesikunnissa oli vain hyökkäyssuunnitelmat. Puolustus- ja vastahyökkäyssuunnitelmia ei ollut ”kaiken varalta” olemassakaan. Sillä yksinkertaisella perusteella, että puuttuivat kartat, joihin sellaiset suunnitelmat olisi voitu tehdä.”[xliv]

Rintamaesikuntien taistelukomentopaikat

"Sodanajan komentopaikkojen pikaisesta pystyttämisestä annettiin käskyt 27.5.1941 ja 14.-19.6. annettiin käskyt, joiden mukaan oli perustettava rintamien [armeijaryhmä - jp] esikunnat ja sijoitettava ne 21,-25.6. taistelukomentopaikkoihin lähemmäs rajaa. Saksalaisten hyökkäys 22.6. tapasi itse asiassa puna-armeijan korkeat esikunnat muuttopuuhissa."[lxxxiv]

Fraasisanakirjat

Kun olemme selvinneet näin pitkälle Suvorovin todisteluissa karttojen osalta niin jatkakaamme edelleen – ellei muuten, niin saadaksemme hänet kiinni jostakin ilmiselvästä valheesta tai virheestä. ”Rajalla liekehtivät heleällä liekillä myös vaunut, jotka olivat täynnä pieniä harmaita taskukirjoja nimeltään Venäjä-saksa fraasisanakirja (130). Keskustelusanakirjan laati kenraalimajuri M. Bijazi ja toimitti A. Ljubarski. Sitä kirjaa painettiin sellaisena painoksena, että se jättäisi jälkeensä millaisen kohukirjan tahansa. Vaan yhtä nopeasti se kirjanen myös hävitettiin. Niitä kirjasia säilyi vain yksittäisiä. Minulle se sattui käteen ensimmäistä kertaa Neuvostoarmeijan Sotilaallis-Diplomaattisessa Akatemiassa. Kirjanen oli vaatimattomasti kirjaston hyllyllä, josta sitä ei kukaan ottanut käteensä. Kirjan taso ei tyydyttänyt meitä: me opimme kieliä syvällisesti. Vaan kirjastossa säilytettiin kaikkia sanakirjoja ja fraasisanakirjoja, mitä oli milloinkaan Venäjällä tai Neuvostoliitossa julkaistu, kaikissa maailman kielissä.

Vaatimaton kirjanen ei sopinut mitenkään yhteen tulevien vakooja-diplomaattien tason kanssa, sillä se oli tarkoitettu miljoonille sotilaille – ihmisille, jotka eivät ole eläessään oppineet vieraita kieliä ja vieraskielistä puhetta ovat kuulleet vain elokuvissa vääräsäärisistä fasisteista: ”Te vastaa minä ei tosi!”

Fraasisanakirja oli Belomor tupakka-askin kokoinen. Se sopi jokaiselle sotilaalle – vapauttajalle saappaanvarteen. Vuonna 1941 rajalle kuljetettiin miljoonia pareja saappaita vapauttamista varten, katsohan, joka saapasparin kaupantekijäisiksi olisikin kirjanen.

Fraasisanakirjan sisältö alkoi kiinnostamaan minua. Siinä ei ollut sanaakaan puolustautumisesta. Kaikki oli vain hyökkäykseen liittyvää. Kirja oli jaettu alaotsikoihin. Alaotsikoina: ”Rautatieaseman valloittaminen tiedusteluryhmällä”, ”Meidän laskuvarjojääkärimme suunnistavat”, jne.

Fraasisanakirja mahdollistaa yksinkertaisen kanssakäymisen asukkaiden kanssa: mikä kylä tämä on? missä on juomavettä? missä on polttoainetta? pääseekö kuorma-autolla lävitse? Voi astua sisään lennätintoimistoon ja sanoa ymmärrettävästi: ”Lopeta näppäily – ammun!” Vaan saattoi myös vaatia, että juotaisiin hieman, tai puraistaisiin pala ennen kuin vapauttaja haukkaa, että kirotut ulkomaalaiset eivät myrkyttäisi meidän sotilaitamme.

Vuonna 1941 oli myös saksalaisilla sotilailla saappaanvarressaan samankaltaiset fraasisanakirjat: ”Äiti, maitoa”, ”Äiti, munia”.

Näitä fraasisanakirjoja varattiin meidän sotilaillemme tarpeeksi. Avasit kirjasen, etsit sopivan ilmaisun ja voit kiinnostua, kuka kuuluu SA:n riveihin. Kallisarvoinen kirja! Totta kylläkin, jos me sodimme Staraja Russan tai Vjazman luona, niin sellainen kirja on tarpeeton. Miksi me yrittäisimme keskustella saksaksi Novgorodin tai Smolenskin kyläläisen kanssa? Miksi puna-armeijalaisen pitäisi kysyä keskellä Venäjää kylän nimeä saksaksi?

Vaan fraasisanakirjassa on tällaiset fraasit: ”Kertokaa kylän nimi!”, ”Mikä kaupunki tämä on?”, ”Kelpaako vesi juotavaksi?”, ”Juo Sinä ensin!”, ”Missä on nestemäistä polttoainetta?”, ”Montako vasikkaa on?”, jne.

Minulla on hyvä mielikuvitus. Mietin: nyt alkoi ”suuri isänmaallinen sota”, meidän sotilaamme puolustavat kotimaata, sotivat kotikulmilla. Ennättivät tuntemattomaan kaupunkiin, etsivät esille tarpeellisen fraasin – fraasisanakirjasta – ja kysyvät ensimmäisenä tavatulta kyläläiseltä: - Nennen Sie die Stadt! (Sanokaa mikä tämä kaupunki on!) Tämä vastaa: - Smolensk! Meikäläiset hänelle: - Sie lugen, padla! (Katso minua silmiin, hylkiö! saksa/venäjä).

Tai sitten ennättivät johonkin kylään Orshan hujakoilla, kauhoo kaivosta vettä ja käskee nuorikkoa: - ”Trinken Sie zuerst man selbst! (Juokaa te itse ensin hieman!) Vaan tuskinpa venäläinen sitä ymmärtää. Jos sitä ei nyt sano juuri saksalaiselle nuorikolle. Mutta enemmistö kysymyksistä onkin juuri asukkaille: missä poliisit piilottelevat?

Selvähän se, että ohjeessa vaadittiin sotilaitamme eristämään vankien joukosta poliisit, SS-miehet, sotilaat, upseerit ja SA:n aktivistit. Vaan missä uutinen: SA-joukot toimivat vain Saksassa. Brestin, Smolenskin tai Orshan hujakoilla niitä ei voinut olla. Ja täysin käsittämätön kysymys: minne puolueen jäsenet ovat piiloutuneet? Millaisen puolueen jäseniä meidän sotilaamme aikoivat pyydystää vuonna 1941?

Siten – fraasisanakirja sopi käytettäväksi vain Saksassa, vain siellä me voimme kysyä saksaksi. Eihän kukaan rupea Propoiskissa kysymään saksaksi, miten pääsee raatihuoneelle ja minne kaupunginjohtaja on piiloutunut?

Kirjassani M-Päivä minä mainitsin venäjä-romania fraasisanakirjan (131), joka jaettiin vuoden 1941 kesäkuun alussa kenraaliluutnantti P. Batovin 9. erikoisjalkaväkiarmeijakunnan sotilaille. Joukkojen pääosaa varten varattiin Venäjä-saksa fraasisanakirja. Venäjä-romania fraasisanakirjoissa oli pääasiana, miten ennätetään öljylähteille. Vaan eihän venäjä-saksa sanakirjastakaan puutu tämä tärkein. Vangiksi joutuneiden saksalaisten sotilaiden ja upseerien vastausten seassa on myös tällainen: ”Siellä on öljynreformointilaitos”. Saksassa, niin paljon, kun minulla on koulusta jäänyt mieleen ei ollut öljynreformointilaitoksia. Sellaisen vastauksen saattoi antaa vain saksalainen upseeri, joka oli jäänyt vangiksi Romaniassa.

Fraasisanakirja annettiin painoon 5.6.1941. Painettiin K. Voroshilov nimisessä Neuvostoliiton sotilaskustantamon 2. kirjapainossa Leningradissa, Herzeninkatu 1.

Meidän armeija ja valtio toimivat kuin hyvin öljytty kellonkoneisto: annettiin painoon 5.6, vaan jo 23.6 vallattiin ne kirjaset Saksan etujoukkojen toimesta Liepajassa, 25.6 Rava-Russkajassa, 28.6 – Minskin lähellä. Vallattiin vaunulasteittain. Palaneina, puoliksi palaneina ja kokonaisina. Niitä samoja kirjasia olisi saanut jakaa yhtä mukavasti kuin lehteä Krasnaja Zvezda, ellei Hitler olisi hyökännyt. Ja vieläpä samoja jakelukanavia pitkin.”[xlv]

Niin, eihän ”rauhantahtoinen” Venäjä suinkaan aikonut hyökätä ei Saksaan, eikä myöskään Romaniaan – eikä se ole koskaan hyökännyt myöskään Suomen kimppuun (puhumattakaan, että se olisi vaivautunut painattamaan kirjasen Puna-armeijan marssiopas Suomeen). :-)

Venäjä valmistautui hyökkäykseen todellisessa suunnitelmatalouden hengessä. Koko Venäjän talous ja suunnattomat resurssit oli valjastettu valmistelemaan sotilaallista maailmanvalloitusta. Jälleen kerran on todettava, että onneksi Saksa ennätti hyökätä pari viikkoa aiemmin itään kuin Venäjä olisi hyökännyt länteen.

Venäjän ”miljoona laskuvarjojääkäriä”

Nimimerkki Viktor Suvorovin, eli Vladimir Rezunin kirjaa Jäänsärkijä on ”ammuttu alas” luultavasti eniten siitä syystä, että hän kertoi Venäjän kouluttaneen miljoona laskuvarjojääkäriä. Tätä on pidetty yksinkertaisesti mahdottomana – ja sillä perusteella on leimattu sekä Jäänsärkijä, että Suvorov ”humpuukiksi”. Kun Suvorov on selvästi antanut kirjoissaan runsaasti uutta ja hyödyllistä tietoa, vaikka hänen antamissa tiedoissaan on selvästi havaittavissa asenteellisuudesta johtuvaa joidenkin asioiden liioittelua ja toisten asioiden vähättelyä, niin tätä ”miljoonaa laskuvarjojääkäriä” kannattaa kaivella perusteellisesti. Jos se on täysin valhetta, niin muukin Suvorovin antama tieto leimautuu hyvin epäilyttäväksi, jos se on vain liioittelua tai värittämistä, niin se vaikuttaa lähinnä Suvorovin antamiin tietoihin käytettävään ”korjauskertoimeen”. Vaarallisinta olisi kuitenkin leimata kaikki Suvorovin antama tieto hyödyttömäksi historiantutkimuksen kannalta – koska Venäjä on valehtelemisen mestari ja sen arkistot ovat edelleen suljettuja puolueettomilta tutkijoilta, siten myös tällainen Suvorovin antama sirpaletieto, joka perustuu hänen antamiinsa lähdeviitteisiin, on pakko hyödyntää.

Kun olen lukenut lukuisia Suvorovin kirjoja ja yrittänyt muodostaa käsitystäni laskuvarjojääkäreistä, niin ensimmäisenä tulee mieleen se, että millaisiahan nämä laskuvarjojääkärit oikein ovat olleet koulutukseltaan ja varustukseltaan. Mielikuva laskuvarjojääkäristä on, että he ovat fyysisesti ja psyykkisesti valikoitua parhaimmistoa kustakin ikäluokasta ja he ovat saaneet erittäin tasokkaan ja pitkän koulutuksen – ovat valiojoukkoa. Laskuvarjojääkäriksi ei voi sanoa itseään sotilas, joka on hypännyt laskuvarjolla. Siihen tarvitaan erittäin paljon enemmän – ennen kuin voi painaa päähänsä punaisen baretin ja kantaa laskuvarjojääkärin merkkiä asepuvussaan.

Venäjän asevoimissa koulutustaso oli erittäin vaihtelevaa niissäkin joukoissa joita Venäjä käytti Suomea vastaan Talvisodassa ja Jatkosodassa – jopa niin, että meitä vastaan hyökkäämään pantiin lähes täysin ilman koulutusta vailla olevia ”sotilaita”. Herääkin epäilys, että mitenkähän suuri osa ”miljoonasta” on saanut kunnon koulutuksen, ja miten suuri osa on ollut asepuvussa tekemässä kaikenlaisia hanttihommia.

Suvorov esittää erittäin vakuuttavasti, että hyvin koulutettuja laskuvarjojääkäreitä, joista on muodostettu joukko-osastoja ja jopa sotatoimiyhtymiä on ollut sadoin tuhansin. No, se ei ole miljoonaa. Toisaalta Suvorov on kyennyt osoittamaan, että laskuvarjohyppykoulutus Venäjällä oli hyvin laaja-alaista ja suosittua – valtiovallan taholta organisoitu ”harrastus”. Koulutettuja laskuvarjohyppääjiä on mitä todennäköisimmin ollut vähintäänkin tämä miljoona. Koulutetuista laskuvarjohyppääjistä on tietenkin helpompaa jatkokouluttaa oikeita laskuvarjojääkäreitä kuin pystymetsästä valituista varusmiehistä. Olisikohan Suvorov mennyt halpaan ja laskenut laskuvarjojääkäreiksi sellaisiakin laskuvarjohyppykoulutuksen saaneita, jotka eivät koskaan valmistuneet laskuvarjojääkäreiksi (baretti ja hyppymerkki)?

Kerätäänpäs Suvorovin antamia tietoja arvioitavaksi

”Jokaiseen armeijakuntaan kuului johtokunta(? - jp), esikunta, tukiosat, kolme laskuvarjojääkäriprikaatia, kenttätykistöpatteristo, erillinen panssarivaunupataljoona (50 tankkia) ja muut alayksiköt. Jokaisessa armeijakunnassa on 10 419 miestä.

Tässä on laskuvarjojääkäriprikaatien luettelo laskuvarjojääkäriarmeijakunnissa toukokuun lopun 1941 tilanteen mukaan:

1. LJAK – kenraalimajuri M. Ussenko – 1., 204., 211. LJPr, Kiovan maanpuolustusalue;

2. LJAK – kenraalimajuri F. Haritonov – 2., 3., 4. LJPr, Harkovin maanpuolustusalue;

”Viisi laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa – se on vasta alku. Se on ensimmäinen aalto, ensimmäisen iskun antamista varten. Suunnitelmissa oli tuoda riviin viisi armeijakuntaa vuoden 1941 keväällä ja se myös tehtiin, mutta vielä viisi toiseen aaltoon – Ranskan ja Espanjan taipumuksella. Ne oli suunniteltu saada taisteluvalmiiksi vuoden 1941 kesällä.

Vaan Hitler hyökkäsi, ensimmäisen aallon laskuvarjojääkäriarmeijakuntia ei tarvittu puolustussodassa, mutta mekanismi oli jo käynnistetty, toisen aallon laskuvarjojääkäriarmeijakunnat perustettiin kuitenkin. Tarkalleen suunnitelmien mukaan – vuoden 1941 kesällä.

6. LJAK – kenraalimajuri A. Pastrevits – 11., 12., 13. LJPr, Moskovan oblasti.

8. LJAK – kenraalimajuri V. Glatskov – 17., 18., 19. LJPr, Moskovan oblasti.

9. LJAK – kenraalimajuri M. Denissenko – 20., 21., 22. LJPr, Ivanovo oblasti.

10. LJAK – eversti N. Ivanov – 23., 24., 25. LJPr, Volgamaa, ehkä Gorohovetskin leirit.

Viiden armeijakunnan lisäksi olivat valmiina myös viisi uutta erillistä liikuntakykyistä (? - jp) laskuvarjojääkäriprikaatia: 1., 2., 3., 4. ja 5.

Ensimmäisen aallon armeijakunnat menivät panssarien alle. Toisen laineen - osittain sinne samaan. Esimerkiksi 6. LJAK seisoi puolustuksessa Narofominskin luona vuoden 1941 lokakuussa (157).”[xlvii]

”No, se on sata tuhatta, te sanotte. No, sata viisikymmentä tuhatta, jos huomioidaan myös erilliset prikaatit ja rykmentit. Missä se miljoona sitten on?

Miljoona on varattuna reservissä, tekee työtään. Kymmenen laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa oli eräänlaisina perustamiskeskuksina. Mekanismi toimi näin: laskuvarjojääkäriarmeijakunnissa koulutettiin kymmeniä ja satoja tuhansia ihmisiä. Jälleen syntyi jossakin kriisi. Tarvitaan reservejä. Stalin antaa käskyn ottaa laskuvarjojääkärijoukoista tietyn määrän laskuvarjojääkäreitä, perustaa heistä divisioonia ja heittää taisteluun, heidän paikkansa täyttivät silmänräpäyksessä varatut, reservistä kutsutut laskuvarjojääkärit. Ja kaikki alkoi taas alusta.

Puna-armeija yritti parhaansa mukaan hyökätä. Saksalaiset tiesivät sen: ”Jatkuva yritys hyökätä mistään välittämättä johti lakkaamattomiin, vereen tukehtuviin, rynnäköihin ja suuriin tappioihin” (158).

Se piti paikkansa kaikilla tasoilla, mukaan luettuna strateginen. Krimin rintama tuhoutui, sillä valmistautui hyökkäykseen, eikä puolustukseen. Harkovin katastrofi - se on monen armeijan hyökkäys. Hyökkäyskiilat katkaistiin iskuilla sivustoihin. 2. iskuarmeija hyökkäsi – katkaistiin. 39. hyökkäsi – katkaistiin. Vuoden 1941 tappiolle on vain yksi selitys – joukot valmistautuivat hyökkäykseen, eikä puolustukseen.

Neuvostoliiton laskuvarjojoukkoja koulutettiin vain hyökkäämään, maahanlaskuihin vihollisen selustaan. Ja siksi, että puna-armeija heittäytyi jatkuvasti hyökkäyksiin se kärsi valtavia tappioita. Tarvittiin reservejä ja taas Stalin antoi käskyn ottaa tuhansia, kymmeniä ja satoja tuhansia laskuvarjojääkäreitä, muuttaa heidät jalkaväeksi ja heittää ilman minkäänlaista koulutusta Saksan tankkien alle.

Ja laskuvarjojääkäriarmeijakunnat täydennettiin uusilla reserviläisillä, jotka oli koulutettu ennen sotaa. Kun Hitler paiskasi vuoden 1942 kesällä oman 4. panssariarmeijansa Kaukasuksen suuntaan, sitä vastassa seisoivat kaksi kaartinarmeijakuntaa. Virallinen historia kertoo niistä: ”Laskuvarjojääkäriprikaatien taistelijat, jotka tuotiin vuoden 1942 kesällä Pohjois-Kaukasian rintamalle, taistelivat sankarillisesti. Laskuvarjojääkärijoukoista sinne tuotiin 1., 2., 3., 4. ja 5. liikuntakykyiset prikaatit ja 4. reservilaskuvarjojääkärirykmentti, joista perustettiin kaartinjalkaväkiprikaatit ja vietiin 10. ja 11. kaartinjalkaväkiarmeijakunnan riveihin” (154).

Tässä se onkin – ihmeiden selitys. Katsohan mistä ne armeijakunnat ilmestyivät – otettiin laskuvarjojääkäreitä, annettiin heille ennakkoon kaartinjoukkojen nimitys ja paikattiin rintamassa olevia aukkoja.”[xlviii]

Uutta edellä olevaan tässä on se 4. reservilaskuvarjojääkärirykmentti – tuskin ainoa laatuaan.

