Valheita Jatkosodasta

Talvisodasta Venäjä valehteli Suomen hyökänneen - Venäjän väittämä syy Talvisotaan muuttui sitten ajan funktiona, kuten näkyy tästä artikkelista.

Tehdäänpä pieni katsaus siihen mitä kaikkea Venäjä valehteli/valehtelee Jatkosodasta.

Jan Krastyn

”Jatkosodan aikana julkaistiin pienehkö määrä puna-armeijan sotilaille tarkoitettuja propagandakirjoja, joissa kuvattiin sotaan johtanutta kehitystä ja sen taustoja jyrkkäsävyisesti ja yksioikoisen mustavalkoisesta. Näitä kirjoja ryhdyttiin julkaisemaan rintamatilanteen vakiinnuttaa vuodesta 1942 alkaen. Ensimmäisten teosten joukossa oli Jan Krastynin kirja Suomi fasismin kourissa, jossa Suomen kerrottiin valmistautuneen "uuteen hyökkäykseen" Neuvostoliittoa vastaan viidentoista kuukauden ajan Moskovan rauhasta maaliskuusta 1940 kesään 1941. "Neuvostoliitto milloinkaan ei uhannut Suomen riippumattomuutta, eikä hyökännyt sitä vastaan", totesi Krastyn”[i] Niinpä - valehdellaan Suomen hyökänneen Talvisodassa, vaikka nimenomaan Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun. Valehdellaan Suomen valmistautuneen 15 kuukautta hyökkäämään uudelleen Venäjälle, vaikka nimenomaan Venäjä valmistautui hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun ja hyökkäsi uudelleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello  6.05, aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Jatkosodan.

”Tietyt Krastynin teoksen kohdat kyllä kuvasivat Suomen todellisia ongelmia sota-aikana, joskin liioiteltuina, mutta suuri osa tekstistä koostui suoranaisista valheista.”[ii]

J. Iljinski

J. Iljinskin 1943 elokuussa julkaiseman Finlandian kuudes luku, joka on otsikoitu "Suomen vallanpitäjät Hitlerin palveluksessa", kertoo samoista aiheista, mutta hivenen uudessa sävyssä. Nyt saksalaisten ei sentään todettu ottaneen haltuunsa kaikkia rautateitä, mutta jo Pohjois- ja Länsi-Suomen rautateiden "siirtyminen tosiasiallisesti saksalaisten haltuun" riitti aikaansaamaan "Suomen miehityksen". Presidentti Ryti "valehteli häikäilemättömästi" radiopuheessaan 26.6.1941 todetessaan Neuvostoliiton vaatineen Hitleriltä marraskuussa 1940 Berliinin neuvotteluissa vapaita käsiä Suomen likvidoimiseen. Päinvastoin vastuu sodan aloittamisesta kuuluu Suomelle itselleen, joka Saksan painostamana hyökkäsi Neuvostoliittoon. Tämä tulkinta Suomesta sodan aloittajana on keskeisessä asemassa kaikessa neuvostokirjallisuudessa, ja yleensä sitä perustellaan viittaamalla Hitlerin 22.6.1941 pitämään radiopuheeseen, jossa hän ilmoitti Suomen taistelevan Saksan rinnalla.”[iii]

Suomi ei suinkaan ollut Saksan miehittämä, vaan saksalaiset joukot auttoivat Suomea puolustamaan Suomen Lappia - kuten ruotsalaiset vapaaehtoiset auttoivat Talvisodassa. Ryti taas kertoi radiopuheessaan totuuden. Venäjä nimenomaan vaati marraskuussa 1940 Saksalta vapaita käsiä hyökätä uudelleen Suomen kimppuun. Hitler taas vain totesi saksalaisten ja suomalaisten joukkojen suojaavan yhdessä Suomea - Venäjän hyökkäykseltä. Hitlerin puhe ja päiväkäsky löytyvät täältä sekä saksaksi, että suomeksi.

Lainataan tähän vielä yksi surkuhupaisa valhe Iljinskiltä: ”Omaa karua kieltään tilanteen vakavuudesta kertoivat Suomen kaupungeissa rutiininomaisesti rekisteröidyt nälkäkuolemat. Järjestyksen ylläpitämiseksi epätoivon partaalla olevan kansan keskuudessa Suomeen saapui joulukuussa 1941 hallituksen pyynnöstä kaksi "tuoretta saksalaista divisioonaa", joiden tehtäväksi tuli yltyvien mielenosoitusten kukistaminen.”[iv]

Ai, että ihan saksalaisia divisioonia tarvittiin Suomeen kukistamaan mielenosoituksia. Kas kun minä en tähän mennessä ole kuullut kyseisistä mielenosoituksista mitään - kuka on, käsi ylös.

Gennadi Kuprijanov

Gennadi Kuprijanov Hitlerin valkosuomalaiset käskyläiset saavat rangaistuksen 1942: ”Kuprijanov arvosteli ankarasti Suomessa esitettyjä väitteitä "puolustuksellisesta, kansallisesta sodasta", jotka eivät olleet mitään muuta kuin valloitus- ja anastussodan savuverhoa. "Erillissodan" käsite oli hänen mukaansa kestämätön, koska Hitlerin suomalaiset lakeijat nöyristelivät isäntänsä edessä ja täyttivät kaikki hänen käskynsä.”[v]

Todellisuudessa kyseessä oli nimenomaan erillissota, sillä Suomi EI suostunut auttamaan Saksaa Pietarin valloituksessa, eikä valtaamaan Sorokkaa, joka olisi katkaissut USAn ja Englannin valtavan materiaalisen avun Venäjälle Muurmanskin kautta. Suomi siten mitä ilmeisimmin pelasti Venäjän tappiolta sodassa.

