Viron miehitys 1939-41

Täydennetty viite XXV 16.7.2009; XXVI 12.6.2010 Juhani Putkinen

Historiallista taustaa

Viro itsenäistyi kun maapäivien asettama vanhinten neuvosto julisti Viron itsenäiseksi 24.2.1918. Väliaikaisen hallituksen johtoon asetettiin Konstantin Päts.

Saksa miehitti kuitenkin pian Viron ja Brest-Litovskin rauhansopimuksessa Viro jäi Saksan haltuun. Saksalaisjoukot vetäytyivät Virosta marraskuussa 1918. Venäjä hyökkäsi Viroon 22.11.1918. Venäjä valloitti Narvan 28.11.1918 ja asetti sinne 29.11.1918 Viron nukkehallituksen (kuten Talvisodassa Terijoen hallitus, ja parhaillaankin Tshetshenian nukkehallitus), joka julisti Viron neuvostotasavallaksi.

Konstantin Pätsin väliaikainen hallitus alkoi organisoimaan vastarintaa imperialistisen Venäjän hyökkäystä vastaan, julistaen yleisen liikekannallepanon. Venäjän joukot valtasivat 8.12.1918 Võrun, 15.12. Rakveren,  21.12. Tarton ja 24.12. Tapan. Viro sai apua suomalaisilta vapaaehtoisilta ja aseita Englannilta. Ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset saapuivat Tallinnaan 30.12.1918 jäänmurtajalla Suur Tõll.

Viron vastahyökkäys alkoi 7.1.1919. 9.1.1919 virolaisjoukot vapauttivat Tapan, 12.1.1919 Rakveren, 14.1.1919 Tarton, 18.1.1919 Narvan, 1.2.1919 Valgan ja Võrun. Tässä Viron Vapaussodassa Venäjän joukot työnnettiin Viron alueelta Viron ensimmäiseen itsenäisyyspäivään 24.2.1919 mennessä.

Viro joutui vielä jatkamaan Vapaussotaansa saksalaisia vastaan, jotka hyökkäsivät Liettuasta Latvian lävitse kohti Viroa. Virolaiset taistelivat syvällä Latvian alueella kenraali Rüdiger von der Goltzin johtamia saksalaisjoukkoja vastaan voitollisesti. Saksalaiset joutuivat tappiolle ja joutuivat tekemään aselevon 3.7.1919.

Valkoisen venäläisen kenraalin Nikolai Judenitshin joukot yrittivät hyökätä Inkerinmaalta Pietariin kaatamaan kommunistihallintoa. Ne joutuivat kuitenkin perääntymään Venäjän puna-armeijan vastahyökkäyksen tieltä Viron alueelle, jolloin Viron armeija joutui jälleen taistelemaan maahan tunkeutumista yrittävää puna-armeijaa vastaan. Kriittisten vaiheiden jälkeen Viron onnistui torjua Venäjän hyökkäys. Aselepo Viron ja Venäjän välillä solmittiin 31.12.1919. Välirauha astui voimaan 3.1.1920 ja rauhanneuvottelut alkoivat välittömästi. 2.2.1920 allekirjoitettiin Venäjän ja Viron välinen rauhansopimus Tartossa. Tässä Tarton rauhassa Viro sai historiallisen alueensa lisäksi kaistaleen Narvajoen takaa, sekä Setumaan.

Venäjä yritti vielä lietsoa Virossa aseellisen vallankumousyrityksen 1.12.1924, mutta oli onneksi organisoinut yrityksen surkeasti, joten siitä ei tullut suurempia vahinkoja kuin parikymmentä kuolonuhria. Tässä Venäjä tietenkin rikkoi Tarton rauhansopimusta.

Tukikohtasopimus

Viron ulkoministeri Karl Selter kutsuttiin Moskovaan allekirjoittamaan Venäjän ja Viron välinen kauppasopimus. Kuitenkin heti neuvottelujen aluksi Venäjän ulkoministeri Vjatseslav Molotov esitti uhkavaatimuksen omaisesti, että maiden välille solmittaisiin keskinäinen avunantosopimus, jonka nojalla Venäjällä olisi oikeus perustaa sotilastukikohtia Viron alueelle. Avunantosopimuksen vauhdittamiseksi Venäjän ilmavoimat ja sotalaivat tekivät törkeitä Viron alueen loukkauksia.

Venäjä järjesti Virolle ”Mainilan laukaukset”: ”Mainilan välikohtaus harjoiteltiin paikan päällä heinäkuussa (STT 1996), ja Leningradin puoluejohtaja Andrei Zdanov toteutti sen 26.11.1939. Virolaisille tehtävän provokaation toteutus muuttui sen sijaan jonkin verran siitä, mitä oli suunniteltu. Kalbådagrund muuttui Narvanlahdeksi ja punainen troolari höyrylaiva Metallistiksi. Punalippuinen Itämeren sotalaivasto upotti sen 27.9.1939 virolaisten rajavartioiden silmien alla. Lastitta ollut laiva oli myöhemmin helppo nostaa matalasta vedestä ja palauttaa muutaman kuukauden kuluttua takaisin linjaliikenteeseen. (Leskinen 1999,328-329.)”[i]

Kun Venäjä oli keskittänyt huomattavat joukot maiden välisille rajoille, eikä apua ollut saatavissa ja Venäjä lupasi taata maiden suvereenisuuden, niin Baltian maat hyväksyivät ”pistooli ohimolla” tukikohtasopimukset.[ii] Karl Selter allekirjoitti sopimuksen 28.9.1939. Ensimmäiset puna-armeijan joukot marssivat Viroon kolme viikkoa myöhemmin.[iii]

Baltian maita vastaan oli keskitetty 437 000 miestä, että ne hyväksyisivät tukikohtasopimukset.[xxvi]

Lainaan Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian professori Ohto Mannista: ”Molotov-Ribbentrop-paktia seuranneet neuvottelut Baltian maiden kanssa Molotov myöhemmin katsoi menestykseksi – Suomea lukuunottamatta. Molotov kertoi: ”Otin kovan linjan. Sanoin Latvian ulkoministerille: ”Ette palaa enää kotiinne, jollette allekirjoita liittymistä takaisin meihin.” Viron sotaministerille sanoin samoin. Näin äärimmäisiin keinoihin piti mennä. Mielestäni panimme tämän hyvin toimeen.” Molotovin lausunto on hyvin paljastava. Hän toisin sanoen kertoi tukikohtaneuvottelujen jo alkujaankin tähdänneen näiden valtojen liittämiseen Neuvostoliittoon.”[iv]

Käsky hyökätä ja Venäjän joukot

Professori Manninen: "Leningradin sotilaspiiri edellytti 28.9.[1939 - jp] antamassaan käskyssä, että Itämerenlaivaston oli oltava taisteluvalmiina aamulla 29.9. Tehtävänä oli estää Latvian ja Suomen laivastoja kaappaamasta haltuunsa Viron laivastoa ja estää sen siirtyminen Suomen ja Ruotsin puolueettomille vesille. Viron meritukikohtiin olisi suoritettava lamauttava isku, tuettava tykistöllä Erityisen armeijakunnan hyökkäystä ja valmisteltava 4 000 miehen maihinnousuosasto käytettäväksi. Jos Latvia asettuisi tukemaan Viroa, olisi Latvian laivasto vallattava ja estettävä sen siirtyminen puolueettomille vesille. Itämeren laivaston suunnitelma 27.9. ja käsky 29.9. edellyttivät, että Viron laivasto tuhotaan samanaikaisesti kuin puna-armeija hyökkää Narvan linnoitusalueelle. Sukellusveneiden oli oltava merellä suunnitelluissa asemissa 29.9. klo 3.20 mennessä. Tuolloin Viron rajalle ja reserviksi ryhmitettyihin joukkoihin kuului 11 divisioonaa (11., 16., 136., 56., 75., 155., 67., 48., 138., 163.D ja 25. Ratsuväkidivisioona), viisi erillistä panssariprikaatia ja yksi panssariarmeijakunta sekä puolisen tusinaa ylijohdon tykistörykmenttiä tai patteristoa. "[xxv]

Lainaan eversti Erkki Nordbergia: ”Luoteisen strategisen suunnan neljäs operaatioalue aktivoitiin ensimmäiseksi. Kun Viro lähetti ulkoministerinsä neuvottelemaan Moskovaan, Baltian maiden itärajoille alettiin 24.9.1939 keskittää Puna-armeijan joukkoja. Niille annettiin hyökkäysohje muutamaa päivää myöhemmin. Rajalle ryhmitetty "Erityinen armeijakunta" etenisi pohjoisessa Narvan ja Rakveren kautta Tallinnaan. Novgorodin ryhmästä muodostettu 8. Armeija etenisi etelästä Tarttoon ja sieltä edelleen Tallinnan-Pärnun seuduille. Rajalle ryhmitettiin tässä suunnassa 1. Armeijakunta. Sen Pihkovasta lähtenyt 56. Divisioona sai 28.9. käskyn marssia rajalle ja ennakkotiedon, että raja ylitettäisiin 30.9. Kalinin piirissä perustettu 7. Armeija, jonka esikunta sijaitsi Idritsassa lähellä Valko-Venäjän rajaa, valmistautui taisteluun Latvian rajalla.

Itämeren laivaston oli oltava valmiina 29.9. Sen tehtävänä oli estää Latvian ja Suomen merivoimia kaappaamasta haltuunsa Viron laivastoa sekä estää sen siirtyminen Suomen ja Ruotsin puolueettomille vesille. Viron meritukikohtiin tehtäisiin lamauttava isku ja Narvan suunnalle rajalle ryhmitetyn Erityisen armeijakunnan hyökkäystä tuettaisiin laivatykistöllä. Sen lisäksi valmisteltaisiin 4 000 miehen maihinnousuosasto käytettäväksi eri käskyllä. Itämeren laivaston 29.9. päivätty käsky edellytti, että Viron laivasto tuhottaisiin samanaikaisesti, kun Puna-armeija hyökkäisi Narvan linnoitusalueelle.”[v]

Viroon tuli 25 000 venäläistä sotilasta tukikohtasopimuksen perusteella.[vi]

”Viroon saapui 18.10.1939 kaikkiaan 25 000 Puna-armeijan sotilasta, 350 panssarivaunua ja 240 taistelukonetta. Haapsaluun asettui 16 000, Paldiskiin 4 000, Saarenmaalle [Saaremaa; Ösel] 4 000 ja Hiidenmaalle 1 000 sotilasta. (Arjakas 1992, 160-161.) Nämä joukot muodosti­vat 65. Armeijakunnan, johon kuului 16. Divisioona, 18. Hyökkäysvaunuprikaati ja 5. Erillinen moottoroitu osasto (Manninen 1990a, 630).”[vii]

Luonnollisesti Venäjä ei pitänyt tätäkään sopimustaan vaan puuttui törkeästi Viron sisäisiin asioihin ja myöhemmin miehitti Viron, Latvian ja Liettuan – nythän vastarinta oli vieläkin mahdottomampaa kun puna-armeija oli jo kyseisissä maissa olevissa tukikohdissa.[viii]

Miehitys

Leningradin sotilaspiirin päällikkö armeijankomentaja K. Meretskov tiedotti Viron puolustusvoimien ylipäällikölle kenraali J. Laidonerille, että hän on saanut käskyn miehittää Viro ja vaati Laidoneria tulemaan Narvaan häntä tapaamaan. Laidoner keräsi delegaation ja lähti Narvan suuntaan, mutta Venäjän puna-armeijan joukot tulivat heitä vastaan jo ennen kuin Laidoner ennätti Narvaan.

Delegaation erikoisjuna ennätti yöllä Jõhviin, jossa he näkivät jo puna-armeijan panssareiden tulevan. Meretskov oli määrä tavata Narvassa 17.6.1940 kello 8 aamulla, mutta puna-armeijan joukot ylittivät rajan jo kello 5. Puna-armeija valtasi Suurupin patterin kello 6, suoritti maihinnousun Aegnan saarelle klo 6.30, ja valloitti Naissaaren kello 7.

Laidoner allekirjoitti pakotettuna "luvan" Venäjän joukkojen marssiin Viroon vasta 17.6. klo 15, eli 10 tuntia sen jälkeen kun Venäjän puna-armeija oli jo aloittanut Viron miehityksen.

Venäjän puolustusministeri Timoshenko käsitteli Baltian maita nimenomaan miehitettyinä maina 17.6.1940 dokumentissaan numero 390ss, vaikka miehitysjoukot silloin vasta marssivat sisään (tosin tukikohdissa oli jo ennestään venäläisjoukot): ”Pidän tarpeellisena aloittaa miehitetyillä alueilla seuraavat toimenpiteet Baltian sotatantereen (teatr vojennogo deistvii) kaikkein nopeimman valmistelun takaamiseksi:

1. Raja Itä-Preussiin ja Itämeren rannikko täytyy viipymättä valloittaa meidän rajajoukkojemme toimesta, että voidaan välttyä länsinaapurin vakoilulta ja tuhotöiltä.

2. Jokaiseen miehitettyyn tasavaltaan vietävä yksi (ensiksi) NKVD-joukkojen rykmentti sisäisen järjestyksen ylläpitämiseksi.

3. Mahdollisimman nopeasti ratkaistava miehitettyjen tasavaltojen ”hallitusten” ongelma.

4. Aloitettava miehitettyjen tasavaltojen sotaväkien aseistariisunta ja niiden uudelleenjärjestely. Otettava aseet väestöltä, poliisilta ja olemassa olevilta sotilaallisilta organisaatioilta.

5. Kohteiden vartiointi ja varuskuntapalvelus pantava meidän joukkojemme tehtäväksi.

6. Päättäväisesti alettava sovjetisoimaan miehitettyjä tasavaltoja.

7. Muodostettava miehitettyjen tasavaltojen alueelle Baltian maanpuolustusalue (sotilaspiiri) esikunta Riikaan. Maanpuolustusalueen komentajaksi määrättävä Keski-Aasian maanpuolustusalueen komentaja kenraalieversti Apanassenko. Maanpuolustusalueen esikunta muodostetaan 8. armeijan esikunnasta.

8. Maanpuolustusalueen aloitettava sen sotatantereeksi valmistelu (varustusten rakentaminen, rautateiden raidevälin muutos, teiden rakentaminen, varastojen luominen, jne.). Sotatantereen valmistussuunnitelman esitän lisänä.” (VRSA, f4, n 19, s 71, l 238-238ob)

Lainaus: ”Baltian miehittäminen edellytti Saksan sitoutumista Ranskan sotaretkeen 10.5.-25.6.1940. Miehitysjoukkoja voitiin siksi keskittää touko-kesäkuussa Baltian läheisyyteen myös kauempaa. Moskovasta oli esimerkiksi saapunut 1. Proletaarinen moottoroitu divisioona ja Harkovista 23. Divisioona. Miehitysjoukkoihin kuului kaikkiaan kahdeksan armeijakuntaa ja yhteensä 20-24 divisioonaa. Joukkoja oli siten enemmän kuin mitä Suomen kukistamiseen oli varattu marraskuussa 1939. Koska jokaisessa Baltian tasavallassa jo oli neuvostojoukkoja, miehitysmarssit tapahtuivat nopeasti ja ilman vastarintaa.

Vastarinnan puute johtui Virossa osittain siitä, että ylipäällikkö, kenraali Laidoner pakotettiin Narvassa allekirjoittamaan sopimus (todellisuudessa joukot marssivat maahan jo ennen kuin Laidoner allekirjoitti sopimuksen – jp), joka päästi neuvostojoukot maahan (Raitis 1998). Venäjän arkistoista on selvinnyt, että samanlaista menettelyä sovellettiin 14.6.1940 Liettuan ulkoministeriin ja Moskovan-lähettilääseen. Liettualaiset tiedustelivat, tultaisiinko heidän hallituksensa kanssa sopimaan neuvostojoukkojen maahantulon ajankohdista ja sijoituspaikoista siinä tapauksessa, että Neuvostoliiton vaatimukset hyväksyttäisiin. Ulkoministeri Molotov oli tällöin vain tylysti tokaissut: "Kyllä, sillä ehdolla, että kaikki vaatimukset hyväksytään ja määräaikana." (Koivisto 1998b.)

Baltian miehitysoperaatio alkoi Liettuassa 15.6. kello 15.00 (Paasikivi 1979b, 61). Silloin kuljetettiin 214. Maahanlaskuprikaati ilmoitse Valko-Venäjän Sintsheistä Pohjois-Liettuan Siauliaihin, josta se ajoi panssarivaunujen kansilla Latvian Liepajaan ja Ventspilsiin sekä Riian keskustaan. Miehitysmarssi Latviaan ja Viroon alkoi 17.6. aamulla (Paasikivi 1979b, 61). Rajan ylittivät 1., 19. ja 28. Armeijakunta, jotka olivat Pihkovaan sijoitetun 8. Armeijan johdossa. Polotskissa olleen 3. Armeijan alaiset joukot, muun muassa 24. Armeijakunta, etenivät Valko-Venäjältä Latvian eteläosiin ja Liettuan itäosiin Väinänlinnan-Riian suunnasta. Liettuan keski- ja länsiosiin etenivät 11. Armeijan joukot entiseltä Puolan alueelta. (Manninen 1990a, 630-631.)

Baltian miehitys sai heti kokonaisvaltaisen luonteen. Aluksi pidätettiin tasavaltojen sivistyneistö. Siihen kuuluivat Virossa taloudellisten ja sivistys-järjestöjen jäsenet, hallinnon virkamiehet, maanviljelijät, tuomarit, upseerit, poliisiviranomaiset, näiden vaimot ja lapset sekä sosiaalidemokraatit ja opettajat. Yksityisautot ja radiot takavarikoitiin, eikä kaduilla ja teillä liikkunut öiseen aikaan juuri muita kuin poliisiautoja. Kaikki puhelimet alistettiin salaisen poliisin valvontaan. NKVD alkoi myös luoda heti salaista asiamiesverkostoa virolaisten keskuuteen. Toimintaa tehostettiin henkisellä ja fyysisellä kiduttamisella. Värvättäville näytettiin valmiiksi kidutettuja vankeja ja heidät sekä heidän perheensä uhattiin tuhota. (Paju 2000b.)

Puna-armeija perusti 11.7.1940 miehitysalueelle aluksi Baltian sotilaspiirin, johon liitettiin lakkautetun Kalinin sotilaspiirin länsiosat sekä Latviassa ja Liettuassa olleet neuvostojoukot. Virossa olleet Puna-armeijan yksiköt kuuluivat sen sijaan elokuuhun asti Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen. Virosta tehtiin 6.8.1940 Viron sosialistinen neuvostotasavalta ja Neuvostoliiton osa (Sinilind 1985, 14). Virosta, Latviasta ja Liettuasta muodostettiin samana päivänä Baltian erillinen sotilaspiiri salaisella määräyksellä, jonka antoi Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto. Sotilaspiirin esikunta sijoitettiin nopeasti Riikaan, ja Baltian maiden omat asevoimat alistettiin sen päällikölle. Samalla lakkautettiin Baltian maiden puolustusministeriöt ja pääesikunnat. Joukko-osastoista muodostettiin Puna-armeijaan aluksi kuusi jalkaväkidivisioonaa (Manninen 1990a, 630-631).”[ix]

Lainaan kommodori Kalervo Kijasta koskien Viron miehitystä: "Neuvostoliiton miehittäessä Viron ja Baltian maat kesällä 1940 (13.-23.6.) näyttelivät linjalaivat huomattavaa osaa - tosin taustalla pysytellen - Itämeren laivaston saartaessa Baltian rannikon."[x]

Lainaus: ”Viroon lähetettiin kesä-heinäkuussa noin 300 Puna-armeijan komissaaria ja yhtä monta upseeria, jotka ottivat valvontaansa Viron puolustusvoimat ja joukko-osastot. Armeija muutettiin syksyllä Puna-armeijan 22. Tarkkampuja-armeijakunnaksi, johon kuuluivat 180. ja 182. Tarkkampujadivisioona. Samalla lakkautettiin Viron laivasto sekä ilmavoimat ja virolaiset sotilaat pakotettiin vannomaan uskollisuudenvala Neuvostoliitolle. Sen jälkeen tapettiin virolaiset upseerit. Virolaiset komentajat ja korkeimmat upseerit lähetettiin toukokuun lopulla 1941 Moskovaan kursseille. Heidät kuljetettiin sieltä Siperiaan ja tapettiin vankileireissä tai näännytettiin työleireillä, muun muassa Norilskissa (Rislakki 1999b). Värskaan manööveriin komennetut 250 virolaista nuorempaa upseeria tapettiin joko paikalle pystytetyssä keskitysleirissä tai kuljetettiin muualle Neuvostoliittoon (Raitis 1998).”[xi]

Valhe vapaaehtoisesta liittymisestä

Venäjä lähetti Viroon ”kenraalikuvernööriksi” Andrei Zhdanovin. Zhdanov pakotti presidentti Pätsin erottamaan vallassa ollut laillinen hallitus ja asettamaan tilalle nukkehallituksen Johannes Vares-Barbaruksen johdolla. Zhdanov määräsi, että järjestetään Viron perustuslain vastaisesti vaalit 14. ja 15.7. Venäjä esti muiden paitsi kommunistien ehdokkuuden.

