Vietnamin sota

Lisätty viite XVII 22.7.2007 Juhani Putkinen

Alkutilanne

Vietnam oli ollut Ranskan siirtomaa ja vietnamilaiset Viet Minhin joukot olivat taistelleet menestyksellisesti ranskalaisia joukkoja vastaan. Dien Bien Phu:n ratkaisevan tappion jälkeen ranskalaiset joukot vetäytyivät Etelä-Vietnamin alueelle. Genevessä käytyjen rauhanneuvottelujen tuloksena oli solmittu aselepo 20.7.1954.

Noiden kahden valtion väliin muodostettiin demilitarisoitu vyöhyke. Tämä vyöhyke kulki suurin piirtein 17. leveyspiiriä pitkin. Pohjois-Vietnam jäi kommunistien (Venäjä, Kiina) etupiiriin ja Etelä-Vietnam lännen (USA). Kommunistimaat tukivat Pohjois-Vietnamin varustautumista edelleen ja USA alkoi tukemaan Etelä-Vietnamia poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti. Ranskalaiset vetäytyivät Vietnamista täydellisesti.

Vietnamilaiset olivat sodassa jakautuneet kahteen vastakkaiseen ryhmään, joten aselevon jälkeen noin miljoona katolilaista muutti pohjoisesta etelään, ja noin 700 000 ihmistä siirtyi etelästä pohjoiseen, heidän joukossaan 45 000 aktiivista kommunistia. Noin 15 000 sissiä ja 10 000 Pohjois-Vietnamin vakinaisen armeijan sotilasta jäi etelään, vastoin Geneven sopimuksen ehtoja. Sissejä varten piilotettiin 10 000 asetta Saigonin lähialueille.[i]

Vietnamin sodassa oli paljon samoja piirteitä kuin Korean sodassa: se oli rajoitettu konventionaalinen sota, jossa amerikkalaiset tukivat eikommunistista maata taistelussa kahden suurvallan tukemaa kommunistista maata vastaan.

Dien Bien Phun tappion jälkeen amerikkalaiset joutuivat ottamaan ranskalaisilta vastuun alueen puolustamiseksi kommunismin leviämistä vastaan. Tätä varten USA solmi 8.9.1954 puolustussopimuksen Etelä-Vietnamin, Kambodzhan ja Laosin kanssa. Helmikuussa 1955 amerikkalaiset ryhtyivät kouluttamaan Etelä-Vietnamin asevoimia, ja sitä varten perustettiin sotilasneuvonantajaorganisaatio USMAAG (U.S. Military Assistance Advisory Group). Sen vahvuus oli aluksi 327 miestä, mutta lukumäärä kasvoi 685:een vuoteen 1960 mennessä.[ii]

Sisällissota

Ensin Vietnamin sota oli eräänlaista sisällissotaa (eräänlaista, koska siihen osallistui Pohjois-Vietnamin vakinaisen armeijan joukkoja) Etelä-Vietnamin alueella. Etelä-Vietnamin hallituksen joukot eliminoivat vuosina 1955-1958 noin 68 000 kommunistia.

Tammikuussa 1959 Pohjois­Vietnamin toimeenpaneva keskuskomitea julkaisi päätöslauselman numero 15, joka käytännössä aloitti Pohjois-Vietnamin hyökkäyksen Etelä-Vietnamiin.[iii]

Pohjois-Vietnamissa säädettiin vuoden 1960 huhtikuussa yleinen asevelvollisuus, mikä mahdollisti asevoimien vahvistamisen. Bien Haossa järjestettiin 20.12.1960 kokous, jonka tuloksena oli Etelä-Vietnamin kansallisen vapautusrintaman (NLF, National Libera­tion Front) perustaminen. Se liitettiin Pohjois­Vietnamin vakinaisen armeijan osaksi.[iv] Etelä-Vietnamissa sissiliikettä nimitettiin Viet Congiksi, amerikkalaiset nimittivät sissejä VC:ksi, eli Charlieiksi.

USA:n osallisuus kasvaa vähitellen

Presidentti John Kennedy antoi luvan lisätä neuvonantajien määrää, ensin toukokuussa 1961 100:lla, sitten marraskuussa vielä 250:lla. Helmikuussa 1962 perustettiin Etelä-Vietnamiin sotilaallinen johtoesikunta (MACV, Military Assistance Command Vietnam). Etelä-Vietnamissa oli silloin noin 10 000 amerikkalaista sotilasta ja seuraavana vuonna 14 000.

Yhdysvallat sai sopivan syyn liittyä aktiivisesti mukaan sotaan, kun pohjoisvietnamilaisten torpedoveneiden väitettiin hyökänneen sen hävittäjien kimppuun Tonkinin lahdella 2. ja 4.8.1964. Kongressi antoi presidentille valtuudet käynnistää kostotoimena laivaston ilmavoimien hyökkäykset Pohjois-Vietnamia vastaan, maasotaan ei ollut tarkoitus joutua.

