Toinen Tshetshenian sota
Kuorsalo:
”Venäjän imperiumin perittyjä
viisauksia on ollut aloittaa uusi sota sisäpoliittisten kriisien voittamiseksi.
Imperiumin yhä alistamista vieraista kansoista tshetsheenit ovat olleet itsepäisimpiä.
Vuonna 1999 he olivat taas kuin tarjottimella valmiina kuritettaviksi juuri
silloin, kun Moskovan valtakeskus tarvitsi yhteisen ja yleisen vihan kohdetta.
Aivan kuin viisi vuotta aiemmin ensimmäisen Tshetshenian sodan aikana myös
1999 melkein kaikki venäläiset toivoivat tshetsheenien nujertamista tai jopa hävittämistä.
Salaiset palvelut kävivät työhön tshetsheenikysymyksen valjastamiseksi
presidentin vaalien voittamiseen. Kaksi venäläisupseeria Yuri Felshtinsky ja
Alexander Litvinenko dokumentoivat vuonna 2002 ilmestyneessä kirjassaan Blowing
up Russia: Terror from Within neljä tapahtunutta ja yhden kesken jääneen
asuintalon räjäytyksen Venäjän kaupungeissa kesällä 1999. He osoittavat
FSB:n upseerien olleen mukana räjäyttämässä kerrostaloja, joissa kuoli
yhteensä satoja ihmisiä. He selvittivät räjähdysaineiden laadun ja
osoittivat niiden tulleen läheisiltä valtion asevarikoilta. Kirja dokumentoi
vaivalloisen täsmällisesti tiedonkulun ja räjäytysten jälkihoidon eri
vaiheet ja selvittää työssä mukana olleiden upseerien aiempia terroritekoja.
Felshtinsky ja Litvinenko torjuvat kirjassaan Venäjän johdon syytökset
tshetsheenejä vastaan ja toteavat todistaneensa, että salaiset palvelut ja
ennen kaikkea FSB olivat terroritekojen takana. Todisteita on paljon. Jatkuvana
todistuksena palvelee yhä se erittäin merkillinen seikka, etteivät
viranomaiset ole erityisemmin välittäneet tutkia räjäytyksiä jälkeenpäin
eivätkä yrittää aktiivisesti saada kiinni syyllisiä. Sen sijaan viranomaiset
aloittivat oitis vihakampanjan tshetsheenejä vastaan. Kun yksi
tshetsheenikomentaja joukkoineen oli yhä hämäriksi jääneiden vaiheiden jälkeen
tehnyt kesällä 1999 iskun naapuritasavaltaan Dagestaniin, oli kostosodan
aloittaminen Moskovasta ja Venäjältä katsottuna aivan luontevaa. Se kuului
omalla tavallaan FSB:n lakisääteisiin velvollisuuksiin, koska palvelun tehtäviä
on myös taistelu separatismia ja etnisiä häiriöitä vastaan. Kun talonräjäytykset
todettiin oikopäätä ja asiaa tutkimatta tshetsheenien töiksi, kuvaan tuli
mukaan myös terrorismin vastainen taistelu, sekin FSB:n leipälajeja.”[i]
Käännän tähän suomeksi Viron ”hesarin” Postimees-sanomalehden artikkelin 11.3.2000 Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n (entiseltä nimeltään KGB) ”harjoituksesta” Rjazanissa Venäjällä. FSB yritti räjäyttää 13 kerroksisen asuinrakennuksen päivää ennen kuin Venäjä hyökkäsi Tshetsheniaan (Toinen Tshetshenian sota, joka jatkuu edelleen). Tämä olisi ollut osa ”Mainilan laukauksia” – tekosyy hyökätä Tshetsheniaan.
Kadri Liik, Rjazan-Moskova
”46-vuotias
Aleksei Kartofelnikov saapui yhdessä vaimonsa ja vihanneskuorman kanssa
huvilaltaan 22.9.1999 illalla. Kello oli 20.30 kun Aleksei käveli asunnolleen,
13-kerroksiseen asuintaloon, vietyään
autonsa autotalliin.
Talon
edessä hänen huomionsa kiinnitti valkoinen auto, Lada 07. Aluksi
linja-autonkuljettaja Aleksei tutki autoa yksinkertaisesti ammattiautoilijan
kiinnostuneesta näkökulmasta – uusi auto, uutta mallia, hänen tietääkseen
sitä mallia ei ollut vielä Rjazanissa nähty. Sitten hän katsoi
huolellisemmin, koska auto oli kummallinen – rekisterikilven se osa, joka näytti
paikkakuntaa, oli peitetty paperilla. Paperille oli kirjoitettu huopakynällä
62, joka on Rjazanin tunnus. Mutta alla oli jotakin muuta. ”Ymmärsin heti,
että jotakin on väärin!”.
Kummallinen
auto
Moskovassa
oli räjäytetty kaksi suurta asuintaloa juuri hiljattain, koko valtio oli
hysteriassa ja etsi pommeja. Siitä syystä Aleksei kuuli valitessaan
puhelimella numeron 02, vain varattuäänen. Sen jälkeen hän soitti Rjazanin
paikalliselle miliisille, mutta sinä aikana auto ennätti jo lähteä. ”No
mitä sitten, että lähti, saattoivat jättää jotakin kellariin”. Aleksei
arvasi. ”Hyvä on, tulemme katsomaan,” sanoivat miliisit.
