Ensimmäinen Tshetshenian sota

Täydennetty 5.10.2021 Juhani Putkinen  

Taustaa

Ennen itsenäistymistä Tshetshenia joutui käymään lukuisia puolustussotia imperialistista Venäjää vastaan. Tshetshenia itsenäistyi neukkulan kemahtaessa samalla kun esimerkiksi Viro palautti itsenäisyytensä täyteen voimaan.

Naamioitu sota

Kuorsalo: ”Juuri salaiset palvelut kehittivät Jeltsinin taktiikan Tshetshenian palauttamiseksi federaation yhteyteen. Kesällä 1994 "tuntemattomat lentokoneet" ilmaantuivat Tshetshenian pääkaupungin Groznyin taivaalle ja pommittivat hallituksen rakennuksia. Syksyllä tunnusteluiskut jatkuivat aina joulukuuhun saakka, jolloin Venäjän asevoimat aloittivat maahyökkäyksensä Tshetsheniaan. Sotaan lähetettiin asevelvollisia, mutta operaatiot tapahtuivat pitkälti salaisten palvelujen nimissä ilman, että Jeltsin olisi myöntänyt Venäjän armeijan osastojen olleen mukana. Turvallisuus- ja sisäministeriöiden mittavat joukot riittävät isonkin sodan käymiseen. Etnisten kiistojen levittyä lähes kaikille valtakunnan vähemmistöalueille päätettiin Kremlissä antaa kaikille separatisteille varoitus. Tshetshenian valtaus ja pommitukset katsottiin sopivaksi esimerkiksi kaiketi siksi, että kaikista "kaukasialaisnaamoista" juuri tshetsheenejä vihattiin eniten kautta Venäjän. Tshetsheenien alistamiseen valittiin väkivalta ja pommitukset mieluummin kuin hymykampanja. Tässäkään suhteessa uuden demokraattiseksi ilmoittautuneen Venäjän arvomaailma ei eronnut hajonneen Neuvostoliiton salaisten palvelujen käsityksistä.”[i] 