Viet Cong hyökkäsi amerikkalaisten sotilaiden kasarmille 7.2.1965 Pleikussa, joten presidentti Lyndon B. Johnson antoi valtuudet ilmahyökkäyksiin Pohjois-Vietnamin armeijan kasarmeja vastaan 8.2. Operaatioon ("Flaming Dart") osallistui 28 Etelä-Vietnamin ilmavoimien A1H-konetta ja 20 amerikkalaisten F-100 -konetta.

Amerikkalaiset katsovat Vietnamin sodan alkaneen ”virallisesti” vuonna 1965. Sotaa ei koskaan julistettu. Etelä-Vietnamiin rakennettiin amerikkalaisten joukkojen tukikohtia, lentokenttiä ja satamia. Etelä-Vietnamin asevoimia vahvennettiin lisäämällä miesmäärää, tarjoamalla koulutusapua ja antamalla parempaa kalustoa. Etelä-Vietnamin asevoimien miesvahvuus kasvoi yli puolesta miljoonasta vuonna 1964 yli miljoonaan vuonna 1971.[v]

Läntinen liittouma

Etelä-Vietnam sai kansainvälistä tukea eri muodoissa noin 40:stä eri maasta, joista pääosa antoi humanitaarista apua. Kahdeksan maata antoi sotilaallista apua, USA:n lisäksi Etelä­Korea, Thaimaa, Australia, Uusi-Seelanti, Filippiinit, Kansallinen Kiina (Taiwan) ja Espanja. Amerikkalaisjoukoissa on arvioitu olleen noin 12 000 kanadalaista vapaaehtoista sotilasta.

Etelä-Koreasta sotaan osallistui yli 20 000 miestä vuodesta 1965 ja noin 50 000 sotilasta vuosina 1967-1971. Vielä vuonna 1972 osallistui 36 700 miestä. Näiden taistelukyky oli erittäin hyvä. Australiasta tuli sekä maa- että ilmavoimien yksiköitä vahvuuden ollessa noin 8 000. Filippiineiltä oli enimmillään 2 060 miestä (vuonna 1966). Thaimaasta oli enimmillään 11 570 miestä vuosina 1969-1970. Enimmillään liittouman joukkojen vahvuus Etelä-Vietnamissa oli vuonna 1969, jolloin niitä oli 1 450 180 sotilasta.[vi]

Kommunistijoukot

Vuonna 1963 arvioitiin Pohjois-Vietnamin asevoimien vahvuudeksi noin 250 000 miestä, joista oli muodostettu 15 divisioonaa. Puolisotilaallisissa joukoissa oli lisäksi noin 100 000 henkilöä. Etelä-Vietnamissa olleiden Viet Congin sissien määrästä on kovin erilaisia tietoja - minimiarvio (1963) on 25 000 - 30 000 Viet Congin sissiä, joista osa oli naisia. Vuonna 1968 Pohjois-Vietnamin asevoimissa arvioitiin olevan 447 000 miestä ja puolisotilaallisissa joukoissa 300 000 henkilöä. Maavoimissa oli tällöin 55 jalkaväki- ja 6 tykistörykmenttiä. Vakinaisen armeijan joukoista Etelä­Vietnamissa oli noin 85 000 ja Laosissa 40 000 sotilasta.

Viet Congin vahvuudeksi on elokuussa 1966 arvioitu 280 000 henkilöä, mutta suurten tappioiden jälkeen se putosi 237 000:een. Seuraavana vuonna Etelä-Vietnamissa oli 9 divisioonaa, joista 7 oli vakinaisen armeijan yhtymiä. Kokonaisvahvuudeksi arvioitiin 279 000 henkilöä, joista oli muodostettu 86 pohjoisvietnamilaista pataljoonaa, 63 Viet Congin pataljoonaa ja 31 paikallista sissipataljoonaa.

Suurista tappioista huolimatta vahvuus vain kasvoi, sillä kesällä 1969 arvioitiin joukkojen henkilövahvuudeksi Etelä-Vietnamissa 320 000, joista oli muodostettu 8 divisioonaa, 56 rykmenttiä ja 175 pataljoonaa.[vii]

Sotatoimia

Maaliskuun 2. päivänä 1965 presidentti Johnson määräsi Yhdysvaltain puolustushaarojen ilmavoimat aloittamaan Pohjois-Vietnamin sotilaskohteiden pommitusoperaation, joka sai nimen "Rolling Thunder". Ilmaoperaatio jakautui kuuteen vaiheeseen ja kesti pienin keskeytyksin vuoden 1968 lopulle saakka. Sotatoimen tarkoituksena oli eliminoida osa Pohjois-Vietnamin sotilaallisesta potentiaalista, ehkäistä pohjoisvietnamilaisten joukkojen soluttamista etelään, rankaista Pohjois-Vietnamia sissisodan tukemisesta, nostaa etelävietnamilaisten taistelumoraalia ja pakottaa vastustaja aseleponeuvotteluihin. Koska USA pelkäsi sodan eskaloitumista, niin pommituskohteita rajoitettiin voimakkaasti, joten pommitukset eivät myöskään johtaneet tuloksiin.

