Afganistanin sota 1979-89

Afganistan on kautta historiansa ollut tunnettu siitä, ettei maata ole pystynyt kukaan valtaamaan - yrityksiä on toki ollut. Katsotaanpa miten tämänkertainen yritys Venäjän taholta oikein sujui.

Alkutilanne

Afganistanista tuli tasavalta vuonna 1973, jolloin presidentiksi valittiin entisen kuninkaan serkku, Mohammed Daud Khan. Hänet pantiin viralta huhtikuussa 1978, jolloin Venäjän tukema kommunistinen puolue teki vallankaappauksen. Maahan tuli yli 1 000 venäläistä neuvonantajaa. Muslimioppositio kuitenkin vastusti kommunismia ja Venäjää, joten vuonna 1979 syntyi useita kapinoita, joihin osallistui kokonaisia armeijan divisioonia. Aseellisissa yhteenotoissa kuoli paljon ihmisiä, heidän joukossaan venäläisiä neuvonantajia perheineen. Hallitus ei pystynyt rauhoittamaan tilannetta eikä kukistamaan maahan syntynyttä islamilaista vastarintaliikettä.[i]

Venäjän hyökkäys Afganistaniin

Venäjä hyökkäsi 29.12.1979 Afganistaniin ja miehitti sen.[ii] Miehitys oli Suomen kannalta kiinnostava siksi, että Venäjällä ja Afganistanilla oli 5.12.1978 allekirjoitettu sopimus "Ystävyydestä, hyvistä naapuruussuhteista ja yhteistoiminnasta". Sen neljännessä artiklassa sopijapuolet lupautuivat "neuvottelemaan keskenään ja ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin maiden turvallisuuden, itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden varmistamiseksi".[iii]

 Afganistanin operaatio alkoi maahanlaskujoukkojen itsenäisillä iskuilla Kabulin ja Bagramin lentokentille. Niille laskeutui lyhyessä ajassa maahanlaskudivisioona ja erillinen maahanlaskurykmentti. Maahanlaskujoukkojen yhteisvahvuus oli 7 700 miestä, 369 BMD-l-panssariajoneuvoa, 79 BTR-miehistönkuljetusajoneuvoa, 20 tela- ja 36 vedettävää tykkiä, 350 ajoneuvoa sekä 1 062 tonnia materiaalia. Ilmakuljetusvaihe kesti 54 tuntia, käytössä oli arviolta 280 kuljetuskonetta. Maahanlaskujoukot ja erikoisjoukot valtasivat lyhyessä ajassa presidentin virka-asunnon, televisiokeskuksen, Kabulin varuskunnan, Yleisesikunnan, sisäasiainministeriön sekä turvallisuusministeriön rakennukset. Afganistanin presidentti surmattiin ja tilalle valittiin sopivampi mies. Samaan aikaan rajan ylitti neljä divisioonaa, kaksi niistä eteni kohti Kabulia ja toiset kaksi kohti Kandaharia. Ilmasuojana oli MiG-21 -hävittäjiä ja tulitukena Mi-24 -taisteluhelikoptereita.[iv]

Ei ollutkaan nopea voittoisa sota

Lyhyeksi ajateltu operaatio kesti yli yhdeksän vuotta ja päättyi Venäjän vetäytymiseen vuoden 1989 alussa.

Venäjän joukkojen 40. Ar­meijan rungoksi vakiintui voimaryhmä, johon kuului kolme moottoroitua jalkaväkidivisioonaa, kaksi moottoroitua jalkaväkiprikaatia, kaksi erillistä jalkaväkirykmenttiä, yksi maahanlaskudivisioona ja yksi ilmarynnäkköprikaati. Joukkojen vahvuus oli aluksi noin 80 000, myöhemmin 110 000-120 000 sotilasta. Erikoisjoukkojen osuus tästä oli 18 000-23 000 miestä.[v]

Venäjän asevoimien tavanomaiset taisteluopit, jotka oli kehitetty Keski-Euroopan olosuhteisiin eivät tepsineet afgaanisisseihin. Maahanlasku-, ilmarynnäkkö-, tiedustelu- ja erikoisjoukoista jouduttiin pian muodostamaan nopeaan toimintaan kykeneviä vastasissiyksiköitä. Ne kantoivat vuodesta 1983 päävastuun taisteluista ja kärsivät samalla suurimmat tappiot. Niihin kuului noin 15-20 prosenttia joukkojen kokonaisvahvuudesta: 10 000 laskuvarjojääkäriä, 5 000-7 000 ilmarynnäkköprikaatien miestä sekä osa Afganistanissa olleiden noin 5 000 miehen vahvuisten erikoisjoukkojen tiedustelijoista.[vi]