Sodasta useita toisiaan täydentäviä kertomuksia

26.11.1994 Venäjä hyökkäsi Tshetsheniaan naamioiden hyökkäyksen tshetsheeniopposition vallankaappausyritykseksi. Valitettavasti tästä hyökkäyksestä on julkisuudessa useita eri versioita, joiden luotettavuudesta ei ole 100% varmuutta. Itse olen huomannut, ettei suomalaisessa kommodorin univormussa esiintyvän Giorgij Alafuzoffin esittämiin tietoihin Tshetshenian suhteen ole luottamista. Hän on selvästi venäjämielinen, eikä ole hankkinut ”tietojaan” puolueettomasti. Seuraavassa lainaus venäläisen Alla Dudajevan (Tshetshenian ensimmäisen presidentin Dzhohar Dudajevin leski) kirjasta Miljoni esimene: ”26.11 kello 7 aamulla alettiin pommittamaan Groznyin keskikaupunkia – presidentinlinnaa ja sen läheisyydessä olevia katuja. Raketti- ja pommi-iskut kestivät kokonaisen tunnin. Tankit tulivat sen jälkeen kolmesta suunnasta. Lentokoneet lensivät kaupungin ylitse, ujelluksen ja melun saattamana, tikaten konekiväärisarjoin asuintalojen ylimmät kerrokset. Ensimmäinen panssarivaunuista ja saattojalkaväestä koostuva panssariajoneuvokolonna jakaantui kahtia ja tunkeutui kaupunkiin Petropavlovskin maantien ja Mikrorajoonin kautta. Toinen kolonna tuli kolmannenkymmenennen kuudennen kaupunginosan kautta ja Gantemirovin kolonna Tshernoretshjen kautta. Monta tankkia tunkeutui kaupungin keskustaan saakka, jossa presidentinkaartinjoukot astuivat niitä vastaan. Shamil Basajevin ja Ruslan Gelajevin joukot hajottivat panssarikolonnat osiin, jotka otettiin tulen alle. Tankit paloivat kaduilla kuin nuotiot. Itsensä talojen katoille asemiin sijoittaneet venäläiset tarkka-ampujat ampuivat vapaaehtoisia sankareita. Niiden luoteihin kaatuivat myös, haavoittuneita tulesta tuodessaan, meidän perheystävämme Tshetshenian tele- ja radiokomitean johtaja Guzujev, Issa Arsemikovin veljet Mussa ja Lema, sekä vielä paljot tunnetut ja tuntemattomat sankarit, jotka ensimmäisinä astuivat Tshetshenian sodan tuleen heittäen panssarille ja teräkselle haasteen. Kahden tunnin kuluttua tuli selväksi, että panssarit hävitetään. Koko maailma näki Venäjän häpeän. Venäjän panssarit paloivat koko kaupungissa ja maassa lepäsivät venäläisten sotilaiden hiiltyneet ruumiit. Gantemirovin ja Tamanin divisioonien eliittijoukoista pelastui vain joku yksittäinen panssariajoneuvo. Kaupungin yllä leijaili musta savu ja ällöttävä haju. Ulkomaiset toimittajat ja Venäjän tiedotusvälineiden edustajat ikuistivat ja näyttivät koko maailmalle tankkien hävittämisen jälkeen otettujen ensimmäisten vankien kasvoja. Tshetsheenirikolliset (ns. oppositio) mukaan luettuna vankeja oli yli sata. Vaan ylipäällikkö Pavel Gratshov ja Venäjän poliittinen, sekä sotilaallinen johto eivät tunnustaneet näitä sotilaitaan, kuuluttaen julkisesti, etteivät tiedä mitään federaation armeijan joukkojen osallistumisesta ”Dudajevin vastaiseen toimintaan”. Se oli röyhkeä ja silmäänpistävä valhe ja synnytti myös Venäjän itsensä pahanmielen. ”Me emme taistele opposition, vaan Venäjän kanssa. Sen todistaa seitsemänkymmentä Venäjän sotilasta, jotka me otimme vangiksi.” kertoi presidentti Dzhohar Dudajev. Kun toimittajat kysyivät häneltä, millainen kohtalo sotavankeja odottaa, hän vastasi: ”Tässä tapauksessa me puhumme lainrikkojista. Koska Venäjä ei tunnusta näitä ihmisiä omiksi sotilaikseen, olemme pakotettuja tuomitsemaan heidät sota-ajan lakien mukaan, eli siten käsittelemään heitä rikollisina. Venäjälle heidät palautetaan vankeina vain siinä tapauksessa, että Moskova julistaa heidät sotilaiksi, jotka täyttivät käskyä, ja tunnustaa julkisesti tosiasian, että sekaantui sotilaallisesti suvereenisen Tshetshenian asioihin. Gratshovin paljastivat hänen esiintymisensä. Miten saa puolustusministeri johtaa maansa asevoimia ja olla selvillä operatiivisesta tilanteesta, ellei hän tiedä, missä ovat hänen sotajoukkonsa? Sellaiset julkilausumat ovat häneltä typeriä ja naiiveja.” Tappiota seuraavana päivänä Jeltsin esitti naurettavan uhkavaatimuksen, toistaen jälleen, että Tshetshenia on osa Venäjää ja esittäen vaatimuksen: ”Aseet on laskettava 48 tunnin kuluessa, sotilaalliset muodostelmat hajotettava, vapautettava kaikki vangiksi otetut ja väkivaltaisesti kiinni otetut.” Presidentti vastasi yhtä kategorisesti: ”Tshetshenian tasavalta Itshkeria ei ole milloinkaan liittynyt vapaaehtoisesti Venäjään ja oman vapautensa puolesta tshetsheenit seisovat kuolemaan saakka.” Televisioasema NTV näytti julkisuuteen materiaalia, josta selvisi, että taisteluajoneuvojen vangitut miehistöt olivat solmineet sopimukset Venäjän tiedustelupalvelun kanssa.”[ii]

[Kuva kirjasta Vuosi 1994, sivu 294 – joulukuun lopulta 1994 tiedotustilaisuus]

Suomen Kokoomuspuolueen virolaisen veljespuolueen Isamaaliit kansanedustaja Andres Herkel kirjoittaa Dudajevan kirjan lopussa (sivu 472) samaisesta 26.11.1994: ”voimakas hyökkäys Groznyihin torjutaan. Tshetshenian opposition nimissä osallistuvat Venäjän joukot enemmän kuin 4 000 miehellä ja lähes 170 panssariajoneuvolla.” 