Tammikuun lopussa 1968 kommunistit aloittivat suuren Tet-hyökkäyksen, mutta se johti lähinnä suuriin tappioihin hyökkääjän joukoille. Tappioiksi on arvioitu 45 000 miestä. Sen yhteydessä taisteltiin mm. Khe Sanhin tukikohdasta, jossa oli noin 6 000 amerikkalaista merijalkaväen sotilasta, hyökkääjinä oli ehkä yli 20 000 kenraali Giapin vakinaisen armeijan sotilasta. Kaksi ja puoli kuukautta kestäneiden taistelujen aikana amerikkalaiset suorittivat pienelle alueelle 24 000 taistelulentoa taktisten ilmavoimien koneilla ja 2 700 lentoa B-52 koneilla. Pohjois-Vietnamin täydennyskuljetukset pyrittiin estämään tuhoamalla 3 000 kuorma-autoa. On arvioitu, että Khe Sanhia piirittäneet joukot kärsivät 10 000 miehen tappiot. Kenraali Giap joutui keskeyttämään operaation suurten tappioiden vuoksi.

Pohjois-Vietnam aloitti ”pääsiäisoperaation” 30.3.1972 vakinaisen armeijan joukoilla. Tämä suurhyökkäys suuntautui osittain demilitarisoidun vyöhykkeen yli. Osa joukoista hyökkäsi Laosin alueelta kohti Kontumia ja Pleikua, sekä osa Kambodzan alueelta kohti An Locia ja Loe Ninhia, josta oli lyhyt matka Saigoniin. Joukkojen vahvuudeksi arvioitiin 120 000 miestä. Kyseessä oli konventionaalinen hyökkäys, sillä joukkojen käytössä oli T-54 -panssarivaunuja, PT-76 -panssariajoneuvoja, raketinheittimiä ja 130 mm kenttätykistöä. Joukkojen suojana oli 18 ilmatorjuntarykmenttiä, joista kolmella oli venäläinen ohjuskalusto (SA-75). Joukkojen mukana oli 14,5 mm ja 23 mm ilmatorjunta-aseilla varustettuja panssariajoneuvoja ja 37 mm ilmatorjuntapanssarivaunuja. Joka sään ilmatorjuntaa edustivat 57 mm ilmatorjuntatykeillä varustetut yksiköt. Mukana olivat ensimmäistä kertaa venäläiset olalta laukaistavat Strela-2 ilmatorjuntaohjukset.[viii]

Tämä hyökkäys osoitti että oltiin siirtymässä sissisodan viimeiseen vaiheeseen. Kun pohjoisvietnamilaisten hyökkäys jatkui, aloitettiin Pohjois-Vietnamin laajat pommitukset toukokuussa pitkän tauon jälkeen uudelleen. Kenraali Giap oli ehkä arvioinut väärin vastustajan puolustuskyvyn, sillä operaatio epäonnistui. Hyökkäys onnistuttiin torjumaan erityisesti liittoutuneiden ilmavoimien tuen turvin. Liittoutuneet käyttivät laajassa mitassa ja menestyksellisesti täsmäpommeja vastustajan panssarivaunujen ja tykistön tuhoamiseen. Niiden ansiosta voitiin välttää lyhyen kantaman ilmatorjunta-aseita, myös olkapääohjuksia. Käytössä oli sekä elektro-optisia (tv-) että laser-pommeja, joilla saatiin tuhottua mm. 267 panssarivaunua (noin 400:sta). Näiden taistelujen aikana käytettiin ensimmäisen kerran myös UH-1H -helikoptereista laukaistavia TOW -panssarintorjuntaohjuksia, joilla tuhottiin 24 panssarivaunua, neljä panssariajoneuvoa, 7 kuorma-autoa ja kaksi tykkiä.[ix] Pohjois-Vietnamin suunnitelmia tappio ei muuttanut. Tammikuussa 1973 Etelä-Vietnamin alueella oli 15 Pohjois-Vietnamin armeijan divisioonaa, 220 000 sotilasta.