Samanaikaisesti miliisiin soitti myös Aleksein naapuri Vladimir Vassiljev. Hän oli tullut kotiin hieman myöhemmin ja jäänyt samoin ihmettelemään uutta 07-että, joka parhaillaan lähti kolmen ihmisen kera. Mitä ihmettä – auton keulassa olevan rekisterikilven mukaa kyseessä oli Rjazanin auto, mutta takana oleva numero, koodi 77, oli Moskovasta. Yksi paperi oli pudonnut. (Myöhemmin ko. auto pysäytettiin, mutta jouduttiin päästämään menemään, kun autossa olijat näyttivät FSB:n virkamerkkiä – jp)
Aleksein
tytär, 24-vuotias sairaanhoito-opiskelija Julia lähti alas kadulle ja näytti
juuri paikalle saapuneille kolmelle miliisille kellarinoven. Itse hän jäi
odottamaan. ”Jonkin ajan kuluttua he tulivat ulos ja sanoivat löytäneensä
neljä säkkiä,” kertoo Julia. ”Ajattelin, että vitsailevat. Siellä oli
yksi nuori miliisi, ajattelin, että hän haluaa yksinkertaisesti pelotella
minua, mutta sitten näin, että hän itse oli kauhuissaan.”
Koko rakennus oli jo evakuoitu tunti Aleksein kotiintulon jälkeen. Kevyesti pukeutuneet ihmiset seisoivat viileässä syysillassa ja katsoivat kun heidän piiritetyn talonsa ympärillä työskentelivät miliisit, pioneerit, pelastuspalvelu ja Rjazanin alueen FSB. ”Vaimo tuli suoraan ammeesta, märkänä, vetäisi työtakin päälleen ja siten, vettä tippuvin hiuksin, suoraan ulos,” naureskeli Aleksei. ”Iltaruoka oli valmis, mutta me emme ennättäneet syödä.”
Rjazanin
aluehallinnon räjähdysaineasiantuntijoiden tekemä analyysi näytti, että
Novosjolovinkatu 14/16 rakennuksen kellarista löydetyissä sokerisäkeissä oli
heksogeenia – samaa räjähdysainetta, millä räjäytettiin rakennukset niin
Moskovassa kuin muuallakin. Kellomekanismi oli asetettu räjäyttämään kello
5.30 aamulla. Rakennuksen asukkaat, jotka viettivät kylmän yön lähellä
olevassa elokuvateatterissa, saivat tietää asiasta suunnilleen
samanaikaisesti, kun linja-autoasemalta tultiin noutamaan Alekseita töihin.
”Juuri
nyt se olisi räjähtänyt…”
”Kävin
autotallissa ja ajoin omalla bussillani takaisin, kun kuulin radiosta
uutisia,” Aleksei muistelee. ”Sanoivat, että Rjazanissa piti räjähtää
kello puoli kuusi. Katsoin kuinka se seisoi pystyssä ja kuvittelin, että nyt
se räjähtäisi…”
Aleksein
vaimo olisi halunnut jäädä yöksi huvilalle. ”Ja nyt siinä katsoessani
rakennusta, ajattelin, että jos olisimme jääneet huvilalle, ehkä olisikin räjähtänyt.
Mutta lapset olivat täällä. Ja silloin minua alkoi pelottamaan.”
Novosjolov
14/16 sijaitsee Rjazanin kaupungin laidalla kamalassa nukkumalähiössä,
samanlaisessa paikassa, jollaisessa räjähdykset tapahtuivat Moskovassakin.
Samoin Kashiiran maantiellä räjäytetty talo oli tiilinen – joka tarkoittaa,
että räjähdyksestä ei olisi jäänyt eloon käytännössä ketään.
Talon
alla on ympäri vuorokauden avoin kauppa, ilmeisesti uhreja olisi tullut myös
siellä. Yhden rakennusinsinööriasukkaan mielestä myöskään samanlaiset
tiilitornit naapurissa eivät olisi kestäneet räjähdystä. Domino-efektinä
sortuessaan ne olisivat tuoneet enemmän uhreja kuin kaikki edeltäneet räjähdykset
yhteensä.
Kului
kaksi päivää ja sitten FSB:n pääjohtaja Nikolai Patrushev sanoi, että räjähdys
ei uhannut rjazanilaisia – kyseessä oli FSB:n organisoima harjoitus. Ja säkeissä
oli ollut tavallinen sokeri, Rjazanin FSB:n kaasuanalysaattori, joka näytti
heksogeenia oli ollut yksinkertaisesti rikki.
Rjazanissa
kukaan ei usko häntä. Ja Moskovassa, jossa on nähty, kuinka räjähdykset ja
Tshetshenian sota (joka muuten alkoi 29.9, päivä sen jälkeen, kun Rjazanista
löydettiin räjähdysainesäkit) ovat olleet hyödyllisiä tietyille
poliittisille voimille, uskotaan sitä vielä vähemmän.
Tavallisimmat
kysymykset kuuluvat, että miksi harjoitus tapahtui vain Rjazanissa? Miten voi
harjoitus, jossa pitäisi testata paikallisten viranomaisten kykyjä, riippua
vain tavallisten yksinkertaisten asukkaiden huomiokyvystä – sillä jos
Aleksei ei olisi alkanut ihmettelemään autoa, niin paikallinen miliisi ei
olisi tiennyt asiasta mitään? Ja miksi annettiin ihmisten palella koko yö,
jos Moskovassa tiedettiin, ettei ollut vaaraa? Olisi voinut kahden tunnin
kuluttua päästää heidät koteihinsa, eikä kahden päivän kuluttua sanoa,
että testasimme.