Ingushian varapresidentti kutsui Dudajevin neuvotteluun Venäjän puolustusministerin Pavel Gratshovin kanssa. Dudajev kysyi näissä neuvotteluissa Gratshovilta, että mistä otetaan raha Tshetsheniaa pommittavien lentokoneita ja helikoptereita sekä sotilaiden palkkoja varten. Gratshov vastasi, että: ”Venäjän valtionkassasta”. Käsiteltiin vielä Tshetsheniassa olevia venäläisiä ”sotavankeja”. Gratshov kysyi Dudajevilta kuinka paljon vankeja on vielä jäljellä ja Dudajev vastasi, että:  ”77 tai 78. Sukulaiset tulkoot noutamaan heidät”. Ensimmäiset venäläiset vangit, joita kävi noutamassa Venäjän duuman kansanedustaja Sergei Jushenkov, eivät halunneet matkustaa kotiin, koska pelkäsivät Venäjän turvallisuuspalvelun kostoa (vangit olivat antaneet julkilausuman Tshetshenian puolesta Venäjän johdon valheita vastaan – jp).[iii]

Nimenomaan Jeltsinin sota

Perjantaina myöhään yöllä 9.12. Jeltsin allekirjoitti salaisen ukaasin nro. 2169C, jossa sanottiin: ”Varmistettava kaikkia valtion käytössä olevia välineitä käyttäen Pohjois-Kaukasian bandiittiryhmittymien aseettomiksi tekeminen.” ”Kaiken on oltava loppunut kahdenneksikymmenenneksi joulukuuta!” käski Jeltsin. ”Tulemme toimeen aiemminkin” vastasi Gratshov lyöden palveluvalmiina kantapäitään yhteen.[iv] 

Virallinen Venäjän sota Tshetsheniaa vastaan

Venäjän joukot tunkeutuivat Tshetsheniaan kolmesta suunnasta 11.12.1994. Ensimmäinen Tshetshenian sota oli virallisesti alkanut. Venäläisen kenraali Troshevin muistelmista: ”Tshetshenian pääkaupunkia ympäröi kolme puolustusrengasta. Seurasi yksi Venäjän armeijan kaikkein raskaimmista tappioista Toisen maailmansodan jälkeen. Hävitettiin kokonaiset keskustan suuntaan liikkuneet kolonnat. Maikopin prikaati kaatui lähes täysivahvuisena, mutta Pavel Gratshov julisti, että Venäjän sotilaat kuolevat ”hymy huulilla”.”[v] 

Viron Puolustusvoimien Sõdur lehdessä 4/2004 on pitkä artikkeli Venäjän vuodenvaihteen 1994/1995 hyökkäyksestä Groznyyn. Artikkelin kirjoittaja joutuu kuitenkin toteamaan, ettei täsmällisiä numerotietoja ole mahdollista antaa, koska eri lähteistä saa erilaisia tietoja: ”Varmasti voi sanoa, että 131. prikaati lakkasi olemasta taistelujoukko. Venäläiset ovat yksimielisiä panssariajoneuvojen menetyksistä, siten lasketaan, että 131. prikaati menetti kaupunkiin tunkeutuessaan 26 panssarivaunusta 20 ja 120 panssaroidusta ajoneuvosta 102 (Knezys &Sedlickas 1999: 101; Antipov 1998: 151; Novitshkov ja toiset 1995: 52; Kulikov & Lembik 2000: 88). 1. tammikuuta oli selvää, että Venäjän armeija oli kärsinyt hävittävän tappion.

[Kuva kirjasta Vuosi 1994, sivu 294 – tuhottu Venäjän rynnäkköpanssarivaunu Groznyissa joulukuun lopulla 1994]

Rynnäkköön Groznyitä vastaan oli osallistunut lähes 6 000 miestä ja 350 panssariajoneuvoa. Taistelujen kuluessa tshetsheenit olivat lyöneet rivistä 200 panssariajoneuvoa, joista 25 sotasaaliiksi (Knezys & Sedlickas 1999: 102-103). Shamil Basajev vahvisti, että tshetsheenit olivat uudenvuodenyön taisteluissa ottaneet 150 vankia ja hävittäneet 221 Venäjän panssariajoneuvoa (Gall & de Waal 1997: 387-388). Venäjän puolustusministeri Gratshov tiedotti myöhemmin, että Venäjän menetykset kaatuneina operaation siinä vaiheessa nousivat 534:n. Vaan 1.1. illalla Tshetshenian pääesikunnan päällikkö Aslan Mashadov tiedotti, että 800-1 000 venäläistä sotilasta sai surmansa ja 81 otettiin vangiksi Groznyin taisteluissa (Knezys & Sedlickas 1999: 103). Kenraali Kulikovin tietojen mukaan Venäjän menetykset uudenvuodenyönä olivat 1 500 miestä kuolleina ja kadonneina (Kulikov & Lembik 2000: 88). Myös Venäjän kansanedustajat Groznyissa  arvioivat Venäjän menetyksiä uudenvuodenyönä 1 500 kaatuneeseen. Kaatuneiden määrä saattoi olla vieläkin suurempi, Venäjän joukoissa puhuttiin paikan päällä 2 000 kaatuneesta (Gall & de Waal 1997: 15-16). - - Venäläisten tuli vielä käydä kaksi kuukautta kovia taisteluita, ennen kuin he kykenivät lopuksi valloittamaan Groznyin. Kaupunki oli siihen mennessä pommitettu raunioiksi. Yksi tarkkailija laski 4 000 pomminräjähdystä tunnissa – se oli voimakkain pommitus Toisen maailmansodan jälkeen. Viimeinen osa Groznyista (Tshernoretshje) valloitettiin 6.3.1995, sen jälkeen kun tshetsheenit olivat päättäneet vetää viimeisen aktiivisen (Shamil Basajevin) yksikön kaupungista.” Huomioitakoon vielä, että venäläisten lähteiden mukaan tähän hyökkäykseen lähteneisiin joukkoihin kuului kaiken kaikkiaan yli 15 000 miestä, noin 200 panssarivaunua, yli 500 BMP:tä ja BTR:ää, 200 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä. Gratshovin mukaan koko Tshetshenian valloitusoperaatioon lähti alun alkaen 23 800 miestä, mutta joukkojen määrä kasvoi maaliskuuksi 58 000 mieheen (Faurby & Magnusson 1999: 76-77).”[vi] 

Kieltäytyneitä venäläisiä sotilaita ammuttiin joukoittain

Dudajeva: Monta kertaa nähtiin, miten panssarikolonnien perässä lentäneet saattokopterit ampuivat takaisin kääntyneitä tankkeja. Niillä ei ollut pelastumismahdollisuutta missään! Kerran yksi tankki kääntyi ja ampui sitä seuranneen helikopterin alas. Ja se ei ollut ainoa kerta – tammikuussa Groznyissa yksi kaikkien edessä liikkunut tankki, jouduttuaan tshetsheenien tulituksen kohteeksi, kääntyi ja avasi tulen omiaan vastaan. Naurin alueella vietiin yöllä ihmisiä joen rantaan ammuttavaksi; kyläläiset luulivat, että kyseessä oli tshetsheenivangit, ja kun sotilaat olivat lähteneet, he kaivoivat haudan auki, tiedottaakseen omaisille ketkä siellä saivat surmansa. Selvisi, että haudassa oli kaksikymmentä sotimasta kieltäytynyttä venäläistä sotilasta.[vii]

Venäläiset harjoittivat suoranaista ihmisjahtia – kellareista otettiin kiinni viimeiset kauhusta puolikuoliaat ihmiset, jotka olivat pääasiallisesti lapsia, alaikäisiä ja vanhuksia, sekä ammuttiin turvallisuuspalvelun suoranaisen käskyn perusteella kaikki miespuoliset 12-60-vuotiaat (helmikuussa 1995.).[viii]