Amerikkalaiset pakottivat vastustajansa neuvottelupöytään Pohjois-Vietnamin strategisilla pommituksilla, joiden kohteena joulukuussa 1972 olivat Hanoi ja Haiphong. Pohjois-Vietnamin kotialueen ilmapuolustus oli tehokasta, mutta ei pystynyt estämään suuria tuhoja. Tammikuussa 1973 rauhanneuvottelut Pariisissa jatkuivat ja johtivat tulokseenkin.

Sota ”toinen käsi sidottuna”

USA:n poliittinen johto halusi välttää sodan eskaloitumisen (laajenemisen Venäjää ja/tai Kiinaa vastaan käytäväksi sodaksi), joten Pohjois-Vietnamin alueelle ei saanut hyökätä maavoimien avulla ja ilmasotakin Pohjois-Vietnamin alueella oli hyvin rajoitettua. Poliittinen johto päätti maaleista kerran viikossa pidetyn lounaskokouksen yhteydessä - aluksi tilaisuuksissa ei ollut edes yhtään sotilasta mukana. Presidentti asetti monia rajoituksia ilmahyökkäyksille. Hanoin ympäristö oli rauhoitettu 48 km säteellä, Haiphongin satamakaupunki 16 km säteellä ja Kiinan rajalla oli 48 km syvyinen turvavyöhyke. Amerikkalaiset tiesivät, että ilmapuolustusjoukoissa oli paljon venäläisiä kouluttajia, joille ei haluttu aiheuttaa tappioita. Myös siviiliväestöä haluttiin säästää. Haiphongin satamassa oli venäläisiä rahti­aluksia, joiden pommittamista piti välttää. Sotilasjohto ja varsinkin ilmavoimien upseerit suhtautuivat näihin rajoituksiin hyvin kielteisesti, koska ne osaltaan estivät tehokkaan toiminnan. Ensimmäinen ilmahyökkäys toteutettiin 2.3.1965, jolloin kohteena oli ammusvarikko Xom Bangissa. Myöhemmin näitä rajoituksia lievennettiin jonkin verran ja myös rajoitusalueille annettiin erikoislupia.

Pohjois-Vietnamin ilmapuolustus

Sodan alussa ilmapuolustuksen kalustona oli lähinnä 57 mm, 85 mm ja 100 mm ilmatorjuntatykkejä, mutta varsin pian myös venäläisiä ilmatorjuntaohjuksia. Venäläisen kenraaliluutnantti Konstantin Rezakovin mukaan Hanoin ilmapuolustus oli Moskovan jälkeen maailman vahvin. Vuonna 1968 Pohjois-Vietnamilla arvioitiin olevan noin 6 000 ilmatorjuntatykkiä eli noin 1 000 kuusitykkistä patteria. Amerikkalaiset arvioivat Pohjois-Vietnamissa olleen enemmän tutkia (500 kpl) kuin heillä.

Ensimmäisen neuvonantajaryhmän väitetään lähteneen Venäjältä Vietnamiin huhtikuussa 1965. Ryhmässä oli noin 1 000 henkilöä, joista pääosa oli ilmatorjuntaohjusalan asiantuntijoita. Aluksi venäläiset toimivat itse avaintehtävissä, mutta taidon parantuessa vastuu siirtyi vähitellen vietnamilaisille. Selvää kuitenkin on, että venäläiset sotilaat ampuivat alas amerikkalaisia koneita.[x]

Vuosina 1965-66 perustettiin kaikkiaan 10 ilmatorjuntaohjusrykmenttiä, 30 tykkirykmenttiä, kaksi hävittäjälentorykmenttiä ja kolme radioteknillistä (tutka) rykmenttiä. Vuonna 1967 ilmapuolustusjoukoissa oli noin 190 000 henkilöä, joista pääosa oli sijoitettu ilmatorjuntayksikköihin.

Eräiden tietojen mukaan Pohjois-Vietnamin alueella Kiinan rajan tuntumassa olisi ollut kiinalaisia ilmatorjuntajoukkoja, ja kiinalaisia sotilaita olisi ollut myös vietnamilaisten ilmatorjuntajoukoissa. Kiinan rajalla olleet ohjusyksiköt pystyivät ampumaan 20-30 km Pohjois-Vietnamin puolelle. Venäläisiä asiantuntijoita oli Pohjois-Vietnamissa enimmillään 39 000, heistä 24 000 sotilaita.[xi]