Venäjältä tuotiin Viroon ”mielenosoittajia”, joiden avulla yritettiin osoittaa, että Viron kansa haluaisi vallankumousta, huomaamatta, että Virossa käytetään vironkieltä, eikä venäjää. Vuonna 1940 Viron kommunistisessa puolueessa oli noin 140 jäsentä, eli kommunisteilla EI ollut Virossa käytännössä minkäänlaista kannatusta.

Lainaan eversti Matti Lukkaria: ”Äänestystulos oli farssi. Se julkaistiin Moskovassa ennen kuin äänestysaika Virossa oli edes mennyt umpeen. ”Virallisten tulosten” mukaan Virossa äänesti 84,6% äänioikeutetuista. Kommunistit saivat 92,9% annetuista äänistä.”[xii]

Lainaan presidentti Mauno Koivistoa: ”Venäjän armeija marssi maahan. Sotaväen voimin ja ladatuilla kanuunoilla valtiopäivät määrättiin tekemään Katariinalle sopivia päätöksiä. Samalla tavalla Viron parlamentti pakotettiin vuonna 1940 anomaan liittymistä Neuvostoliittoon: kansanedustajien vieressä seisoivat neuvostosotilaat pistimet paljastettuina.”[xiii]

Lainauksia erittäin pitkästä (13 pienellä tiheään präntättyä A5-sivua) venäläisten kirjoittamasta puheesta, joka esitettiin kun "Viro anoi liittymistä" neukkulaan: ”Toverit Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Korkeimman Neuvoston edustajat! Sallikaa minun Neuvosto-Eestin työkansan nimessä sydämellisesti tervehtiä teitä, SNTL:n vapaiden kansojen edustajia, mainehikasta Punaista Armeijaa, joka on ottanut mahtaville hartioilleen huolenpidon Eestin turvallisuudesta, ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton Hallitusta ja sen johdossa olevaa nerokasta stalinilaisen rauhanpolitiikan toteuttajaa - tov. Vjatsheslav Mihailovitsh Molotovia.

Koko Eestin työkansa lähettää tulisen tervehdyksensä meidän suurelle opettajallemme ja johtajallemme toveri Stalinille.

Nerokkaan stalinilaisen politiikan tuloksena lyötiin murskaksi imperialistien kavalat suunnitelmat, joilla yritettiin vetää sotaan sekä Neuvostoliitto, että meidän Eestin kansa. Neuvostoliiton nerokkaan politiikan tuloksena on se, että Eestin kansa sai mahdollisuuden yhdessä Neuvostoliiton vapaiden kansojen kanssa kulkea valoisaa tulevaisuutta kohti, käyttää hyväkseen rauhan tilan suomia etuja ja rakentaa nuorta sosialistista tasavaltaansa. --

Eestin porvaristo ei verenhimoisuudessa ja julmuudessa kansaa kohtaan yhtään antanut perään baltialaisille parooneille ja tsarismille. Monet, vapaudelle uhrautuneet taistelijat tulivat murhatuiksi kansalaissodan aikana. Eestin porvaristo, valkokenraalit, Suomen lahtarit ja muut pyövelit tuhosivat armotta Eestin työkansan huomattavia johtajia. Eestin työkansan tunnettu johtaja toveri Viktor Kingisepp petturimaisesti vangittiin, häntä piestiin verille, häneltä ruhjottiin luita, hänet ammuttiin ja haudattiin tuntemattomaan paikkaan. Meidän metsämme ja kenttämme ovat täynnä vallankumouksellisten työläisten ja talonpoikain hautoja.

Aivan viimeaikoihin saakka huokaili Eestin työkansa pääoman ja taantumuksellisen valtakoplan ikeen alla. Vallassa ollut kapitalistinen kopla harjoitti Eestin täydellisen Neuvostoliitosta eristäytymisen politiikkaa sekä poliittisessa ja taloudellisessa, että myöskin kulttuurisessa suhteessa. Tällaisen eristäytyneisyyden tuloksena meidän teollisuutemme ja maataloutemme riutui. Meidän tehtaamme seisoivat toimettomina. Sadat koneet ruostuivat ja suurten teollisuuslaitosten rakennukset turmeltuivat. -- Eestiläiset ja ulkomaiset kapitalistit, jotka kokosivat rikkautensa työtätekevien julkealla riistolla, kilpailivat keskenään työväenluokkamme, talonpoikaistomme ja työtätekevän sivistyneistön armottomassa riistossa. Työläisten elintaso oli saatettu äärimmäisen alhaiseksi, ja oli se yhdellä kaikkein viimeisimmistä paikoista Europassa. -- Työläisten oikeuksia, elämää ja terveyttä ei pidetty minkään arvoisena. Tapaturmien luku oli hirvittävä ja työolot aivan sietämättömät; porvarillisen Eestin työnantajat polkivat maahan nekin vaivaiset työnsuojeluslait, jotka olivat olemassa. Tällainen "isännöiminen" johti Eestin kansantalouden vararikkoon. Teollisuus ja maatalous joutuivat täydelliseen riippuvaisuuteen kansainvälisen taloudellisen elämän vaihteluista ja ulkomaisten markkinain oikuista. --

Poliittista vapautta nautti ainoastaan rappeutunut rahamaailma, taantumukselliset rosvot ja heidän hännänkannattajansa. Mutta kansa pakoitettiin poliisiterrorin, vankiloiden ja kuolemantuomioiden avulla vaikenemaan. -- Täällä Korkeimman Neuvoston istuntosalissa on Eestin armeijan poliittinen ohjaaja Paul Keerdo, joka vuonna 1924 tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen siitä, että hän ollen parlamentin edustajana ja työväenliikkeen johtohenkilönä itse uhrautuvaisesti taisteli vihattua ja verenhimoista Eestin taantumuksellista koplaa vastaan. Meidän keskuudessamme on Eestin kansan pyövelien kiduttaman rakastetun johtajan Viktor Kingiseppin läheisin työtoveri Juliana Tellman. Jo nuorena tyttönä hänet tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Minä voisin viitata myöskin henkilökohtaiseen "kokemukseeni"; kaksi kertaa on sotaoikeus tuominnut minut kuritushuoneeseen kommunistisesta toiminnastani ja olen istunut 15 vuotta porvarillisen Eestin vankiloissa. Kesäkuun 21 päivänä 1940 Eestin työkansa pyyhkäisi maastaan likaisen sotaprovokaattorien bandiittikoplan ja asetti valtaan oman kansan hallituksensa. Uusi hallitus suoritti vaalit uuteen Valtakunnan duumaan. Heinäkuun 14 ja 15 päivän vaalit olivat koko Eestin työkansan tahdon mahtava ilmaisu ja ankara tuomio taantumukselle. Kansa valitsi todelliset edustajansa, joiden piti kansan etujen mukaisesti ratkaista Eestin elämän peruskysymykset. --

Nyt, kun on valittu todellinen kansan hallitus, on tullut mahdolliseksi esteettömästi toteuttaa elämässä työkansan palava halu pystyttää Eestiin neuvostovalta ja liittää Neuvosto-Eesti Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon. Tämä kansan toive on aina kirkkaasti palanut kansan sydämessä.

Sadoissa joukkokokouksissaan työläiset, talonpojat ja sivistyneistö antoivat päättävän evästyksen Valtakunnan duumaan valitsemilleen: Eestin on tultava neuvostotasavallaksi ja liityttävä Neuvostoliittoon; keinotekoinen este, jonka porvaristo rakensi ja joka eroitti Eestin kansan Neuvostoliiton kansoista, on hävitettävä. Heinäkuun 14 ja 15 päivän vaaleissa sai Eestin Työkansan liitto, jonka ohjelmassa ehdotettiin lujan liiton ja ystävyyden aikaansaattamista Eestin ja Neuvostoliiton välillä, lähes 93 % kaikista annetuista äänistä. Tässä tuli kirkkaasti ilmi kansan tahto.

Uusi Valtakunnan duuma, jonka kansa on ensi kerran valinnut vapaasti ja ennenkuulumattomalla aktiivisuudella, ratkaisi Eestin elämän peruskysymykset niin, kuin sitä halusi työkansan valtava enemmistö. Valtakunnan duuma pystytti Neuvostovallan Eestissä, julisti maan koko kansan omaisuudeksi ja antoi valtion käsiin pankit ja suurteollisuuden. Toteuttaen Eestin kansan tahtoa, Valtakunnan duuma päätti pyytää SNTL:n Korkeimpaa Neuvostoa hyväksymään Eestin Sosialistisen Neuvostotasavallan SNT Liittoon samoilla perusteilla, joilla siihen kuuluvat kaikki muut liittotasavallat.

Ainoastaan Eestin liittyminen SNTL:n jäseneksi takaa maallemme todellisen riippumattomuuden ja suvereenisuuden, takaa meidän kansallemme vapaan kansallisen kehityksen, teollisuutemme nousun, maataloutemme ja kansallisen kulttuurimme kukoistuksen, kansan hyvinvoinnin valtavan kasvun ja rakastetun synnyinmaamme kukoistuksen. --

Nyt, jolloin Eestin kansa murskasi vanhan järjestelmän herruuden - sorron ja oikeudettomuuden järjestelmän ja otti omiin käsiinsä synnyinmaansa kohtalon ja astui uuden elämän rakentamisen avaralle ja valoisalle tielle, koitti suuri historiallinen hetki, jolloin koko kansan äänestyksessä ilmaistu Eestin kansan tahto pystyttää luja liitto ja pysyvä ystävyys Eestin tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä, on vahvistettava lainsäädännöllisesti.

Valtakunnan duuma on vakuutettu siitä, että ainoastaan Eestin liittyminen Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon turvaa valtiomme todellisen suvereniteetin, kansamme vapaan kansallisen kehityksen, teollisuutemme, maataloutemme ja kansallisen kulttuurimme kukoistuksen, Eestin kansan aineellisen ja kulttuurisen hyvinvoinnin mahtavan nousun ja rakastetun synnyinmaamme kukoistamisen. Eestin työkansa on jo ammoin ollut sidottuna SNTL:n kansoihin venäläisiä ja eestiläisiä työläisiä ja talonpoikia sortanutta tsarismia, kapitalisteja ja tilanherroja vastaan käydyn yhteisen vallankumoustaistelun veljessiteillä.

Liityttyään sosialismin maan vapaiden kansojen suureen veljesperheeseen, Eestin kansa antaa rikkaille luoville voimilleen kehitysmahdollisuuden ja kulkee käsi kädessä SNTL:n työtätekevien kanssa eteenpäin uuden elämän rakentamisen tietä. Ainoastaan suuressa Neuvostoliitossa, neuvostotasavaltain veljesperheen tasa-arvoisena jäsenenä, saa Eestin kansa mahdollisuuden kohottaa talouttaan, kehittää kansallista kulttuuriaan, taaten kansallisen tasa-arvon, rauhan, leipää ja todellisen vapauden Eestin työtä tekeville. ...

Eläköön ihmiskunnan nero, miljoonien työtätekevien järki ja sydän, nerokas ja rakastettu johtajamme - suuri Stalin! --”[xiv]

Tämä teatteriesitys jatkui väliajan jälkeen vielä samankaltaisen propagandan jauhamisella 17 tiheällä painettua A5-sivua. Hauskinta asiassa on, että Viro oli silloin todellisuudessa Suomea rikkaampi maa, jossa mm. työläisten ja talonpoikien asiat olivat oleellisesti paremmalla tolalla kuin Venäjällä ja nyt neukkulaan liittymisen jälkeen oli edessä jyrkkä alamäki joka suhteessa.

Lainaus: ”Mika Waltarilta ilmestyi huhtikuussa 1941 (salanimellä Nauticus) kirja "Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta", joka julkaistiin Tukholmassa (Suomessa ns. "neuvostovastainen " kirjoittelu pyrittiin kieltämään talvisodan jälkeen). Ote tästä kirjasta: "Viron, Latvian ja Liettuan kohtalondraamaan sisältyy, kuten jo aikaisemmin viitattiin, farssiaineksia, jotka naurattaisivat, ellei kysymyksessä olisi kolmen kansan itsenäinen olemassaolo, Typerryttävin oli kuitenkin viimeinen näytös. Sillä ei riittänyt vielä, että juhlallisesti ja yksimielisesti oli perustettu neuvostotasavallat ja päätetty liittyä Neuvostoliittoon. Lupaa tällaiseen liittymiseen oli vielä pyydettävä. Kunkin kolmen valtion oli esitettävä nöyrä anomuksensa Neuvostoliiton korkeimmalle neuvostolle, että nyt saataisiin astua tuohon mainittuun aurinkoiseen avaruuteen. Täytyihän Moskovan saada tilaisuus juhlia voittoaan, täytyihän osoittaa koko maailmalle, miten vapaasti ja omasta aloitteestaan nuo kolme maata pyrkivät Neuvostoliiton yhteyteen. Ulkomaailman suhteen Neuvostoliiton regissöörit kuitenkin iskivät hieman harhaan. Nuo anomukset ja esiintymiset Neuvostoliiton korkeimman neuvoston kokouksissa, jotka pidettiin Moskovassa elokuun 3.-6. päivinä. herättivät nöyristelevässä kielenkäytössään ja pokkuroimisessaan vain masentuneen ivallista ihmettelyä, miten kolme vapaata, itsenäistä valtiota noin lyhyessä ajassa oli voinut alentua niin syvälle.”.”[xv]

”SNTL:n korkeimman neuvoston seitsemännen sessian jälkeen pantiin uusilla alueilla nopeasti toimeen neuvostojärjestelmä ja "luokkavihollisten" likvidointi. Virosta vietiin Neuvostoliittoon vuosina 1940-41 n. 61 000 henkeä. Heistä suuri osa vangittiin yöllä 13...14. kesäkuuta 1941 eli vain hiukan ennen Saksan hyökkäystä itään. Latviasta vietiin 34 000 ja Liettuasta 38 000 henkeä Neuvostoliittoon, siis Baltian maista yhteensä n. 133 000 henkeä. Pääkohteina olivat Novosibirskin seutu Siperiassa ja Kirovin alue Pohjois-Venäjällä.

Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD saapui Baltiaan yhdessä neuvostojoukkojen kanssa ja jo kesäkuussa 1940 se ryhtyi suorittamaan pidätyksiä. Marraskuussa 1940 Neuvostoliiton lait ulotettiin myös Baltiaan. Baltian maiden uudet kommunistiset parlamentit julistivat kaiken maan, metsät, järvet, joet, tehtaat, mineraalivarat jne. kansan omaisuudeksi. Maataloutta alettiin kollektivisoida, mutta siinä törmättiin kuitenkin suuriin vaikeuksiin, jonka takia suunnitelmasta oli pakko tinkiä ja vain yli 30 ha:n menevät tilat otettiin yhteiskunnan haltuun. Periaatteena oli, että kaikki yritykset, joiden palveluksessa oli yli 10 työntekijää, kansallistettiin, samaten pankit jne. Rupla otettiin käyttöön maksuvälineenä. Venäläisten sotilaiden määrä kohosi kesällä 1941 noin 650 000 sotilaaseen.

Suomessa seurattiin luonnollisesti huolestuneina Baltian dramaattisia vaiheita. Paljonpuhuva on J.K. Paasikiven muistelmissaan (Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41, II, s. 62-63) esittämä kommentti: "Me suomalaiset olimme tietoiset siitä, että Virossa, jonka olot ja kansan mielialan tunsimme, Neuvostoliittoon yhtymistä ei voinut todellisesti kannattaa kuin vähemmistö, jos kansa olisi saanut vapaasti mielipiteensä lausua. Latviassa voi olla enemmän kommunisteja ja Liettuassa ehkä enimmin, mutta niissäkin maissa kansan enemmistö arvatenkin oli itsenäisyyden puolella. Kun eduskunnat kaikissa kolmessa maassa yksimielisesti olivat päättäneet luopua itsenäisyydestä ja liittyä Neuvosto-Venäjään, oli se meistä epäilyttävää. Baltian maiden tapaukset olivat omansa meitä suomalaisia syvästi vavahduttamaan. Näiden kolmen pienen kansan kohtalo oli joka hetki mielessäni. Demokratian periaatteiden mukaan toimenpiteeseen vaaditaan enemmistön kannatus. Vähemmistön, suhteellisen suurenkin, pakottamista ja 'pahoinpitelyä' pidetään demokratian mukaan hyväksyttävänä. Lenin ja muut bolsevikit olivat tässä suhteessa toista mieltä. Heidän periaatteidensa mukaisesti ei enemmistö ollut välttämätön. Tarmokas vähemmistö, pienikin, voi olosuhteiden ollessa suotuisat panna toimeen vallankumouksen ja olojen mullistuksen. Elleivät kansat tahdo hyvällä suostua Marxin oppiin ja tulla onnellisiksi, on heidät väkivallalla pakotettava. Se on otollinen ja hyvä teko. Toimenpiteet Baltian maissa olivat sopusoinnussa Leninin opin kanssa.".”[xvi]

Venäjän sortotoimenpiteet Virossa

Virolainen Tarton yliopiston professori Ants Oras, joka on toiminut myös Helsingin yliopiston professorina ja USA:ssa Floridan yliopiston professorina, on kirjoittanut osittain omiin kokemuksiinsa perustuvan kirjan Viron kohtalonvuodet. Se on käännetty useille kielille ja ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1948. Lainataanpas pätkiä myös tästä teoksesta - Seppo Zetterbergin esipuheesta vuodelta 1989: ”Vuoden 1940 pidätykset lienevät koskeneet 8 000 virolaista. Kyyditysten huipennus oli 14. kesäkuuta 1941, jolloin Oraksen omakohtaisesti kuvaama pidätysaalto tavoitti noin 10 000 virolaista, jotka kyyditettiin Siperiaan. Noin 3 500 kyyditetystä miehestä oli keväällä 1942 hengissä enää alle 100, ja takaisin Viroon heitä lienee aikanaan palannut parikymmentä.”[xvii]

Oras vuodesta 1941: ”Yhä useammat venäläiset sijoittuivat näkyviin asemiin valtion virkakoneis­tossa ja puolue-elimissä. Oma kirjallisuutemme oli lamautettu ja uudet kirjat, sikäli kuin sellaisia oli, olivat suurimmaksi osaksi venäjänkielisiä. Ve­näläinen työvoima otti haltuunsa eräitä tehtaita, mm. Narvan tekstiilitehtaat. Venäläistäminen oli noussut näköpiiriin. Mutta näköpiiriin oli noussut myös likvidointi. Ihmisiä alkoi kadota suurin joukoin. NKVD:n toiminta vilkastui yliopistossa aivan samoin kuin muuallakin. Alustava asiakirjapinojen seulominen näytti lähestyvän loppuaan. Akateemisia tuttaviani alkoi siellä täällä hävitä. Eräs kotonamme usein nähty vieras, kansantaloustieteen ylioppilas, kotimme lähellä sijaitsevan puiston takana olevan suuren panimon pääkirjanpitäjän poika, pidätettiin eräänä yönä. Eräs uusien kielten osaston lahjakkaimpia nuoria tutkijoita, jonka jopa Kurekin oli hyväksynyt kelvolliseksi yliopistonopettajan uralle, vietiin niinikään Peplerin kadun varrella sijaitsevaan taloon. Kure yritti vedota hänen puolestaan, mutta häntä käskettiin huolehtimaan omista asioistaan. Tapasin nuoren miehen morsiamen melkein joka päivä tiedekunnan kirjastossa. Hänen ei ollut sallittu lähettää miehelle ainoatakaan ruokapakettia. Me tiesimme jo tällöin, mitä tämä merkitsi. Liberaaliemme johtajan Jaan Tõnissonin luo, joka vielä äskettäin oli ollut osuustoimintaopin professori ja jota tähän asti oli hänen nauttimansa suunnattoman kansansuosion vuoksi säästetty, saapui eräänä iltana poliisi ja kehotti häntä lähtemään mukaan. Hän puki parhaat vaatteensa ylleen ja lähti, pitkänä, suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä - kansallisen liikkeemme Grand Old Man viimeiseen saakka. Meille hän oli jo vertauskuvaksi muodostunut hahmo, jossa liberaalinen demokratiamme ruumiillistui. Presidentti, ylipäällikkö, useimmat viimeiset ministerimme ja heidän perheensä sekä sosiaalidemokraattiset johtajat olivat joutuneet lähtemään jo kauan ennen häntä. Yhdelläkään heistä ei ollut täysin samaa arvovaltaa epäitsekkäänä vapaustaistelijana kuin hänellä. Ainoankaan toisen hahmon menettäminen ei voinut aiheuttaa meissä yhtä syvää järkytystä.”[xviii]