Venäjän
yksi vähistä riippumattomista lehdistä Novaja Gazeta kirjoittaa, että myöskään
Rjazanin kaasuanalysaattori ei saanut näyttää väärin. Sattumalta juuri
Rjazanissa on yksi Venäjän parhaista räjähdeasiantuntijoiden yksiköistä,
sellaista ei ole ei Moskovan FSB:llä, eikä pelastuspalvelulla. Heidän
laitteistonsa on huipputasoa maailmassa. Ei ole myöskään mahdollista, että
analysaattorissa olisi säilynyt jonkun aiemman mittauksen jäänteet – sillä
sitä puhdistetaan säännöllisesti ja heksogeeniä sillä ei ollut testattu
vuosiin.
Sokerisäkit
vietiin Moskovaan
Todennäköinen
ei ole myöskään talon asukkaille myöhemmin kerrottu versio, että säkkejä
oli imeytetty räjähdysaineella, että saada realistinen kuva. Novaja Gazetan
tietojen mukaan eivät kyseiset viranomaiset harjoittele oikealla räjähdysaineella
ja että olisi mieletöntä sekoittaa siviilit sellaiseen harjoitukseen.
Jostakin syystä säkkien luona oli arvokas räjäytin, harjoitukseen olisi
voinut käyttää mallia.
Ja
jostakin syystä sokerisäkit vietiin Moskovaan heti kun ne löydettiin – pois
Rjazanin miliisin ulottuvilta. ”No miksi, jos se oli sokeria?” ihmettelee
onneton talon asukas Natasha Gribashova. ”Olisivat sitten jakaneet asukkaille
– meillä kaikilla on vähän rahaa, kuluisi kummasti.”
Vielä
epäilyttävämmäksi asian tekee asian salaaminen. Moskovan FSB:n olisi ollut
helppoa poistaa kaikki epäilykset näyttämällä harjoitusta koskeva päiväkäsky,
selittäen harjoituksen motiivit ja päästämällä toimittajat kaikkien
asianomaisten luo. Mutta Moskova ei kommentoi, ja on kieltänyt sen myöskin
Rjazanin taholta.
Vaikenemisharso
Minun
ja minun USA-laisen toimittajaseuralaiseni käynti Rjazanin miliisiosastolla oli
siitä syystä yhtaikaa hyvin vähän ja hyvin paljon kertova.
”Päivää,
me olemme toimittajia ja me olemme kiinnostuneita siitä harjoituksesta mikä
teillä oli täällä syyskuussa,” esittelimme itsemme.
”Mikä-mikä”
kysyi virkapukuinen mies lasin takaa.
”Harjoitus,”
kertasimme.
”Pommeista
kysyvät,” tönäisi toinen virkapukuinen omaa ymmärtämätöntä
kollegaansa.
”Ahaa,”
ymmärsi tämä ja vaati meidän dokumentteja. Tutkittuaan niitä pari minuuttia
huolellisesti hän tiedotti hyvin asiallisesti, että kaikki kysymykset tulee
esittää Moskovaan, FSB:lle, ”sillä he järjestivät harjoituksen”.
Novosjolovin
kadun asukkaat aikoivat aluksi haastaa FSB oikeuteen, vaatia henkisen kärsimyksen
korvaamista – sillä monille aiheutui tapahtuneesta ongelmia sydämen tai
verenpaineen kanssa, lapset ei voineet enää nukkua… Sitten he luopuivat,
sillä ovat yksinkertaisia köyhiä provinssista, ja siten pelkäsivät haastaa
Moskovaa oikeuteen. He hyväksyivät sen, että rakennukseen rakennettiin uusi
tuulikaappi ja asennettiin koodilukko.
Mutta hämmennys ei häviä. ”Hyvin kummallinen tapahtuma,” toistavat niin Aleksei, Julia kuin Natashakin uudelleen ja uudelleen. ”Miksi juuri meitä? Ja kuka? Miksi?”.”[ii]
Materiaalia kerrostalojen räjäytyksistä olisi huomattavan paljon. Valitettavasti sitä kaikkea ei voi ottaa tähän. Suosittelen Suomi-Tshetsheniaseuran kotisivuja. Se seura EI ole mikään islamistien, sen kummemmin kuin myöskään ryssien hyysääjien yhdistys.
Venäjän sodankäyntitapoja Tshetsheniassa
Tshetshenian sodasta on hyvin
tunnettu tieto panssarieversti Juri Budanovin rikos, jossa tämä kuristi ja
raiskasi tshetsheenineitokaisen (en tiedä kummassa järjestyksessä), joten en
käy yksityiskohtia tässä lävitse. Mielenkiintoista on ollut kuitenkin
seurata vuosikausia jatkunutta oikeusprosessia, jossa häntä ei olla mitenkään
saatu tuomittua kärsimään rangaistusta rikoksestaan. Tyypillinen oli myös hänen
puolustautumisensa oikeudessa: ”jos minut tuomitaan, niin sitten pitää
tuomita puoli miljoonaa muutakin venäläistä sotilasta”.