Ilmasotaa sissejä vastaan

Maavoimien tukena oli alusta alkaen vahva ilmavoimakomponentti, joka oli alistettu 40. Armeijalle. Venäjän  ja Venäjän Afganistaniin asettaman nukkehallituksen ilmavoimilla arvioitiin vuoden 1982 lopussa olleen 281 hävittäjää (mm. MiG-21, MiG-23), 24 pommikonetta (I1-28) ja 220 helikopteria, joista 48 oli taisteluhelikoptereita (Mi-24), sekä 76 kuljetus- ja tiedustelukonetta. Vuonna 1985 konevahvuudet olivat kasvaneet 444 lentokoneeseen ja noin 385 helikopteriin. Kaluston laatu oli myös parantunut merkittävästi. Pommikoneita (Tu-16, Su-24) käytettiin strategisiin ilmaoperaatioihin. Vuonna 1988 tähän tarkoitukseen saatiin myös Tu-26. Tulitukeen oli käytettävissä 150 Su-17- ja Su-25 ­rynnäkkökonetta, jotka olivat verrattain uusia tyyppejä. Myös hävittäjiä (MiG-17,-19,-21) voitiin käyttää maavoimien tukemiseen, koska vastapuolella ei ollut ilmavoimaa. MiG-21 korvattiin kääntyväsiipisillä MiG-23- ja MiG-27­ koneilla. Tiedusteluun ja pommituksiin käytettiin myös An-12- ja An-26 -kuljetuskoneita. Tärkeän iskuvoiman muodostivat 170 Mi-24-taisteluhelikopteria.[vii]

Pääosa puna-armeijan huoltokuljetuksista, jopa 85 %, jouduttiin suorittamaan maanteitse, jolloin kuljetusten suojaaminen oli avainkysymys. Harva tiestö ja vaikeakulkuinen maasto edesauttoivat sissitoimintaa. Tuliylläköt, miinoitteet, siltojen räjäyttäminen ja kalliomurrokset hidastivat liikennettä. Kuorma-autosaattueen matka Venäjän rajalta Kabuliin (400 km) saattoi kestää useita vuorokausia. Öisin ei voitu liikennöidä ollenkaan ­se oli sissien aikaa. Liikenteen suojaaminen sitoi niin paljon joukkoja, että voimaa offensiiviseen vastasissitoimintaan ei tahtonut riittää. Vuonna 1986 oli 32 pataljoonaa 55:stä sidottu valvonta- ja suojaustoimiin.[viii]

Venäjän joukot tekivät aika ajoin suuria hyökkäyksiä sissien tukialueille. Panshirin laakso oli koko sodan ajan sissien hallinnassa, vaikka sinne tehtiin 10 suurta operaatiota. Venäjän joukot saavuttivat tavoitteensa, mutta eivät pystyneet pitämään alueita pysyvästi hallussaan.[ix]

Tulitukitehtäviin käytettiin aluksi tavallisia rautapommeja, jotka osoittautuivat epäluotettaviksi ja tehottomiksi. Tilalle otettiin (1983) uusia, hidasteisilla sytyttimillä varustettuja rypälepommeja (RBK-250), jotka voitiin pudottaa matalammalta ja joilla oli suurempi vaikutus elävään voimaan. Jokaisessa oli 60 kpl pikkupommeja, joiden yhteiseksi vaikutusalaksi arvioitiin 20 000 m2. Samaan aikaan tuli käyttöön 500 kg aerosolipommeja (FAE, Fuel Air Explosive), jotka soveltuivat sissien ryhmitysalueiden pommittamiseen. On myös havaintoja erikoisrakenteisista 500 kg sytytyspommeista, joissa oli herkästi syttyvää mustaa tervamaista ainetta. Ilmavoimien käytössä oli lisäksi isoja fosforilla ja magnesiumilla täytettyjä palopommeja, jotka saivat kohteessa aikaan paikallisen tulimyrskyn. Niitä käytettiin afgaanikylien terroripommituksissa MiG-21-, MiG­23-, Su-17-, Su-24- ja Tu-16 -koneilla. Ilmatorjunnan välttämiseksi ryhdyttiin vuodesta 1983 alkaen suorittamaan ”mattopommituksia” korkealta Tu-22-, Tu-16- ja Su-24 -koneilla. Esimerkiksi huhtikuussa 1984 pommitettiin Panshirin laakson kyliä 30:n Tu-16 -koneen voimin päivittäin. Terroripommituksilla pyrittiin romuttamaan vastarintaliikettä tukevan siviiliväestön elinmahdollisuudet. Miljoonat ihmiset siirtyivätkin pakolaisina naapurimaihin.[x]