Vain vähän tiedettiin siitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun teidät ehkä oli pidätetty. Tiesitte joitakin ihmisiä, jotka oli päästetty vapaalle jalalle päivän tai kahden kuluttua, usein ruhjottuina ja sairaina ja aina haavanarpia täynnä - niitä oli liian paljon, jotta asianomainen olisi halunnut kertoa teille mitään. Olitte kuulleet kuulusteluista, jotka kestivät täyden vuorokauden tai kauemminkin, iskujen jakelusta ja pahemmistakin kidutusmuodoista. Ettekä koskaan voineet olla varmoja, etteikö teidän vuoronne tulisi juuri seuraavana yönä. Vasta paljon myöhemmin, venäläisten jo peräännyttyä Virosta, paljastuivat tosiasiat. Heti venäläisten lähdettyä olivat ihmiset alkaneet epätoivoisesti etsiä kadonneita sukulaisiaan ja ystäviään ja tutkia jokaista paikkaa, jota NKVD:n tiedettiin käyttäneen tarkoituksiinsa. Lukuisia ruumiita, jotka usein oli ruhjottu vastenmielisyyttä herättävällä tavalla, löydettiin NKVD:n kellareista tai jopa yksityisiltä alueiltakin. Aikoinaan pankkiiri Klaus Scheelille Kosella Tallinnan lähistöllä kuulunut huvila oli tällainen paikka. 75 ruumista, joista yksi naisen, kaivettiin sieltä esiin. Kaikkien kädet oli sidottu selän taakse, jokaiselle pantu suukapula ja kaikki sen jälkeen heitetty toinen toisensa päälle, mutta ilman että haavoja olisi löytynyt mistään: heidät oli kaikesta päätellen joko myrkytetty tai haudattu elävältä. Scheelin autovajan alta löytyi vielä 9 ruumista. Eräästä vajasta löydettiin lähes kolmen metrin syvyyteen haudattuna 16 ruumista. Vajan toisessa päässä maa oli peitetty sementillä. Sen alta löydettiin paljon myöhemmin vielä 38 ruumista. Eräältä oli kallo murskattu ja toiselta leukapielet väännetty kokonaan sijoiltaan. Näiden kuolleiden joukossa oli poliiseja, upseereita, eräitä tavallisia työläisiä ja muutama venäläinen emigrantti. Samanlaisia joukkohautoja löydettiin monissa osissa maata. Kaiken kaikkiaan kaivettiin maasta esiin 2 000 ruumista, mutta monia jäi epäilemättä löytämättä. Tällainen oli matkan päätepiste, ellei se ollut karkottaminen johonkin tuntemattomaan paikkaan itään. Mutta viimeisen vaiheen valmistelut olivat pitkät ja tuskalliset. Kuulustelut alkoivat aina yöllä, jolloin ihmisen vastustuskyky on heikoimmillaan, ja ne kestivät usein vuorokausimääriä. Niitä oli vaikea kestää, etenkin jos teidät estettiin tyydyttämästä alkeellisimpia ruumiillisia tarpeitanne. Kuulustelijat vaihtuivat aika ajoin samaan aikaan kun te ehkä vääntelehditte tuskankouristuksissanne. Jos satuitte torkahtamaan, jota välistä tapahtui kahdentoista tunnin kyselyihin vastaamisen ja pitkien ideologisten saarnojen kuuntelemisen jälkeen, vartijanne pitivät teidät hereillä iskemällä teitä tai aivan silmienne edessä pitämällään voimakkaalla sähkövalolla. Välistä, jos kuulustelija raivostui itsepäisyydestänne, hän iski teitä nyrkillä kasvoihin tai (kuten eräs heistä mieluiten teki) suoraan päälaellenne tai teitä lyötiin nahkahihnalla tai kumipatukalla. Välistä teitä voitiin potkia tai lyödä päätänne vasten lattiaa tai suunnata revolveri teihin, jotta allekirjoittaisitte väitetyn rikoksenne tunnustuksen. Eräissä tapauksissa (näin kävi eräälle ystävälleni, joka pääsi myöhemmin pakenemaan ja on nykyisin turvassa eräässä aikoinaan puolueettomassa maassa) järjestettiin näennäinen teloitus. Seisoitte kasvot seinää vasten revolverin suu painettuna niskaanne. Kun odotitte, että teidät ammuttaisiin, teidät iskettiin tainnoksiin ja kannettiin tiedottomana pois. Niin ikään sattui, että vangille näytettiin todellista teloitusta tai surmatun vangin ruumista. Teidän ei sallittu nukkua kopissanne päiväsaikaan, ja vankilan pesuhuone oli ainoa paikka, jossa saatoitte torkahtaa muutaman hetken. Itsepäisyytenne murtamiseksi kiduttajanne saattoivat sijoittaa teidät rangaistuskoppiin, jossa tunsitte pian tukehtuvanne hapen puutteesta, (eräs tavallisimpia kidutustapoja) tai sietämättömän kuumaan höyrykaappiin, jossa saitte olla kunnes pyörryitte. Ihonne saatettiin ehkä nylkeä osittain, sähkövirta suunnata teihin tai panna vesi tippumaan päänne päälle vanhaan kiinalaiseen tapaan. Ja nämä kidutukset saattoivat kestää viikkoja ja kuukausia. Kaikkia tällaisia menettelytapoja käytettiin alkuvalmisteluna teloitukselle tai pakkotyölle NKVD:n kuolemanleireillä. Niistä kertoivat ihmiset, jotka pääsivät pakenemaan - heidän joukossaan kokonainen laivanlastillinen kuolemaantuomittuja. Saksalaiset koneet olivat pommittaneet heidän laivaansa Jaan Teäriä, joka ajautui Viron rannikolle syksyllä 1941 sen jälkeen kun venäläiset olivat poistuneet Tallinnasta. Vankien kuolemantuomiot löydettiin laivalta.”[xix]

Vuoden 1941 kyydityksistä Ants Oras: ”Se, minkä todistajiksi olimme joutuneet, ei ollut enempää eikä vähempää kuin yritys panna alulle Viron kansan tuhoaminen. Se oli vain ensimmäinen toimenpide, joka tuon yhden vuorokauden kuluessa koski noin 10 000 virolaista eli jokaista 112. asukasta. Se ulotettiin pian koskemaan vielä ainakin 40 000 asukasta, mutta suunnitelmana oli, kuten asiakirjoista myöhemmin ilmeni, kuljettaa pois lähes kaksi kolmasosaa väestöstä.”[xx]

”Seuraavat ryhmät oli määrä kyydittää Baltian maista:

1) kaikki hajoitettujen porvarillisten puolueiden sekä porvarillisten taloudellisten ja sivistyksellisten järjestöjen jäsenet, kaikki sosiaalidemokraatit, syndikalistit ja trotskistit;

2) edellisen hallitusjärjestelmän aikaiset virkamiehet, tuomarit, upseerit ja poliisivirkailijat;

3) vuosina 1918-20 bolsevikkeja vastaan käytyyn sotaan - josta nyt käytettiin nimitystä »kansalaissota» - osallistuneet;

4) entiset kommunistisen puolueen jäsenet, jotka olivat joko jättäneet puolueen tai erotettu siitä;

5) pakolaiset ja maahanmuuttaneet;

6) ulkomaiden diplomaattisten edustajistojen palveluksessa olleet ja ulkomaisten liikkeiden entiset edustajat;

7) ulkomaille kirjeenvaihdossa olevat henkilöt, kuten esimerkiksi esperantistit ja filatelistit;

8) poliittisten pakolaisten sukulaiset;

9) papistoon kuuluvat ja uskonnollisten järjestöjen aktiiviset jäsenet;

10) aristokraatit (näitä ei baltiansaksalaisten poistuttua Virossa enää ollut), tilanomistajat, teollisuus- ja liikemiehet, pankkiirit ja ravintolanomistajat.

Kaikki näihin ryhmiin kuuluvat oli siirrettävä Venäjän synkimmille alueille perheineen. »Se on aivan luonnollista», sanoi eräs kommunisti Virossa näiden tapahtumien jälkeen, »sillä heidän perheensähän vastustaisivat tietenkin sitä, mitä tapahtuu, joten siis heistäkin on päästävä. Ainoa ero oli, että perheen päämiehet määrättiin »pidätettäviksi», kun taas heidän perheensä »kuljetettaviksi». Lisäksi oli kyyditysten määrä koskea jokaista, jolla saatettiin epäillä olevan arvosteleva asenne hallitusjärjestelmään nähden tai että hän mahdollisesti levittäisi tyytymättömyyttä tulevaisuudessa. Kaikki tämä tulkittiin laajimmalla mahdollisella tavalla. Jo lyhytkin vilkaisu yllämainittuun luetteloon osoittaa, että siihen kuului suuri osa Baltian maiden väestöä. Tarkoitus oli, että myöhemmät kyyditykset seuraisivat nopeasti toisiaan. Se, mitä näimme, oli pelkästään varovainen ensi askel.”[xxi]

Venäjän sisäministeri Lavrenti Beria vahvisti 14.6.1941 Virosta kesäkuussa 1941 kyyditettävien määräksi 13 780.[xxii]

Miksi Viro kaapattiin Venäjän toimesta

Venäjällä oli tietysti laajempia tavoitteita kuin vain Baltian maiden miehitys. Baltian maiden miehitys esimerkiksi helpotti Suomen valtausyrityksen toimeenpanoa, kun Virossa olevista tukikohdista voitiin uhata Suomen etelärannikkoa sekä ilmavoimien, että merivoimien toimesta.

Lainaus: ”Viron, Latvian ja Liettuan pienet alueet ja niiden asema reunavaltiona, Suomenlahden tärkeän rantamaan ja satamien vartijana, merkitsivät sitä, että Venäjälle oli tärkeää aluksi suorittaa ratkaisu näiden kanssa. Hankittuaan täten sopivat tukikohdat meri- ja ilmavoimilleen Neuvostoliitto voi nyt ryhtyä yhdistetyillä operaatioilla voimaperäiseen toimintaan Suomea vastaan.”[xxiii]

Suomikin oli tietysti vain yksi osatavoite Venäjän suunnitelmissa valloittaa koko Eurooppa - aluksi - ja alistaa koko maapallo Moskovasta johdetuksi kommunistiseksi diktatuuriksi.

Lainaus: ”Punailmavoimien komentaja oli käskenyt rakentaa Viroon kaikkiaan 60 lentokenttää. (Kilin 1997 d, 61-62.)”[xxiv]

Filmi

http://www.communistcrimes.org/en/Database/Estonia/Media-Resources/view/53/estonia-movie

Viro

Etusivulle


[i] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 137

[ii] http://www.laidoner.ee/cms/eesti/info/baaside-leping-vi-sda

[iii] Matti Lukkari, Viron itsenäistyminen, 1996, sivu 47

[iv] Ohto Manninen, Stalinin kiusa Himlerin täi, 2002, sivu 296

[v] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 147

[vi] http://www.hot.ee/vaikal/ajalugu-2.html

[vii] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 149

[viii] Juhani Putkinen, Imperialistinen Roistovaltio, 2005, sivu 44

[ix] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 169

[x] Kalervo Kijanen, Sukellushälytys, 1977, sivu 91

[xi] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 170

[xii] Matti Lukkari, Viron itsenäistyminen, 1996, sivu 49

[xiii] Mauno Koivisto, Venäjän idea, 2001, sivu 88

[xiv] Antero Kautto, Stalinin istunnot Suomen ja Baltian kohtalo Neuvostoliiton asiakirjoissa 1939-40, 1982, sivu 221-234

[xv] Antero Kautto, Stalinin istunnot Suomen ja Baltian kohtalo Neuvostoliiton asiakirjoissa 1939-40, 1982, sivu 261

[xvi] Antero Kautto, Stalinin istunnot Suomen ja Baltian kohtalo Neuvostoliiton asiakirjoissa 1939-40, 1982, sivu 261

[xvii] Ants Oras, Viron kohtalonvuodet, 1989, esipuheesta sivu VI

[xviii] Ants Oras, Viron kohtalonvuodet, 1989, sivu 135

[xix] Ants Oras, Viron kohtalonvuodet, 1989, sivu 138

[xx] Ants Oras, Viron kohtalonvuodet, 1989, sivu 147

[xxi] Ants Oras, Viron kohtalonvuodet, 1989, sivu 148

[xxii] http://www.okupatsioon.ee/nimekirjad/raamat/koikfreimid.html

[xxiii] Matti Aarnio, Talvisodan ihme, 1966, sivu 65

[xxiv] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 177

[xxv] Ohto Manninen, Miten Suomi valloitetaan, 2008, sivu 35

[xxvi] Mark Solonin, 25.juuni 1941: Rumalus või agressioon, 2010, sivu 41

Viro

Etusivulle

free counter