”Myös Stalingradin luona taisteluun lähti kymmenen kaartinjalkaväkidivisioonaa. Se on 130 000 laskuvarjojääkäriä. Jälleen puolustusta opettamatta, ilman raskaampia aseita, vaan sankarit ... Ne miehet eivät perääntyneet.

Siellä samaisessa Stalingradin lähistöllä olivat myös vielä eloonjääneet laskuvarjojääkärit ensimmäisen aallon armeijakunnista. 3. laskuvarjojääkäriarmeijakunta oli jo aikoja sitten nimitetty 13. eversti Rodimtsevin kaartinjalkaväkidivisioonaksi (ja Moskovan läheisyydessä on luotu uusi 3. laskuvarjojääkäriarmeijakunta, johon on kutsuttu uudet laskuvarjojääkärit).”[xlix]

”7. laskuvarjojääkäriarmeijakunnasta on olemassa kenraaliluutnantti N. Djominin muistelmat (160). Murheelliset muistelmat. Armeijakuntaa koulutettiin maahanlaskua varten, vaan äkkiä tuli vuoden 1942 joulukuussa käsky ottaa armeijakunnan henkilöstöstä tuhansia laskuvarjojääkäreitä, perustaa divisioona. Ennakkona annettiin kaartinjoukkojen nimitys, ja divisioona lähetettiin Luoteisrintamalle. Tehtävänä oli maihinnousu Lovatijoen ylitse ja hajottaa useasta puolustusvyöhykkeestä muodostuva Saksan puolustuslinja surullisen kuuluisassa Ramusevskin käytävässä. Sinne lähetettiin, ei yksi vaan kolme divisioonaa: loput kaksi tulivat 8. laskuvarjojääkäriarmeijakunnasta (armeijakunta on kuin kumia, venytä sitä niin paljon kuin haluat, ota sieltä niin paljon divisioonia kuin haluat, ei ne siitä vähene).[l]

Tässä käytettiin ainakin kaksi laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa (7. ja 8.) ainakin 8. oli käytetty useampaan kertaan – eli välillä oli kutsuttu reservistä uudet laskuvarjojääkärit.

”Otan pistokokeena ihan sama millaisen Stalingradin luona taistelleen divisioonan. Mistä se on peräisin? 39. kaartinjalkaväkidivisioona – 5. laskuvarjojääkäriarmeijakunnasta (154; sivu 156). 41. kaartinjalkaväkidivisioona – 10. laskuvarjojääkäriarmeijakunnasta. 35. divisioonan te vielä varmaan muistatte. Vuosia myöhemmin minä yritin päästä selville juuri siellä kaartinjoukkojen ihmeestä. 35. on, kuten muistatte, pohjattomasta 8. laskuvarjojääkäriarmeijakunnasta.”[li]

”Tässä on jotakin 4. kaartinarmeijasta: ”4. kaartinarmeija perustettiin puhdasrotuisista laskuvarjojääkäreistä” (161). Sulkekaamme silmämme ja kuvitelkaamme, miten paljon tarvittiin näitä puhdasrotuisia laskuvarjojääkärijoukkoja, että saa aikaan määrävahvuisen kaartinarmeijan. Ja sen jälkeen vielä täydentää sitä. 4. kaartinarmeija soti pääiskun suunnalla.

5. kaartinarmeijaa komensi meille ennestään tuttu A. Zhadov. Se sama, joka sodan alussa komensi 4. laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa ja pelasti laskuvarjoja Berezinassa. Nyt hänet oli ylennetty, oli kenraaliluutnantti. 5. kaartinarmeijassa olivat ei ainoastaan kaartinjalkaväkidivisioonat, jotka oli perustettu laskuvarjojääkärijoukoista (oikeammin vaihtoivat nimeä), vaan myös puhtaita laskuvarjojääkäridivisioonia, jotka eivät olleet edes vaihtaneet nimeä. Ja tankkien alle, tankkien alle, ja vielä kerran sinne samaan. Luotettava lähde – Neuvostoliiton Sotatietosanakirja (162): ”SS-panssariarmeijakunnan panssaridivisioona Adolf Hitler iski 11.7.1943 95. kaartinjalkaväkidivisioonan ja 38. kaartinjalkaväkiarmeijakunnan 9. kaartinlaskuvarjojääkäridivisioonan saumaan ...”. Se on aivan toinen lohko Kurskin mutkassa, vaan tilanne on sama: saksalaiset iskevät kahdelta suunnalta ja toisella suunnalla saksalaisten iskun ottaa kuitenkin vastaan se sama siivekäs jalkaväki.”[lii]

””36. kaartinjalkaväkidivisioona perustettiin 9. laskuvarjojääkäriarmeijakunnan perustalle Päämajan 31.7.1941 käskystä ... 5. elokuuta aloitettiin joukkojen lastausta vaunuihin, vaikkakaan divisioonan perustaminen ei ollut vielä loppunut: puuttui kenttätykistörykmentti ja joitakin erikoisyksikköjä ...” (164).”[liii]

”Otamme I. Samtsukin ”Kolmannentoista kaartindivisioonan” (185). Kirjoittaja kertoo viitaten lukuisiin arkistodokumentteihin, että 13. laskuvarjojääkäriarmeijakunta, josta 13. kaartindivisioona on peräisin, käsitti kolme laskuvarjojääkäriprikaatia: 212., 5. ja 6. ”Niistä ensimmäisellä oli hyvä taistelu- ja erikoiskoulutus, mutta pääasia – oli taistelukokemusta, koska osallistuttiin taisteluihin Halhin-gol joella. 5. ja 6. laskuvarjojääkäriprikaatit oli perustettu vanhemmista sotilaista. Voimaperäistä taistelukoulutusta annettiin päivällä ja yöllä ... Laskuvarjohyppyjä tehtiin joka päivä”.”[liv]

”3. laskuvarjojääkäriarmeijakunnan kuvaus I. Samtsukin kirjassa (mutta myös lukuisissa muissa artikkeleissa ja kirjoissa) vastaa täydellisesti sitä, mitä kirjoitti kenraalieversti A. Rodimtsev, joka palveli siinä armeijakunnassa: 212. LJAK:ssa oli jokaisella 100-200 laskuvarjohyppyä, prikaatin komentajalla I. Zatevahhinilla niitä oli enemmän kuin 300, kahdessa muussa prikaatissa ei ollut niin loistavia lukemia, mutta nekin miehet olivat kokeneita ja koulutus kävi päivällä ja yöllä.”[lv]

Tässä Suvorovilla on joku ”painovirhe” menee sekaisin 13. ja 3. laskuvarjojääkäriarmeijakunnat, mutta näyttää siltä, että ainakin jossakin armeijakunnassa myös hyppymäärä on ollut merkittävä.

Tarkkoja lukuja näistä on lähes mahdotonta laskea, mutta minusta systeemi on näytetty hyvin toteen. Laskuvarjojääkäriarmeijakuntien henkilöstö käytettiin kaartinjalkaväkidivisioonien muodostamiseen ja kutsuttiin uudet laskuvarjojääkärit tilalle. Se, kuinka monesti näin tehtiin minkin armeijakunnan osalta vaatisi pitkäaikaisen tutkimustyön.

Suvorovin innokas vastaväittelijä on ollut professori Gabriel Gorodetski, joka on kirjoittanut kirjan Jäänsärkijän myytti. Gorodetski on väittänyt, että Venäjällä oli vain yksi laskuvarjojääkäriprikaati ja sekin taistelukyvytön. Suvorov on käyttänyt kirjassaan Viimane Vabariik kokonaisen luvun (24.) todistaakseen Gorodetskin Venäjän tilaustyön tekijäksi ja osoittanut mielestäni hyvin Gorodetskin puheet paikkansa pitämättömiksi. Voitte itsekin arvioida edellä luetun perusteella oliko Venäjällä yksi laskuvarjojääkäriprikaati vaiko kenties vähän enemmän. 8. laskuvarjojääkäriarmeijakunnasta tehtiin 35. kaartindivisioona kun sodasta tulikin puolustussota, eikä hyökkäyssota kuten oli tarkoitus. Suvorov oli upseerikoulutuksensa kuluessa harjoittelemassa kyseisessä 35. kaartindivisioonassa ja kävi siellä mielenkiintoisen keskustelun rykmentin politrukin kanssa divisioonan perinnesalissa. Lainaan sen keskustelun tähän lähes kokonaan: ”Vaan jatkakaa toki, toveri everstiluutnantti, jatkakaa. Ja hän jatkoi: sodan aikana 35. kaartinmoottoroidunjalkavälidivisioonan miehistöstä sai 21 miestä Neuvostoliiton sankareiksi. Ensimmäinen heistä oli Ruben Ibarurri. ”Sukunimi, toveri everstiluutnantti, ei ole ollenkaan siperialaisperäinen.” ”Hän on Espanjan kommunistisen puolueen pääsihteerin Dolores Ibarurrin poika.” ”Vai sillä tavalla.” ”Espanjalaiset olivat yleensä kovia poikia. Sotivat hyvin.” ”Ketkä espanjalaiset?” ”Meidän Laskuvarjojääkärirykmenttimmehän oli espanjasuuntautunut, ja espanjalaiset sotivat sen joukoissa... Ruben itse, tosi kyllä, ei aloittanut sotaa meidän armeijakunnassamme, sillä me olimme toisessa aallossa ja hän halusi loistaa sodan alusta saakka, siksi hän oli sodan ensimmäisistä päivistä alkaen 7. mekanisoidussa armeijakunnassa.”

”Vinogradovin lähellä?” ”Kyllä, Vinogradovin lähellä. Siellä oli myös Stalinin poika Jakov ja toiset ... 7. mekanisoitu armeijakunta valmistui tietysti mihin ...” ”Mihin sitten toveri everstiluutnantti?” ”Me olemme ajautuneet jo liian kauas. Palatkaamme espanjalaisiin.” ”Vaan eihän sotaa alettu Espanjaa, vaan Saksaa vastaan?” ”Saksaa vastaan paiskattiin armeijakuntien ensimmäinen aalto, vaan mehän olimme toisessa! Menikö perille?”

Minä yritin ymmärtää. Vaan ristisanoja tuli koko ajan lisää, mutta selvyyttä ei. Seuraavana – vuonna 1965 – harjoittelu oli jälleen 35. kaartinmoottoroidussa jalkaväkidivisioonassa. Valmistauduin vuoden kuluessa teoreettisesti ja olin valmis esittämään paljon kysymyksiä. Vaan kysymysten esittäminen jäi. Vastausten sijaan rintamamieseversti antoi hiljaisesti neuvon: jos alat urkkimaan, vertailemaan ja tutkimaan, se voi loppua sinulle huonosti.”[lvi]

Tätä keskustelua voisi yrittää suomentaa siten, että Venäjän viisi ensimmäistä laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa, jotka olivat jo täysivahvuisia ja hyvin koulutettuja, oli tarkoitus käyttää hyökättäessä Romaniaan ja Saksaan. Viisi seuraavaa, jotka oli jo kutsuttu reservistä palvelukseen ennen 22.6.1941, oli tarkoitettu lopun Manner-Euroopan (mm. Espanjan) valloitukseen. Sen jälkeenkin olisi riittänyt laskuvarjojääkäreitä sadoin tuhansin lopun maapallon valloitukseen. Kova poika se Stalin.

”Vuodet vierivät, artikkelit ja kirjat ilmestyivät. Kaartinjoukkojen ihmeiden luonne tuli minulle selväksi. Sitten loikkasin. Englannissa hankin Neuvostoliiton sotatietosanakirjan. Siinä on paljon kiinnostavaa, ennen kaikkea – meidän kaikkein kuuluisimpien divisiooniemme sukupuut.

Ja kaartinjoukkojen ihmeiden luonne löysi vahvistusta. Siten Neuvostoliitto valmistautui sotaan. Vaan ei sellaiseen sotaan. Sotaan valmistautumiseen kulutettiin päätähuimaavia määriä rahaa, aikaa, resursseja, terveyttä ja nuoria elämiä. Stalin koulutti jättiläismäisen määrän laskuvarjohyppääjiä. Miten paljon tarkalleen, en osaa arvata. Vaan epäilemättä yli miljoonan ihmistä. Miljoonan minä mainitsin kirjassani Jäänsärkijä. Kommunistiset historioitsijat kieltävät sen määrän raivokkaasti, vaan eivät anna muuta määrää.

Miljoonasta laskuvarjosta (vaiko hyppääjästä? – jp) jotka on valmistettu ennakolta (synonyymi koulutettu – jp) Neuvostoliitossa, Pravda kirjoitti 18.8. 1940 (148). Eihän se vaan valehtele? Totuuden julistajana se ei ole koskaan loistanut. Voi olla, että valehteleekin, vaan ennemminkin määrän vähentämisen suuntaan. Tässä on jotakin varmempaa: ”Vuoden 1934 huhtikuusta vuoden 1936 helmikuuhun Ukrainassa koulutettiin 427 000 laskuvarjohyppääjää” (149). Niitä tietoja vahvistaa viite Ukrainan Kommunistisen puolueen Keskuskomitean Historianinstituutin Puoluearkistoon (150).

427 000 laskuvarjohyppääjää – se ei ole miljoona, mutta eihän laskuvarjohyppääjiä koulutettu pelkästään Ukrainassa! Ukraina ei ollut myöskään heidän pääkoulutusalueensa. Laskuvarjohyppääjiä koulutettiin pääasiallisesti Moskovassa, Moskovan oblastissa, Leningradissa, Ivanovossa, Gorkissa, Kuiboshevissa, Uralilla, Siperiassa, Pohjois-Kaukasiassa ja Krimillä (joka ei vielä silloin kuulunut Ukrainaan).

Ukrainassa koulutettiin 427 000 laskuvarjohyppääjää vähemmässä kuin kahdessa vuodessa, vaan eihän heidän kouluttamisensa katkennut vuoden 1936 jälkeen. Päinvastoin. Vuosi 1936 – se oli vasta alkua. Miten paljon heitä loppujen lopuksi koulutettiin pelkästään Ukrainassa vuonna 1937 ja vuonna 1938? Vuosina 1939, 1940, 1941?”[lvii]

”Laskuvarjojääkäriarmeijakunnat siirtyivät tavallisesta taistelukoulutuksesta täysin konkreettisiin valmisteluihin. 13.6.1941 annettiin vastaavat määräykset ja sen jälkeen tehtiin viimeisiä valmisteluja taistelutehtävien suorittamiseksi, kymmenet tuhannet laskuvarjot olivat jo odottamassa lastausalueilla.”[lviii] Saksa hyökkäsi 22.6.1941 – sanoisinko, että ihan ”kreivin aikaan”.

Marsalkka Zhukovin muistelmissa: ””Mahdollisen taistelutoiminnan luonne aiheutti tarpeen lisätä laskuvarjojääkärijoukkojen määrää. Vuoden 1944 huhtikuussa aloitettiin viiden laskuvarjojääkäriarmeijakunnan perustamista ...” (65; sivu 211). Vuoden 1941 helmikuussa Zhukovista tuli Yleisesikunnan päällikkö ja alkoi täysin tavaton uusien joukkojen luominen. Kaiken muun ohessa huhtikuussa muodostettiin myös viisi ensimmäisen aallon armeijakuntaa. Kuten me nyt tiedämme, se oli vasta alkua. Zhukovin täytyy ”tuntuvasti suurentaa laskuvarjojääkärijoukkoja, lähtien mahdollisten taistelutoiminnan luonteesta”. Mikä mahdollinen taistelutoiminta niillä voisi olla? Puna-armeijan Kenttäohjesääntö (PU-36) vuodelta 1936 rajaa täysin yksiselitteisesti, että laskuvarjojääkärijoukkojen käyttäminen on mahdollista vain hyökkäysoperaatioissa ja ainoastaan yhteistyössä joukkojen kanssa, jotka hyökkäävät etulinjasta (luku 7). Vaan sellaisen johtopäätöksen voi tehdä myös ottamatta ohjesääntöä käteen. Millaista mahdollista taistelutoimintaa Zhukov tarkoitti?

Jos Stalin ja Zhukov olisivat tehneet yllätyshyökkäyksen Saksaan, niin ei olisi ollut minkäänlaisia ongelmia laskuvarjojääkärijoukkojen käyttämisessä. Vaan Hitler ennätti ensin, Hitler iski ensimmäisenä, siksi Stalinille ja Zhukoville ei jäänyt enää mahdollisuutta laskuvarjojääkärien koko tehon käyttämiseen. Koko sodan Stalin odotti hetkeä, jolloin Saksan ilmavoimat olisi lopullisesti lamautettu, että hän saisi mahdollisuuden pudottaa omia laskuvarjojääkäreitään johtamattomassa tilassa olevien alueiden valloittamiseen. Koko sodan ajan laskuvarjojääkäriarmeijakuntia varustettiin parhaalla henkilöstöllä, joka oli siihen tarkoitukseen valittu ja koulutettu jo ennen sotaa, mutta Hitler näytti hampaitaan ja aukkoja piti tukkia laskuvarjojääkäreillä. Esimerkiksi näin: ”36. kaartinjalkaväkidivisioona perustettiin 9. laskuvarjojääkäriarmeijakunnan perustalle Päämajan 31.7.1941 käskystä ... 5. elokuuta aloitettiin joukkojen lastausta vaunuihin, vaikkakaan divisioonan perustaminen ei ollut vielä loppunut: puuttui kenttätykistörykmentti ja joitakin erikoisyksikköjä ...” (164). --

Ja kaikki alkoi taas alusta ... Vuonna 1944 perustetaan kolme tuoretta laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa: 37. LJAK – kenraaliluutnantti P. Mironov; 38. LJAK – kenraaliluutnantti A. Utvenko; 39. LJAK – kenraaliluutnantti M. Tihonov.

Ne ovat epätavallisia armeijakuntia. Ne eivät koostu prikaateista, vaan divisioonista – kolme kaartindivisioonaa jokaisessa. Vuoden 1944 lokakuussa armeijakunnat kasattiin erilliseksi kaartinlaskuvarjojääkäriarmeijaksi (154; sivu 276). Eurooppa on vapauttamisen kynnyksellä. Toveri Stalin on starttivalmiina.

Vaan Hitler antoi iskun Balatonjärven luona ... Ja erillinen kaartinlaskuvarjojääkäriarmeija piti nimittää 9. kaartinarmeijaksi, sen kolme armeijakuntaa ja yhdeksän divisioonaa kaartinjalkaväkiarmeijakunniksi sekä -divisiooniksi. Piti antaa syntyä sodan viimeinen ihme ... ”9. kaartinarmeija oli täydellisesti määrävahvuinen hyvin koulutetuista upseereista, aliupseereista ja miehistöstä, joka on läpäissyt taistelukoulutuksen toimimiseksi vihollisen selustassa” (samassa. sivu 277). Johtopäätös: Neuvostoliiton parhaat taistelijat – enemmän kuin miljoona ihmistä – valmistautuivat erikoisoperaatioihin, toimimaan vihollisen selustassa. Sen sijaan niitä paiskattiin koko sodan kuluessa yllättäen sellaisiin tehtäviin, johon heillä ei ollut vastaavaa koulutusta, eikä aseistusta. PARAS MILJOONA RYSSITTIIN.

Vaan muissa olosuhteissa, tarkemmin meidän joukkojemme yllätyshyökkäyksen jälkeen Saksan lentokentille, olisi se valikoitu suurenmoisen koulutuksen saanut miljoona taistelijaa ollut valloitussodan paras instrumentti, mitä ihmiskunnan historiassa on koskaan ollut.”[lix]

Valitettavasti minulla ei ole asiasta muuta tietoa. Kuitenkin tuntuu selvältä, että Venäjä koulutti hirvittävän määrän laskuvarjojääkäreitä – ja niitä laskuvarjojääkäriarmeijakuntia oli tarkoitus käyttää nimenomaan koko maapallon alistamiseksi Moskovasta johdetuksi kommunistiseksi diktatuuriksi. Onneksi tämä suunnitelma epäonnistui – kuitenkaan emme saa pitää tätä vain historiassa tapahtuneena asiana ja unohtaa koko juttu. Oleellista on huomioida, että Venäjä on samanlainen imperialistinen roistovaltio edelleen ja siihen on myös suhtauduttava sen mukaisesti.

Suvorov ei kyennyt näyttämään aukottomasti toteen, että Venäjällä olisi ollut hyvin koulutettuna ja varustettuna miljoona laskuvarjojääkäriä kesäkuussa 1941. Kuitenkin on mielestäni selvää, ettei hän ainakaan totaalisesti valehdellut kyseisessä asiassa, mahdollisesti kuitenkin liioitteli.

Siten tämän ”miljoonan laskuvarjojääkärin” vuoksi Suvorovia ei voi kompromettoida hölynpölyn puhujaksi. Jatkettaneen edelleen Suvorovin antamien tietojen käyttämistä - vaikka emme täysin uskoisikaan kaikkea mitä hänen kynästään on paperille ilmestynyt.

On esitetty myös epäilyjä, että jos laskuvarjojääkäreitä olisikin ollut suuria määriä, niin eihän Venäjällä olisi ollut kuitenkaan kuljetuskapasiteettia maahanlaskuja varten. Mielestäni ei ole osoitettu toteen, etteikö kuljetuskapasiteettia olisi ollut - se on sitten ihan eri asia miten laadukasta kyseinen kuljetuskapasiteetti oli. Ainakin Suvorovin tietojen mukaan (ja internetistäkin löytyvien mukaan) Venäjän oli tarkoitus suorittaa maahanlaskuja myös erilaisten pommikoneidensa avulla. On kerrottu määriä mitä milläkin konetyypillä voi kuljettaa laskuvarjojen kera ja ilman.

Kannattaa huomioida myös se, ettei samanaikaisesti ole suinkaan mikään pakko pudottaa kymmeniä tuhansia miehiä. Voi myös suorittaa maahanlaskun lentokentälle pienehköllä joukolla (vaikkapa pataljoonalla) laskuvarjojen avulla, vallata kyseinen kenttä ja tuoda sen jälkeen koneilla sekä kalustoa, että joukkoja lisää kentälle. Venäjä olisi taatusti kyennyt yllätyshyökkäyksen tapauksessa suorittamaan lukuisia tällaisia operaatioita samanaikaisesti.

Lainataanpa Erkki Nordbergia näiden laskuvarjojääkärien tehtävien selvittämiseksi: ”Neuvostoliiton maahanlaskujoukot olivat saaneet alkunsa 2.8.1930, jolloin Voronezissa tehtiin 12 miehen laskuvarjohyppy 800 x 600 metrin alueelle. Samalla perustettiin Leningradin sotilaspiiriin ensimmäinen lentodesanttiosasto, johon kuului 164 miestä ja 22 lentokonetta. Osaston kaikki desantit voitiin pudottaa koneiden kertasuorituksella noin 30-50 kilometrin syvyyteen vihollisen linjojen taakse. Vuoteen 1934 mennessä oli ehditty luoda jo 29 erillistä lentodesanttipataljoonaa, joissa palveli 8 000 miestä. Kun tultiin 1930-luvun loppuun, maahanlaskujoukkojen organisaatioon kuului viisi armeijakuntaa ja vuotta myöhemmin vielä viisi enemmän. Sellaiseen armeijakuntaan kuului maaliskuusta 1941 alkaen kolme maahanlaskuprikaatia, ja sen kokonaisvahvuus oli 10000 miestä. (Alafuzoff & Lähde 1999,221-222; Toveri & Välivehmas 1994b, 32-33; Seppälä 1978, 77.)

Pääjoukkojen rintamahyökkäys oli määrä toteuttaa yhdenaikaisesti liikkuvien joukkojen ja maahanlaskujoukkojen kanssa. Maahanlaskujoukkojen tehtävänä oli nykyaikainen: vallata ja pitää tärkeitä maastonkohtia, lamauttaa vihollisen johtamisjärjestelmä sekä saattaa sen selusta epäjärjestykseen. Niiden tuli yhteistoimia tiiviisti ilmavoimien ja mekanisoitujen joukkojen kanssa, jotta hyökkäysoperaatio saataisiin ulotettua vihollisen puolustuksen koko syvyyteen. (Alafuzoff & Lähde 1999, 221.)”[lx]

Kun Venäjän tarkoituksena oli tehdä yllätyshyökkäys länteen, niin maahanlaskujoukot ja rynnäkkökoneet (mm. SU-2 ja IL-2) olisivat yhdessä olleet paha vastustaja selustassa - kun samaan aikaan valtavat panssariarmeijat olisivat hyökänneet yli rajan.

Venäjän 100 000 rynnäkkökonetta ja niille lentäjät

Toinen asia, jolla Suvorovia on osoiteltu hölynpölyn kirjoittajaksi on Suvorovin väite, että Venäjä olisi aikonut valmistaa tätä maailmanvalloitustaan varten satatuhatta rynnäkkökonetta ja oli kouluttanut niille lentäjät. Tätä on pidetty täysin uskomattomana ja mahdottomana.

Tarkastellaanpas sitäkin asiaa tarkemmin sekä koneiden, että lentäjien osalta. Jos otetaan huomioon Venäjän silloinen yleinen suuntaus määrään laadun sijasta, niin ei se minusta tunnu mahdottomalta. Venäjänhän oli tarkoitus itse tehdä yllätyshyökkäys länteen ja valmistaa lentokoneita kaikessa rauhassa omalla alueellaan jo valmiiksi rakennetuissa suunnattoman suurissa lentokonetehtaissa. Myös rynnäkkölentokoneet, joita oli tarkoitus valmistaa, oli suunniteltu nimen omaan helppoa valmistusta silmällä pitäen, eikä suinkaan huippuominaisuuksin. Kun vielä otetaan huomioon se, että Venäjä kykeni jouduttuaan itse yllätyshyökkäyksen kohteeksi, ja pääsääntöisesti menetettyään nämä tehtaansa Saksalle, kuitenkin valmistamaan sodan aikana kymmeniä tuhansia huomattavasti monimutkaisempia koneita, niin koneiden valmistus ei näytä ollenkaan mahdottomalta. ”Kaikkiaan Punailmavoimat vastaanotti 34.692 Il-2 -konetta, mikä vastaa noin 22% kaikista NL:n ilmavoimien 41-45 vastaanottamista neuvostoliittolaisista ja länsimaisista sotilaskoneista.”[lxi]

Entäpä sitten ne lentäjät? Onko mahdotonta, että Venäjä olisi kouluttanut yli 100 000 sotilaslentäjää, jotka olisivat kyenneet lentämään tällä hitaalla rynnäkkökoneella? Huom! Ei ollut tarkoitus kouluttaa hävittäjälentäjiä, jotka kykenisivät ampumaan alas vihollisen hävittäjälentäjiä, tai hyvän suunnistustaidonkaan omaavia lentäjiä, vaan lentäjiä, jotka kykenevät lentämään paremmin koulutetun johtajansa perässä ja ampumaan rakettinsa johtajan osoittamaan kohteeseen massamaisesti (ei erityisen tarkasti). Lainaan jälleen Suvorovia: ”Vuoden 1931 tammikuun 25. päivänä paiskasi Komsomolin IX kongressi massoille siivittävän julistuksen: ”Kommunistinuoret – lentämään!” Ei kannata ajatella, että joku sitä kommunistinuorten kongressille käski tai suositteli. Ei ollenkaan. Nuoriso itse päätti oppia lentämään purjelentokoneilla ja moottorilentokoneilla. Se oli uljasta aikaa! Valtakunnassa riehui nälkä, jonka olivat organisoineet toveri Stalin ja muut toverit; valtiossa, joka olisi ollut kykenevä ruokkimaan itsensä ja vielä puoli maailmaa, levisi kannibalismi. Ja niinä raskaina, mutta sankarillisina aikoina, löytyi valuuttareservejä laskuvarjojen ja mittareiden hankintaan.

Ja työ alkoi. Innostuneet kommunistinuoret omasivat vapaa-aikanaan OSOAVIAHIM:in (Maanpuolustuksen sekä Ilmailu- ja Kemianalaisen Työn Avustamisen Yhdistys – toim.) klubeissa ilmailun, eikä ainoastaan ilmailun, ammatteihin. Lentäjien koulutus alkoi purjelentokoneilla. Siinä menestyneet istuivat moottorikoneisiin, parhaat, jotka olivat lentoklubeissa läpäisseet kurssit, lähetettiin Komsomolin suosituksin ilmavoimien kouluihin. Heillä oli etukäteen olemassa teoreettiset tiedot ja jonkinlainen lentokokemus.

Mutta lentäjiä ei riittänyt. OSOAVIAHIM paransi tahtia, Komsomol suuntasi lentokerhoihin yhä uusia tuhansia innokkaita nuoria. Valtakunnan valtasi purjelento- ja moottorilentopsykoosi, joka levisi laskuvarjohyppypsykoosin rinnalla. 22.2.1935 julkaisi lehti Na strazhe raportin Stalinille – purjelentokoneella osaa lentää jo 138 416 ihmistä. Kommunistinen puolue ja toveri Stalin henkilökohtaisesti ilmaisivat tyytyväisyyttään OSOAVIAHIMin saavutuksiin, mutta annettiin myös suositus: eikö olisi jo aika aloittaa massamainen purjelentäjien kouluttaminen?

Vihje ymmärrettiin. Kului vuosi ja 31.3.1936 määräsivät Komsomolin Keskuskomitea ja OSOAVIAHIMin keskusneuvosto ”Massiivisesta purjelento-harrastuksesta”. Se oli hämmästyttävä määräys. Jokainen halukas voi sen lukea lehden Na strazhe vuoden 1936 huhtikuun 16. päivän numerosta. Purjelentäjien koulutus muuttui nyt tosiaan massiiviseksi. Mutta purjelentäjä, se on vain raaka-ainetta, josta vuollaan lentäjiä. 9.12.1936 julkaisi Komsomolskaja Pravda vetoomuksen kouluttaa 150 000 lentäjää ja vastaavan määrän teknistä henkilökuntaa. Vuonna 1936 Stalin antoi salaisen käskyn aloittaa lentokoneen ”Ivanov” (Su-2 - jp) suunnittelu ja määritellä valmistusmääräksi 100 000 – 150 000 lentokonetta. Ja juuri samaan aikaan nuoriso päätti kouluttaa 150 000 lentäjää! Se on tietenkin puhdas sattuma, mutta aidosti neuvostojärjestelmälle ominainen.”[lxii]

”Nyt on paras aika muistuttaa mieliin, että Neuvostoliitto oli voittaneen sosialismin maa, valtiossa yksityisomistus oli likvidoitu eikä minkäänlaista yksityistä aloitteellisuutta saanut olla. Valtakunnassa kaikki oli kansallistettu, kaikki oli alistettu valtiolle ja vain valtion luvalla sai erottaa maata lentokenttiin. Lentokoneitakin valmistettiin vain valtion yrityksissä. Lentokoneita jakoi vain valtio, kuten kaikkea muutakin. Joku antoi OSOAVIAHIMille kevyellä kädellä kaikkea, mitä se suursyömärilapsi vaati. Mutta OSOAVIAHIM itse antoi kunnolla ”tuotantoa”. Vuoden 1941 alkuun oli valmistettu 121 000 lentäjää. (137., 1984, nro. 6, sivu 5.) Tarkoittaako se, ettei suunnitelmaa täytetty? Suunnitelma täytettiin. OSOAVIAHIM ei suinkaan ollut ainoa organisaatio, joka koulutti lentäjiä. Heitä koulutti lisäksi armeija, merivoimat ja siviili-ilmailun koulut.

Siviili-ilmailu oli siihen aikaan vaatimaton organisaatio. Se palveli etupäässä valtiojohtoa, NKVD:tä (KGB), Viestintäministeriötä ja vielä muutamia laitoksia. Matkustajia ei kuljetettu massoittain, eikä sitä ollut tarkoitus tehdä myöskään lähitulevaisuudessa. Koko siviili-ilmailussa oli vain 3 927 lentohenkilökuntaan kuuluvaa, mukaan luettuna myös stuertit. Kuitenkin sillä pienellä, mutta rikkaalla organisaatiolla oli potentiaalia: se saattoi kouluttaa lentäjiä, myös sotilaslentäjiä, ja sitä se tekikin. 2.9.1935 hallitus päätti, että siviili-ilmailun lentokouluihin otetaan oppilaita samalla periaatteella kuin ilmavoimien kouluihin. Toisin sanoen, tarvittaessa saattoi kaikkia, jotka olivat saaneet siviililentokoulutuksen, käyttää myös ilmavoimissa.

5.11.1940 tehtiin vielä yksi valtiollinen päätös, joka käytännössä muutti siviili-ilmailun ilmavoimien apuorganisaatioksi. ”Siviili-ilmailuhallitukselle annettiin tehtäväksi kouluttaa vuoden 1941 kuluessa tuhansia lentäjä, että sen jälkeen heistä muodostetaan sotakouluja. Sitä varten Siviili-ilmailun päähallinto loi vuoden 1941 helmikuussa kymmeniä uusia koulutuslaivueita, joissa oppi kymmeniä tuhansia oppilaita. Niille annettiin lisää 1048 koulukonetta.” (106., sivu 43.). Siviili-ilmailussa luotiin uusia koulutuslaivueita 47, jokaisessa niissä oli 250 oppilasta. 1048 koulukonetta, jotka saatiin täydennykseksi – se on todella vaikuttavaa. Ja vielä: tuhansia oppilaita – se on yksi kurssi. Mitä suunniteltiin sen ensimmäisen kurssin jälkeen?”[lxiii]

”Sanalla sanoen, lukuisien organisaatioiden ponnistusten tuloksena täytettiin tehtävä kouluttaa haluttu määrä lentäjiä. ”Tuhannet kommunistiset nuoret tulivat vapaaehtoisesti ja Komsomolin kutsusta ilmavoimien-, siviili-ilmailun- ja teknillisiin kouluihin. Komsomol asetti itselleen tavoitteen, kehittäen niinkin massiivista lentourheilua, kouluttaa 150 000 lentourheilijaa. Se tehtävä oli meidän nuorille miehillemme ja neidoille voimien mukainen.” (39., sivu 5)”[lxiv]

”Sotilaslentäjien koulutuksen tilastot Neuvostoliitossa säikäyttävät kaikkia, jotka niihin tutustuvat. Kahden ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana koulutettiin 50 000 sotilaslentäjää ja suunnistajaa. (119., sivu 177.) Se on kokonaista suuruusluokkaa enemmän kuin yhdessäkään toisessa kehittyneessä ilmailuvaltiossa. Selvä se, että samalla kuin yksiä koulutettiin, niin joku myös kaatui, mutta täydennys ylitti kaikki ajateltavissa olevat tappiot. Sotilaslentäjiä koulutettiin vuosi vuodelta enemmän.

50 000 lentäjää koulutettiin kymmenessä vuodessa ilmavoimien lentokouluissa, joiden lukumäärä nousi vuonna 1937 kahteentoista (meri-ilmavoimien lentokouluja emme laske joukkoon). Lentokoulujen lisäksi ilmavoimilla oli vielä oma akatemia korkeamman johdon kouluttamiseksi.

Vuoden 1940 tammikuun 1. päivänä sotilaslentokouluja oli 18. Vuoden 1940 syyskuun 1. päivänä – 28, ja akatemioita oli jo kaksi. Kolmen kuukauden kuluttua oli lentokouluja ja mekaanikkokouluja jo 41. Mutta voihan olla, että ne koulut olivat pieniä? Myöhempi ilmavoimien marsalkka S. Krassovski oli silloin kenraalimajuri ja johti yhtä sellaista koulua, jossa oppi 2 000 oppilasta. (54., sivu 111.) Ehkä S. Krassovski oli jonkun erityisen koulun johtaja? Ei ollut, vuonna 1940 ilmavoimien lentokouluilla oli 6 053 koulukonetta (Neuvostoarmeijan keskusarkiston tietojen mukaan). Se tekee 147 koulukonetta yhä koulua kohti. Neuvostostandardien mukaan oli lentodivisioonassa 120 lentokonetta, kaksi rykmenttiä, kummassakin 60 lentokonetta. 6 000 lentokonetta vastaa sataa rykmenttiä. Pelkästään ilmavoimien lentokouluissa oli ne 6 000 konetta. Merivoimilla oli omat ilmavoimat, omat koulut sekä koneet. Tähän ei ole laskettu myöskään joukko-osastojen, laivaston siviili-ilmailun, OSOAVIAHIMin, eikä NKVD:n koulukoneita.

Kremlin historioitsijoita miellyttää korostaa valtavaa koulukoneiden puutetta. Puute niistä tosiaan oli, sillä niitä haluttiin lisää ja lisää. Mutta kun niiden määrä lasketaan yhteen, niin selviää, että Neuvostoliitolla oli ainoastaan koulukoneita enemmän kuin Saksalla koulu- taistelu- ja kuljetuskoneita yhteensä.”[lxv]

”Mutta lentäjiä ei riittänyt vieläkään. Niin sitten päätettiin lyhentää koulutusaikaa. Virallinen historia kertoo, että ”puolueen ja hallituksen päätöksellä”. Mutta suoraan sanoen Stalinin ja Molotovin tahdosta.

Aiemmin ohjaajia ja suunnistajia koulutettiin lentokouluissa kolme vuotta, ottamatta huomioon heidän aiempaa oppimista OSOAVIAHIMissa. Nyt päätettiin jättää jäljelle vain neljä lentokoulua, jotka kouluttavat täyden oppiajan, mutta täydeksi oppiajaksi julistettiin kaksi vuotta rauhan aikana ja yksi vuosi sota-aikana.

55 lentokoulua muutettiin lyhennetyn oppiajan kouluiksi, rauhan aikana yhdeksän kuukautta, sota-aikana kuusi kuukautta. 29 koulua muutettiin minimioppiajan kouluiksi, rauhan aikana neljä kuukautta, sota-aikana kolme kuukautta.

Neljässä lentokoulussa koulutettiin pääasiassa heitä, kenestä voisi tulla lentueen-, laivueen- ja rykmentinkomentajia. Viidessäkymmenessäviidessä lyhyemmän koulutusajan koulussa niitä hävittäjälentäjiä, joiden piti lentää komentajan siivellä, mutta saattaisivat myöhemmin nousta johtajiksi, sekä pommituslentäjien kakkosohjaajia, joista voisi tulla ykkösohjaajia. 29 lyhimmän koulutusajan kouluissa koulutettiin niitä lentäjiä, joista ei voinut tulla mitään. Minä tutkin niiden koulujen opetusohjelmia ja minulle ei jäänyt mitään epäilyjä – niitä kotkanpoikia koulutettiin siihen, että heidät tapettaisiin.

Helposti voi tulla virheellinen käsitys, että lentäjien valtaosa koulutettaisiin lyhennetyn koulutusajan kouluissa – onhan 55 enemmän kuin 29. Mutta juuri niistä 29:stä lyhimmän koulutusajan koulusta koulutettiin ilmavoimien lentäjien pääjoukko. Lasketaan. Yksinkertaisuuden vuoksi ajatellaan, että jokaisessa koulussa opiskelee 1000 oppilasta. Siinä tapauksessa 55 lentokoulua valmistaa 55 000 lentäjää, heittävät heidät tulos ja aloittavat seuraavan kurssin kouluttamisen. Samassa ajassa ennättävät 29 lyhimmän koulutusajan koulua kouluttaa rauhan aikana kolme kurssia, jokaisessa 29 000 oppilasta – yhteensä siten 87 000 lentäjää. Mutta lentokouluissa ei ollut keskimäärin tuhat vaan 1500 – 2000 oppilasta. Niinpä kallistuukin enemmistö vieläkin enemmän niiden äärimmäisen lyhyen koulutusajan saaneiden lentäjien puolelle.

Älkää antako harhauttaa itseänne sanoilla – sota-aikana kolme kuukautta, rauhan aikana neljä kuukautta. Mikä ero siinä on? Jos enemmistö lentäjistä koulutetaan neljässä kuukaudessa, se ei enää olekaan rauhan aika. Sille tosiasialle on vain yksi selitys: vuoden 1940 joulukuun 12 päivänä neuvostoilmavoimat työskentelivät jo sota-ajan moodissa.”[lxvi]

”Kuvitelkaamme nyt, että perustaisimme broilerikanalan tai farmin joidenkin muiden eläinten kasvattamiseksi. Olkoon hautomomme tuotanto vaikka 150 000 broileria vuodessa (yleensä tietysti enemmän). Tuotamme siten vuoden, toisen ja kolmannenkin… Ei kannata filosofoida, onko niitä paljon tai vähän. Miettikäämme sen sijaan sitä, mitä sen tuotannon kanssa myöhemmin tehdä? Miettikäämme valmiin tuotannon realisoinnin ja markkinoinnin päälle. Muuten tavara jää käsiimme. Muuten voi edessä olla ylituotanto, kuten kapitalisteilla tapahtuu. Mutta mehän emme ole kapitalisteja. Meillä on suunnitelmatalous ja myös markkinointi on hyvissä ajoin suunniteltu.

Jättäkäämme vitsit: kun lentäjäidättämö vuoden 1940 joulukuun 7. päivänä pantiin käyntiin täysillä kierroksilla, se tarkoittaa sitä, että Stalin oli päättänyt aloittaa sodan vuonna 1941. Jos hän ei sitä tee, ei hänellä ole vuoden 1941 syksyllä paikkaa johon sijoittaa alioppineet lentäjänsä. Joskus oli haaveiltu 150 000 lentäjästä. Vuonna 1940 systeemi oli niin tehokas, että myös vuosituotanto oli 150 000 lentäjää.

Kaikki kommunistihistorioitsijat ovat olleet pakotettuja tunnustamaan, että Stalin valmisteli hyökkäystä. Mutta he väittävät, että vasta vuonna 1942. Jos se olisi ollut niin, niin olisi pitänyt kuljettimen kierroksia pienentää ja kouluttaa lentäjäuntuvikkoja pitemmän aikaa. Määrältään heitä olisi ollut tarpeeksi, mutta laatu olisi ollut parempi. Mutta Stalinilla oli toinen määräaika. Hän tarvitsi lentäjiä massamaisesti jo vuonna 1941.

Jotkut historioitsijat voivat varovasti kysyä: mutta voihan olla, että Stalin valmistautui torjumaan hyökkäystä? Ehkä lentäjiä opetettiin puolustussotaan, tulevaan ”suureen isänmaalliseen sotaan”?

Kiinnittäkäämme nyt huomiota päivämääriin. Hitler teki päätöksen hyökkäyksestä Neuvostoliittoon 18.12.1940. Mutta Saksan teollisuus ei vielä aloittanut työskentelemään sota-ajan moodissa, myös lentäjiä koulutettiin tavalliseen tapaan. Stalin päätti hyökätä Saksaan jo aiemmin. Sitä todistaa sekin, että 7.12.1940 pantiin lentäjätuotanto pyörimään sota-ajan moodissa.

Tarkasteltaessa asiaa laajemmassa perspektiivissä, niin stalinistisen lentäjähautomon luominen aloitettiin jo kymmenen vuotta aiemmin, jo vuonna 1931, kun julkaistiin iskulause: ”Kommunistinuoret – lentokoneille”. Siihen aikaan ei Hitler ollut edes noussut valtaan, eikä edes saattanut edes päästä valtaan. Vaan Stalin valmistautui jo antamaan surmaavan iskun Saksalle, siitä huolimatta onko vallassa Hitler vaiko joku toinen.”[lxvii]

Minusta Suvorov esittää vastaansanomattomasti, että Venäjällä koulutettiin hirvittäviä määriä sotilaslentäjiä – näistä olisi lukumääränsä puolesta riittänyt mainiosti sen 100 000 rynnäkkökoneen lentäjiksi – koulutuksen laatu onkin sitten eri asia (kuin myös oliko tällainen toiminta järkevää vaiko ei).

”Vuosina 1940-1941 valmistuneet olivat aloittaneet vapaaehtoisesti lento- ja lentoteknisissä kouluissa vuosina 1937-1938, silloin yleistä asevelvollisuutta ei vielä ollut. Vuoden 1939 syyskuuhun saakka palvelukseen kutsuttiin vain pieniä määriä. Palvelus ilmavoimissa kesti kaksi vuotta. Vuosina 1937-1938 ne pojat olivat vapaaehtoisesti valinneet tavallisen sotilaan kahden vuoden palveluksen sijasta kolme vuotta pakkotyötä ilmavoimienkoulussa.

Vuoden 1939 syyskuusta astui voimaan yleinen asevelvollisuus ja palvelusajan pituutta muutettiin – ilmavoimissa se nousi kahdesta vuodesta kolmeen vuoteen. Upseerioppilasvuodet rinnastetaan vakinaiseen palvelukseen – siten heille olisi pitänyt antaa upseerin arvo tai heidät olisi pitänyt päästää kotiin, sillä he olivat jo olleet kasarmeissa kolme vuottaan. Lain mukaan enempi ei ollut tarpeen. Ei ole mahdollista keksiä perustetta, että heitä pidettäisiin vielä pidempään ilmavoimissa, varsinkaan kasarmeissa, kuten vankeja tyrmässä.

Mutta Rõtshagov keksi perustelun. Stalin vahvisti sen. Ilmestyi uusi laki: palvelusaika ilmavoimissa on neljä vuotta. Korkein neuvosto äänesti yksimielisesti sen puolesta ja ongelma olikin ratkaistu. Palvelusaika on neljä vuotta, mutta te olette palvelleet vasta kolme vuotta. Vuosi vielä, rakkaat toverit. Vielä vuosi. Entä sen jälkeen? - - Kavalan lain avulla tuhannet lentäjät jätettiin kasarmeihin, vuoden 1941 syksyyn. Vuoden 1941 kesällä Hitler hyökkäsi ja poisti sen kysymyksen päiväjärjestyksestä. Mutta Stalin ei odottanut Hitlerin hyökkäystä, ei uskonut siihen mahdollisuuteen. Miten Stalin aikoikaan käyttää lentäjäparviaan vuoden 1941 syksyn jälkeen?

Upseerinarvoa heille ei saa antaa – Stalinilla oli muutenkin jo 600 000 upseeria, ottamatta NKVD:n upseereita huomioon. Sen lisäksi sotakoulut ja kurssit antavat vuonna 1941 lisää 233 000 uutta upseeria, etupäässä jalkaväkeen, tykistöön ja panssarijoukkoihin. Jos kaikille lentäjillekin annettaisiin upseerin arvo, niin Stalinilla olisi yhdessä NKVD:n kanssa jo yli miljoona upseeria. Heitä olisi sitten lähes yhtä paljon upseereita kuin tsaari Nikolailla oli sotamiehiä. Se olisi rappeutuminen. Siten lento- ja lentotekniikkakouluista valmistuville ei ollut mahdollista antaa upseerinarvoa taloudellisille perusteilla.

Eikä Stalinilla ollut sellaista aikomustakaan. Ei ole mitään merkkejä siitä, että hän olisi antanut aloittaa asuntojen rakentamista upseereille. Mutta mitä heidän kanssaan sitten tehdä? Päästääkö vuoden 1941 syksyllä kotiin? Ajatelkaa itse: heitä koulutettiin kolme vuotta, siihen käytettiin miljardeja ruplia, tuhlattiin miljoonia tonneja kallista lentobensiiniä, miten paljon lentokoneita tuhoutui oppilaineen ja opettajineen, ja nyt sitten päästää kotiin?

Vaiko muuttaa vielä kerran lakia ja sitoa heidät lentokoneen kylkeen vielä vuosiksi, kuten kaleeriorjat kaleerilaivojen airoihin? Muuten hyvä vaihtoehto, mutta se ei käy, sillä lentäjän pitää pätevyytensä säilyttämiseksi lentää jatkuvasti. Ajatelkaa miten paljon tarvitaan koulukoneita ja opettajia.

Stalinilla oli vain yksi mahdollisuus – sota piti aloittaa ennen vuoden 1941 syksyä.

Stalinin suunnitelma oli yksinkertainen – lähteköön sotaan kersantteina, jotkut heistä jäävät eloon, heistä sitten tulee upseereita, kenraaleja ja marsalkkoja. Mutta suurin osa kaatuu kersantteina. Kaatuneesta kersantista ei myöskään tarvitse maksaa tukea omaisille. Tällaisten lentäjämäärien tuottaminen tarkoitti mobilisaatiota. Aloittaessamme mobilisaation joudumme joko taloudelliseen perikatoon tai sotaan. Taloudellinen perikato ei kuulunut Stalinin suunnitelmiin.”[lxviii]

Zhukovin miehet ja joukkojen ryhmitys

Lainaus: ”Vuonna 1940 Zhukov teki ehdotuksen suorittaa hyökkäys toisin. Puolan jakamisen tuloksena, vastaavasti Molotov-Ribbentrop sopimukselle, muodostui länsirajalle kaksi vahvaa Saksan suuntaan ulottuvaa ulkonemaa – Belostokin ja Lvovin alueilla. Oli muodostunut tilanne, joka mahdollisti suorittaa klassisen saarrostusoperaation kahden mobiilisen ryhmän kaksipuolisella saarrostuksella. Sellaisin manööverein olivat muuttaneet nimensä kuolemattomiksi monet komentajat alkaen Hannibalista Cannaen taistelussa ja lopettaen Zhukoviin itseensä Halhin-golilla (Zhukov kykeni lisäämään omaa kuuluisuuttaan vielä yhdellä sellaisella operaatiolla vuoden 1942 marraskuussa Stalingradissa).

Myös vuonna 1941 oli auennut mahdollisuus kerrata Cannaen taistelu Saksaa vastaan. (Muuten Saksan puolella oli samoin kaksi vahvaa uloketta neuvostorajoja vastaan – Suwalkin ja Ljublinin alueilla – Saksan armeija valmisteli samanlaista operaatiota).

Sisääntunkeutumisen suorittamiseksi keskitettiin Zhukovin käskystä Lvovin ja Belostokin ulokkeille iskuryhmittymät, esikunnat, viestikeskukset, lentokentät, strategiset materiaalivarastot ja sairaalat (saksalaiset tekivät sitä samaa Ljublinin ja Suwalkin alueilla).

Puolustuksen kannalta se on hengenvaarallinen riski: parhaat joukot yhdessä suurien materiaalivarastojen kanssa on jo ennen sotaa kolmelta sivulta piiritetty vihollisen joukoin. Mutta Zhukov oli lukenut Bismarckia ja tiesi, ettei Saksa saa sotia kahdella rintamalla. Zhukov oli lukenut GRU:n (Venäjän sotilastiedustelu – jp) raportteja ja tiesi, että Saksan teollisuus toimii edelleen rauhanajan moodissa, mobilisoimatta teollisuutta sotamateriaalituotantoon olisi sellainen hyökkäys seikkailu. Zhukov oli ammattilainen, eikä siksi osannut arvata, että Hitler lähtee seikkailuun.

Kun tilannetta katsotaan yllätyshyökkäyksen valmistelun kannalta, niin päävoimien keskittäminen kahdelle eteen työntyvälle ulokkeelle sivustoilla on parasta mitä voidaan yleensä kuvitella – neuvostojoukot on jo rauhan aikana hivutettu kauas eteen, ne olisivat jo aivan kuin Saksan alueella, ne riippuvat vastustajan ryhmittymien kohdalla, uhaten niiden sivustoja ja selustaa.

Kahdesta iskuryhmittymästä Zhukov asetti pääpainon Lvovin ryhmittymälle. Myös se oli oikea päätös. Joet virtaavat siinä Keski-Euroopasta Itämeren suuntaan, mitä lähempänä merta, sitä leveämpiä ne ovat. Jos iskettäisiin esimerkiksi Baltiasta, niin neuvostojoukkojen edessä olisi Itä-Preussin linnoitukset, mutta myös joet, joiden ylitys leveillä suualoilla on raskasta. Siksi Baltiassa oleville joukoille (Luoteisrintama) annettiinkin vain rajoitettuja tehtäviä. Isku Belostokin ulokkeelta tarjosi enemmän: sen edessä ei ollut linnoitettuja alueita, eikä myöskään joet olleet keskivaiheillaan niin leveitä. Siksi Länsirintaman joukoille annettiin paljon suuremmat tehtävät.

Päähyökkäyksen oli suunniteltu tapahtuvan Lvovin ulokkeelta. Linnoituksia edessä ei ollut, joet ovat yläjuoksulla kapeita, lisäksi hyökkäävien neuvostojoukkojen oikeaa sivustaa suojaavat vuoret. Maasto Lvovista Berliiniin on sotilaallisessa mielessä yksi ainoa strateginen käytävä. Yllätysisku Lvovin ulokkeelta, kun keskitetään riittävästi joukkoja (ja niitä keskitettiin), on mahdoton torjua. Sellainen isku veisi neuvostojoukot, ei ainoastaan Sleesian teollisuusalueelle, vaan myös leikkaisi Saksan irti sen öljyalueelta ja tärkeimmistä liittolaisistaan. Isku Lvovin ulokkeelta tarjosi suorastaan mahdollisuuksien kokoelman.

Siten olisi muodostunut tilanne, josta unelmoivat strategit ja shakin suurmestarit: yhdellä siirrolla olisi ollut mahdollista murskata vastustajan puolustus, häiritä kaikkia sen yhteyksiä ja luoda uhka kerralla useille sen kohteille. Juuri sellainen olisi voinut olla isku Lvovin ulokkeelta, se olisi antanut mahdollisuuden jatkaa hyökkäystä joko Berliiniin tai Dresdeniin. Jos vastustaja puolustaa Sleesiaa, voisi kääntyä ja iskeä Itämeren rannikolle, käyttäen Vislaa ja Oderia omien sivustojensa suojaksi. Sellainen isku leikkaisi Saksan joukot irti teollisuusalueilta ja huoltotukikohdista.

Mutta Zhukov suunnitteli vielä yhtä vastustamatonta ja tappavaa iskua. Romaniaan. Siksi hän ehdotti, ettei Länsirintaman taakse sijoiteta vielä yhtä rintamaa, vaan sen sijaan perustetaan se Romanian rajalle.

Lisäksi kaikelle edellä sanotulle olivat suunnitelmissa vielä apuhyökkäykset Baltiasta Königsbergin suuntaan, kahden vuoristoarmeijan isku Karpaattien ja Transilvanian Alppien yli sekä viiden laskuvarjojääkäriarmeijakunnan maahanlaskut. Lisäksi perustettiin vielä kaikilla seitsemällä sisämaan maanpuolustusalueella toisen strategisen hyökkäysaallon armeijoita, joiden piti välittömästi ennen hyökkäyksen alkua liikkua rajalle niin, että ne astuvat ratkaisevalla hetkellä taisteluun, täydentäen ja voimistaen ensimmäistä strategista hyökkäysaaltoa (porras).

Zhukovin piti henkilökohtaisesti koordinoida Lounaisrintaman toimintaa, jonka piti iskeä Lvovin ulokkeelta, sekä Etelärintaman toimintaa, joka oli perustettu tunkeutumiseksi Romaniaan. Se suunnitelma taustana tarkastelkaamme nyt, mitä tekivät he, jotka Zhukov oli valinnut.

Armeijankenraali I. Tjulenev oli Zhukovin pitkäaikainen taistelutoveri. He olivat palvelleet yhdessä jo RKKA Ratsuväen tarkastuksessa. Puolueorganisaatiossa Zhukov oli ollut sihteeri ja Tjulenev hänen varamiehensä. Vuoden 1940 kesäksi he olivat nousseet korkealle. Stalin vahvisti Puna-armeijaan kenraalien arvot ja tuhannesta kenraalista vain kolme miestä sai viisi tähteä heidän joukossaan myös Zhukov ja Tjulenev. Zhukov johti siihen aikaan Kiovan maanpuolustusaluetta, joka oli kaikkein vahvin ja Tjulenev Moskovan maanpuolustusaluetta, joka oli kaikkein tärkein. Vuoden 1941 helmikuussa Zhukov ylennettiin Yleisesikunnan päälliköksi. Hän ehdotti heti käyttää Tjulenevin kykyjä Romanian rajalla, sekä muuttaa Moskovan maanpuolustusalueen esikunta Länsirintaman esikunnaksi ja siirtää se Romanian rajalle, sekä nimittää Tjulenev rintaman komentajaksi. 21.6.1941 se ehdotus vahvistettiin Politbyroon istunnossa, mutta päätös siitä oli tehty jo aiemmin.

Pioneerijoukkojen kenraalieversti A. Hrenov oli vuonna 1941 kenraalimajuri, Moskovan maanpuolustusalueen pioneerijoukkojen komentaja. Hän muistelee: ”Komentaja kutsui maanpuolustusalueen esikunnan johdon kokoon kesäkuun alussa ja tiedotti, että meille on annettu käsky valmistautua ottamaan vastaan rintaman johto. Minkä rintaman? Se kysymys nousi monien huulille. ”Siihen mitä minä sanoin, en saa lisätä mitään,” vastasi Tjulenev.

Mutta kun hän alkoi antamaan määräyksiä valmistelujen sisällöstä ja luonteesta, ei ollut enää vaikeata ymmärtää, että sodan syttyessä meidän pitää toimia etelässä.” (113., sivu 73.)

Prikaatinkomentaja A. Ustinov oli Halhin-golilla koko Zhukoville alistettujen ilmavoimien esikuntapäällikkö. Ustinovin uskontunnustus oli: ei ilmataisteluja, vaan iskut ”nukkuvien” lentotukikohtien kimppuun. Vuoden 1941 kesäkuussa Zhukov suositteli ilmavoimien kenraalimajuri Ustinovia Etelärintaman ilmavoimien komentajan virkaan. Stalin suostui siihen.

Kenraalieversti J. Tsherevitshenko oli Zhukovin palvelustoveri Valkovenäjällä. Kun Zhukov luovutti siellä oman 3. ratsuväkiarmeijakuntansa, niin Tsherevitshenko otti sen häneltä vastaan. 19.6.1941 purkautui Romanian rajalla maailmanhistorian voimakkain armeija – 9. armeija. Kesäkuun 21. päivänä se kuului perustettavan Etelärintaman joukkoihin (yhdessä 18. armeijan kanssa, joka tuotiin sinne salaa Harkovin maanpuolustusalueelta). Sen 9. armeijan komentaja oli Tsherevitshenko.

Kenraalimajuri P. Belov oli Zhukovin alainen vielä ratsuväentarkastuksen päiviltä. Vuoden 1941 huhtikuussa Belovin 2. Ratsuväkiarmeijakunta ilmestyi Romanian rajalle ja alistettiin perustettavalle 9. armeijalle. Älköön meitä harhauttako ratsuväen nimitys. Jokaisella ratsuväkidivisioonalla oli panssarirykmentti. -- Ratsuväen Belov rakasti panssarivaunuja ja käytti niitä osaavasti. Hän soti Zhukovin alaisuudessa Moskovasta Berliiniin. Sodan hän päätti kenraalieverstinä.

Kenraaliluutnantti I. Muzõtshenko ja F. Kostenko olivat aikoinaan Zhukovin divisioonan rykmentinkomentajia. Vuoden 1941 kesäkuussa he olivat vastaavasti 6. ja 26. armeijan komentajat. Molemmat armeijat olivat Lvovin ulokkeella, hyvässä hyökkäykseenlähtöasemassa. Mutta puolustuksen kannalta niiden armeijoiden sijainti oli katastrofaalinen.

Eversti I. Bagramjan. 1920 luvun alussa hän oli, kuten Zhukovkin, ratsuväki-rykmentin komentaja, sen jälkeen hän oli Zhukovin kanssa ratsuväen kursseilla. Sen jälkeen Bagramjanin ura ei edennyt. Hän joutui kouluttajaksi ja oli sodan alussa eversti. Vuonna 1940 Zhukov määräsi Bagramjanin 12. (vuoristojääkäri) armeijan esikuntaan. Sen armeijan tehtävänä oli sodan syttyessä leikata Romanian öljylähteet irti Saksan kuluttajasta. Hitler ennakoi Zhukovia ja se suunnitelma jäi toteuttamatta. Mutta Bagramjanin ura lähti nousuun. Sodan aikana juuri hän teki loistavimman uran Puna-armeijassa. Aloitti everstinä ja lopetti kenraalieverstinä marsalkan virassa. Myöhemmin hänestä tuli Neuvostoliiton marsalkka.

Kenraalimajuri K. Rokossovski oppi yhdessä Zhukovin, Bagramjanin ja Jerjomenkon kanssa samoilla ratsuväen kursseilla, samassa ryhmässä. Sen jälkeen Rokossovski oli pitkän aikaa Zhukovin esimies. Suuren Puhdistuksen aikana Rokossovski pantiin istumaan, mutta vapautettiin vuonna 1940. Zhukov otti hänet luokseen. Vuonna 1940 Zhukov komensi henkilökohtaisesti Etelärin-tamaa, joka teki silloin ”vapautusretken” Romaniaan. Rokossovski oli Zhukovin reservissä, valmis menemään sinne missä tulee kriisi. Vuoden 1941 kesällä Rokossovski oli 9. mekanisoidun armeijakunnan komentajana Ukrainassa. Armeijakunta valmistautui tekemään yllätyshyökkäyksen. Kesäkuun alussa vietiin koko armeijakunnan tykistö salaa raja-alueelle ja armeijakunta sai käskyn liikkua salaa rajalle. Totta, asia ei tapahtunut siten, kuin Zhukov ja Rokossovski olivat suunnitelleet... Mutta heidät oli vielä määrätty kohtaamaan vuoden 1945 voitonparaatissa. Neuvostoliiton marsalkka Rokossovski johti paraatia, Neuvostoliiton marsalkka Zhukov otti paraatin vastaan.

Panssarijoukkojen kenraalimajuri M. Potapov oli ”yllätyshyökkäysten tekemisen nero”. Hänkin oli Zhukovin aseveli kolmekymmenluvulla. Vuoden 1939 kesällä hän oli Halhin-golilla 21. panssariprikaatin komentaja. Zhukov arvosti korkealle hänen kykynsä ja teki hänestä varamiehensä. Odottamattoman iskun antamiseksi Japanin 6. armeijalle Zhukov muodosti kolme taisteluosastoa. Pääiskun antoi eteläryhmä eversti Potapovin johdolla. Potapovilla oli kaksi divisioonaa, panssariprikaati ja motorisoitu prikaati sekä muutamia panssaripataljoonia. (124., 2. osa., sivu 217.) Vuonna 1940 Zhukovista tuli Kiovan erikoismaanpuolustusalueen komentaja. Hän vaati Potapovin itsensä luokse ja antoi hänen tehtäväkseen perustaa 4. mekanisoitu armeijakunta Lvovin ulokkeelle.

Neuvostoliiton mekanisoidut armeijakunnat olivat tuolloin maailman voimakkaimmat panssariyhtymät. Ne oli tarkoitettu ja niitä sai käyttää vain hyökkäysoperaatioihin. Vuonna 1941 Hitler paiskasi Neuvostoliittoa vastaan 10 mekanisoitua armeijakuntaa, jokaisessa keskimäärin 340 kevyttä tai keskiraskasta panssarivaunua. Zhukovin vaatimuksesta Stalin perusti 29 mekanisoitua armeijakuntaa, joissa jokaisessa oli 1031 panssarivaunua, sisältäen kevyet, keskiraskaat ja raskaat panssarivaunut. Vuoden 1941 22. kesäkuuta mennessä ei kylläkään kaikki ne armeijakunnat olleet määrävahvuisia panssarivaunujen suhteen. Esimerkiksi 4. armeijakunnassa oli vain 892 panssarivaunua. Mutta jopa se alivarustettu armeijakunta oli vahvempi kuin kaksi Saksan armeijakuntaa yhteensä. Siitä kokonaismäärästä 4. mekanisoidulla armeijakunnalla oli yhteensä 413 panssarivaunua tyyppejä T-34 ja KV. Se on vähän, sanovat kommunistit. Se on tosiaan vähän, jos nyt ei satu vertailemaan Saksan armeijan kanssa. Yhdessäkään kymmenestä Saksan mekanisoidusta armeijakunnasta, muuten, myöskään yhdenkään toisen valtion sotaväessä ei ollut yhtään panssarivaunua, joka olisi ollut lähestulkoonkaan verrattavissa T-34:n tai KV:n kanssa.

Potapovin 4. mekanisoitu armeijakunta, samoin naapurissa sijaitseva 8. armeijakunta (969 panssarivaunua) ja vielä yksi naapuri (735 panssarivaunua) sekä samoin kaikki muutkin armeijakunnat harjoittelivat harjoituksissa vain hyökkäystä. Vuoden 1941 helmikuussa, kun Zhukov sai korkeamman viran tuli Potapovista 5. armeijan komentaja. Armeija oli sijoitettu Lvovin ulokkeen pohjoislaitaan. Mutta sota ei alkanut niin kuin Stalin oli suunnitellut ja kaikki ”räjähti käsiin”. Kuitenkin myös saksalaiset lähteet huomauttavat, että 5. armeija toimi hyvin energisesti ja järkevästi.

Maksaessaan toisten tekemistä virheistä, Potapov joutui saksalaisten vangiksi. Jokaista vangiksi joutunutta neuvostoihmistä odotti kotimaassa joko teloitus tai pakkotyöleiri. Mutta Potapovin suhteen Stalin teki poikkeuksen – uskoi hänelle sen saman 5. armeijan komennon. Sodan jälkeen Potapov ylennettiin kenraalieverstiksi. Minun tietääkseni se on ainoa kerta kun Stalin on ylentänyt vangiksi joutuneen kenraalin.

Kenraalimajuri A. Vlassov sattui Zhukovin näköpiiriin vuonna 1940 ja Zhukov tuki häntä energisesti. Vlassov oli 99. Jalkaväkidivisioonan komentaja ja muutti sen lyhyessä ajassa parhaaksi puna-armeijan kolmensadan divisioonan joukossa. Sodan aikana 99. divisioona sai ensimmäisenä kunniamerkin. Mutta silloin Vlassov ei ollut enää sen komentaja. Kun Potapov ylennettiin 5. armeijan komentajaksi, niin Vlassov astui hänen tilalleen komentamaan 4. mekanisoitua armeijakuntaa. Sodassa hän loisti yhtenä parhaista neuvostokomentajista. Moskovan luona Zhukov johti Länsirintamaa, mutta sen 20. armeijaa komensi Vlassov. 20. armeijan operaatiota Lamajoella opiskellaan vieläkin sotilaallisissa oppilaitoksissa yllätyshyökkäyksen järjestämisen mestarinäytteenä. Totta, Vlassovin nimeä ei mainita siinä yhteydessä.

Eversti I. Galanin oli Halhin-golilla 57. Jalkaväkidivisioonan komentaja. Vuonna 1941 hän oli 17. Jalkaväkiarmeijakunnan komentajana Romanian rajalla. 17. armeijakunta oli epätavallinen – siinä oli neljä divisioonaa, lähes saman verran kuin Hmelnitskillä, mutta kolme divisioonista oli vuoristojääkäreitä. Armeijakunta valmistautui tekemään rajajoen Prutin ylitse maihinnousun ja tunkeutumaan edelleen yli Transilvanian Alppien.

Eversti I. Aleksajenko oli Halhin-golilla pohjoispuolisen taisteluosaston komentaja. Vuonna 1940 panssarijoukkojen kenraalimajuri I. Aleksejenko perusti Baikalin takana 5. mekanisoidun armeijakunnan. Vuoden 1941 kesäkuun alussa sitä ruvettiin tuomaan Ukrainaan. Hänen armeijakunnassaan oli yli 1000 panssarivaunua. ”21. kesäkuuta alkoivat uuteen sijoituspaikkaan saapumaan ja kuljetusjunista purkautumaan 5. mekanisoidun armeijakunnan joukot.” (96., sivu 13.) Aleksejenkon armeijakunnalla (kuten ei myöskään suurella joukolla muitakaan armeijakuntia) ei ollut onnea. Ensimmäiset kuljetusjunat oli juuri purettu kun Hitler hyökkäsi. Sodan luonne muuttui, ja myös suunnitelmat muuttuivat. Jäljelle jääneet kuljetusjunat suunnattiin Valkovenäjälle. Armeijakunta oli repäisty kappaleiksi. Kuljetusjunia, joissa panssarivaunut olivat pommitettiin, ja tappioita tuli jo ennen taisteluun joutumista. Armeijakunnan kuljetusjunia purettiin moniin eri paikkoihin ja joukot lähtivät taisteluihin sirpaleina.

Eversti V. Mishulin oli 8. moottoroidun prikaatin komentaja. Vuonna 1941 hän perusti Baikalin takana 57. erillisen panssaridivisioonan, jossa oli yli 370 panssarivaunua. Vuoden 1941 alussa se divisioona paiskattiin salaa Ukrainaan. Vaikkakaan Mishulinin divisioona ei kuulunut 5. mekanisoituun armeijakuntaan, oli niiden kohtalo hyvin samanlainen.

Majuri I. Fedjuninski oli Halhin-golilla 36. moottoroidun jalkaväkirykmentin komentajana. Vuonna 1941 saapui everstiksi ylennetty Fedjuninski Saksan rajalle ja otti Potakovin 5. armeijan alaisuuteen kuuluneen ja suoraan rajaviivalle sijoitetun 15. jalkaväkiarmeijakunnan komennon. Fedjuninski oli eversti, mutta hänen alaisuudessaan palveli monta kenraalia. Hänestä ei tullut kenraalien käskijää suinkaan sattumalta. Zhukov tiesi, että yllätyshyökkäyksen tekoon Fedjuninski on ylittämätön. Se olikin pääasia, miksi hänelle uskottiin armeijakunnan johto, kyllä ne kenraalintähdetkin tulevat. Ne tulivatkin. Hänestä tuli armeijankenraali.

Armeijankomissaari Fedjuninski muisteli myöhemmin, miten ensimmäisinä sotapäivinä tapasivat Halhin-golin veteraanit: Potapov, Nikishev ja hän. Potapov oli alakuloinen siitä, että roolit vastustajan kanssa olivat vaihtuneet – yllätyshyökkäyksen antoikin vihollinen, emmekä me. ”Silloin annoimme sivustoilla odottamattoman iskun”, muisteli kenraali Potapov ja huokaisi, ”nyt se ei onnistunut.” (110., sivu 38.)

Zhukov oli siten kerännyt oma miehistönsä kasaan, mutta Hitler ei mahdollistanut hänen suorittaa yllätyshyökkäystä heidän kanssaan. Minulle voidaan väittää vastaan, että jokainen menestyvä kenraali, joka nousee korkeampaan virkaan, vetää mukanaan niitä miehiä jotka ovat hänelle kiitollisuudenvelassa. Niin se tietenkin on. Mutta Zhukov oli Yleisesikunnan päällikkö. Hän ylensi korkeisiin virkoihin, ei saappaannuolijoita, vaan heitä, jotka olivat näyttäneet osaavansa tehdä yllätyshyökkäyksiä. Hän ei sijoittanut niitä miehiä Moskovan kabinetteihin tai mihin tahansa ympäri maata, vaan keskitti heidät kaikki Lvovin alueelle tai sitten Romanian rajalle.

Zhukovin miehet olivat enimmäkseen ratsuväestä, kuten hän itsekin oli. Ratsuväen komentajille oli ominaista yllätyksellisyys, päättäväisyys, hyökkäyshenki, saarrostamisoperaatiot – ei puolustussota juoksuhaudoissa, vaan manööverit.

Neuvostokomentajien toimintaa vuonna 1941 on kritisoitu paljon. Vain pieni joukko muistelee sitä, että ennen ja jälkeen vuotta 1941 olivat ne samat miehet rohkeita, hoksaavaisia, aavistavia, päättäväisiä ja kavalia. Vain vuonna 1941 he olivat kuin sokeita.

Pitää lisätä, että Romanian rajan suuntaan liikkuivat, ei vain ainoastaan Zhukovin miehet, vaan myös, kuten tiedämme myös kenraaliluutnantti I. Konev hivutti omaa 19. armeijaansa sinne päin, siellä oli myös kenraalimajuri R. Malinovski oman 48. jalkaväkiarmeijakuntansa kanssa.

Minun mielestäni, kun Romaniaa vastaan keskittyivät yhdessä Zhukov, Rokossovski, Konev, Krõlov, Potapov ja Malinovski, niin oli tosi kysymyksessä.

Kenraaliluutnantti A. Vlassov, joka joutui vangiksi vuonna 1942, tunnusti kuulusteltaessa: ”Joukkojen keskittäminen Lvovin alueelle todistaa, että Romaniaan suunniteltu isku oli tähdätty öljykentille.” Vlassov korosti, että Stalin valmisteli hyökkäystä Saksaa ja Romaniaa vastaan, että koko Puna-armeijan toimet oli suunnattu vain hyökkäykseen, puolustukseen ei valmistauduttu, sitä ei oltu edes suunniteltu (Kuulustelupöytäkirjasta 8.8.1942).”[lxix]

27.6.1991 Krasnaja Zvezda lehdessä ”kirjoitti Neuvostoliiton Asevoimien Yleisesikunnan päällikön varamies armeijankenraali M. Garejev: ”neuvostojoukkojen johdon pääponnistusten suunta oli valittu, ei lähtien strategisen puolustuksen vaatimuksista (sellaista operaatiota ei suunniteltu, eikä hahmoteltu), vaan ottaen huomioon täysin toiset toimintavaihtoehdot... Päähyökkäyksen suunta lounaassa kulki suotuisassa maastossa, se olisi leikannut Saksan irti liittolaisista ja öljystä, sekä olisi vienyt joukkomme vihollisen sivustaan ja selustaan...” -- Kukaan ei protestoinut siksi, että armeijankenraali Garejev puhui totta, samoin kuten myös kenraaliluutnantti Vlassov. Jos joku kokeilee paikoittaa kartalle Neuvostoliiton hyökkäysarmeijoiden, mekaanisten- ja laskuvarjojääkäriarmeijakuntien, lentotukikohtien, esikuntien ja Zhukovin kenraalien taktiset karttasymbolit, niin hän joutuu myös ilman Vlassovin ja Garejevin tunnustuksiakin myöntämään, että valmistauduttiin tekemään äärimmäisen kaunista hyökkäysoperaatiota.”[lxx]

Ammustuotannosta

”Mutta nyt on tarpeen muistella, että Neuvostoliitto käytti sodassa vain 15% Taisteluampumatarvikeministeriön tuotantokyvystä (sodan alun tilanne – jp). Loput menetettiin heti sodan alussa. Odottamattomalla iskulla Hitler hävitti kaaderidivisioonat ja ilmavoimat, valloitti itselleen strategiset varat ja valloitti myös alueet, jossa olivat Taisteluampumatarvikeministeriön uusimmat tehtaat. -- Puna-armeija menetti heti sodan alussa 500 000 tonnia tykistön kranaatteja ja myös tehtaat, jotka olisivat voineet niitä valmistaa. Elokuusta marraskuuhun 1941 Saksan joukot valtasivat 303 Venäjän ammustehdasta, joiden vuosituotanto oli 101 000 000 räjähdettä, 32 000 000 tykistön kranaattia, 24 000 000 lentopommin kuorta, 61 000 000 kranaatinkuorta, 32 000 000 käsikranaattia, 93 600 tonnia eri lajeja ruutia ja 3 600 tonnia trotyyliä, mikä oli 85% Ampumatarvikeministeriön tuotantokapasiteetista. (22., sivu 42.)”[lxxi]

”Kuvitelkaamme, että olemme RKKA:n esikunnan kaikuvilla käytävillä suunnilleen vuonna 1925. Strategien täytyy ratkaista uuteen maailmansotaan valmistautumisen kysymys. Sen tavoitteena on, kuten toveri Frunze on ilmaissut, ”maailmanvallankumouksen loppuun saattaminen”. Strategien edessä oleva tehtävä ei ole helppo: ottaen huomioon kaikkien armeijoiden virheet Ensimmäisessä maailmansodassa, täytyy uuteen maailmansotaan valmistautua siten, ettei valtiota taloudellisesti kuristeta, eikä vihollista etukäteen säikäytetä ja täytyy luoda sellainen armeija, jonka isku on yllätyksellinen ja murskaava.

2. Ensimmäinen, salainen etappi täytyy tapahtua ennen sodan alkua. Sen kuluessa täytyy viedä sotamoodiin valtionhallinto, rangaistusorgaanit, teollisuus, hallitus, valtion ja sotaväen viestijärjestelmät, kuljetus; armeijan vahvuus on kasvatettava viiteen miljoonaan mieheen.

3. Mobilisaation salaamiseksi ensimmäinen etappi on venytettävä kahden vuoden pituiseksi. Lisäksi salaista liikekannallepanoa naamioidaan paikallisten konfliktien avulla, antaen ymmärtää, että ne paikalliset konfliktit ovatkin tärkein ja ainoa syy, miksi valtio siirtyy sotatilaan.

4. Salainen mobilisaatio lopetetaan odottamattomaan ja murskaavaan iskuun viholliselle ja aloitetaan välittömästi liikekannallepanon toinen etappi, jonka kuluessa Puna-armeijaan mobilisoidaan muutaman päivän kuluessa vielä 6 miljoonaa miestä, että voidaan korvata tappioita ja perustaa uusia divisioonia, armeijakuntia ja armeijoita, jotka täytyy lähettää rintamalle niiden valmistumisen ja tarpeen mukaisesti. Sen jälkeen sodan jatkuessa täytyy kutsua armeijaan yhä uusia miljoonia ihmisiä.

5. Toisen, kolmannen ja seuraavien strategisten hyökkäysaaltojen mobilisointia salataan, ei vain passiivisella rajalla seisomisella, vaan annetaan ensimmäisen strategisen hyökkäysaallon voimin viholliselle murskaavia iskuja ja tunkeudutaan päättäväisesti sen alueelle.

Siinä kaaviossa kaikki on yksinkertaista ja selvää. Paitsi yksi asia. Miten aloittaa salainen mobilisaatio kaksi vuotta ennen sodan syttymistä, kun tulevan sodan alkamisaika ei ole tiedossa?