24.7.1965 tapahtui 50 km Hanoin koillispuolella historian ensimmäinen sotatilanteessa suoritettu ohjuspudotus. Kenraalieversti Anatoli Hjupenen kertoo muistelmissaan, että kysymyksessä oli tuliylläkkö, jossa laukaistiin neljä ohjusta ja pudotettiin kolme F-4C -konetta. Vietnamilaisissa lähteissä mainitaan kaksi konetta, ja amerikkalaiset ovat ilmoittaneet menettäneensä vain yhden koneen. Kuukauden sisällä suoritettiin viisi ohjustorjuntaa, joissa ammuttiin alas 14 konetta ohjuskulutuksen ollessa 18. Kenraaliluutnantti Vladimir Jarusenkon mukaan sodan alussa jokainen maali pudotettiin 1-2 ohjuksella, kun vastustajalla ei ollut käytössä mitään vastatoimia. Eversti Aleksei Petrovin mukaan 274. I1matorjuntaohjusrykmentti ampui alas 23 viholliskonetta 43:11a ohjuksella. Venäläisten ohjusmiesten tilille kirjattiin vv. 1965-66 yhteensä 31 pudotusta.[xii]

Pommitustauon aikana vuonna 1966 amerikkalaiset varustivat koneensa ohjusvaroittimilla ja häirintälähettimillä sekä osan koneista tutkaan hakeutuvilla AGM-45 Shrike-ohjuksilla. Tämä taktiikka tuottikin hyviä tuloksia, sillä ohjuskulutus nousi 12-15 ohjukseen per pudotus. Ilmatorjuntaohjusyksiköt kärsivät myös kalusto- ja miehistötappioita.

Venäläisasiantuntijoiden kertomuksissa todetaan, että tutkaan hakeutuvat ohjukset aiheuttivat aika ajoin suuriakin tappioita, koska Shrike-ohjuksessa oli 177 kg taistelulataus ja ARM-ohjuksessa 635 kg. Kaikkein tuhoisimpia olivat ilmatorjunta-asemia vastaan käytetyt rypälepommit, joille venäläiset antoivat nimen "julma äiti". Emopommin sisällä oli 200 kolmen millin kuulaa. Amerikkalaiset varoittivat joskus etukäteen ohjusyksiköissä olevia venäläissotilaita ilmoittamalla radiossa venäjäksi: "Venäläiset, poistukaa alueelta, aloitamme pommitukset!" Venäläissotilaat noudattivat kehotusta.

Venäläisen lähteen mukaan Vietnamissa tulitettiin vuosina 1965-72 ohjuksilla 1 155 maalia, kulutettiin 2 059 ohjusta ja saatiin alas 421 viholliskonetta. Ilmapuolustuksen johdon ilmoituksen mukaan 7.2.1973 ilmatorjuntajoukoilla oli käytössä 43 taisteluvalmista ohjusjärjestelmää ja 852 ohjusta. Tästä voitaisiin päätellä, että Vietnamiin alun perin toimitetuista ohjusjärjestelmistä yli puolet (52) oli menetetty taisteluissa tai ne olivat rikki, ja ohjuksista 4 747 kpl olisi kadonnut johonkin.

Pohjois-Vietnamin ilmavoimilla oli vuonna 1968 länsimaisten arvioiden mukaan 128 taistelukonetta, joista 100 MiG-15­ ja MiG-17 -hävittäjää, 20 MiG-21 -hävittäjää, 8 Il-28 -pommikonetta, 60 kuljetuskonetta (An­2, An-24, Il-14, Li-2) sekä kuusi Mi-6- ja 20 kevyempää helikopteria. Ilmavoimat sai myös parempia MiG-19C-ja MiG-21PF  -hävittäjiä, jotka tarjosivat jo huomattavan vastuksen amerikkalaisten piloteille. Ilmavoimien henkilövahvuus oli noin 4 500. Pohjois-Vietnamin ilmavoimissa arvioitiin olevan noin 1 000 venäläistä neuvonantajaa.[xiii]

On melko luotettavia tietoja siitä, että Pohjois-Vietnamissa oli hyvinkin paljon pohjoiskorealaisia MiG-pilotteja, jotka saivat tililleen myös ilmavoittoja. On tietoja, joiden mukaan hävittäjäyksiköissä olisi ollut myös kiinalaisia ja venäläisiä pilotteja.

Pohjoisvietnamilaisten tietojen mukaan he olisivat ampuneet hävittäjillään alas yhteensä 138 konetta.

Amerikkalaisten ilmavoittojen määrä oli yhteensä 137 konetta, joista 107,5 kirjattiin F-4 Phantomin tilille. F-4:n voittosuhde (kill-ratio) MiG-21:een oli vuonna 1967 peräti 21:1, mutta sodan lopussa vain 1,06:1.

Ho Chi Minhin polku

Amerikkalaisten tärkeimpänä tavoitteena oli pysäyttää joukkojen ja materiaalin kuljettaminen Pohjois-Vietnamista etelään kuuluisaksi tullutta Ho Chi Minhin polkua pitkin. Nimitys polku on propagandistinen, sillä todellisuudessa se oli 13 645 km pitkä autokelpoinen tieverkosto. Reitit kulkivat Laosin ja Kambodzhan alueiden kautta, joka johti myös niiden alueiden pommittamiseen.  Polttoaineen pumppaamiseksi autokuljetuksia varten rakennettiin vuonna 1968 osittain maan alle piilotettu 5 000 km pitkä putki harjanteiden ylitse ja viidakon läpi.

Vuosina 1966-67 havaittiin lähes 50 000 ajoneuvoa, joista 7 194 tuhottiin ja 3 278 vaurioitettiin.[xiv]

Vuonna 1971 Commando Hunt V-operaation aikana tuhottiin 16 266 ja vaurioitettiin 4 700 ajoneuvoa.

Reitistön suojaamiseksi ilmahyökkäyksiä vastaan armeijakuntaa 559 vahvennettiin ilmatorjunnalla, jota ryhmitettiin uhanalaisille alueille. 1970-luvun alussa käytössä oli vakinaisen armeijan ilmatorjuntarykmenttejä, joiden aseistukseen kuului 37 mm kevyitä tykkejä, mutta myös 57 mm ja 100 mm tutkaohjattuja ilmatorjuntayksiköitä. Komppanioissa oli lisäksi 12,7 ja 14,5 mm ilmatorjuntakonekiväärejä. Amerikkalaisten tiedustelutietojen mukaan alueella oli yli 2 000 ilmatorjunta-asemaa.  

Agent Orange

Vietnamin sodassa suoritettiin suuressa mittakaavassa kasvillisuutta tuhoavien kemikaalien ruiskutuksia viidakkoon. Tarkoituksena oli mm. tuoda näkyviin "Ho Chi Minhin polun" nimellä tunnettu kuljetusreitti, jotta sitä pitkin Etelä-Vietnamiin kuljetettavaa sotavarustusta ja sotajoukkoja olisi nähty tulittaa. Myös omien teiden varsilta yritettiin tuhota kasvillisuutta, ettei vihollisella olisi piilopaikkoja tien välittömässä läheisyydessä. 

Kemikaaliruiskutuksissa käytettiin useita erilaisia "rikkaruohomyrkkyjä", mutta julkisuudessa muistetaan nimi Agent Orange, sillä amerikkalaiset Vietnamin sodan veteraanit alkoivat 1970-luvulla syyttämään sairauksistaan näitä kemikaaliruiskutuksia.

Nämä ruiskutuskoneet olivat eniten ammuttuja koneita. Huhtikuuhun 1969 mennessä ruiskutuksia tehnyt laivue oli kerännyt 4 000 osumaa.

Ruiskutuskokeilut aloitettiin vuonna 1961. Tammikuussa 1971 suoritettiin viimeiset ruiskutukset.

Liittoutuneiden kalusto

USA:n lentokonemäärä vaihteli sodan aikana jonkin verran 1 000 koneen molemmin puolin. Maavoimien ilmatuesta vastanneen USAF:n 7. Ilma-armeijan konemäärä oli suurimmillaan vuonna 1968, jolloin sillä oli 737 taistelukonetta. Meri-ilmavoimilla (Task Force 77) oli tärkeä rooli erityisesti Pohjois­Vietnamin ilmasodassa. Erityisoperaatioiden aikana konemäärää lisättiin tarpeen mukaan. Strategisten ilmavoimien (SAC) B-52 -pommikoneita käytettiin hyvin rajoitetusti ja silloinkin enimmäkseen Etelä-Vietnamin alueella sissien tukialueiden pommittamiseen. Pommituksia suoritettiin myös jonkin verran Pohjois-Vietnamin alueella demilitarisoidun vyöhykkeen pohjoispuolella olevia kohteita vastaan, mutta Pohjois-Vietnamin ydinkohteita vastaan vasta sodan ratkaisuvaiheissa 1972.

Vietnamin sodassa oli mukana enimmillään 3 926 helikopteria (maaliskuu 1970), yhteensä 12 000 helikopteria. Yleisin tyyppi oli UH-1 (7 000).

Etelä-Vietnamin ilmavoimilla oli vuonna 1968 125 taistelukonetta, 80 kuljetuskonetta (C-47, Skywagon), 80 tulenjohtokonetta (O1-A) ja 100 helikopteria (Choctaw). Vastasissitoimintaan soveltuvana rynnäkkökoneena käytettiin vanhoja A-1E Skyraider -koneita, joita oli noin 100 kpl. Hävittäjätorjuntaa varten ilmavoimat sai vuonna 1967 käyttöönsä USAF:lta ensimmäisen laivueen F-5 Freedom Fighter -suihkuhävittäjiä ja seuraavana vuonna Cessna A-37 -rynnäkkökoneita. Tiedustelutehtäviin oli käytettävissä muutama RC-47 -kone. Vuonna 1969 koneita ja helikoptereita oli noin 400 ja vuonna 1971 noin 800. 31.3.1972 Etelä-Vietnamin ilmavoimilla oli 2 058 lentokonetta ja helikopteria. Etelä-Vietnamin ilmavoimien toiminta oli merkittävän laajamittaista. Esimerkiksi marraskuussa 1971 Etelä-Vietnamin ilmavoimat lensivät 2 745 suoritusta, mutta amerikkalaiset vain 218.