”Minulla oli häpeä kuunnella kertomuksia rauhallisista asukkaista, jotka vietiin venäläisillä helikoptereilla Samashkin kylän luona olleen tarkastuspisteen läpäisseestä pakolaiskulkueesta, että heidät voitaisiin myöhemmin vaihtaa vankeihin. Heitä oli yhteensä 43 ja kaikilta piestiin kylkiluut sisään, munuaiset irti ja murrettiin sormet, että he eivät voisi enää ampua. Vaan ”herrasvilli-ihmiset” erehtyivät – aiemmin ne pojat eivät sotineet, mutta sen jälkeen mitä heille tehtiin, tempasivat he sideharsoon käärittyinä aseet ja vaivoin seisomaan kykenevinä lähtivät tappamaan.”[ix]

”Venäjä jatkoi ja jatkoi sotaa tehden välillä petollisia välirauhoja saadakseen apua länsimailta. ”Kaikkein järkyttävintä on se, että me olemme niin tottuneita valehtelemiseen, että totuuden sanat Venäjän hallituksen suusta panisivat meidät ihmettelemään. Kerrotaan, että kaikkein suosituin sananlasku Venäjällä on nykyään: ”Jos ei petä, niin ei voi elää.” Mutta millainen on elämä keskellä valhetta? Koko valtio on täynnä petosta, halpamaisuutta ja julmuutta – ja miten suurta vielä.”[x] 

Sailas: ”Propagandasodassa toisteltiin iskulauseita ja väitteitä, joita useissa Moskovan sanomalehdissä verrattiin Stalinin ja Molotovin iskulauseisiin Suomea vastaan talvisodassa. Moldovassa Venäjän 14. armeijakuntaa komentanut kenraali Aleksandr Lebed antoi kiukkuisia haastatteluja ja luetteli Venäjän kolme häpeällistä ja väärää sotaa: talvisota, Afganistanin sota ja nyt Tshetshenian sota.”[xi] 

Nordberg: ”Venäjä on toistaiseksi käynyt supistetuilla joukoillaan kaksi sotaa Tshetsheniassa ja pikkusodan Dagestanissa. Ensimmäinen kriisi Tshetsheniassa, joka on kaukasialainen miljoonan asukkaan tasavalta, alkoi vuonna 1991. Silloinen Tshetsheeni-­Ingusia sijaitsee Kaspianmeren öljynkuljetuksen ja Kaukasuksen läpikulkuliikenteen kannalta keskeisessä paikassa. Tasavalta ei allekirjoittanut Venäjän federaation liittovaltiosopimusta vaan julistautui itsenäiseksi. Venäjä sekä sen erikoisjoukot tukivat Virosta presidentiksi kutsutun ja klaaniriitoihin sotkeutumattoman kenraalimajuri Dzhohar Dudajevin vastaista oppositiota. Venäjän erikoisjoukot tekivät syksyllä 1994 myös useita hyökkäyksiä Tshetshenian pääkaupungissa Groznyissa.

Iskuja tuettiin helikopterein, panssarivaunuin ja rynnäkkövaunuin, jotka tulivat venäläisten Mozdokin tukikohdasta. Kun federaation ja tasavallan väliset suhteet kiristyivät ja aseelliset taistelut kiihtyivät Tshetsheniassa, Venäjän armeija ja eri mi­nisteriöt valmistautuivat miehittämään tasavallan. Yleisesikunta muodosti erillisen voimaryhmän, jonka joukot luovutettiin Pohjois-Kaukasian sotilaspiirin johtoon. Niihin kuului myös Valtion turvallisuuspalvelun, FSB:n, ja sisäministeriön, MVD:n, erikoisjoukkoja, joiden oli ansaittava sotanäytöillä osansa pienentyneestä puolustusbudjetista. Erikoisjoukkojen oli aluksi lamautettava Dudajevin joukkojen johtaminen elektronisen sodankäynnin keinoin ja muilla tavoin. Sotatoimen ensimmäiseen vaiheeseen, joukkojen keskittämiseen, varattiin aikaa viikon verran.