Nordberg:
”Tshetshenian toisessa sodassa
tapahtui kaikkea muutakin mahdollista ja mahdotonta. Neuvostoliitto
allekirjoitti Geneven sopimuksen jo toisen maailmansodan lopulla. Sen pitäisi
merkitä sitä, että myös Venäjän asevoimat noudattaa sopimusta. Antautuneita
siviilejä sekä taistelujoukkoja on kohdeltava sopimuksen mukaan humaanisti, ja
sotavankien kaikkinainen väkivaltainen käsittely sekä teloittaminen on
kielletty. Punaisen Ristin työntekijöitä kävi myös koulutuksen aikana
tukikohdissa kertomassa ihmisoikeuksista ja sodan säännöistä. "Ne
yrittivät opettaa meille kaiken maailman joutavuuksia, niin kuin että siviilejä
pitää kohdella 'kohteliaasti' sota-aikana. Sanon suoraan, että siitä ei
seuraa mitään hyvää. - - [Tshetsheniassa] Siviilien on pelättävä. Muuta
keinoa ei ole."
Vaikka
sotilaat tietävät, että teloitukset ja muut ihmisoikeusrikkomukset ovat väärin,
niitä ei kuulemma voi sodassa väistää. Joskus ne ovat jopa välttämättömiä.
Venäläinen upseeri (25) perusteli asiaa näin: "Mitä sääntöjä? Mikä
Geneven sopimus? Mitä sitten, vaikka Venäjä on sen allekirjoittanut? Minä en
ole sitä allekirjoittanut, yksikään kavereistani ei ole sitä
allekirjoittanut. - - Nämä säännöt eivät toimi Venäjällä."
Sotilaat saattavatkin "luottaa siihen, etteivät esimiehet ryhdy vakavasti
tutkimaan rintaman väärinkäytöksiä. He uskoivat esivallan puhuvan yhtä
julkisuudessa, mutta toisaalta sulkevan silmänsä sotarikoksilta. Venäjän
armeijassa ei ole tapana rangaista sellaisista." Muutamat sotilaat ovat lisäksi
kertoneet, että tutkijat jopa auttavat peittelemään julmuuksia.
Mielipideilmasto
johti käytännössä siihen, että venäläiset eivät juuri ottaneet
Tshetsheniassa vankeja. Kiinni saadut ammuttiin joko heti, "matkalla [300
kilometrin päässä olleelle] lähimmälle poliisiasemalle" tai sen jälkeen,
kun heitä oli ensin lyöty ja kidutettu kuumalla pistimellä. Erästä
naispuolista tshetsheenitarkka-ampujaa käsiteltiin erityisen kekseliäästi.
"Me revittiin se kahtia kahdella panssariautolla, sidottiin se nilkoista
rautalangoilla autoihin. Verta tuli paljon, mutta pojat tarvitsivat sitä. Tämän
jälkeen monet pojista rauhoittuivat. Me tehtiin oikeutta pojille, ja pojille se
oli tärkeintä." Ryöstely ja kapinallisiksi epäiltyjen teloittaminen
ampumalla olivat kuitenkin yleisimpiä rikoksia. Summittainen tappaminen ei
kohdistunut vain kapinallisiksi epäiltyihin. "Muuan 35-vuotias armeijan
upseeri kertoi hukuttaneensa viisihenkisen perheen, neljä naista ja yhden
miehen näiden omaan kaivoon." (Reynolds 2000.)
Länsimaiseen
uutislevitykseen tuli vuoden 2000 helmikuun lopulla baijerilaisen
N24-televisioyhtiön kuvanauha. Siinä hinattiin tshetsheenimiestä Venäjän
armeijan kuorma-autolla pitkin mutaista peltoa. Kuvanauhan toinen otos näytti,
kuinka venäläissotilaat täyttivät joukkohautaa silvottujen ja
pahoinpideltyjen tshetsheenien ruumiilla. Osalta puuttuivat korvat. Monien kädet
sekä nilkat oli sidottu, mikä osoitti, että he eivät olleet kuolleet
ainakaan taistelussa. Siihen ei yleensä lähdetä omat raajat sidottuina, eikä
ruumiin raajoja tarvinnut kaiketi sitoa Tshetsheniassakaan. BBC ilmoitti
julkistamisen jälkeen, että osa sen hallussa olleesta materiaalista oli liian
järkyttävää, jotta sitä
olisi voinut esittää julkisesti. (Tiittula 2000b, A 16; Koponen 2000e.)
Venäjän
turvallisuusjoukot syyllistyivät kiduttamiseen, tappamiseen, ryöstelyyn, hävittämiseen
ja muihin ihmisoikeusrikoksiin. Tshetsheniaan perustettiin myös lukuisia kidutuspaikkoja,
joihin saatiin asiakkaita hallinnollisten pidätysten ja laittomien
vangitsemisten yhteydessä. Monet turvallisuusiskuissa pidätetyt eivät edes
tienneet, missä heitä kidutettiin, koska silmät peitettiin kuljetusten
ajaksi. Hakkaaminen ja pieksäminen olivat tavanomaisimpia kidutuskeinoja.
Niiden lisäksi kuulusteluissa käytettiin mitä mielikuvituksellisempia
menetelmiä, joiden valikoimassa oli todella kekseliäitä ja teknistä
innovaatiota osoittavia konsteja.