Kommunistien kalusto

Sodan alussa kommunistijoukoilla oli Etelä-Vietnamissa vain 7,62 mm ilmatorjuntakonekiväärejä, jotka eivät olleet tehokkaita liittoutuneiden ilmavoimia vastaan. Pian ne saivat kuitenkin Venäjältä ja Kiinasta 12,7 mm ilmatorjuntakonekiväärejä, joilla sai jo tuotettua tappioita sekä lentokoneille, että helikoptereille. Pohjois-Vietnamin vakinaisen armeijan joukkojen mukana Etelä-Vietnamiin tuli 14,5 mm ilmatorjuntakonekiväärejä, sekä 22 mm ja 37 mm ilmatorjuntatykkejä.

Venäjä toimitti Pohjois-Vietnamiin vuosina 1965-1972 yhteensä 95 ilmatorjuntaohjusjärjestelmää ja 7 658 ohjusta. Rykmenttiin kuului neljä ohjusjärjestelmää, P-12MN-valvontatutka ja kaksi tuliannosta per tuliyksikkö. Ohjusjärjestelmät olivat tyyppiä SA-75 Dvina.

Tappiot

Viet Congin ja pohjoisvietnamilaisten joukkojen henkilöstötappiot olivat suuria, esimerkiksi vuonna 1966 noin 73 000 henkilöä. Eräiden tietojen mukaan kenraali Giap olisi myöntänyt menettäneensä 600 000 miestä ja naista vuosina 1965-1968.

Amerikkalaisten lentokonetappiot olivat Vietnamin sodassa 1 566 alas ammuttua ja yhteensä 3 685 konetta. Helikoptereita ammuttiin alas 1 566 kpl, kokonaistappiot olivat 4 682 kopteria.[xv] USA:n ilma-aseen henkilöstötappiot olivat yhteensä 10 671 miestä.[xvi]

Sodassa kuoli 56 948, joista kaatui 46 558 ja haavoittui yli 200 000 amerikkalaista sotilasta.

Lopputulos

Aselepo saatiin aikaan pommitusten jälkeen, mutta kun liittoutuneet jättivät etelävietnamilaiset yksin, niin kommunistit saivat myöhemmin vallattua Etelä-Vietnamin. Siitä taas seurasi heti sodan jälkeen etelävietnamilaisten pakolaisaalto (135 000 henkilöä) länteen ja vuonna 1975 545 000 lisää.

USA:n asevoimat voittivat sodan, poliitikot hävisivät

Lainaan historian dosentti Markku Ruotsilaa: "Yhdysvallat ei myöskään hävinnyt Vietnamin sotaa. Se saavutti tavoitteensa, kun sota päättyi Etelä-Vietnamin itsenäisyyden taanneeseen Pariisin sopimukseen. Kyseinen sopimus syntyi heti, kun presidentti Richard Nixon oli käynnistänyt sodan niin sanotun eskalaation eli luopunut niistä keinotekoisista poliittisista rajoitteista, jotka siihen asti olivat estäneet sen täysimittaista käymistä.

Rauhaa oli Pohjois-Vietnamin kommunisteille tarjottu jo usean vuoden ajan, mutta he eivät olleet kiinnostuneita ennen kuin Nixonin eskalaatio osoitti, kuinka rauhasta kieltäytyminen ei sittenkään kannattanut.

Sotilaallisesti Yhdysvallat voitti Vietnamissa. Se kukistui vain kotimaassa. Suuri osa 1960- ja 1970-lukujen amerikkalaisia sodanvastustajia oli kommunisteja, jotka avoimesti pyrkivät paitsi Pohjois-Vietnamin voittoon, myös vallankumoukseen kotona.