Maan valtaamiseksi laadittiin suoraviivainen suunnitelma. Kun rajoille keskitetyt joukot olisivat valmiina, ne etenisivät kolmen päivän kuluessa Groznyyn ja eristäisivät sen. Erikoisjoukot riisuisivat tässä toisessa vaiheessa tshetsheenisissejä aseista sekä suojaisivat hyökkäysjoukkojen viestiyhteydet ja marssireitit. Sotatoimen seuraavassa, neljän vuorokauden pituisessa vaiheessa puhdistettaisiin hallintorakennukset, televisio, radio sekä johtamispaikat tshetsheeneistä erikoisjoukkojen tuella. Viikon mittaises­sa neljännessä vaiheessa Dudajevin joukot riisuttaisiin aseista, tilanne vakautettaisiin ja vastuu sotatoimen jatkamisesta siirrettäisiin sisäministeriön joukoille.

Tasavaltaa lähti valtaamaan noin 24 000 miehen (Virta 1999) voimaryhmä, joka koostui pääasiassa varusmiehistä. Sen vahvuus kohosi myöhemmin ehkä noin 40 000 sotilaaseen, jotka liikkuivat yli 2 000 panssariajoneuvolla. Koska pääosa Venäjän rauhan ajan rykmenteistä oli pahasti vajaavahvuisia, joukkoja jouduttiin kokoamaan ympäri maata. Voimaryhmässä olikin mukana moottoroitua jalkaväkeä, panssari- ja maahanlaskuyksiköitä, merijalkaväkeä ja erikoisjoukkoja sekä ilmavoimien ja maa­voimien lentojoukkojen yksiköitä. Se johti siihen, että johtaminen ja yhteistoiminta kangertelivat. Kun sotatoimeen osallistui eri ministeriöiden joukkoja, arvovaltakysymykset ja kilpailuasetelmat näversivät sen tehoa sisältäpäin. (Toveri & Laine 1996a, 8-9, 11; Sandell et al. 1997c, 64-65; Ahlberg et al. 1997, 8-9.)

Hyökkäyssuunnitelma valmistui marraskuussa 1994, ja sitä alettiin toteuttaa suuren sekaannuksen jälkeen 11.12.1994. Hyökkäyksen välitön syy saatiin tshetsheeniopposition 26.11.1994 tekemästä yrityksestä vallata Grozny. Venäjän tiedustelupalvelu, sisäministeriö ja asevoimat tukivat yritystä. Hanke meni kuitenkin pieleen. Parikymmentä venäläissotilasta jäi vangiksi, ja presidentti Dzhohar Dudajev uhkasi teloittaa heidät.

Tshetshenian ensimmäiseen sotaan osallistui maahanlaskujoukoista 12 pataljoonaa ja neljä tykistöpatteristoa, yhteensä noin 8 000 miestä. Joukkoryhmittymä siirrettiin kahden vuorokauden siirtokuljetuksella Mozdokin ja Baslanin lentokentille. Osa joukoista joutui kuitenkin tulemaan paikalle 800 kilometrin moottorimarssilla. Maahanlaskujoukkoja käytettiin Tshetsheniassakin maataisteluihin jalkaväen tapaan, niin kuin Budapestissä ja Afganistanissa oli tehty. Koko sodan aikana toteutettiin vain yksi 178 miehen vahvuisen komppanian maahanlasku. Yllätyksellinen, lyhyessä ajassa ja salassa valmisteltu operaatio ratkaisi hentoisuudestaan huolimatta käytännössä Vedenon valtauksen. (Alafuzoff & Lähde 1999,225.)

Tshetsheniaan lähetetyt erikoisjoukot olivat määrävahvuuksiin verrattuna vajaita, ne oli koottu useista eri prikaateista, eivätkä ne olleet kovin hyvin koulutettuja. Sotatoimen johdon virheet lisäsivät puutteiden vaikutusta. Venäläiset komentajat käyttivät spetsnazjoukkoja kompensoimaan moottoroidun jalkaväen heikkoa tasoa. Erikoisjoukot jaettiin pieniksi osastoiksi, jotka taistelivat kevyen jalkaväen tapaan. Ne eivät muodostaneetkaan Tshetsheniassa sellaista tehokasta välinettä, jota olisi juuri tarvittu vastasissioperaatiossa. Erikoisjoukot kärsivät myös pahoja tappioita. Useat niistä kärsittiin, kun spetsnazit yrittivät pelastaa moottoroitua jalkaväkeä tshetsheenien ylläköistä tai suojasivat sen perääntymistä. (Jaakkola 1999,282-283.)

