Afganistan
on kautta historiansa ollut tunnettu siitä, ettei maata ole pystynyt kukaan
valtaamaan - yrityksiä on toki ollut. Katsotaanpa miten tämänkertainen yritys
Venäjän taholta oikein sujui.
Afganistanista tuli tasavalta vuonna 1973, jolloin presidentiksi valittiin entisen kuninkaan serkku, Mohammed Daud Khan. Hänet pantiin viralta huhtikuussa 1978, jolloin Venäjän tukema kommunistinen puolue teki vallankaappauksen. Maahan tuli yli 1 000 venäläistä neuvonantajaa. Muslimioppositio kuitenkin vastusti kommunismia ja Venäjää, joten vuonna 1979 syntyi useita kapinoita, joihin osallistui kokonaisia armeijan divisioonia. Aseellisissa yhteenotoissa kuoli paljon ihmisiä, heidän joukossaan venäläisiä neuvonantajia perheineen. Hallitus ei pystynyt rauhoittamaan tilannetta eikä kukistamaan maahan syntynyttä islamilaista vastarintaliikettä.[i]
Venäjä
hyökkäsi 29.12.1979 Afganistaniin ja miehitti sen.[ii]
Miehitys oli Suomen kannalta kiinnostava siksi, että Venäjällä ja
Afganistanilla oli 5.12.1978 allekirjoitettu sopimus "Ystävyydestä,
hyvistä naapuruussuhteista ja yhteistoiminnasta". Sen neljännessä
artiklassa sopijapuolet lupautuivat "neuvottelemaan keskenään ja ryhtymään
tarpeellisiin toimenpiteisiin maiden turvallisuuden, itsenäisyyden ja
alueellisen koskemattomuuden varmistamiseksi".[iii]
Afganistanin
operaatio alkoi
maahanlaskujoukkojen itsenäisillä iskuilla Kabulin ja Bagramin lentokentille.
Niille laskeutui lyhyessä ajassa maahanlaskudivisioona ja erillinen
maahanlaskurykmentti. Maahanlaskujoukkojen yhteisvahvuus oli 7 700 miestä, 369
BMD-l-panssariajoneuvoa, 79 BTR-miehistönkuljetusajoneuvoa, 20 tela- ja 36
vedettävää tykkiä, 350 ajoneuvoa sekä 1 062 tonnia materiaalia. Ilmakuljetusvaihe
kesti 54 tuntia, käytössä oli arviolta 280 kuljetuskonetta. Maahanlaskujoukot
ja erikoisjoukot valtasivat lyhyessä ajassa presidentin virka-asunnon,
televisiokeskuksen, Kabulin varuskunnan, Yleisesikunnan, sisäasiainministeriön
sekä turvallisuusministeriön rakennukset. Afganistanin
presidentti surmattiin ja tilalle valittiin sopivampi mies. Samaan aikaan rajan
ylitti neljä divisioonaa, kaksi niistä eteni kohti Kabulia ja toiset kaksi
kohti Kandaharia. Ilmasuojana oli MiG-21 -hävittäjiä ja tulitukena Mi-24
-taisteluhelikoptereita.[iv]
Lyhyeksi
ajateltu operaatio kesti yli yhdeksän vuotta ja päättyi Venäjän vetäytymiseen
vuoden 1989 alussa.
Venäjän
joukkojen 40. Armeijan rungoksi vakiintui voimaryhmä, johon kuului
kolme moottoroitua jalkaväkidivisioonaa, kaksi moottoroitua jalkaväkiprikaatia,
kaksi erillistä jalkaväkirykmenttiä, yksi maahanlaskudivisioona ja yksi
ilmarynnäkköprikaati. Joukkojen vahvuus oli aluksi noin 80 000, myöhemmin 110
000-120 000 sotilasta. Erikoisjoukkojen osuus tästä oli 18 000-23 000 miestä.[v]
Venäjän
asevoimien tavanomaiset taisteluopit, jotka oli kehitetty Keski-Euroopan
olosuhteisiin eivät tepsineet afgaanisisseihin. Maahanlasku-, ilmarynnäkkö-,
tiedustelu- ja erikoisjoukoista jouduttiin pian muodostamaan nopeaan toimintaan
kykeneviä vastasissiyksiköitä. Ne kantoivat vuodesta 1983 päävastuun
taisteluista ja kärsivät samalla suurimmat tappiot. Niihin kuului noin 15-20
prosenttia joukkojen kokonaisvahvuudesta: 10 000 laskuvarjojääkäriä, 5 000-7
000 ilmarynnäkköprikaatien miestä sekä osa Afganistanissa olleiden noin 5
000 miehen vahvuisten erikoisjoukkojen tiedustelijoista.[vi]
Maavoimien
tukena oli alusta alkaen vahva ilmavoimakomponentti, joka oli alistettu 40.