Jälkimmäistä tavoitetta he eivät saavuttaneet, mutta yleisen mielipiteen he käänsivät sotaa vastaan. Tämän takia Yhdysvaltain kongressi sääti vuonna 1973 lukuisia lakeja, jotka eväsivät presidentiltä sodan jatkamisen edellytykset ja tekivät mahdottomaksi Pariisin rauhansopimuksen toimenpanon valvonnan. Tämän kun Pohjois-Vietnam sai tietää, se jatkoi sotaa, otti vallan ja aloitti punaterrorinsa."[xvii]

Punaterrori

Lainaan historian dosentti Markku Ruotsilaa: "Tosiasiassa Yhdysvaltain Vietnamista vetäytyminen tuotti pitkäaikaisen kansanmurhan, diktatuurin ja terrorismin kierteen. Vetäytyminen loi Kaakkois-Aasiaan valtatyhjiön, jonka kommunistinen Pohjois-Vietnam päätti väkivalloin täyttää siitä huolimatta, että vuoden 1973 Pariisin rauhansopimuksessa se oli sitoutunut kunnioittamaan vapaan Etelä-Vietnamin itsenäisyyttä. Kun amerikkalaiset joukot poistuivat, Pohjois-Vietnam valloitti Etelä-Vietnamin ja aloitti kaikkien vastustajiensa massiivisen vainon.

Tämän systemaattisen, vuosikymmeniä jatkuneen punaterrorin aikana surmattiin ainakin puoli miljoonaa "toisinajattelijaa". Vastaava määrä suljettiin niin sanottuihin "uudelleenkoulutusleireihin". Vietnamin punaterrori tuotti myös yli miljoonan venepakolaisen aallon, joista puolet hukkui Etelä-Kiinan mereen.

Kamputseassa Yhdysvaltain vetäytyminen toi valtaan kommunististen puna-Khmerien hirmuhallinnon, joka kylmän järjestelmällisesti murhasi miltei kolme miljoonaa ihmistä ja orjuutti miljoonia muita. Kyseessä oli yksi ihmiskunnan historian suurimmista kansanmurhista - suora seuraus Yhdysvaltain vetäytymisestä, josta Vietnamin sodan häviämisestä vastuulliset sodanvastustajat eivät halua puhuttavan.

Vietnamin ja Kamputsean kommunistit surmasivat enemmän viattomia ihmisiä pelkästään kahtena ensimmäisenä vallassaolovuotenaan kuin oli kuollut koko sinä kolmentoista vuoden kautena, jonka ajan Yhdysvallat liittolaisineen oli heitä vastaan sotinut.

Tämän lisäksi Yhdysvaltain vetäytyminen ja siitä seurannut pelotusvoiman ja uskottavuuden menetys rohkaisivat Neuvostoliiton aloittamaan uuden, systemaattisen vallanlevityskampanjan Aasiassa, Afrikassa, Arabian niemimaalla ja Latinalaisessa Amerikassa.

Ennen Ronald Reaganin valtaantuloa Yhdysvallat ei juurikaan pannut vastaan, koska sen johtajat pelkäsivät Vietnamin "virheen" toistamista. Tuloksena oli kommunistien valtaanpääsy (ja tätä seurannut punaterrori) myös Laosissa, Jemenissä, Afganistanissa, Nicaraguassa, Grenadassa, Etiopiassa, Mosambikissa ja Angolassa."[xvii]

Vietnamin sodasta yksityiskohtia englanniksi

Sota kronologisesti ja numeroina: http://www.historyplace.com/unitedstates/vietnam/

 

[i] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 132

[ii] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 311; Lane John J. Jr, Command and Control and Communications Structures in Southeast Asia, 1981, sivut 177-178

[iii] J. Michael Cleverley, Lauri Törni, 2003, sivu 288

[iv] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 311

[v] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 313

[vi] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 314

[vii] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 314; Cuong Ngo-Anh, Die Vietkong, 1981, sivut 100-103

[viii] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 320; Harrison James, The Endless War, 1982, sivut 284-285

[ix] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 320; Chinnery Philip, Vietnam - the Helicopter War, 1991, sivut 162-163

[x] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 343; Mihail Pervov, Zenitnoe raketnoe oruzie protivovozdushnoj oboroni strani, 2001, sivut 232-235

[xi] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 343; Hjupenen A. J, Boevoe bratstvo kreplo tshistim nebom Vietnama, Nro 8, 2002, sivut 26-27

[xii] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 344; Mihail Pervov, Zenitnoe raketnoe oruzie protivovozdushnoj oboroni strani, 2001, sivut 231-242

[xiii] Military Balance, 1968-69, sivu14

[xiv] William Momyer, Air Power in three wars, 1978, sivu 214

[xv] Ahti Lappi, Ilmatorjunta Kylmässä sodassa, 2003, sivu 321; Littauer & Uthoff, The Air War in Indochina, 1972, sivu 283

[xvi] Shelby Stanton, The Rise and Fall of on American Army, 1985, sivu 346

[xvii] http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:8:0:0:0;4:9:0:0:0;4:139:0:0:0;4:140:0:1:2007-07-22,104:140:473775,1:0:0:0:0:0:

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle

free counter