Erään
tshetsheenimiehen (22) pää kasteltiin ja hänen korviinsa kiinnitettiin
metalliset pyykkipojat, joihin johdettiin sähköä. Sähkösokki kesti useita
sekunteja, ja se toistettiin viisi kertaa. Sitten kidutettava sidottiin kiinni
tuoliin ja hänen rintaansa leikattiin veitsellä ristin kuva. Toista pidätettyä
(49) potkittiin kuten jalkapalloa. Kolmas tshetsheeni (38) joutui viettämään
kolme päivää venäläisten vankina maakuopassa, jossa oli hänen lisäkseen
10 muuta miestä. Maakuoppiin säilöttyjen vankien päälle kaadettiin roskia,
eikä edes selleihin päässeille ollut sänkyjä, peitteitä, ei usein edes ämpäriä
tarpeiden tekemistä varten. Vangit eivät saaneet venäläisiltä ruokaa eivätkä
juomaa, vaan heidän oli hankittava sitä sukulaistensa avulla. Venäläiset
sotilaat varastivat tällöin osan ruokalähetyksistä. (AJ 2002; Parkkonen
2002j; Vairimaa 2001; Washington-STT-AFP 2001.)”[iii]
”Omien joukkojen julmuuksien käsittely on Venäjällä vaikeaa, sillä 50-60 prosenttia kansasta kannatti Tshetshenian toista sotaa. Kremlin viranomaiset sanoivat myös tekevänsä kaikkensa löytääkseen ja rangaistakseen ihmisoi-keuksia rikkoneet. Kentällä kaikki oli kuitenkin toisin. Syyttäjäviranomaiset eivät puutu sotilaiden mielivaltaisuuksiin (Hämäläinen, Timo 2002). "Muuan upseeri (23) muisti, miten sotilassyyttäjän viraston ja kansallisen turvallisuuspalvelun FSB:n tutkijat olivat auttaneet hänen yksikköään peittelemään sotarikoksia, esimerkiksi vankien summittaisia teloituksia." "FSB:n upseerit kirjoittivat aina raportteihinsa 'sai surmansa ristitulessa'. Ne eivät koskaan ilmiantaisi meidän sotilaita. Aina ollaan ymmärretty puolin ja toisin. Sama juttu, jos poikasi tappaa bandiitin. Veisitkö hänet poliisiasemalle? Et tietenkään." (Reynolds 2000.)”[iv]
Otetaan
vielä ote Novaja Gazetan toimittajan Anna Politkovskajan kirjasta Toinen
Tshetshenian sota. Politkovskaja kuvaa kirjassaan Venäjän viranomaisten
”sodankäyntitapoja”: ”Tovzenin kylästä kotoisin oleva Rozita pystyy hädin
tuskin liikuttamaan huuliaan. Hänen silmänsä ovat luonnottomasti pysähtyneet
ja katsovat jonnekin sisäänpäin. Rozitan on yhä vaikea kävellä: jalkoihin
ja munuaisiin koskee. Kuukausi sitten hän joutui suodatusleiriin – kuten hän
sitä kutsuu – koska ”oli piilotellut talossaan sissejä”. Juuri näin
sotilaat hänelle karjuivat.
Rozita
ei ole enää nuori. Hänellä on paljon lapsia ja muutama lapsenlapsi. Nuorin,
kolmevuotias, ei puhunut ennen venäjää, mutta nähtyään mummoaan
laahattavan pitkin lattiaa hän huutaa nykyään koko ajan: ”Maahan!
Lattialle!”.
Rozita
haettiin kotoa aamunkoitteessa, kun kaikki olivat nukkumassa. Talo piiritettiin
eikä hänen annettu ottaa tavaroita mukaan. Sitten hänet heitettiin
maakuoppaan joukko-osaston alueella.
-
Lyötiin, potkittiin?
-
Kyllä, kuten meillä tavallisesti.
Rozita
istui kyykyssä kuopan maalattialla kaksitoista vuorokautta. Kuoppaa vartioivan
sotilaan tuli häntä yöllä jotenkin sääli, ja hän
heitti matonpalan. - Laitoin alleni. Sotilas, onhan sekin ihminen, Rozita
liikuttelee huuliaan.
Kuoppa
ei ollut syvä. Metri kaksikymmentä, ei enempää. Siinä ei ollut kattoa,
mutta suoraksi ei voinut nousta: päälle oli ladottu hirsiä. Rozita kyykki ja
istui 12 vuorokautta matonpalasella. Talvella! Koko tänä aikana häntä
vastaan ei esitetty minkäänlaisia syytöksiä, vaikka hänet haettiin kolme
kertaa kuulusteluun. Nuoret upseerit, jotka olisivat voineet olla hänen
poikiaan, esittäytyivät FSB:n virkailijoiksi ja laittoivat hänelle ”lapsen
kumivanttuut”: toisen käden sormeen työnnettiin kuoritun johdon toinen pää,
toisen käden sormeen toisen johdon pää. Itse johdot heitettiin niskan yli
taakse. – Niin, huusin kovasti kun virta kytkettiin. Mutta kaiken muun kärsin
ääneti. Pelkäsin ärsyttäväni niitä vielä enemmän. Turvallisuuspalvelun
miehet sanoivat: ”Tanssit huonosti. Pitää laittaa lisää.”
Tanssilla
he tarkoittivat Rozitan vartalon kouristuksia. Ja laittoivat lisää virtaa.
-
Mitä ne halusivat?
-
Ne eivät kysyneet mitään.
Samaan
aikaan Rozitan sukulaiset saivat välittäjien kautta samoilta upseereilta tehtäväksi
hankkia rahat lunnaisiin. Heille selitettiin, että on kiire – Rozita kestää
kuoppaa huonosti, ei ehkä kestä. Aluksi sotilaat vaativat summaa, josta kyläläiset
(täällä on nykyään tapana kerätä lunnasrahat yhteisvoimin) sanoivat näin:
vaikka myisi koko kylän, ei silti saisi maksettua. Sotilaat osoittautuivat hämmästyttävää
kyllä joustaviksi ja vähensivät summan kymmenesosaan. Rahat tuotiin, ja
likainen ja pesemätön Rozita, joka pystyi tuskin siirtämään jalan toisen
eteen, astui vapauteen, rykmentin tarkastuspisteeseen. Ja kaatui lastensa
syliin.
On
väliyhteenvedon aika. Vedenon piirin Hottunin kylän laidalla olevassa
tukikohdassa, jonne on sijoitettu puolustusministeriön 45.
maahanlaskurykmentti, 119. laskuvarjorykmentti sekä sisäministeriön,
oikeusministeriön ja federaation turvallisuuspalvelun osastoja, on
keskitysleiri. Kaupallisesti suuntautunut.”[v]
Lisää Politkovskajaa: ”Heinäkuu
2001. Tapaamme Ainan kanssa kuin hän olisi maanalainen tiedustelija ja minä
yhdysmies. Varotoimet ovat kuin vakoilutrilleristä. Aina hankkiutuu
kohtaamispaikkaamme salaisia polkuja pitkin sotkien reitit ja ilmoittamatta edes
naapureilleen, minne hän on menossa ja miksi. Valitettavasti vain emme ole
maanalaisia ja meitä kerta kaikkiaan inhottaa tilanne, johon vallanpitäjät
ovat meidät pakottaneet. Ainahan on vain leski Mahketystä, minä taas
toimittaja, joka haluaa tietää, miksi Mahkety on jo muutaman kuukauden ajan
ollut piiritettynä ja eristettynä ulkomaailmasta.
-
Tiedättekö, juuri vastikään tapettiin se kuljettaja, joka uskaltautui
silloin helmikuussa ajamaan Shaliin ilmoittamaan Tshetshenian ulkopuolelle, että
teidät on pidätetty. Häntä varoitettiin, mutta hän sanoi: ”Pitää
pelastaa ihminen.”
-
Miten niin tapettiin?
-
Sotilaat ajoivat kylään, kysyivät nimen ja ampuivat päähän. Se oli 30. kesäkuuta.
Hänen nimensä oli Imran.
Minä
elän siis Imranin hengen hinnalla? … Muistatteko Selmentauzenissa vanhan
talon, missä kävimme tapaamassa neljää miestä, jotka oli ostettu kuopasta
45. rykmentin alueelta?
Muistan
talon erittäin hyvin. Se oli rutiköyhä. Perhe asusteli yhdessä kapeassa
pikku huoneessa, jossa oli alkeellinen uuni, jonka vain metsän reunasta kerätyt
risut pystyivät lämmittämään. Pienet lapset puristautuivat äitiään
vasten ja katsoivat kauhuissaan vierasta, joka muistutti ulkonäöltään niitä
miehiä, jotka olivat kerran vieneet heidän isänsä. Tämän jälkeen isä oli
palannut kotiin henkihieveriin piestynä ja sairaana.
Talon
isäntä itse osoittautui iloiseksi sukkelaksi mieheksi, joka oli syntynyt
samana vuonna kuin minäkin. Hän ei valittanut häntä kiduttaneista
federaaleista, mikä hämmästytti minua. Hän naureskeli ja sanoi pihtien
runtelemia sormiaan hieroskellen: ”Onnettomat… Kaikesta tästähän on
vastaaminen Jumalan edessä. Eikö se ole yhdentekevää, että me nimitämme Häntä
Allahiksi…”
-
Hänetkin tapettiin, Aina sanoo hiljaa. – Tulivat, veivät, ampuivat jossakin
ja viskasivat ruumiin tielle. Kukaan kylässä ei epäile miksi: siksi että hän
kertoi teille kidutuksista. Päätimme pyytää teitä olemaan mainitsematta hänen
nimeään edes nyt. Missään. Että perhe selviäisi. Entä muistatteko sen
mustatukkaisen pojan, joka silloin istui omatekoisella pukkisängyllä isänsä
vieressä? – Tietysti. Hänkin oli sellainen nauravainen, ja rauhoitteli… -
Niin niin, hän puhui teille koko ajan: ”Älkää te hermostuko! Me
tshetsheenit olemme sitkeitä. Minuunkaan ei tartu mikään saasta.”
Niin
hän vastasi kysymykseen, näkeekö hän öisin unta kokemistaan kidutuksista.
– Häntäkään ei enää ole. Tapettu. Tulivat, tarkistivat sukunimen, veivät.
Ruumista eivät heittäneet pois, vaan pakottivat sukulaiset ostamaan. Kaikkiaan
viidestä miehestä, joiden kanssa silloin puhuimme Selmentauzenissa – siinä
hellahuoneessa – kolme on poissa… Entä muistatteko traktorinkuljettajan? Hän
korjasi traktoria Selmentauzenin viimeisen talon luona ja te puhuitte hänen
kanssaan viitisentoista minuuttia. Hän kertoi teille federaalien päällekarkauksista
ja te kysyitte vielä: ”Oletteko nähneet sissejä aikoihin? Milloin he kävivät?
- Tietysti. Ja hän vastasi: ”Siitä on kauan. Vuosi sitten. Tulivat kylään,
istuivat vuorokauden, federaalit lopettivat tulituksen sen vuorokauden ajaksi,
sissit saivat itsensä lämpimiksi, peseytyivät, lähtivät eteenpäin –
silloin alettiin vainota meitä…” Se on hänen kertomuksensa. Olen
tallentanut sen muistikirjaan. – Traktorinkuljettajakin on ammuttu…
Muistatteko ihmisiä, joiden kanssa istuttiin yöllä Mahketyssä, puhuttiin
puhuttiin, puhuttiin? Huoneeseen pakkautui silloin 20 – 25 ihmistä. Heistäkin
puolet on jo kuollut. Muistatteko Taus Tagirovan? Hän kertoi teille niin
paljon, itki. Kaksi hänen poikaansa vietiin suoraan kotoa 45. rykmenttiin, eikä
heistä ole kuultu mitään kahteen kuukauteen, katosivat … Muistatteko
Magomedhdzhijevit? Haronin ja hänen vaimonsa? Haron vietiin, hakattiin kuuden
lapsen silmien edessä ja laahattiin pois, eikä hänestäkään ole kahteen
kuukauteen kuulunut mitään. Ihmiset eivät tiedä mitä, mitä tehdä.
Hautajaisia on joka päivä.
Aina puhuu kuivin silmin. Katson nurkkaan ahdistettua Ainaa, joka muistuttaa joka viides minuutti omista lapsistaan, jotka ovat jääneet Mahketyyn. Häntä kaihertaa ajatus, että hänen ollessaan poissa lapsille voi sattua jotakin. Jos joku kantelee?”[vi]
Staryje Atagin kahdeskymmenes ”puhdistus” Toisen Tshetshenian sodan alusta lukien, 28.1-5.2.2002. Eräs kohtalo:
”TEINIPOJAN TARINA
- Ilahduin, kun meitä lähdettiin viemään ammuttavaksi.
Magomed
ldigovilla, Staryje Atagin toisen koulun 16-vuotiaalla kymmenesluokkalaisella,
on aikuisen kirkas katse. Keskenkasvuisen ruumiinrakenne ja ikäkaudelle
ominainen kulmikas kömpelyys saa katseen vaikuttamaan paradoksaaliselta.
Paradoksaaliselta tuntuu myös se, miten rauhallisesti Magomed kertoo
tapahtuneesta: kahdennenkymmenennen puhdistuksen aikana häntä kidutettiin sähköllä
kuin aikuisia miehiä konsanaan väliaikaisessa suodatuspisteessä, joka oli järjestetty
kylän laitaan. Helmikuun ensimmäisen päivän aamuna, seurauksiltaan pahimpana
puhdistuspäivänä, Magomed pidätettiin kotoaan Nagornaja-kadulta, heitettiin
armeijan kuorma-autoon KamAZiin kuin tukki, ja sitten häntä kidutettiin
komentavien kenraalien nähden. Jossain lähellä taisi häämöttää itse
kenraali Moltenskoikin, ainakin Magomedista oli näyttänyt siltä.
- Ilahduit? Entä vanhemmat? Ajattelitko heitä? Magomedin kulmakarvat ryömivät ylös lapsekkaaksi harjaksi: hän ponnistelee ollakseen puhkeamatta itkuun.
-
Tapetaanhan muitakin.
Tauko
venyy. Vieressä seisoo Magomedin isä, neuvostoarmeijasta eläkkeelle jäänyt
upseeri. Hän levittelee koko ajan käsiään ja toistelee: "Mitä oikein
tapahtuu... Minähän... olin... itse... armeijassa... Minkä tähden?"
-
Oli kylmä, jatkaa Magomed. -
Meidät laitettiin muutamaksi
tunniksi "seinää vasten": kasvot seinää päin, kädet ylös, jalat
levälleen. Pusero avattiin, villapaitaa nostettiin, vaatteita leikattiin takaa
veitsellä, ihoon saakka.
-
Miksi?
-
Että olisi kylmempi. Koko ajan
hakattiin. Jos joku käveli ohi, hän murikoi millä vain käteen sattui. Sitten
minut erotettiin muista, laitettiin maahan ja raahattiin niskasta liejua pitkin.
-
Miksi?
-
Muuten vain. Ne toivat susikoirat. Alkoivat usuttaa kimppuuni.
-
Miksi?
-
Häpäistäkseen, luulisin. Sitten vietiin kuulusteluun. Kolme miestä
kuulusteli. Ne eivät esitelleet itseään. Näyttivät luettelon ja sanoivat:
"Ketkä näistä ovat sissejä? Tiedätkö? Missä niitä hoidetaan? Kuka
on lääkäri? Kenen luona ne nukkuvat?"
-
Entä sinä?
-
Vastasin: "En tiedä."
-
Ja ne?
-
Kysyivät: "Pitääkö sinua auttaa?" Ja ne alkoivat kiduttaa sähköllä:
sitä auttaminen tarkoitti. Ne yhdistivät johdot ja pyörittivät laitetta kädensijasta
kuin puhelinkonetta. Mitä lujempaa ne pyörittivät, sitä enemmän virtaa meni
lävitseni. Kidutuksen aikana ne kysyivät, missä on vanhin veljeni,
wahhabiitti.
-
Onko hän wahhabiitti?
-
Ei. Hän vain on vanhempi, kahdeksantoistavuotias, ja isä lähetti hänet täältä
pois, ettei häntä tapettaisi kuten kylän monia nuoria miehiä.
-
Mitä vastasitte niille?
-
Vaikenin.
-
Ja ne?
-
Taas sähköä.
-
Sattuiko?
Pää
ohuen kaulan päässä sukeltaa alas harteiden alapuolelle, teräviin polviin.
Magomed ei halua vastata. Tarvitsen vastauksen ja toistan:
-
Sattuiko kovasti?
-
Kovasti.
Magomed
ei kohota päätään, hän puhuu miltei kuiskaten: vieressä on isä, ja
Magomedin on noloa paljastaa heikkoutensa hänen edessään.
-
Miksi ilahduit, kun teitä lähdettiin
viemään ammuttavaksi?