Afganistanin ja Pakistanin raja-alueella tapahtui silloin tällöin yhteenottoja myös ilmassa, kun Venäjän koneet loukkasivat Pakistanin ilmatilaa sissejä jahdatessaan. Pakistanin ilmavoimien F-16 -hävittäjät ampuivat vuosina 1986-88 alas ainakin 8 vas­tustajan konetta.[xi]

Sissien ilmatorjunta sodan ratkaisijana

Kun sissien ilmatorjuntakyky parani, niin venäläiskoneet joutuivat pysyttelemään korkealla, eivätkä siten olleet tarpeeksi tehokkaita sissejä vastaan - tämä opetus pitäisi ottaa huomioon myös Suomen ilmatorjuntaa kehitettäessä.

Amerikkalais­ten avulla hankittiin vuosina 1982-83 kiinalais­valmisteisia 12,7 mm (DSchK) ja 14,5 mm ilmatorjuntakoneki­väärejä (ZPU-I-2) sekä 23 mm tykkejä. Aseita toimitettiin sisseille rajan yli Pakistanista, Kii­nasta ja Iranista. Samoja aseita saatiin myös loikkareilta sekä sota­saaliina. Tuhotuista T-55 -panssarivaunuista irrotettiin satamäärin 12,7 mm ilmatorjuntako­nekiväärejä sissien käyttöön. Amerikkalaiset toimittivat sisseille tehokkaampia ampumatar­vikkeita, mm. 12,7 mm fosforisytytysluoteja ja kovaytimisiä panssariluoteja. Näiden aseiden teho oli riittävä tavallisia helikoptereita ammut­taessa. Venäläiset pitivät erityisesti 14,5 mm "vuoristoilmatorjuntakonekivääriä" vaarallisena, sillä sen panssariluoti pystyi lävistämään jopa Mi-24:n pohjapanssarin. Ko­nekiväärejä käytettiin myös tulitukiaseina väi­jytyksissä. Sissit tuntuivat pitävän raskaita il­matorjuntakonekiväärejä suuremmassa arvossa kuin ohjuksia, ehkä niiden monikäyttöi­syyden takia. Vuonna 1985 saatiin käyttöön myös 40 kpl 20 mm tykkejä (Oerlikon GAI-BOI), jotka oli­vat tehokkaita, mutta turhan raskaita mukana kuljetettavaksi. Niille löytyi käyttöä lähinnä sis­sien tukialueiden suojana.

Sisseille toimitettiin heti sodan alkuvaihees­sa myös kannettavia ilmatorjuntaohjuksia. Kiinasta saatiin Strela-2:n kopi­oita (Hong Ying 3), samoin Egyptistä (Saqr Eye). Sisseille toimitettiin myös uudempia Stre­la-2M -ohjuksia. USA toimitti sisseille lisäksi kymmeniä kap­paleita Redeye-ohjuksia syksyllä 1980.[xii]

USA toimitti afgaaneille 250 Stinger ampumalaitetta ja noin 1 000-1 200 ohjusta. Ensimmäiset 150 ohjusta saatiin käyttöön kesällä 1986. 25.9.1986 tapahtui ensimmäinen taistelu, jossa Stinger-ohjuksia käytettiin. 35 miehen vahvuinen sissiosasto sijoittui yön aikana vuorelle 1,5 km päähän Jalabadin lentokentästä mukanaan kolme Stinger-partiota, joilla oli yksi ampumalaite ja kolme ohjusta kullakin. Kun kentällä olleet Mi-24 Hind D -taisteluhelikopterit lähtivät säännölliselle partiolennolleen, laukaisivat ohjuspartiot yhtä aikaa kolme ohjusta kolmeen eri maaliin. Yhden ohjuksen matkamoottori ei toiminut ja ohjus putosi muutaman metrin päähän ampujasta, mutta kaksi muuta ohjusta osui. Partiot latasivat uudet ohjukset ampumalaitteisiin ja ampuivat uudelleen. Tuloksena oli kolme osumaa helikoptereihin, jotka putosivat palavina maahan.[xiii] Lokakuussa 1984 sissit ampuivat Kabulissa Strela-ohjuksella alas An-22 -kuljetuskoneen, jonka kyydissä oli 200 sotilasta. Stinger-ohjuksilla saavutetuista tuloksista on erilaisia tietoja. Yhteistä niille on kiistattomasti ohjusten merkittävä vaikutus vastustajan ilma-aseen käyttöön ja sitä kautta koko taktiikkaan. Amerikkalaisten tietojen mukaan ohjuksia ammuttiin 340 kpl ja niillä saatiin 269 osumaa, jolloin 79 % ohjuksista olisi osunut.