Neuvostostrategit löysivät vastauksen myös siihen kysymykseen. Ei pidä odottaa, milloin sota itsestään puhkeaa meille tuntemattomana aikana, vaan se alkuhetki tulee suunnitella ja määrätä varmaksi.

Kun me tiedämme milloin sota alkaa ja vastapuoli ei tiedä sitä, niin me voimme suorittaa liikekannallepanon salaa ennen sotaa, eikä vasta sodan alkuvaiheessa. Saamme suorittaa maksimaalisen määrän liikekannallepanoon kuuluvia toimenpiteitä sotaa edeltävänä aikana, niin että taistelujen puhjetessa mobilisaatio ei suinkaan ala, vaan jo loppuu.

Puna-armeijan komentajien kaaderin valmistamisen pääasiallinen ”sepän paja” oli M. Frunzen niminen Sotaväen akatemia. Kiinnostavaa on muistella sen miehen näkemyksiä, jonka nimeä akatemia kantaa. ”Minä luulen, että hyökkäys vaikuttaa aina viholliseen, jopa siten, että näyttää voimakkaampaa tahtoa… Se puoli jolla on aloite ja joka käyttää yllätyksellisyyden etua, murtaa usein vihollisen tahdonvoiman sekä luo itselleen etulyöntiaseman… Hyökkäys vahvistaa hyökkäävää osapuolta ja antaa sille suuremman mahdollisuuden menestykseen.” (111., 2. osa, sivut 47-49.) Se oli lähes sattumanvaraisesti valittu sitaatti kiloja painavan teoksen kolmelta sivulta. Jokainen voi halutessaan koota kokonaisen korillisen sellaisia sitaatteja ei ainoastaan Frunzelta, vaan myös Leniniltä, Trotskilta, Stalinilta, Zinovjevilta, Kamenevilta, Buharinilta, Voroshilovilta ja Shaposhnikovilta… Jos niissä teoksissa puhutaan myös puolustuksesta, niin vain sotatoimien erialasta – vihollinen murskataan yllätyksellisesti sen omalla alueella ja siten puolustetaan itseä sekä myös maailmanvallankumousta.[lxxii]

”Katsottaessa joidenkin kuuluisien divisioonien historiaan, panee ihmettelemään, miten monet niistä on perustettu samanaikaisesti. Menemättä syvälle numeroiden ryteikköön, otamme 2. Tamanin kaartindivisioonan. Kaartindivisioonan nimityksen se sai sodan aikana, mutta perustettu se on samoin kuin 127. JvD vuoden 1939 syyskuussa, jolloin divisioonien numerot kasvamistaan kasvoivat. Kontrollimme satunnaisia numeroita: 112, 123, 128, 136, 138, 144, 159, 163, 169, 170, 186 – emmekä erehdy – kaikki ne perustettiin samana kuukautena. Neuvostoliiton viralliset lähteet puhuvat siitä pidättyväisesti: Vuoden 1939 syksyllä alkoi maavoimien kehittäminen, perustettiin kymmeniä uusia divisionia. (98., sivu 242.)

Uusien divisioonien perustaminen ei tapahtunut sujuvassa nousussa, vaan hyppäyksittäin. Ainoastaan vuoden 1939 syyskuussa jalkaväkidivisioonien numerot joutuivat 100:sta 186:n. On tarpeen tarkentaa, ettei numeroiden jono ollut yhtenäinen, vaan siellä esiintyi myös aukkoja. Vuoden 1940 heinäkuussa Hitler tunkeutui Ranskaan, kääntäen huolettomasti selkänsä Staliniin päin. Mutta Stalin antoi välittömästi käskyn jatkaa uusien divisioonien perustamista. Kaikki välit numeroinnissa täytettiin nopeasti.

Vielä yksi jalkaväkidivisioonien perustamislaine kulki yli valtakunnan vuoden 1941 helmi-maaliskuussa, kun numerot ylsivät jo yli 200 ja aina vaan eteenpäin. Katsotaan nyt miten perustettiin 200. jalkaväkidivisioona. Aloitetaan komentajasta. Hänen nimensä on Ivan Ljudnikov. Syntynyt vuonna 1902. Lopetti jalkaväkikoulun, oli joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä sekä pataljoonan esikuntapäällikkönä. Ylennettiin Suuren puhdistuksen aikana. Lopetti M. Frunzen nimisen sotaväenakatemian vuonna 1938 ja suunnattiin palvelemaan Yleisesikuntaan.

19.8.1939 annettiin käsky perustaa monta uutta sotakoulua, niiden joukossa Zhitomirin jalkaväkikoulu, jonka johtajaksi määrättiin I. Ljudnikov. 10.3.1941 hänen käskettiin ilmoittautua Kiovan maanpuolustusalueen esikunnassa, jossa maanpuolustusalueen esikuntapäällikkö kenraali M. Purjakev luki hänelle päiväkäskyn hänen määräämisestään 200. Jalkaväkidivisioonan komentajaksi – joka hänen itsensä käskettiin myös perustaa. ”Minä ymmärsin, ettei suuria tapahtumia tarvitse enää kauaa odottaa ja kiiruhdin organisointi- ja mobilisaatio-osastolle.” (64., sivu 23.) ”Mobilisaatio-osastolla minulle sanottiin: Teidän divisioonanne on siellä nurkassa, ottakaa se sieltä.”

Nostin lattialta sinetöidyn laukun, etiketillä ”200. JvD Postilaatikko 1508”. Laukku ei ollut erityisen suuri.” Uuden divisioonan perustamisaika oli lyhyt. (64., sivu 3.)

Silloisesta 38-vuotiaasta everstistä tuli neljän vuoden kuluttua kenraalieversti. Hän pärjäsi hyvin hänelle vuonna 1941 annetuissa tehtävissä, samoin muissa sodan kuluessa saamissaan tehtävissä. Aloittaen nollasta, yhdestä puoliksi tyhjästä mapista, hän perusti divisioonan, muutti sen sopusointuisesti toimiviksi taistelujoukoiksi. Vuoden 1941 kesäkuuksi hänellä oli olemassa kaikki sota-ajan määrävahvuustaulukkojen mukaiset varusteet ja aseet. Se tarkoittaa, että 200. JvD:ssa oli 14 438 sotilasta ja upseeria, satoja tykkejä ja kranaatinheittimiä, 558 autoa, panssarivaunuja, panssaroituja ajoneuvoja jne. jne.

Liikekannallepanon historia hämmästyttää jokaista, joka on sitä tutkinut. Hämmästyttävää on puna-armeijan hyökkäykseen valmistautumisen tarkkuus ja sujuvuus. Alussa, vuoden 1939 elokuussa pääpaino asetettiin upseeriston koulutukseen, sitä seurasi heidän nopeutettu kouluttamisensa ja sitten seurasivat toinen ja kolmas aalto, muodostetaan myös reservidivisioonia, sitten joukkojen tuonti Kauko-Idästä, Taka-Baikalilta, Siperiasta, Keski-Aasiasta ja Taka-Kaukasiasta.

Siinä virrassa oli myös 31. jalkaväkiarmeijakunta, joka tuotiin Kaukoidästä, ja jonka kokoonpanoon määrättiin myös 200. jalkaväkidivisioona. Välillä kaikui kyllä TASS:in 8.5.1941 tiedonanto, ettei mitään joukkojen tuomista Kaukoidästä tapahdu, mutta se tapahtui sittenkin, toisten joukossa saapui myös 31. jalkaväkiarmeijakunta. Eversti Ljudnikovin 200. jalkaväkidivisioona määrättiin sen armeijakunnan osaksi ja hän organisoi viimeiset sotaharjoituksensa.

Sitten seurasi TASS:in 13.6 tiedonanto. Divisioonassa annettiin taisteluhälytys ja annettiin käsky: useana yöllisenä pikamarssina, piiloutuen huolellisesti päivisin metsiin, siirryttävä rajakaupungin Kiovan lähelle… ”Divisioonaa tulivat saattamaan pikkukaupungin asukkaat. Meidän vilpittömät vakuutukset, että lähdemme sotaharjoituksiin, eivät pystyneet lohduttamaan meidän äitejämme ja puolisoitamme. Välittömän onnettomuuden aavistus ei pettänyt heitä. Suudellessani vaimoani ja muksujani en epäillyt juuri lainkaan, että me lähdemme sotaan.” (64., sivu 4.) Ja pian tapahtuikin odottamaton hyökkäys…

Minua on aina ihmetyttänyt se vastakohtaisuus: miljoonat miehet tiesivät, että he lähtevät sotaan, myös heidän vaimonsa ja lapsensa, isänsä ja äitinsä, mutta kukaan ei odottanut Saksan hyökkäystä. Se tuli kaikille yllätyksenä.

Kenraalieversti Ljudnikov oli älykäs komentaja. Vuonna 1945 hän näytti korkeaa mestarillisuutta Japanin divisioonien murskaamisessa – jotka eivät osanneet odottaa hänen hyökkäystään. Miten voisi yhteen sovittaa niitä tosiasioita: vuoden 1941 maaliskuussa Ljudnikov kutsutaan maanpuolustusalueen esikunnan liikekannallepano-osastolle ja hänen käsketään perustaa divisioona, jonka järjestysnumero on kaksi kertaa suurempi, kuin oli suurin siihen saakka tiedossa olevista; hän perusti divisioonan sota-ajan määrävahvuuksin, tietäen, ”ettei suuria tapahtumia tarvitse kauan odottaa”; kun 200. divisioona lähetettiin rajalle, ymmärsivät Ljudnikov ja kaikki ympärillä olijat, että lähdetään sotaan – mutta siitä huolimatta kukaan ei osannut odottaa Saksan hyökkäystä, se olikin kaikille yllätys…

Oikeastaan asia on hyvin yksinkertainen: kaikki tiesivät, että sota tulee, kaikki odottivat sitä, muttei … Saksan hyökkäystä. Salaperäiseen sodan ennakkoaavistukseen, jota tunsivat kymmenet miljoonat neuvostoihmiset, pitäisi erikseen pysähtyä. Lähdemme kuitenkin takaisin divisiooniemme luokse. Oikeammin divisioonien, armeijakuntien, armeijoiden ja rintamien luokse.

Muodostettaessa kymmeniä (ja satoja) divisioonia, niin niitä tarvitsee myös johtaa. Joitakin divisioonia nimitettiin erillisiksi – ne oli alistettu suoraan armeijoiden tai maanpuolustusalueiden esikunnille, mutta enimmäkseen muodostettiin kahdesta tai kolmesta divisioonasta jalkaväkiarmeijakuntia. Siksi kasvoikin yhdessä divisioonien määrän kanssa myös jalkaväkiarmeijakuntien määrä. Vuoden 1939 kesällä Puna-armeijassa oli 25 jalkaväkiarmeijakuntaa, syksyksi niiden määrä kaksinkertaistui. Jalkaväkiarmeijakuntien numerot kasvoivat nopeasti yli 50, sen jälkeen myös yli 60.

Mutta myös armeijakuntia pitää johtaa. Siksi vuoden 1939 syksy oli rikas myös uusien armeijoiden syntymisen suhteen. - - Divisioonia muodostui silloin tiheästi, herpaantumatonta vauhtia – kuten bambuversoja trooppisen sateen jälkeen. Kaikista vuoden 1939 syksyllä ilmestyneistä divisioonista valitsin yhden, jolla oli yksi suurimmista numeroista – 186, sekä aloin etsimään päivää jolloin se on ensi kerran mainittu dokumenteissa, sitä päivää, milloin divisioonaa ei vielä ollut, mutta sille oli jo määrätty komentaja, joka sai käteensä sinetöidyn laukun, jossa oli etiketti 186. JvD., ja päiväkäsky sen perustamisesta.

186. jalkaväkidivisioonan komentaja oli eversti (vuoden 1940 heinäkuun neljännestä jo kenraalimajuri) N. Birjukov. Minun piti löytää päivä, jolloin hänet määrättiin divisioonan komentajaksi. Siihen minulla kului kolme vuotta. Mutta se työ ei ollut turhaa, sillä etsiessä yhtä, löysin myös paljon muuta. Samoin hyvin kiinnostavaa. Lopuksi minä löysin sen, mitä olin etsinyt. Päiväkäsky 186. jalkaväkidivisioonan perustamisesta oli allekirjoitettu 19.8.1939. - - Aamulla oli aloitettava uusi työ: hypoteesin oli saatava vahvistus tai sitten piti myöntää se olleen virheellinen. Voihan olla, että juuri 19. elokuuta Stalin käski perustaa vain yhden divisioonan, mutta hyppäsi sen numerossa suoraan numerosta 100 numeroon 186.

Piti tarkistaa vielä paljon muita divisioonia, sekä lukuisten marsalkkojen ja kenraalien palveluskortteja, jotka eivät vielä vuoden 1939 elokuussa olleet marsalkkoja eikä kenraaleja vaan ainoastaan lupaavia everstejä. Vuonna 1939 Puna-armeijassa ei ollut ollenkaan kenraaleita, oli vain divisioonan-, prikaatin- ja armeijakunnankomentajia.

Kaavaa on helpompi tarkistaa kuin on se luoda. Minä tarkistin. Vuoden 1939 syyskuussa luotiin kymmeniä uusia divisioonia ja armeijakuntia, mutta päätös niiden perustamisesta tehtiin 19.8.1939. Esitän joitakin esimerkkejä. Jokainen halukas voi löytää niitä kymmenittäin. Prikaatinkomentaja P. Pshennikov (myöhempi kenraaliluutnantti) nimitettiin 19.8.1939 142. jalkaväkidivisioonan komentajaksi. Divisioonaa ei vielä ollut, mutta komentaja määrättiin ja hän alkoi perustamaan sitä. Eversti J. Kreizer (myöhemmin armeijankenraali) tuli sinä päivänä 172. jalkaväkidivisioonan komentajaksi. Prikaatinkomentaja I. Dashitshev (myöhempi kenraalimajuri) määrättiin 47. jalkaväkiarmeijakunnan komentajaksi. Armeijakunnankomentaja F. Golikov (myöhempi Neuvostoliiton marsalkka) sai vuoden 1939 elokuussa tehtäväkseen perustaa 6. armeija ja alkaa johtamaan sitä. Kyllä, sinä päivänä ei perustettu vain divisioonia ja armeijakuntia vaan myös armeijoita. Eversti S. Birjuzovista (myöhempi Neuvostoliiton marsalkka) tuli sinä päivänä vielä olemattoman 132. jalkaväkidivisioonan komentaja. Prikaatinkomentaja A. Berezin (alkaen 5.7.1940 kenraalimajuri) määrättiin 119. jalkaväkidivisioonan komentajaksi, Päivämäärän voi lukea julkisesta lehdestä. (137., 1988, nro 2, sivu 86) Se oli 19.8.1939.

Sitä luetteloa voisi jatkaa kiduttavan pitkään. Luulen, että näistä esimerkeistä riittää sen ymmärtämiseksi, että: 19.8.1939 Stalin antoi käskyn kaksinkertaistaa divisioonien määrä. Vaikka niitä ennestäänkin oli enemmän kuin missään muussa armeijassa. Kaksinkertaistaa – se tarkoittaa, että liikekannallepanoa edeltävä periodi oli loppunut ja liikekannallepano oli alkanut.

Niin hyvin silloin – kuin myös 50 vuotta myöhemmin salattiin sitä liikekannallepanon alkamisen päivää, sillä kyseessä oli salainen mobilisaatio. Naamioimiseksi kuulutettiin syyskuun toisena päivänä ”osittainen liikekannallepano”. Jos se oli osittainen, niin olisi pitänyt myöhemmin tiedottaa sen lopettamisesta ja mobilisoitujen demobilisoimisesta, mutta sitä ”osittaista” mobilisaatiota ei kukaan lopettanut, eikä ketään myöskään demobilisoitu. Se aina vain jatkui, kooten voimia, ja nopeutui. Salainen liikekannallepano suoritettiin Yleisesikunnan päällikön Neuvostoliiton marsalkan B. Shaposhnikovin johdolla. Se oli hän, joka ymmärsi itse ja vakuutti myös Stalinin siitä, että osittaista mobilisaatiota ei saa olla olemassa, saa olla vain yleinen liikekannallepano, että mobilisaatio ei ole pieni askel kohti sotaa, vaan se onkin jo sota.

Vuoden 1939 elokuun 19. päivänä Eurooppa eli vielä rauhallista elämää, mutta Stalin oli jo päättänyt ja antanut liikekannallepanokoneistolle järkähtämättömän nopeuden, joka teki millaisten hyvänsä voimasuhteiden ollessa Toisen maailmansodan väistämättömäksi.”[lxxiii]

Miten Venäjän divisioonien määrä kehittyi?

”Neuvostoliiton viimeinen puolustusministeri ja viimeinen Neuvostoliiton marsalkka D. Jazov väittää omissa kirjoissaan, artikkeleissaan ja julkisissa esiintymisissään, että vajaan kahden vuoden aikana Neuvostoliitossa mobilisoitiin 125 uutta divisioonaa. Niitä 125 divisioonaa mainitaan myös hänen viimeisessä kirjassaan. (121, sivu 178). Vertailuksi – kylmän sodan huippukohdalla USA:n armeijassa oli 16 divisioonaa, Iso-Britannian armeijassa 4 divisioonaa. Yhden uuden divisioonan perustamiseen kuluisi demokraattisessa valtiossa parlamenttiväittelyihin kokonainen vuosi. Kuitenkin Jazovin sanojen mukaan Stalin perusti vähemmässä kuin kahdessa vuodessa 125 divisioonaa niiden lisäksi, mitä hänellä oli ennestään. Kuka sitä voisi uskoa? Sitä ei voi uskoa. - - Kuunnelkaamme muita mielipiteitä uusien divisioonien määrästä.

Neuvostoliiton marsalkka K. Moskalenko: ”Vuoden 1939 syyskuusta vuoden 1941 kesäkuuhun perustettiin 125 uutta jalkaväkidivisioonaa.” (69., sivu 9.)

Neuvostoliiton marsalkka I. Bagramjan: ”Mobilisoitiin 125 uutta jalkaväkidivisioonaa ja huomattava määrä muita sotatoimiyhtymiä sekä joukko-osastoja muissa aselajeissa.” (9. sivu 39.)

Huomaatteko eroa? Jazov puhuu 125 uudesta divisioonasta, mutta Moskalenko ja Bagramjan 125 uudesta jalkaväkidivisioonasta. Marsalkka Jazov jätti tiedostaen tai tiedostamatta pois sanan jalkaväki. Mutta sen sanan puuttuminen vääristää koko ajatuksen, sillä 125 jalkaväkidivisioonan lisäksi toveri Stalin mobilisoi myös muita divisioonia, esimerkiksi moottoroituja jalkaväkidivisioonia ja moottoroituja divisioonia. Jalkaväkidivisioonilla, moottoroiduilla jalkaväkidivisioonilla ja moottoroiduilla divisioonilla oli yhteinen numerointi, siksi ilmestyikin jo vuoden 1941 maaliskuussa siihen järjestelmään numerot 250. 251. 252 jne. Kaikki aukot numerojonossa oli täytetty.

Lisäksi perustettiin myös panssaridivisioonia. Vain yhdessä vuodessa – kesäkuusta 1940 kesäkuuhun 1941 perustettiin 61 uutta panssaridivisioonaa. Niillä oli omat numerot 1. – 69. Aukot numerojonossa viittaavat siihen, että perustaminen jatkui.

Vähemmän kuin vuodessa luotiin vuoden 1941 kesäkuuhun mennessä 79 uutta ilmavoimien divisioonaa. Stalinin mielestä se ei ollut vielä katto, divisioonien numerot vain kasvoivat ja kasvoivat. Vuoden 1941 huhtikuussa perustettiin Smolenskin lähistöllä jo 81. kaukopommittajadivisioona.

Mutta ehkä neuvostodivisioonat olivat pikkuruisia? Ei suinkaan. Saksan panssaridivisioonissa oli vuoden 1941 kesäkuussa erilainen organisaatiorakenne ja erilainen panssarivaunujen lukumäärä, niitä oli divisioonissa 147 – 299. Panssarivaunut olivat joko keveitä tai keskiraskaita. Raskaita panssarivaunuja Saksalla ei silloin ollutkaan. Neuvostopanssaridivisioonassa oli vuonna 1941 375 kevyttä, keskiraskasta tai raskasta panssarivaunua. Välillä divisioonat eivät olleet määrävahvuisia, esimerkiksi 1. panssaridivisioona lähti sotaan 370 panssarivaunulla ja 53 panssaroidulla miehistönkuljetusvaunulla (137., 1988., nro 9, sivu 18.)

Saksan moottoroiduissa divisioonissa ei ollut vuonna 1941 lainkaan panssarivaunuja. Mutta Neuvostoliiton moottoroiduissa divisioonissa oli vuonna 1941 275 panssarivaunua. Saksan ainoassa ratsuväkidivisioonassa ei ollut panssarivaunuja, mutta Neuvostoliiton ratsuväkidivisioonissa oli jokaisessa 64 panssarivaunua.

Saksan jalkaväkidivisioonissa ei ollut panssareita, mutta tavallisessa Neuvostoliiton jalkaväkidivisioonassa oli 16 panssarivaunua. Joillakin niistä oli 60 – 70 panssaria. Esimerkiksi 4. Saksan Proletariaatin (niminen) jalkaväkidivisioona lähti sotaan 64 panssarivaunun kera. (88., sivu 32.)

Neuvostoliiton ilmavoimien divisioonissa oli 200, välillä myös 300 lentokonetta. Saattoi olla myös 400. Esimerkiksi 9. sekalentodivisioonassa oli 21.6.1941 409 lentokonetta.

Siten perustettiin vähemmässä kuin kahdessa vuodessa ei 125 divisioonaa, kuten marsalkka Jazov väittää, vaan 295 uutta divisioonaa… Siten jos emme ota huomioon uusia NKVD:n moottoroituja jalkaväkidivisioonia.

Mutta myöskään 295 divisioonaa ei ole vielä jutun loppu, se ei ole vielä koko totuus. Onnistuin kerran käymään 8., Leninin kunniamerkillä, Punalipulla, Suvorovin kunniamerkillä palkitun, Neuvostoliiton sankarin kenraalimajuri I. Panfilovin nimisessä Rezhitsin kaartin moottoroidun jalkaväkidivisioonan museossa. -- Lukuisien dokumenttien ja pyhäinjäännösten seassa näin keltaiseksi haalistuneen, pienellä kirjoitetun paperin – päiväkäskyn divisioonan perustamisesta. Ennen minua oli sen päiväkäskyn lukenut tuhannet museon vierailijat. Mutta ehkä he vain katsoivat sitä, mutta ei lukeneet. Voi olla, että lukivat, mutta eivät osanneet kiinnittää huomiota kaikkein tärkeimpään asiaan. Ensivilkaisulla kuten päiväkäsky yleensäkin: perustaa, määrätä jne., jne. Mutta päivämäärä!

Päivämäärä oli 12. kesäkuuta 1941! Seuraavana päivänä TASS luki eetteriin epätavallisen tiedonannon siitä, että Neuvostoliitto ei aio hyökätä Saksaan. Kuitenkin olivat Neuvostodivisioonien järjestysnumerot hypänneet jo yli 300. En meinannut uskoa, että 252. divisioonan jälkeen perustettiin heti 316. divisioona… Niin se ei voinut olla! Aloin kontrolloimaan muita numeroita ja kykenin varmistamaan, että 261., 272., 289., 291., 301 ja monet muut divisioonat olivat perustettu kyllä vuoden 1941 heinäkuussa, mutta päiväkäskyt niiden perustamisesta oli annettu ENNEN SAKSAN HYÖKKÄYSTÄ.

Niinpä tulisikin puhua, että vähemmässä kuin kahdessa vuodessa Stalin perusti 125 uutta jalkaväkidivisioonaa, 30 uutta moottoroitua divisioonaa, 61 panssaridivisioonaa, 79 lentodivisioonaa ja sen lisäksi hän ennen Saksan hyökkäystä aloitti vähintään 60 jalkaväki-, moottoroitu jalkaväki- ja moottoroidun divisioonan perustamisen.

Kontrolloin myös panssaridivisioonia. Stalinilla oli niitä 64. Se virallisesti. Todellisuudessa ylittivät panssaridivisioonien numerot jo vuoden 1941 maaliskuussa yli sadan ja muuttuivat aina vain suuremmiksi. Ei tarvitsekaan tunkeutua täysin salaisiin arkistoihin, että voisi sitä väittää. Riittää kun vilkaisee tietosanakirjaa. (20., sivu 206.) Teos läpäisi valtiollisen ja sotaväen sensuurin, sen toimittajina oli mm. armeijankenraalit M. Kozlov, kenraalieversti G. Sredin, kenraaliluutnantti P. Zhilin ja vielä useat kuuluisat kenraalit, professorit, tieteiden tohtorit ja kirjeenvaihtajajäsenet. Siitä teoksesta saamme tietää, että armeijankenraali A. Getman (vuonna 1941 eversti) määrättiin 112. panssaridivisioonan komentajaksi vuoden 1941 maaliskuussa. On myös muita lähteitä, jotka viittaavat siihen. Jos joku sotahistorioitsija epäilee väitettäni, hänen tulisi yksinkertaisesti kontrolloida tietoja muista kolmenumeroisista panssaridivisioonista. Esimerkiksi 111. panssaridivisioona. Se sijaitsi Taka-Baikalilla. 22. kesäkuuta, Saksan hyökkäyksen jälkeen tapahtuivat kaikkialla kokoukset väestön ja selustassa olevien joukko-osastojen osallistumisella. Baikalin takaisen maanpuolustusalueen historia kertoo 96. sivulla, että 22.6.1941 oli kokoukset 36. ja 57. jalkaväkidivisioonassa sekä 61. ja 111. panssaridivisioonassa. Mutta 111. panssaridivisioonan närkästyneet sotilaat eivät olisi saaneet pitää kokousta, ellei divisioonaa olisi ollut olemassa ennen 22.6.

Vilkaiskoon jokainen historiasta kiinnostunut omaan materiaalikokoelmaansa ja tukekoon minua: Vuoden 1941 kesäkuun 22. päivään mennessä oli olemassa (vähintään) seuraavat sadasta suuremman järjestysnumeron omaavat panssaridivisioonat 101. eversti G. Mihhailovin, 102. eversti I. Illarionovin, 104., eversti V. Burkovin, 106. eversti A. Pervushinin, 107. eversti P. Domratshevin johdolla.

Voidaan väittää, ettei ne olleet määrävahvuisia. Neuvostoliiton marsalkka I. Konev esimerkiksi puhuu, että vuoden 1941 syyskuussa oli 107. panssaridivisioonassa vain 153 panssarivaunua. (49., sivu 561.) Se on tosiaankin niin, mutta sen perusteluksi oli jo päättynyt julma Smolenskin taistelu. 153 panssarivaunua sellaisen taistelun jälkeen – se ei olekaan erityisen vähän. Vuoden 1941 syyskuussa oli kaikista Saksan panssaridivisioonista vain kaksi, jota voisi vertailla panssarien lukumäärän suhteen neuvostodivisioonien kanssa – 6. divisioonassa oli 188 tankkia ja 8. divisioonassa 155 tankkia.

Palauttakaamme nyt mieleen, että vuoden 1939 syyskuussa Hitler lähti sotaan ainoastaan KUUDELLA panssaridivisioonalla. Valtava enemmistö niistä oli keveitä panssarivaunuja. Kaikkiaan Saksalla oli 31.8.1939 vain 211 keskiraskasta panssarivaunua. Raskaita vaunuja ei ollut, eikä niitä myöskään valmistettu, eikä niiden valmistamista ollut edes suunniteltu. Sillä perusteella tehdyn analyysin mukaan tulivat monet historioitsijat johtopäätökseen, että koska Hitlerillä oli kuusi keveiden panssarivaunujen divisioonaa, niin hän aikoi alistaa itselleen koko maailman.

Vuoden 1941 keväällä perusti puolueeton Stalin panssaridivisioonia enemmän, kuin oli kaikkina aikoina, kaikissa maailman valtioissa ollut yhteensä, niin Stalinin eläessä kuin myöhemminkään. Neuvostoliitto oli vuonna 1941 ainoa valtio maailmassa, jonka aseistuksessa jo oli raskaat panssarivaunut.

Ja nyt yksi kysymys historioitsijoille: jos kuuden panssaridivisioonan olemassa olo on vastaan väittämätön todiste aloittaa sota ja valloittaa koko maailma, mistä sitten todistaa 61 panssaridivisioonan perustaminen yhden ainoan vuoden kuluessa ja vielä samanlaisen määrän divisioonia perustamisen aloittaminen?

60 panssaridivisioonaa ei kykene ylläpitämään yksikään valtio maailmassa. Sadasta ja enemmästä minä en puhukaan. Panssaridivisioonien lisäksi Stalinilla oli myös yli 300 jalkaväki-, ja moottoroitua divisioonaa. Myöskään sitä määrää ei ole taloudellisesti mahdollista ylläpitää. En edes puhu lento-, ja muista divisioonista. Niitä ei ole mahdollista ylläpitää edes vähennetyssä kokoonpanossa. Kuitenkin ne perustettiin ja myös miehitettiin ja aseistettiin täysimittaisiksi. Se tarkoitti vain yhtä – aloittaa sota jo vuonna 1941. Ja sotia jo ennen kuin kaikki divisioonat on loppuunsa mobilisoitu. Sillä jos se kaikki perustetaan ja saatetaan määrävahvuisiksi kerralla, romahtaa talous välittömästi kasaan.

Siitä syystä myös nerokas Karl von Clausewitz arveli, että ”sodan olemuksesta johtuu, ettei ole mahdollista saavuttaa kaikkien joukkojen samanaikaista valmiina oloa niiden viivyttämättömäksi ja samanaikaiseksi käyttämiseksi.”

Siksi myös Stalin valmisti voimakkaan armeijan, mutta sen lisäksi vielä myös loputtoman reservin divisioonia, joiden perustamista vasta aloitettiin. Sodan aikana on helpompi lopettaa perustaminen, kuin aloittaa nollasta niiden perustamista.

Mitään siihen verrattavaa Hitlerillä ei ollut. Hän paiskasi Stalinia vastaan 17 panssaridivisioonaa, jotka eivät olleet määrävahvuisia ja joita ei ollut mahdollista millään vahvistaa. Kaikki Saksan Itärintamalla olleet panssarivaunut oli jaettu neljään panssariryhmään. Jokaisessa ryhmässä oli 8-15 divisioonaa, niistä 3-5 panssaridivisioonaa, 2-3 moottoroitua divisioonaa ja loput jalkaväkidivisioonia.

Vuoden 1941 syyskuun 4. päivänä oli kenraalieversti Guderianin 2. panssariryhmässä jäljellä 190 kelvollista panssarivaunua. Panssariryhmä oli kutistunut alivahvuiseksi panssaridivisioonaksi, sen divisioonista oli tullut pataljoonia: 3. divisioonassa oli 41 ehjää panssarivaunua, 4:ssä 49, 17:ta 38 ja 18:ta 62. Lisäksi oli vielä katastrofaalinen varaosien ja polttoaineen puute. Kaikki se oli ennen syksyä, ennen kaatosateita ja liejua, ennen teiden muuttumista pohjattomiksi ja ennen sitä seuraavaa lumisen ja kylmän Venäjän talven saapumista – joka Hitlerin piti myös ottaa huomioon. Historioitsijat väittelevät vielä tänä päivänäkin siitä, mitä Hitlerin olisi pitänyt tehdä vuoden 1941 syyskuun alussa: suunnatako Guderianin panssarivaunut valloittamaan Kiova vaiko mennä suoraan Moskovaan. Minua ne väittelyt ihmetyttävät: jos panssariryhmästä on jäljellä enää neljännes alkuperäisestä määrästä, niin se pitäisi suunnata ei suinkaan valloittamaan Kiovaa tai Moskovaa, vaan uudelleenperustettavaksi ja saatettavaksi määrävahvuiseksi. Sen sijaan taisteluun olisi pitänyt viedä verekset divisioonat.

Mutta Hitler ei saanut sellaista itselleen luvata. Stalin ei antanut hänelle sitä varten aikaa. Stalin itse huolehti kyllä sellaisista asioista. Määrävahvuisten divisioonien lisäksi hänellä oli vielä toisen aallon divisioonat, kylläkään ei vielä määrävahvuiset, ja vielä kolmannen ja neljännen aallon divisioonat. Ensi-iskujen ja julkisen liikekannallepanon kuuluttamisen jälkeen sai niitä panssaridivisioonia varustaa ja lähettää taisteluihin tarpeen mukaan kymmeniä kerrallaan.

Pääasia oli siinä, että Leningradin ja Harkovin tehtaat olisivat antaneet niin paljon panssarivaunuja, että niitä olisi riittänyt (meidän hyökkäyksen tapauksessa) tappioiden täydelliseen korvaamiseen olemassa olevissa divisioonissa sekä uusia perustettavia divisioonia varten. Se olisi antanut Stalinille mahdollisuuden korvata tappiot divisioonissa, jotka jo taistelivat, sekä viedä taisteluun järjestään uusia divisioonia, nostaen niiden määrän sataan ja yli sen.

Itsemurhamaisella hyökkäyksellä, jossa hänellä oli käytettävissään vain 17 panssaridivisioonaa, Hitler ei antanut päästää valloilleen koko Neuvostoliiton panssarivaunutuotannon tehoa. Harkov kaatui, Leningrad oli saarrettu. Panssarivaunujen valmistaminen Gorkissa, Tsheljabinskissa, Nizhni Tagilissa ja Stalingradissa – se oli vain improvisaatio. Mutta jopa se improvisaatio mahdollisti Stalinin valmistaa suurina määrinä laadukkaita panssarivaunuja ja lopettaa sota Berliinissä.

Jos Stalin olisi ennättänyt iskemään ensimmäisenä, olisi panssarivaunujen valmistus Neuvostoliitossa voinut saavuttaa kauhistuttavan mittakaavan. Juuri sitä ajateltiinkin annettaessa käsky perustaa panssaridivisioona, jonka järjestysnumero oli 112.”[lxxiv]

Kenttätykistörykmenttien määrän kehitys

”Vuoden 1939 kesäkuussa puna-armeijan kenttätykistöön kuului 144 tykistörykmenttiä. Jokaisessa rykmentissä oli 24-36 tykkiä. Niitä oli runsaasti. Korostan, että kyseessä on vain tykistörykmentit ja vain kenttätykistö. Emme puhu ilmatorjunnan tykistörykmenteistä, linnoitettujen alueiden tykistörykmenteistä, merivoimien rannikkotykistöstä; parhaillaan ei puhuta myöskään tykistöjoukoista, jotka kuuluivat jalkaväkipataljoonien ja rykmenttien kokonpanoon, ratsuväen joukko-osaostoihin, laskuvarjojääkäreille, NKVD-joukoille, jätämme sivuun myös ylijohdon reserviin kuuluvat raskaat ja järeät patterit ja patteristot.

- jokaisen (moottoroidun) jalkaväkidivisioonan komentajan alaisuudessa oli yksi kenttätykistörykmentti (155-mm ja 122-mm haupitsit), yhteensä 95 rykmenttiä:

- jokaisen jalkaväkiarmeijakunnan komentajan alaisuudessa oli yksi kenttätykistörykmentti (152-mm kenttätykit ja 122-mm haupitsit), yhteensä 25 rykmenttiä;

- ylijohdon alaisuudessa oli 24 tykistörykmenttiä (203-mm kenttätykit ja 152-mm kenttätykit).

19.8.1939 Stalin päätti kasvattaa jalkaväkidivisioonien määrää. Mutta jokainen divisioona tarvitsee oman kenttätykistörykmentin. Divisioonien johtamiseksi perustettiin uusien jalkaväkiarmeijakuntien esikunnat. Jokainen armeijakunnan komentaja tarvitsee samoin oman tykistörykmentin. Divisioonien ja armeijakunnan laadun parantamiseksi pääsuunnilla tarvitaan ylimmän johdon reservin tykistörykmentit. Tietenkin täytyy kasvattaa myös niiden määrää. Sanalla sanoen, 19.8.1939 päätettiin kasvattaa kenttätykistörykmenttien määrä 144:stä 341:n. Ja niin niitä tulikin enemmän kuin on maailman kaikkien valtioiden armeijoissa yhteensä. - - Tavallisessa jalkaväkidivisioonassa on yksi kenttätykistörykmentti ja kolme jalkaväkirykmenttiä. Vuoden 1939 kesällä perustettiin Halhin-goliin lähetettäväksi kaksi uutta divisioonaa, epätavallisella struktuurilla – kummassakin oli 2 kenttätykistörykmenttiä ja kolme jalkaväkirykmenttiä. Uudenlaiset divisioonat menestyivät yllätysiskun antamisessa hyvin ja Zhukov ehdotti, että se uudistus laajennetaan koko Puna-armeijaan – annetaan jokaiselle divisioonankomentajalle kaksi kenttätykistörykmenttiä. Sekä myös jokaiselle armeijakunnankomentajalle kaksi rykmenttiä. 13.9.1939 Stalin vahvisti sen ehdotuksen ja alkoikin uusien kenttätykistörykmenttien perustaminen. Divisioonien ja armeijakuntien määrä aina vaan kasvoi, mutta kenttätykistörykmenttien määrä niissä kasvoi kaksi kertaa nopeammin – nyt niitä tarvittiin ei enää 341, vaan jo 577. -- Jalkaväkidivisioonien lisäksi oli olemassa myös moottoroidut ja panssaridivisioonat. Jokaisella niistä oli oma kenttätykistörykmentti.

Myöhemmin lisättiin jalkaväkidivisioonien määrä enemmän kuin kolmeen sataan, panssaridivisioonien määrä nousi yli sadan, kaikissa niissä oli myös kenttätykistörykmentit. Mutta vielä luotiin ylijohdon reserviin 10 kenttätykistö-prikaatia, jokaisessa kaksi rykmenttiä (joka rykmentissä 66 tykkiä, joukossa myös 107-mm tykit). Mutta sekään ei ole vielä kaikki. Divisioonien lisäksi perustettiin myös jalkaväkiprikaateja. Niiden vakiokokoonpano oli: yksi panssarivaunupataljoona, kaksi jalkaväkirykmenttiä ja yksi kenttätykistörykmentti. Esimerkiksi 3. jalkaväkiprikaatiin kuuluivat panssarivaunupataljoona, 41. ja 156. jalkaväkirykmentti ja 39. kenttätykistörykmentti; 8. jalkaväkiprikaatissa oli panssarivaunupataljoona, 270. ja 335. jalkaväkirykmentit sekä 343. kenttätykistörykmentti. -- Neuvostokenttätykistörykmenttien perustaminen tapahtui uusilla tykkimalleilla, jotka oli luotu vuonna 1938 ja valmistettu vuosina 1939-1941. Kahdessa vuodessa Puna-armeija sai 82 000 uusinta kenttätykkiä ja kranaatinheitintä. -- Rajavyöhykkeelle tuotiin taistelujoukkojen tykistö, mutta siellä perustettiin myös uusia tykistöjoukkoja. 900 kenttätykistörykmenttiä, se ei olekaan yläraja. Perustettiin yhä uusia rykmenttejä, erityisesti juuri ylijohdon reservin raskaita tykistörykmenttejä. Kenraalieversti mainitsee, kuin ohimennen, että 4. armeijan selustaan tuotiin 480 kpl 152-mm kenttätykkiä ja aloitettiin kymmenen uuden ylijohdon reservirykmentin perustamista. Rykmenttejä ei onnistunutkaan perustaa, saksalaiset aloittivat hyökkäyksen, mutta niillä tykeillä ei ollut miehistöä. (Jossakin muualla oli miehistöt ilman tykkejä.)”[lxxv]

Miehet uusiin yhtymiin

”Vuoteen 1939 Neuvostoliitossa ei ollut yleistä asevelvollisuutta. Sotaväkeen ei otettu kaikkia, vaan valikoidusti. Se on ymmärrettävää: me olemme rauhaarakastavia ihmisiä. Kutsuntaikä oli 21 vuotta. Se ei ole enää ymmärrettävää. Olisihan voinut kutsua 18-19-vuotisia, heti koulun lopettamisen jälkeen, antaa nuorukaisen palvella aikansa ja sitten hän on vapaa. Sitten olisi 21-vuotias nuorukainen voinut löytää työpaikan ja hankkia perheen, vaan nyt oli edessä tietämättömyys – otetaanko sotaväkeen vaiko ei.

Kukaan ei osannut järkeenkäyvästi selittää miksi armeijaan piti ottaa 21-vuotiaana, eikä aiemmin. Kuitenkin tähän systeemiin sisältyi syvällinen tarkoitus. Se oli kuten pato joessa, osa vedestä pääsi läpi, muttei kaikki. Ylijäämä jäi varastoon. Tarpeen tullen sai saattaa voimaan yleisen asevelvollisuuden (keksien siihen sopivan syyn) sekä kutsua palvelukseen kaikki, jotka siihen mennessä ei olleet käyneet asepalvelusta, kerralla taistelulippujen alle. Vuosien kuluessa näitä oli kertynyt hyvin suuri määrä. Se hetki koitti. 1.9.1939 saatettiin voimaan yleinen asevelvollisuus. Kaikki, jotka eivät siihen mennessä olleet palvelleet, kutsuttiin sotaväkeen. --

Stalinilla oli vielä yksi reservi – uuden lain mukaan alennettiin palvelukseenastumisikä 21:stä 19 vuoteen, useiden luokkien tapauksissa myös 18 vuoteen. Otettiinkin kaikki, niin 18-, 19- kuin myös 21-vuotiaat. Näiden palvelukseen kutsuttujen joukossa oli myös isäni, hän oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Meidän vuosia kestänyt rauhaa rakastaminen ja keinotekoisesti nostettu palvelukseen astumisen ikäraja mahdollisti nyt koota miljoonien miesten energia, kuin padon taakse. Nyt Stalin avasi vesiportit ja käytti kerääntyneen energian kerralla. --

Vuoden 1939 palvelukseen kutsuttujen määrä oli valtava. Toista kertaa sellaista temppua ei voi tehdä. Seuraavana vuonna sai kutsua palvelukseen vain yhden ikäluokan. Lain voimaansaattamisella vuonna 1939 Stalin loi suotuisimman tilanteen vuoden 1941 kesäksi – kahdessa vuodessa kaikista heistä tulee koulutetut sotilaat. Tulossa ovat vielä vuosien 1940 ja 1941 palvelukseen kutsuttavat. Juuri sellainen kaaderiarmeija saakin aloittaa sodan. Sodan alkamisen jälkeen poistetaan kaikki määräajat ja kaikkia palvelukseen kutsuttuja saakin pitää palveluksessa sodan loppuun saakka, täydentäen ja vahvistaen sitä reserviläisillä, jotka ovat jo aiempina vuosina läpäisseet armeijan.

Stalinille ja hänen kenraaleilleen ei ollut tietämättä se, että vuoden 1941 syksyllä pitäisi epätavallisen suuri vuonna 1939 palvelukseen kutsuttujen saalis päästää kotiin. Lailla oli vahvistettu suurimman sotilasmäärän – sotamiesten ja alimman asteen johtajien – palvelusajaksi kaksi vuotta. Siten vuoden 1939 palvelukseen kutsuminen vahvisti armeijaa vain kahdeksi vuodeksi. Vuoden 1941 syksyyn mennessä piti se suuri voima ottaa käyttöön. Palveluksen päättäneitä ei saa jättää armeijaan: kuri heikkenee. Vain sota mahdollistaa pitää palveluksessa miljoonia jo koulutettuja ja vaatia heiltä alistumista. Jos Puna-armeija ei aloita sotaa ennen vuoden 1941 syksyä, on vuonna 1939 palvelukseen kutsuttu suuri kiintiö ollut palveluksessa turhaan, miehet lähtevät kotiin ja toista kertaa sellaista joukkoa ei enää saa kasaan rauhan aikana (ilman liikekannallepanoa, joka herättää huomiota – jp).

Niin muodoin, kun Stalin järjesti massamaisen palvelukseen kutsumisen vuonna 1939, niin siten hän saattoi voimaan myös viimeisimmän sotaan lähtemisen mahdollisuuden vuoden 1941 kesäksi. Jos Stalin olisi suunnitellut aloittaa sodan vasta vuonna 1942 (kuten monet historioitsijat väittävät – jp), niin hänen olisi pitänyt järjestää suurmobilisoiminen vuonna 1940. Syynä on se, että jo ennen vuoden 1939 syyskuun ensimmäistä päivää Stalin päätti, että sodan pitää alkaa ennen 1.9.1941.

Laki vahvistettiin 1. syyskuuta, mutta kansanedustajille annettiin kutsu kokoontua jo elokuussa, juuri silloin, kun Stalin puristi Kremlissä Ribbentropin kättä ja piti maljapuheen Hitlerin terveydeksi.

Nyt on juuri oikea aika keskeyttää minut närkästyneillä huudoilla. 1.9.1939 – sehän oli Toisen maailmansodan alku. Viisas kommunistinen puolue ja neuvostohallitus yrittivät kaikin keinoin välttää sodan, mutta varmuuden vuoksi ottivat käyttöön myös tarpeelliset varokeinot…

Olen samaa mieltä viisaista varokeinoista. Minua häiritsee ihan muu asia. Nyt me tiedämme, että Toinen maailmansota alkoi silloin, mutta silloin sitä ei tiennyt kukaan.

Myöskään Hitlerillä ei ollut 1.9.1939 aavistustakaan siitä, että Toinen maailmansota on alkanut. 3.9.1939 Englanti ja Ranska julistivat sodan Hitleriä vastaan. Myöskään silloin ei tienneet Hitler, ei Iso-Britannian hallitus eikä Ranskan hallitus vielä mitään Toisesta maailmansodasta. En ollut laiska, vaan selasin lävitse sen aikaiset brittiläiset lehdet alkaen ”Timesistä”, katsoin myös amerikkalaisia lehtiä, mukaan luettuna myös ”New York Times”. Tulos oli kaikkialla samanlainen: maailma ei käsitellyt silloin Puolan tapahtumia maailmansotana.

Paljon myöhemmin alettiin hyökkäystä Puolaan pitämän Toisen maailmansodan alkuna, silloin puhuivat kaikki sanomalehdet (myös neuvostolehdet) Saksan - Puolan sodasta. Iso-Britannian ja Ranskan sodanjulistuksessa nähtiin vain poliittista julistusta. 5.9.1939 USA:n hallitus tiedotti omasta puolueettomuudestaan Saksan-Puolan sodassa. USA:n hallitus ei pitänyt sitä sotaa maailmansotana vielä senkään jälkeen kun Englanti ja Ranska olivat astuneet sotaan.

1. syyskuuta ei arvattu yhdessäkään pääkaupungissa, ei Varsovassa eikä Berliinissä, ei Pariisissa Lontoossa, eikä Washingtonissa, että on alkanut Toinen maailmansota. Sen tiesivät vain muutamat ihmiset, jotka olivat siitä päättäneet Moskovassa.”[lxxvi] Tämä saattaa äkiksestään tuntua uskomattomalta väitteeltä – mutta ajatelkaapa asiaa tarkemmin. Kuka tiesi edes joulukuussa 1939, jolloin Suomi jo puolustautui urhoollisesti Venäjän hyökkäystä vastaan (Talvisota), että olisi käynnissä maailmansota – tuskin muut kuin Venäjän korkein johto. Ei joulukuussa 1939 sotaa käyty käytännöllisesti katsoen missään muualla kuin Suomen ja Venäjän välillä. Englannin ja Ranskan sodanjulistukset Saksalle olivat ”vain puhetta” – ei sotaa käyty oikeasti ennen kuin Saksa hyökkäsi länteen toukokuussa 1940, eikä sekään ollut vielä mitään maailmansotaa. Olkaa hyvät ja ravistelkaa vanhoja ajatuksianne, jospa pölyt karisisivat niistä ja saisitte päivitettyä tietojanne enemmän tai vähemmän – siitä huolimatta, että tietoa tulee entiseltä, loikanneelta, GRU-upseerilta.

Puna-armeijan miesmäärän kehitys

”Seitsemän ensimmäisen sotapäivän kuluessa Neuvostoliitossa perustettiin 96 uutta divisioonaa. (20., 5. osa, sivu 343.) Sen ajan kuluessa kutsuttiin armeijaan 5 300 000 sotilasta ja upseeria niiden miljoonien lisäksi, jotka 22.6.1941 olivat jo tiellä rajalle.”[lxxviii] (On selvää, että mobilisaatiokäskyt on pitänyt antaa ennen sotaa - varsinaista M-päiväähän ei kuulutettu – jp).

Pysähtykääpäs miettimään hetkeksi. Tiedämme faktana, että Stalin oli varma siitä, että Saksa ei hyökkää. Mistähän kumman syystä Venäjä kasvatti puna-armeijaa näin valtavan suureksi - nimenomaan heinäkuuksi 1941?

"Osittainen liikekannallepano alkoi kaikissa läntisissä sotilaspiireissä yhtä aikaa aamulla 7. päivänä syyskuuta 1939. Lokakuun alkuun mennessä oli kutsuttu palvelukseen 2,6 miljoonaa reserviläisiä ja puna-armeijan kokonaisvahvuus oli tuolloin 4 471 000 miestä."[lxxxv]

Millaiset joukot Saksan tiedustelu luuli olevan heitä vastassa kun he hyökkäsivät? Tohtori Tapio Tiihonen: ”Kun saksalaistiedustelu totesi Neuvostoliiton puolella 164 jv.- ja ps.divisioonaa, niin todellisuudessa Neuvostoliitolla oli ensimmäisessä strategisessa portaassaan 170 divisioonaa, toisessa 51 tai 77 ja kolmannessa 60-80. Saksalaiset näkivät ensimmäisen portaan 6 000 panssarivaunua, 5 770 lentokonetta. Todellisuudessa panssarivaunuja oli 17 000 ja lentokoneita 15 000 enemmän.”[lxxix]

Tutustutaanpas saksalaiseen sotilasnäkökulmaan 30.6.1941 rintamalehdestä noin viikko Saksan idänhyökkäyksen aloituksen jälkeen. Lainaukset Saksalaisen rintamalääkärin Heinrich Haapen ja Dennis Henshawn erinomaisesta kirjasta Operaatio Barbarossa.

Otsikoita: ”Voitonmarssia itärintamalla – Vastaisku viime hetkessä venäläisten hyökkäyksen keskustaan – Vahvat rajavarustukset puhkaistiin jo ensimmäisenä päivänä – Venäläiset armeijat mahtavissa saartopihdeissä – Venäläisten läpimurtoyritykset torjuttu – Yli neljätuhattasata vihollisen lentokonetta ja panssaria tuhottu – Brest-Litovskin linnoitus kukistunut – Vilna ja Kovno vallattu.”

Sisällöstä: ”Kokonaisia neuvostoliittolaisia lentomuodostelmia tuhottiin maassa – niiden omilla kentillä – ennen kuin ne ehtivät nousta surmanretkilleen pommittamaan viattomia saksalaisia naisia ja lapsia. Tuhottujen tai saaliiksemme joutuneiden lentokoneiden, panssarivaunujen ja muun sotakaluston ja vankien suunnaton lukumäärä on Saksan armeijoiden esimerkillisen yhteistyön tulosta. Mutta samalla ne antavat vavahduttavan kuvan siitä kuolemanvaarasta, mikä oli hiljaisuudessa keskitetty Saksan valtakunnan itärajan taakse. On päivänselvää, että ainoastaan tämä yhdennellätoista hetkellä aloittamamme toiminta saattoi tehdä tyhjäksi venäläismongolilaisen suunnitelman tunkeutua Keski-Eurooppaan, minkä kaikkia traagisia seurauksia on mahdoton kuvitellakaan. Koko Saksan kansa tuntee syvää kiitollisuutta urhoollisia sotureitaan kohtaan.”[lxxx]

Ja vielä Hitleriä: ”Itärintaman sotilaat, kesäkuun 22:sta päivästä, jolloin kutsuin teidät torjumaan isänmaatamme uhkaavan hirvittävän vaaran, olette te käyneet taistelua kaikkien aikojen valtavinta sotilasmahtia vastaan. Bolshevikkien tarkoituksena oli, kuten tänä päivänä hyvin tiedämme, hävittää ei ainoastaan Saksa, vaan koko Eurooppa. Teidän urheutenne ansiosta, toverit, olemme me vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa ottaneet yli 2 400 000 vankia, tuhonneet tai vallanneet yli 17 500 erimallista panssarivaunua ja yli 21 600 tykkiä. Yhteensä 14 000 lentokonetta on ammuttu alas tai tuhottu maassa.”[lxxxi]

Paul Carell ihmettelee: ”Miten sitten on selitettävissä se, että 22:ntena kesäkuuta Saksan 146 hyökkäävää divisioonaa vastassa oli Neuvostoliiton rajalla 4,7 miljoonaa miestä, 139 divisioonaan ja 29 itsenäiseen prikaatiin jakautuneina. Määrä oli yhteensä 4,7 miljoonaa miestä, eli 1,7 miljoonaa enemmän kuin hyökkäysjoukoissa? Neuvostoliiton ilmavoimilla oli jo yksin Valko-Venäjällä 6 000 lentokonetta. Niistä oli tosin suurin osa vanhentunutta konetyyppiä, mutta ainakin 1 300 - 1 500 oli kaikkein uusinta mallia. Saksan ilmavoimat saattoivat asettaa toimintaan ainoastaan 1 800 konetta. Joukkojen olisi siis pitänyt olla hyvin valmistautuneina tilanteen varalta ja loistavasti sopeutuneina puolustustilanteeseen.”[lxxxii]

[i] Tuure Junnila; Viimeinen Imperiumi; 1980; sivu 30

[ii] Matti Aarnio; Talvisodan ihme; 1966; sivu 40

[iii] Лриказ войскам Западного фронта nro. 1423 от – июля 1920 года, Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 37

[iv] Τухачевскцц, Лоход на Висдлу. Смоленск, 1923, Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 38

[v] http://www.embassyofpoland.fi/lyhy/historia/lyhyhist20w.html

[vi] Erkki Nordberg; Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 82

[vii] Markku Kangaspuro; Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta; 2000; sivu 368

[viii] Erkki Nordberg; Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 117

[ix] Erkki Nordberg; Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 176

[x] Erkki Nordberg; Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 177

[xi] Erkki Nordberg; Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 174

[xii] Ohto Manninen; Molotovin Cocktail Hitlerin sateenvarjo; 1994; sivu 164

[xiii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 197

[xiv] Viktor Suvorov; Enesetapp; 2001 ; sivu 180

[xv] http://www.achtungpanzer.com/pz3.htm

[xvi] http://users.swing.be/tanks.tanks/complet/477.html#726

[xvii] http://users.swing.be/tanks.tanks/complet/863.html#632

[xviii] http://users.swing.be/tanks.tanks/complet/480.html#546

[xix] http://users.swing.be/tanks.tanks/complet/548.html#619

[xx] http://users.swing.be/tanks.tanks/complet/485.html#812

[xxi] Erkki Nordberg; Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 174

[xxii] Τыл Советских Вооружённых Сил в Великой Отечественной войне 1941-1945 гг. (Под ред. С. К. Куркоткина). – М.: Воениздат, 1977; sivu 52, Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 208

[xxiii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 171

[xxiv] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 112

[xxv] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 110

[xxvi] Mauno Koivisto; Venäjän idea; 2001; sivu 251

[xxvii] Mauno Koivisto; Venäjän idea; 2001; sivu 251

[xxviii] Mauno Koivisto; Venäjän idea; 2001; sivu 252

[xxix] Mauno Koivisto; Venäjän idea; 2001; sivu 254

[xxx] Mauno Koivisto; Venäjän idea; 2001; sivu 254

[xxxi] Mauno Koivisto; Venäjän idea; 2001; sivu 255

[xxxii] Mauno Koivisto; Venäjän idea; 2001; sivu 257

[xxxiii] Mauno Koivisto: Venäjän idea; 2001; sivu 260

[xxxiv] Anne Kuorsalo; Ilmari Susiluoto - Martti Valkonen; Salaisen poliisin valtakunta; 2004; sivu 83

[xxxv] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 177

[xxxvi] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 184

[xxxvii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 186

[xxxviii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 187

[xxxix] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 188

[xl] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 206

[xli] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 210

[xlii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 215

[xliii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 205

[xliv] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 221

[xlv] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 216

[xlvi] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 261

[xlvii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 267

[xlviii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 268

[xlix] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 269

[l] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 271

[li] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 272

[lii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 272

[liii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 275

[liv] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 334

[lv] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 337

[lvi] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 243

[lvii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 259

[lviii] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 263

[lix] Viktor Suvorov; Viimane Vabariik; 1999; sivu 273

[lx] Erkki Nordberg; Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 114

[lxi] http://www.joensuu.fi/mekri/sotahistoria/il2.htm

[lxii] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 132

[lxiii] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 133

[lxiv] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 135

[lxv] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 137

[lxvi] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 141

[lxvii] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 143

[lxviii] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 198

[lxix] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 253

[lxx] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 262

[lxxi] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 115

[lxxii] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 105

[lxxiii] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 147

[lxxiv] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 157

[lxxv] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 166

[lxxvi] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 177

[lxxvii] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 183

[lxxviii] Viktor Suvorov; M-Päev; 1998; sivu 185

[lxxix] Tapio Tiihonen; Ratkaisu Kannaksella 1944; 2000; sivu 121

[lxxx] Heinrich Haape ja Dennis Henshaw; Operaatio Barbarossa; 1958; sivu 65

[lxxxi] Heinrich Haape ja Dennis Henshaw; Operaatio Barbarossa; 1958; sivu 137

[lxxxii] Paul Carell; Marssi Venäjälle; 2003; sivu 56

[lxxxiii] Alan Clark, Operaatio Barbarossa, 1968, sivu 30

[lxxxiv] Ohto Manninen, Miten Suomi valloitetaan, 2008, sivu 138

[lxxxv] Ville Tikkanen, Kohtalon divisioonat, 2009, sivu 99

1923	550 000 miestä
1927	586 000 miestä
1933	885 000 miestä
1937	1 100 000 miestä
1938	1 513 000 miestä
19.8.1939	2 000 000 miestä
1.1.1941	4 207 000 miestä
21.6.1941	5 500 000 miestä