Magomed
nytkähtelee kuin kovien kuumekouristusten vallassa. Hänen selkänsä takana on
patteri lääkelaseja ja niissä tiputusliuoksia, ruiskuja, pumpulia, putkia.
-
Kenen nämä ovat?
-
Minun. Munuaiset hakattiin. Ja keuhkot.
Isa,
Magomedin isä, puuttuu puheeseen. Hän on laiha mies, jonka kasvot ovat täynnä
syviä ryppyjä, kuin kanjoneita:
-
Edellisessä puhdistuksessa
vietiin vanhin poika, hakattiin ja sitten päästettiin. Päätin lähettää hänet
kauemmas täältä tuttujen luo. Tässä puhdistuksessa keskimmäisestä tehtiin
rampa. Nuorin on nyt yhdentoista. Käydäänkö kohta hänen kimppuunsa? Yksikään
pojista ei ammuskele, ei polta eikä juo. Miten me voimme elää eteenpäin?
Sanokaa!
Minä
en tiedä, miten. Tiedän vain, että tämä ei ole elämää. Lisäksi tiedän,
miksi näin on käynyt: koska Venäjä sekä Eurooppa ja Amerikka yhdessä sen
kanssa sallivat lasten kiduttamisen 2000-luvun alussa eräässä
eurooppalaisessa getossa, jota virheellisesti nimitetään terrorisminvastaisen
operaation vyöhykkeeksi. Eivätkä geton lapset ikinä unohda sitä.
-
Oli hauska tutustua, sanoo
Magomed. Hän on erittäin hyvin kasvatettu ja taitaisi kopauttaa kantapäät
yhteen hyvästiksi ellei... pimeiden ikkunoiden takana olisi Staryje Atagi. Ja
puhdistus, jossa tämä kaikki on yksi hyttysen inahdus.”[vii]
Miten
sota voitaisiin lopettaa
Katkelma
Ingushian presidentin Ruslan Aushevin haastattelusta vuoden 2000
helmikuun lopussa, haastattelijana toimittaja Anna Politkovskaja:
”-
Miltä teistä vaikuttaa, milloin sota loppuu?
-
Tshetshenian ongelma ei ole
ratkennut eikä ratkea voimankäytöllä. Täytyy etsiä vain poliittista
ratkaisua. Ja se on se vanha tuttu: pitää sopia Mashadovin kanssa. Mutta mitä
me saamme koko ajan kuulla? Hän ei ole laillinen presidentti, on nostettu rikos
syyte ja annettu kansainvälinen etsintäkuulutus... Tällainen katkaisee
poliittisen prosessin. Silloin on sodittava loppuun saakka, menetettävä
sotilaita, upseereita ja siviilejä. Tämän seurauksena me maksamme sodasta
kolminkertaisesti. -- niin kauan kuin Mashadov on tshetsheenien valitsema,
neuvottelupöytään täytyy istua hänen kanssaan. Ei ole mahdotonta, että
kaiken tapahtuneen jälkeen Mashadov itsekin tekee jonkin ratkaisun. Mutta
antakaa hänen tehdä se kunniallisesti.
-
Ovatko rauhanneuvottelut tällä hetkellä mahdollisia jonkun muun kanssa kuin
Mashadovin?
-
Eivät. Niin kauan kuin hän on tasavallan presidentti.
-
Tasavallan, jota
tosiasiallisesti ei ole?
-
Oli tasavalta tai ei, hän on
presidentti, juridinen henkilö. Olkoon huono, hyvä tai heikko, mutta ensimmäinen
henkilö neuvotteluissa on Mashadov. - - Mashadovilla on leima, lippu ja kaikki
muu. Minkä voiman vielä haluatte löytää Tshetsheniasta? Tietysti Moskova
voi vielä tuoda jonkun tshetsheenin ja istuttaa korkealle paikalle, mutta hän
ei ole legitiimi.”[viii]
Kuorsalo:
”Kremlistä katsottuna Putinin
kampanjointi on ollut erittäin menestyksekästä lännen suunnalla. Pietarin
keisarillinen loisto, vodka ja kaviaari ovat hivelleet läntisten demokraattien
itsetuntoa ja estäneet kuulemasta sekä kansanmurhaan tuhoutuvien tshetsheenien
avunhuutoja että Venäjän demokraattien huolta sananvapauden ja samaa tietä
muiden vapauksien tukahduttamisesta.”[ix]
13.2.2004 Venäjän FSB:n agentit murhasivat Qatarissa autopommilla Tshetshenian entisen presidentin ja lastenkirjailijan Zelimhan Jandarbijevin. Kaksi agenteista tuomittiin Qatarissa elinkautiseen vankeuteen, mutta kolmas piti päästää maasta pois, koska hänellä oli diplomaattinen koskemattomuus.
[i] Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen – Salaisen poliisin valtakunta; 2004; sivu 168
[ii] http://www.postimees.ee:8080/leht/00/03/11/valised.htm
[iii] Erkki Nordberg – Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 587
[iv] Erkki Nordberg – Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 589
[v]Anna
Politkovskaja –
Toinen Tshetshenian sota; 2003; sivu 42
[vi] Anna Politkovskaja – Toinen Tshetshenian sota; 2003; sivu 57
[vii] Anna Politkovskaja – Toinen Tshetshenian sota; 2003; sivu 106
[viii] Anna Politkovskaja – Toinen Tshetshenian sota; 2003; sivut 155-156
[ix] Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen – Salaisen poliisin valtakunta; 2004; sivu 187