Moraali laski

Venäläissotilaiden taistelu moraali huononi, kun he havaitsivat, ettei afgaanit pitäneetkään heitä vapauttajina. Sotilailla oli huume- ja alkoholi ongelmia ja he kohtelivat siviiliväestöä huonosti - siviilejä ryöstettiin, pahoinpideltiin ja tapettiin. Vastarintaliike sai yhä enemmän kannattajia ja vahvistui. Afgaanien vastarintaliike sai torjuntavoiton näännytyssodassa.[xiv]

Moottoroidun jalkaväen sotilaille annettiin 3-6 kuukauden koulutus, jonka aikana opetettiin ampumaan rynnäkkökiväärillä, heittämään käsikranaattia ja marssimaan mäkisessä maastossa. Sekään ei parantanut tilannetta: moraali vain laski ja kuri heikkeni entisestään. Simputus sai uusia ulottuvuuksia ja mittasuhteita. Lisäksi arvioitiin, että yli puolet sotilaista alkoi käyttää huumeita. Myös joukkojen tautitilanne paheni huonon hygienian vuoksi ensimmäisen maailmansodan mittoihin.[xv]

Ballistiset ohjukset käytössä

Vetäytyessään pois Afganistanista Venäjän joukot halusivat vaikuttaa vastustajaansa suo­rittamalla häirintäluontoisia kostoiskuja ballis­tisilla ohjuksilla (Scud). Kaksi oh­justa osui Asadabadin kaupungin torille, jol­loin 300 ihmistä kuoli ja 500 haavoittui.[xvi]

Sota päättyi Venäjän häviöön

”Viimeiset yksiköt poistuivat Afganistanista 15.2.1989.”[xvii]

Venäjän vedettyä joukkonsa Afganistanista afgaanit taistelivat vielä keskenään vallasta Afganistanissa - jouduttiin sodasta sisällissotaan. Venäjän asettama nukkehallitus kaatui pian, mutta klaanit taistelivat keskenään vielä senkin jälkeen. Voitaneen sanoa täydellä oikeudella, että tässä sodassa ei tosiaankaan ollut voittajia - vaan pelkästään häviäjiä.

Tappiot

On arvioitu, että Venäjä menetti tiesodassa 118 suihkukonetta, 333 helikopteria, 147 panssarivaunua, 1 314 panssariajoneuvoa, 433 tykkiä, 1 138 viesti- ja komentoajoneuvoa, 510 pioneeriajoneuvoa ja 11 369 kuorma-autoa.[xviii]

On arvioitu, että Venäjä menetti jo ennen Stingerin tuloa (1986) noin 600 lentokonetta ja helikopteria, joista huomattava osa ammuttiin alas ilmatorjunta-aseilla. Venäläisten mukaan jalkaväen aseet aiheuttivat 27 % vuoden 1985 helikopteritappioista (ennen Stingerin tuloa), 12,7 mm konekiväärit 40 %, 14,5 mm konekiväärit 27 % ja ohjukset 6 %. Vaurioituneita koneita oli tietysti moninkertainen määrä. Venäläisten mukaan menetettiin vuosittain 30-35 Mi-8 -helikopteria. Onnettomuuksien osuudeksi on Afganistanin vaikeissa maasto- ja sääoloissa arvioitu 75-80 %, jolloin kokonaistappiot olisivat olleet noin 2 700-2 800 konetta.[xix]

Afganistanissa koetut varsinaiset tappiot olivat Venäjän puolustusministeriön mukaan kohonneet toukokuuhun 1989 mennessä 13 833 kaatuneeseen, 35 478 haavoittuneeseen sekä 310 kadonneeseen. Lähes 15 prosenttia kaatuneista olisi ollut upseereita. Luvut olivat todellisuudessa huomattavasti suuremmat: ilmeisesti noin 50 000 neuvostosotilasta kuoli ja kolme kertaa enemmän haavoittui.[xx]

Enemmän kuin miljoonan afgaanin arvioidaan kuolleen tässä sodassa.

Lisää

Spetsnazista Afganistanin sodassa 1979 voi lukea täältä.

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle