Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt oli lievästi sanottuna onneton tunari. Jos häntä luonnehtii USA:n surkeimmaksi presidentiksi kautta aikojen, niin tuskin erehtyy.
”Demokraatti”
Roosevelt oli USA:n presidenttinä vuodet 1933-1945. Tämän ”demokraatin”
typeryyden vuoksi mm. puoli Eurooppaa joutui Venäjän miehittämäksi ja
brutaalin kommunistisen diktatuurin alle puoleksi vuosisadaksi. Samasta perimmäisestä
syystä on jatkossa pitänyt sotia mm. Korean
sota ja Vietnamin
sota. Jos Roosevelt olisi toiminut oikein, niin on todennäköistä, ettei
ihmiskunta olisi joutunut kärsimään myöskään Unkarissa
vuonna 1956, Tshekkoslovakiassa
vuonna 1968, Afganistanissa
1979-1989, eikä varmaankaan olisi ollut myöskään Tshetshenian sotia 1994-1996
ja 1999-edelleen.
Puhumattakaan siitä, että Suomikin olisi nyt kokonainen, eikä Venäjä
miehittäisi Karjalaa.
Tässä
vaiheessa sellaiset henkilöt, jotka ovat aiemmin lukeneet muita kirjoituksiani
ajattelevat varmaankin, että nyt se Putkinen on lopullisesti seonnut. Voihan se
niinkin olla, mutta lukekaapa kuitenkin eteenpäin.
Rooseveltin
USA aseisti kommunistista diktatuuria Venäjää jo ennen Toista Maailmansotaa -
salaa USA:n parlamentilta.
Miksi Roosevelt solmi salaisen yhteistyösopimuksen Stalinin kanssa? Sopimusta valmisteltiin vuonna 1938. Anthony Sutton on kirjoittanut kirjan ”Kansallinen Itsemurha” vuonna 1973. Siinä hän näyttää, että USAn valtion viraston dokumentin nro. 800.51 W 89 USSR/247, mukaan esityö sopimukseksi valmistui 17.1.1939. USA:ssa tiesi salaisesta sopimuksesta vain neljä ihmistä. Sopimus allekirjoitettiin - nro. 711.00111. USA auttoi Venäjää sukellusveneiden rakentamisessa. Sen jälkeen Sutton näyttää toteen loputtomat materiaalitoimitukset Venäjälle tammikuusta 1939. Nämä toimitukset loppuivat vasta sodan jälkeen.
Siten
USA Rooseveltin johdolla mahdollisti Venäjän nousemisen maailman vahvimmaksi
sotilasmahdiksi. Venäjä olisi hyökännyt
länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa 1941, ellei Saksa
olisi onneksi ennättänyt ensin tehdä ennakoivan iskun itään
22.6.1941. Syytä Saksan hyökkäykseen itään - joka oli itsemurhaa vastaava
yritys (kahden tai oikeastaan vieläkin useamman rintaman sota) - käsitellään
tässä artikkelissa.
USA:n
valtavaa materiaalista apua Venäjälle Toisen Maailmansodan aikana kuvataan tässä
artikkelissa.
Roosevelt
antoi Venäjän pettää
sumeilematta länsiliittoutuneita.
En
yleensä mielelläni spekuloi sillä mitä olisi voinut tapahtua, jos olisi
tehty toisin. Tässä tapauksessa en voi kuitenkaan välttyä siltä - ja tapani
mukaan teen suoria lainauksia tarkoin lähdeviittein arvovaltaisten tahojen
kirjoituksista.
Oikeastaan
olisi ollut parasta, ettei Roosevelt olisi tehnyt mitään - paitsi
varustanut Yhdysvaltain armeijan, ilmavoimat ja laivaston hyvään kuntoon
vaikkapa vuoteen 1944 mennessä. Ainakaan Roosevelt ei olisi saanut antaa sitä
massiivista apua Venäjälle mitä todellisuudessa tapahtui.
Ihmiskunnalle
olisi ollut ehdottomasti parasta, että kaksi diktatuuria Venäjä ja Saksa
olisivat tuhonneet toisensa ihan perusteellisesti. USA olisi voinut antaa Venäjälle
juuri ja juuri sen verran apua, että se olisi voinut jatkaa sotaa, kuluttaen
Saksaa. Sitten kun molemmat diktatuurit olisivat olleet henkihieverissä, olisi
ollut aika USA:n iskeä. Siten maailma olisi välttynyt lähes kaikilta niistä
yli 100 miljoonasta kommunismin uhrista, jotka nyt toteutuneessa historiassa
murhattiin brutaalisti.
Wolf
H. Halsti:
”Jos olettamukseni oli oikea sikäli, että saksalaisten alkuryntäys ei
kykenisi kaatamaan Neuvostoliittoa vaan syntyisi pitkäaikainen uuvutussota idässä,
niin tulisi länsivaltojen asennoituminen tähän ilmiöön ratkaisevan tärkeäksi.
Jossakin vaiheessa ne tulisivat niin voimakkaiksi että kykenisivät
ratkaisemaan sodan haluamallaan tavalla. Mutta mikä se olisi?
Mielestäni
oli todennäköistä, jopa varmaakin että länsivallat antaisivat molempien
diktaattoreiden väsyttää toinen toistaan. Jos ne eivät halunneet Hitlerin
hegemoniaa niin kaiketi vielä vähemmän Stalinin, jolla oli takanaan
moninkertaiset väestölliset, alueelliset ja taloudelliset voimavarat. Oletin
sen vuoksi länsivaltojen toimivan sillä tavalla, että auttaisivat
Neuvostoliittoa selviytymään saksalaisten ensimmäisen iskun seurauksista ja
sitten ylläpitäisivät tasapainoa. Etenkin Yhdysvalloille se olisi huokea tie
johtavan suurvallan asemaan. Jos joku vuonna 1941 olisi ennustanut minulle, että
presidentti Roosevelt tulisi pelaamaan maailmanpoliittisen pelinsä sillä
tavalla kuin hän sittemmin pelasi, siis pyrkimään suorastaan raivokkaan
tarmokkaasti Neuvostoliiton molempien luonnollisten vastapainojen Saksan ja
Japanin nopeaan ja täydelliseen tuhoamiseen ja päästämään Neuvostoliiton täydellisen
voittajan asemaan, olisin pitänyt tätä ennustajaa mielettömänä. Erehdyin täydellisesti
omassa arvioinnissani, mutta silti en vieläkään pidä sitä epäloogisena.
Sen sijaan rohkenen pitää Rooseveltia yhtenä ihmiskunnan historian
suurimmista valtapoliittisista diletanteista ja Yhdysvaltain ainutlaatuisen
tilaisuuden pilaajana.”[i]
Suomen
Kuvalehden päätoimittaja
Ilmari Turjan ja Halstin (SK:n kolumnisti) keskustelu ennen Jatkosotaa:
”Ilmari-ystäväni ei yleensä puuttunut aikaansaannoksiini, enkä minäkään
aikaisemmin ollut pyytänyt häntä niitä lukemaan sen jälkeen kun hän oli
ensimmäisen kerran sitä ehdotettuani murahtanut: »Sinähän tämän olet
kirjoittanut enkä minä!» Nyt kuitenkin panin hänet tutkimaan
Napoleon-katsaustani tuodessani sen toimitukseen. Ilmarin kommentti: »Oho, onko
herra pessimisti?» Johon minä: »Enpäs ole vaan realisti. Kyllä Aatu voi päästä
sekä Leningradiin että Moskovaan jos sattuu hyvin käymään, mutta ei hän
silloinkaan vielä ole Stalinin porstuaa pitemmällä. Jos tästä sota
kehittyy, niin ei siihen sovi soitellen lähteä, vaikka varmasti onkin pakko lähteä
kun on sekä ryssät että saksmannit maassa. Ei ainakaan minun pännälläni
ruveta helppoja laakereita lupailemaan, ei varsinkaan sodan lopputuloksen
suhteen eikä Saksalle.» Ilmari katseli pitkään omalla jäljittelemättömällä
tavallaan, hymähti avustajalleen ja tuumi: »Tuosta puheesta minä pidin. Hyvä
kun revohkasta saataisiin omat pois, vaan saadaankos?» »Se ei lopulta riipu
Aatusta eikä Joosepistakaan luulemma», sanoin minä, »vaan se riippuu siitä
millä tavalla Roosevelt ja Churchill niiden tappeluun suhtautuvat. Jos tästä
nyt sitten tappelua tuleekaan.» Ja Ilmarilla sytytti heti: »Jaa että
antaisivat niiden tapella keskenään rauhassa, vai mitä?» »Joo, ymmärtäisivät
nyt vain puolustaa demokratiaa viimeiseen natsiin ja kommunistiin saakka -
jos saavat
tilaisuuden siihen», oli minun loppurepliikkini.”[ii]
Eversti
Halstin analyysi ja opetus myöhemmin: ”Jos olin alusta saakka epäillyt saksalaisten
kykyä käyttää hyväksi
tilanteen tarjoamia mahdollisuuksia, olin toiselta puolen niin lujasti
vakuuttunut läntisten valtojen kyvystä nähdä omansa, etten yksinkertaisesti
kyennyt tajuamaan heidän johtajiensa, erityisesti presidentti Rooseveltin
todellisia pyrkimyksiä ennen kuin joskus vuonna 1944, kun oli pakko ruveta
uskomaan Ranskaan tekeillä olevaan maihinnousuun. Tosin en käsittänyt länsivaltojen
pehmeyttä Casablancan ja Teheranin neuvonpidoissa, mutta yritin itsepintaisesti
löytää niihin joitakin lyhyen tähtäyksen taktiikan sanelemia syitä. Toisin
sanoen kieltäydyin kauan ottamasta länsivaltojen näkyvää politiikkaa
todesta.