Armeijalle. Venäjän ja Venäjän
Afganistaniin asettaman nukkehallituksen ilmavoimilla arvioitiin vuoden 1982
lopussa olleen 281 hävittäjää (mm. MiG-21, MiG-23), 24 pommikonetta
(I1-28) ja 220 helikopteria, joista 48 oli taisteluhelikoptereita (Mi-24),
sekä 76 kuljetus- ja tiedustelukonetta. Vuonna 1985 konevahvuudet olivat
kasvaneet 444 lentokoneeseen ja noin 385 helikopteriin. Kaluston laatu oli myös
parantunut merkittävästi. Pommikoneita (Tu-16, Su-24) käytettiin
strategisiin ilmaoperaatioihin. Vuonna 1988 tähän tarkoitukseen saatiin myös Tu-26.
Tulitukeen oli käytettävissä 150 Su-17- ja Su-25 rynnäkkökonetta,
jotka olivat verrattain uusia tyyppejä. Myös hävittäjiä (MiG-17,-19,-21)
voitiin käyttää maavoimien tukemiseen, koska vastapuolella ei ollut
ilmavoimaa. MiG-21 korvattiin kääntyväsiipisillä MiG-23- ja MiG-27
koneilla. Tiedusteluun ja pommituksiin käytettiin myös An-12- ja An-26
-kuljetuskoneita. Tärkeän iskuvoiman muodostivat 170
Mi-24-taisteluhelikopteria.[vii]
Pääosa
puna-armeijan huoltokuljetuksista, jopa 85 %,
jouduttiin suorittamaan maanteitse,
jolloin kuljetusten suojaaminen oli avainkysymys. Harva tiestö ja
vaikeakulkuinen maasto edesauttoivat sissitoimintaa. Tuliylläköt, miinoitteet,
siltojen räjäyttäminen ja kalliomurrokset hidastivat liikennettä.
Kuorma-autosaattueen matka Venäjän rajalta Kabuliin (400 km) saattoi kestää
useita vuorokausia. Öisin ei voitu liikennöidä ollenkaan se oli sissien
aikaa. Liikenteen suojaaminen sitoi niin paljon joukkoja, että voimaa
offensiiviseen vastasissitoimintaan ei tahtonut riittää. Vuonna 1986 oli 32
pataljoonaa 55:stä sidottu valvonta- ja suojaustoimiin.[viii]
Venäjän
joukot tekivät aika ajoin suuria hyökkäyksiä sissien tukialueille. Panshirin
laakso oli koko sodan ajan sissien hallinnassa, vaikka sinne tehtiin 10 suurta
operaatiota. Venäjän joukot saavuttivat tavoitteensa, mutta eivät pystyneet
pitämään alueita pysyvästi hallussaan.[ix]
Tulitukitehtäviin
käytettiin aluksi tavallisia rautapommeja, jotka osoittautuivat epäluotettaviksi
ja tehottomiksi. Tilalle otettiin (1983) uusia, hidasteisilla sytyttimillä
varustettuja rypälepommeja (RBK-250), jotka voitiin pudottaa
matalammalta ja joilla oli suurempi vaikutus elävään voimaan. Jokaisessa oli
60 kpl pikkupommeja, joiden yhteiseksi vaikutusalaksi arvioitiin 20 000 m2.
Samaan aikaan tuli käyttöön 500 kg aerosolipommeja (FAE, Fuel Air
Explosive), jotka soveltuivat sissien ryhmitysalueiden pommittamiseen. On myös
havaintoja erikoisrakenteisista 500 kg sytytyspommeista, joissa oli herkästi
syttyvää mustaa tervamaista ainetta. Ilmavoimien käytössä oli lisäksi
isoja fosforilla ja magnesiumilla täytettyjä palopommeja, jotka saivat
kohteessa aikaan paikallisen tulimyrskyn. Niitä käytettiin afgaanikylien
terroripommituksissa MiG-21-, MiG23-, Su-17-, Su-24- ja Tu-16 -koneilla. Ilmatorjunnan
välttämiseksi ryhdyttiin vuodesta 1983 alkaen suorittamaan
”mattopommituksia” korkealta Tu-22-, Tu-16- ja Su-24 -koneilla. Esimerkiksi
huhtikuussa 1984 pommitettiin Panshirin laakson kyliä 30:n Tu-16 -koneen voimin
päivittäin. Terroripommituksilla pyrittiin romuttamaan vastarintaliikettä
tukevan siviiliväestön elinmahdollisuudet. Miljoonat ihmiset siirtyivätkin
pakolaisina naapurimaihin.[x]
Afganistanin
ja Pakistanin raja-alueella tapahtui silloin tällöin yhteenottoja myös ilmassa,
kun Venäjän koneet loukkasivat Pakistanin ilmatilaa sissejä jahdatessaan.
Pakistanin ilmavoimien F-16 -hävittäjät ampuivat vuosina 1986-88 alas
ainakin 8 vastustajan konetta.[xi]
Kun
sissien ilmatorjuntakyky parani, niin venäläiskoneet joutuivat pysyttelemään
korkealla, eivätkä siten olleet tarpeeksi tehokkaita sissejä vastaan - tämä
opetus pitäisi ottaa huomioon myös Suomen ilmatorjuntaa kehitettäessä.
Amerikkalaisten avulla
hankittiin vuosina 1982-83 kiinalaisvalmisteisia 12,7 mm (DSchK) ja
14,5 mm ilmatorjuntakonekiväärejä (ZPU-I-2) sekä 23 mm tykkejä.
Aseita toimitettiin sisseille rajan yli Pakistanista, Kiinasta ja Iranista.
Samoja aseita saatiin myös loikkareilta sekä sotasaaliina. Tuhotuista T-55
-panssarivaunuista irrotettiin satamäärin 12,7 mm ilmatorjuntakonekiväärejä
sissien käyttöön. Amerikkalaiset toimittivat sisseille tehokkaampia ampumatarvikkeita,
mm. 12,7 mm fosforisytytysluoteja ja kovaytimisiä panssariluoteja. Näiden
aseiden teho oli riittävä tavallisia helikoptereita ammuttaessa. Venäläiset
pitivät erityisesti 14,5 mm "vuoristoilmatorjuntakonekivääriä"
vaarallisena, sillä sen panssariluoti pystyi lävistämään jopa Mi-24:n
pohjapanssarin. Konekiväärejä käytettiin myös tulitukiaseina väijytyksissä.
Sissit tuntuivat pitävän raskaita ilmatorjuntakonekiväärejä suuremmassa
arvossa kuin ohjuksia, ehkä niiden monikäyttöisyyden takia. Vuonna 1985
saatiin käyttöön myös 40 kpl 20 mm tykkejä (Oerlikon GAI-BOI), jotka
olivat tehokkaita, mutta turhan raskaita mukana kuljetettavaksi. Niille löytyi
käyttöä lähinnä sissien tukialueiden suojana.
Sisseille toimitettiin heti
sodan alkuvaiheessa myös kannettavia ilmatorjuntaohjuksia. Kiinasta saatiin
Strela-2:n kopioita (Hong Ying 3), samoin Egyptistä (Saqr Eye). Sisseille
toimitettiin myös uudempia Strela-2M -ohjuksia. USA toimitti sisseille
lisäksi kymmeniä kappaleita Redeye-ohjuksia syksyllä 1980.[xii]
USA toimitti afgaaneille 250
Stinger ampumalaitetta ja noin 1 000-1 200 ohjusta. Ensimmäiset 150
ohjusta saatiin käyttöön kesällä 1986. 25.9.1986 tapahtui ensimmäinen
taistelu, jossa Stinger-ohjuksia käytettiin. 35 miehen vahvuinen sissiosasto
sijoittui yön aikana vuorelle 1,5 km päähän Jalabadin lentokentästä mukanaan
kolme Stinger-partiota, joilla oli yksi ampumalaite ja kolme ohjusta kullakin.
Kun kentällä olleet Mi-24 Hind D -taisteluhelikopterit lähtivät säännölliselle
partiolennolleen, laukaisivat ohjuspartiot yhtä aikaa kolme ohjusta kolmeen eri
maaliin. Yhden ohjuksen matkamoottori ei toiminut ja ohjus putosi muutaman
metrin päähän ampujasta, mutta kaksi muuta ohjusta osui. Partiot latasivat
uudet ohjukset ampumalaitteisiin ja ampuivat uudelleen. Tuloksena oli kolme
osumaa helikoptereihin, jotka putosivat palavina maahan.[xiii]
Lokakuussa 1984 sissit ampuivat Kabulissa Strela-ohjuksella alas An-22 -kuljetuskoneen,
jonka kyydissä oli 200 sotilasta. Stinger-ohjuksilla saavutetuista tuloksista
on erilaisia tietoja. Yhteistä niille on kiistattomasti ohjusten merkittävä
vaikutus vastustajan ilma-aseen käyttöön ja sitä kautta koko taktiikkaan.
Amerikkalaisten tietojen mukaan ohjuksia ammuttiin 340 kpl ja niillä saatiin
269 osumaa, jolloin 79 % ohjuksista olisi osunut.
Venäläissotilaiden taistelu moraali huononi, kun he havaitsivat, ettei afgaanit pitäneetkään heitä vapauttajina. Sotilailla oli huume- ja alkoholi ongelmia ja he kohtelivat siviiliväestöä huonosti - siviilejä ryöstettiin, pahoinpideltiin ja tapettiin. Vastarintaliike sai yhä enemmän kannattajia ja vahvistui. Afgaanien vastarintaliike sai torjuntavoiton näännytyssodassa.[xiv]
Moottoroidun jalkaväen sotilaille annettiin 3-6 kuukauden koulutus, jonka aikana opetettiin ampumaan rynnäkkökiväärillä, heittämään käsikranaattia ja marssimaan mäkisessä maastossa. Sekään ei parantanut tilannetta: moraali vain laski ja kuri heikkeni entisestään. Simputus sai uusia ulottuvuuksia ja mittasuhteita. Lisäksi arvioitiin, että yli puolet sotilaista alkoi käyttää huumeita. Myös joukkojen tautitilanne paheni huonon hygienian vuoksi ensimmäisen maailmansodan mittoihin.[xv]
Ballistiset ohjukset käytössä
Vetäytyessään pois Afganistanista Venäjän joukot halusivat vaikuttaa vastustajaansa suorittamalla häirintäluontoisia kostoiskuja ballistisilla ohjuksilla (Scud). Kaksi ohjusta osui Asadabadin kaupungin torille, jolloin 300 ihmistä kuoli ja 500 haavoittui.[xvi]
Sota päättyi Venäjän häviöön
”Viimeiset yksiköt poistuivat Afganistanista 15.2.1989.”[xvii]
Venäjän vedettyä joukkonsa Afganistanista afgaanit taistelivat vielä keskenään vallasta Afganistanissa - jouduttiin sodasta sisällissotaan. Venäjän asettama nukkehallitus kaatui pian, mutta klaanit taistelivat keskenään vielä senkin jälkeen. Voitaneen sanoa täydellä oikeudella, että tässä sodassa ei tosiaankaan ollut voittajia - vaan pelkästään häviäjiä.
On arvioitu, että Venäjä
menetti tiesodassa 118 suihkukonetta, 333 helikopteria, 147 panssarivaunua, 1
314 panssariajoneuvoa, 433 tykkiä, 1 138 viesti- ja komentoajoneuvoa, 510
pioneeriajoneuvoa ja 11 369 kuorma-autoa.[xviii]
On arvioitu, että Venäjä menetti jo ennen Stingerin tuloa (1986) noin 600 lentokonetta ja helikopteria, joista huomattava osa ammuttiin alas ilmatorjunta-aseilla. Venäläisten mukaan jalkaväen aseet aiheuttivat 27 % vuoden 1985 helikopteritappioista (ennen Stingerin tuloa), 12,7 mm konekiväärit 40 %, 14,5 mm konekiväärit 27 % ja ohjukset 6 %. Vaurioituneita koneita oli tietysti moninkertainen määrä. Venäläisten mukaan menetettiin vuosittain 30-35 Mi-8 -helikopteria. Onnettomuuksien osuudeksi on Afganistanin vaikeissa maasto- ja sääoloissa arvioitu 75-80 %, jolloin kokonaistappiot olisivat olleet noin 2 700-2 800 konetta.[xix]
Afganistanissa koetut varsinaiset
tappiot olivat Venäjän puolustusministeriön mukaan kohonneet toukokuuhun 1989
mennessä 13 833 kaatuneeseen, 35 478 haavoittuneeseen sekä 310 kadonneeseen. Lähes
15 prosenttia kaatuneista olisi ollut upseereita. Luvut olivat todellisuudessa
huomattavasti suuremmat: ilmeisesti noin 50 000 neuvostosotilasta kuoli ja kolme
kertaa enemmän haavoittui.[xx]
Enemmän kuin miljoonan
afgaanin arvioidaan kuolleen tässä sodassa.
Spetsnazista Afganistanin sodassa 1979 voi lukea täältä.
[i] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 383
[ii] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 286
[iii] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 289
[iv] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 322; Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 384
[v] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 384[vi] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 331
[vii] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 385
[viii] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 386
[ix] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 387
[x] Ari Raunio et al, Suursotien vuosisata, 2002, sivut 101-102; Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 387
[xi] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 388
[xii] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivut 390-391
[xiii] Mark Adkin & Mohammad Yousaf, Die Bärenfalle, 1992, sivut 178-179; Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 391
[xiv] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 395
[xv] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivut 331-332
[xvi] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 396
[xvii] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 334
[xviii] Mohammad Nawroz & Lester Grau, The Soviet War in Afghanistan, 1996, sivu 8; Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 392
[xix] Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 394
[xx] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivut 331-332