Dudajevin joukkojen vahvuus oli noin 13 000-15 000 miestä, joista osallistui kerrallaan taisteluihin ehkä 3 000-6 000 taistelijaa. Joukot oli aseistettu aiemmin Groznyssa majailleen neuvostodivisioonan aseilla. Päävoimat, joita oli Groznyssa ratkaisu­taistelujen aikana ehkä vain 1 500 taistelijaa - vahvennetun pataljoonan verran – oli ryhmitetty kaupunkiin alueellisen puolustuksen periaatteiden mukaisesti. (Virta 1999; Laaneots 1995; Kullberg 2001; Steele 1999; Toveri & Laine 1 996a, 9-10). Venäläiset tukivat pääkaupunkiin tekemäänsä hyökkäystä ilmavoimien voimakkaalla tulella.

Rintama- ja kaukotoimintailmavoimat pommittivat tshetsheenejä, ja kuljetusilmavoimat pitivät yllä ilmasiltaa lisäjoukkojen kuljettamiseksi rintamalle sekä taistelujoukkojen huoltamiseksi.

Venäläiset joukot kärsivät taisteluissa huomattavia tappioita. Sotatoimissa kaatui mahdollisesti tuhansia ja haavoittui useita tuhansia sotilaita. (Laaneots 1995.) Venäläiset saivat kuitenkin 8.2.1995 lopulta haltuunsa raunioiksi pommitetun ja ammutun pääkaupungin. Groznyn tuhoamisessa oli koko Kaukasuksen ja erityisesti Tshetshenian strategisen merkityksen sekä Tshetshenian tulevan sodan kannalta eräs mielenkiintoinen piirre. Kaupunki hävitettiin miltei täydellisesti. Kumpikaan osapuoli ei sen sijaan ampunut eikä pommittanut sen lähistöllä sijainnutta laajaa öljynjalostamoaluetta, jolla oli useita tuotantolaitoksia (AP 2000, 16; Laine, Jukka-Pekka 2000, 13).”[xii] 

[Kuva kirjasta Vuosi 1994, sivu 295 – tshetsheenitaistelijat valmistamassa Molotovin koktaileja joulukuun lopulla 1994]

Tshetshenia voitti sodan

Venäjä onnistui murhaamaan Tshetshenian vapailla vaaleilla valitun laillisen presidentin Dzhohar Dudajevin 21.4.1996 kesken rauhanneuvottelujen – mikä oli venäläisten taholta erityisen karkea rikos. Perustuslain mukaisesti varapresidentti Zelimhan Jandarbijev astui presidentin viransijaiseksi.[xiii] Tshetsheenijoukot valtasivat pääkaupunki Groznyin takaisin hallintaansa 6.8.1996 pääesikunnan päällikkö eversti Aslan Mashadovin johdolla. Mashadov saavutti välirauhan 15.8.1996 neuvotellessaan Venäjän turvallisuusneuvoston sihteerin kenraali Aleksandr Lebedin kanssa. Venäjän federaation ja Itshkerian tshetsheenitasavallan välinen rauhansopimus allekirjoitettiin 31.8.1996 Dagestanilaisessa kaupungissa Hasavjurtissa. Aslan Mashadov valittiin vapaissa ja demokraattisissa, kansainvälisten tarkkailijoiden (ETYJ, EN) valvomissa vaaleissa 27.1.1997 laillisesti Tshetshenian presidentiksi – hän sai 64,8% äänistä. Presidentti Jeltsin ja presidentti Mashadov allekirjoittivat 12.5.1997 Kremlissä rauhan ja yhteistyön sopimuksen. Mashadovin titteli sopimuksessa oli nimenomaan Itshkerian tshetsheenitasavallan presidentti.[xiv]

Tshetshenia vapaaksi

Etusivulle