Tämä
johtui siitä, että paneutuessani Hitlerin hyökkäyksen kautta syntyneeseen
tilanteeseen läntisten valtojen kannalta, pidin sitä näille todellisena,
ainutlaatuisena ja myös ainutkertaisena onnenpotkuna, jota niiden johtajat eivät
voineet olla huomaamatta ja viimeistä myöten hyväksi käyttämättä. Tämä
koski erityisesti Yhdysvaltoja, jolla oli mahdollisuus yhtaikaa saada Länsi-Eurooppa
- liittolaisenaan tai avustettavanaan - taloudellisin keinoin talutusnuoraansa
sekä pitkäksi ajaksi eliminoida kaksi vaarallista diktatuurikilpailijaa
antamalla niiden tapella keskenään kunnes olivat voimattomia. Yhdysvaltain
tarvitsi mielestäni vain teollisen kapasiteettinsa avulla jakaa pelin kortit
niin, että voimien puntit menivät tasan.
Minulla
oli tapana varsin usein pitää johtamieni joukkojen päällystölle, mutta
toisinaan myös kokonaisille yksiköille, sotilaspoliittisia katsauksia, ja
nimenomaan tämä aihe toistui niissä aina toukokuuhun 1944. Saksan
mahdollisuuksiin sanella tahtonsa Neuvostoliitolle lakkasin uskomasta, ja tämä
puoli katosi esityksistäni jo vuonna 1942, mutta itsepintaisesti kuin päähänpinttymän
saanut tosikko tolkutin väelleni: »Rooseveltin käsissä ovat tilanteen
avaimet. Hän ei voi olla sellainen poliittinen hölmö, että hän antaa
Neuvostoliitolle tilaisuuden voittamalla kokonaan Saksan tulla Euroopan herraksi
ja saman tien Yhdysvalloille kuolemanvaaraksi. Hänen täytyy toki nähdä
mihin sellainen politiikka johtaisi, kun on vastassa Venäjän
luonnonresursseilla varustettu suurvalta. Se on mahdoton ajatus ja siksi voimme
katsoa rauhallisesti tulevaisuuteen. Kohtalomme ei riipu ollenkaan
Hitlerin voitosta eikä tappiosta, vaan se on Yhdysvaltain politiikan varassa.»
Näin
saarnasin ja kirjoittelin, mutta toisin kävi. Kun tämä vihdoin selvisi
minulle, toiveikkuuteni oli mennyttä. Hitler aiheutti toiminnallaan
valtaamillaan alueilla raskaan pettymyksen. Se oli mitätön kokemus sen
rinnalla, mitä tunsin Rooseveltin silloin mielestäni päättömän politiikan
johdosta. Näkemykseni ovat myöhemmin kehittyneet ja monella tavalla
muuttuneet, sodan nostattamat intohimot ovat tasoittuneet, mutta yhäti olen sitä
mieltä että - sanottakoon maailmalle tai Suomelle aiheutuneista seurauksista
mitä tahansa - Yhdysvalloille itselleen on Rooseveltin presidenttiys toisen
maailmansodan aikana ollut suurin onnettomuus, joka sitä maata tähän mennessä
on kohdannut.
Eräästä
yksityiskohdasta käsitykseni on kuitenkin nykyään toinen kuin silloin. Kun
minulle selvisi, että länsivallat amerikkalaisten edustaman ylivoiman turvin
todella ryhtyvät ratkaisua hakevaan maihinnousuun Ranskassa, pidin sitä
Rooseveltin itsemurhapolitiikan lopullisena huipentumana. Myöhemmin olen
havainnut, että se oli välttämätön seuraus hänen aikaisemmista
ratkaisuistaan. Venäläiset olivat saavuttaneet Saksaan nähden sellaisen
ylivoiman, että läntisten valtojen oli pakko nopeasti hyökätä, jos mieli
saada edes Länsi-Eurooppa toistaiseksi valvontaansa. Keski- ja Itä-Euroopan ne
jo olivat menettäneet kilpailijalleen.”[iii]
Roosevelt
puolusti demokratioita puheissa, mutta teoissa taisteli demokratioiden
tuhoamiseksi. Apu Venäjälle oli mm. demokraattisen Suomen vastainen teko. Puolustautuihan
Suomi Venäjän hyökkäyksiä vastaan mm. Talvisodassa
ja Jatkosodassa
samaan aikaan kun Rooseveltin USA aseisti Venäjää aivan valtavin
asetoimituksin.
Pentti
Pirhonen:
7.1.1941 ”Roosevelt asetti Yhdysvalloissa erikoisneuvoston kiirehtimään
maansa varustautumista. "Sanokaamme kaikille demokratioille: meille
amerikkalaisille on teidän vapautenne puolustaminen elintärkeä kysymys.
Me lähetämme teille yhä lisääntyvässä määrässä laivoja, lentokoneita,
hyökkäysvaunuja ja tykkejä.".”[iv]
Valitettavasti
Roosevelt ei lähettänyt demokraattiselle Suomelle niitä ”laivoja,
lentokoneita, hyökkäysvaunuja ja tykkejä”. Roosevelt lähetti niitä
demokratian pääviholliselle Venäjälle.
12.3.1941
”Roosevelt
allekirjoitti lainaus- ja vuokrauslain, joka koski sotatarvikkeiden luovuttamista
"hyökkääjää vastaan taisteleville" valtioille.”[v]
Venäjä
hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05,
aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, joka oli erillissota.
Kuinka ollakaan minun tietääkseni USA ei luovuttanut silti hyökkääjää
vastaan taistelevalle Suomelle sotatarvikkeita.
Tiedän
jo etukäteen, että tulen saamaan vastaani tulikivenkatkuisia kirjoituksia,
joissa väitetään, että USA:n apu Venäjälle oli vähäistä, jopa
merkityksetöntä. Niinpä on parasta mennä vielä niiden materiaalitoimitusten
numeroihin varsinaisen sotavarustuksen ulkopuolelta.
Lainaan
sveitsiläistä professori, eversti Eddy Baueria: ”Moottoroitu
sodankäynti vaatii kuitenkin muutakin kuin panssarivaunuja ja telaketjuajoneuvoja.
Toimittamalla yli 400 000 kuorma-autoa, yli 45 000 jeepiä ja noin 7 500 tykistön
vetotraktoria länsiliittoutuneet vaikuttivat huomattavalla tavalla
Neuvostoliiton maavoimien liikkuvuuden lisäämiseen. --
Näitä
kalustotoimituksia täydensivät myös suuret polttoainetoimitukset: 2 670 000
tonnia erilaisia öljytuotteita, joista osa oli lentokoneiden korkeaoktaanista
polttoainetta.
Lisäksi
länsiliittoutuneet toimittivat Neuvostoliittoon lähes 15 miljoonaa paria
sotilasjalkineita sekä yli 25 miljoonaa metriä asepukukangasta; tästä määrästä
koko Puna-armeija olisi saanut sekä pukukerran että kahdet jalkineet. Sen päivittäisiä
elintarvikeannoksia varmistivat huomattavasti Yhdysvaltojen runsaat toimitukset,
jotka käsittivät noin 4 500 000 tonnia elintarvikkeita. Mutta lainaus- ja
vuokrauslain puitteissa tapahtui vieläkin tärkeämpiä toimituksia. On totta,
että toimitettujen aseiden määrä oli noin 10 % Neuvostoliitossa
valmistettujen määrästä, mutta olisiko Neuvostoliiton sotatarviketuotanto päässyt
sellaisiin ennätyslukemiin, joilla maan historioitsijat nykyisin ylpeilevät,
ilman liittolaisten mittavia räjähdys- ja
raaka-ainetoimituksia? Omista varusteluohjelmistaan tinkimättä Iso-Britannia,
Yhdysvallat ja Kanada toimittivat Neuvostoliittoon noin 326 000 tonnia erilaisia
räjähdysaineita, 2 500 000 tn terästä, 820 000 tonnia kemikaaleja ja noin
800 000 tonnia seosmetalleja.
Teollisuustuotteiden
osalta voidaan vielä todeta, että Neuvostoliittoon toimitettiin runsaasti
erilaisia koneita, teollisuuden työkaluja, varaosia ja moottoreita eri
tarkoituksiin sekä Neuvostoliiton raideleveyden huomioon ottaen valmistetut 1
900 veturia ja 9 900 rautatievaunua.”[vi]
Näin Rooseveltin USA varmisti sen, että imperialistinen roistovaltio Venäjä sai miehitettyä puoli Eurooppaa puoleksi vuosisadaksi. Onneksi jotkut Rooseveltin jälkeisistä presidenteistä ovat ymmärtäneet kuitenkin suitsia Venäjän imperialistista laajenemista - Ronald Reagan jopa auttoi Venäjän miehittämiä maita vapautumaan miehityksestä.
[i] Wolf H. Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivu 128
[ii] Wolf H. Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivut 133-134
[iii] Wolf H. Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivut 241-242
[iv] Pentti Pirhonen, Suomen kesäkuu 1941, 1981, sivu 36
[v] Pentti Pirhonen, Suomen kesäkuu 1941, 1981, sivu 36
[vi] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, Osa 3, sivut 88-89