Otto-Wille Kuusinen

Otto Wille Kuusisen syyskuussa 1943 julkaisemassa kirjas­sa Suomi ilman naamiota: ”Pohjois-Kaukasiassa taistelleista yli 100 000 [sic!] suomalaisesta SS-miehestä takaisin onnistui palaamaan vain noin 500 miestä, "kaiketi ensiluokkaisia pitkän matkan juoksijoita".”[vi]

Suomalaisia vapaaehtoisia tosiaankin taisteli imperialistista roistovaltiota Venäjää vastaan pataljoonan verran edeten aina Kaukasukselle saakka. Olivat tosi kovia sotilaita kun Venäjä liioitteli heidän määränsä noin 71-kertaisesti. Lainaan professori Mauno Jokipiitä: ”Suomen laillisen hallituksen suostumuksella ja toimesta - Neuvostoliiton poliittisen painostuksen torjumiseksi - Suomesta lähti touko-kesäkuussa 1941 noin 1200 vapaaehtoista Waffen-SS:ään. He siis lähtivät rauhan vallitessa ja koulutusta varten, kuten sanottiin "jääkärien jäljille". Idän sodan syttyminen juhannuksena 1941 muutti heidän tilanteensa perusteellisesti. Kesällä 1942 annettiin vielä 200 täydennysmiestä lisää. Pataljoona palasi sopimuksen täytettyään kesäkuussa 1943 kotiin, mutta ei saanut enää lähtölupaa uudelle kierrokselle, koska ulkopoliittinen ja sotilaallinen tilanne oli sillä välin kokonaan muuttunut.”[vii]

Todettakoon samalla, että Saksan Waffen-SS:ssä palveli Tanskasta ja Norjasta molemmista 6000 vapaaehtoista, Ruotsista 500 ja Virosta 5300.[viii]

S. Golikov

S. Golikovin vuonna 1954 julkaisemassa puna-armeijan voittoja käsittelevässä jyrkkäsävyisessä kirjassa käsitellään melko laajasti "vihollisten joukkojen lyömistä" Karjalassa eli "neljättä iskua" (termi Stalinin ajalta), jolla ajettiin "hitleriläisen Saksan apuri Suomi katastrofin partaalle". Suomen "hallitseva klikki" yritti sodassa napata osan Neuvostoliitosta, ja olisivatpa suomalaisfasistit halunneet liittää "Suur-Suomeen" jopa Leningradinkin saamatta siihen kuitenkaan "isäntänsä" eli Hitlerin lupaa. Golikovin tulkinta Suomen roolista Leningradin piirityksessä edustaa kaikkein jyrkintä siipeä. Hänen mukaansa Suomi "osallistui Leningradin petomaiseen piiritykseen saksalais-fasistilaisten joukkojen kanssa" ja suomalaiset lentokoneet pommittivat kaupunkia yhdessä Saksan ilmavoimien kanssa. Vaikka suomalaiset olivat Karjalan kannaksella rakentaneet uudelleen Mannerheim-linjan ja sen lisäksi vielä kaksi muutakin linnoitusketjua, joissa kaikissa oli 12-14 betoni­bunkkeria kilometriä kohti, puna-armeija löi "fasistisen suomalaisen armeijan", saavutti valtakunnan rajan ja heitti vihollisjoukot syvälle Suomeen.”[ix]

Todettakoon tähän vastineena, että Venäjä tosiaankin suuntasi kesällä 1944 ”neljännen strategisen suurhyökkäyksensä” Suomea vastaan - eli Golikovin kirjoituksessa oli jopa tosiasiakin mainittu. Sen sijaan Suomi EI suinkaan yrittänyt napata osaa Venäjästä, vaan Venäjä yritti valloittaa koko Suomen - tosin epäonnistuen yrityksessään, sillä Venäjä ei kyennyt tuhoamaan Suomen armeijaa, jollaisen käskyn puna-armeija sai. Suomi yksinkertaisesti saavutti suurenmoiset torjuntavoitot:

- Karjalan Kannaksella Tali-Ihantala, Äyräpää-Vuosalmi ja Viipurinlahti;

- Laatokan pohjoispuolella Nietjärvellä;

- Ja vielä Ilomantsissa.

Suomalaiset eivät pommittaneet Jatkosodan aikana Pietaria kertaakaan - Mannerheim oli sen kieltänyt jyrkästi, kuin myös tykistötulen kaupunkiin.

Kuinka ollakaan, niin myöskään Mannerheim-linjaa ei rakennettu uudelleen Jatkosodan aikana. Se oli tuhoutunut pahoin jo Talvisodassa ja Venäjä oli Välirauhan aikana tuhonnut sitä lisää.

Kunpa Suomi olisi todella rakentanut kolme sellaista puolustuslinjaa mitä Golikov kuvaa - niin ehkäpä olisi säästytty läpimurroilta Valkeasaaressa ja Kuuterselässä.

A. Borisov

”Hrustsovin suojasään alkaessa eversti A. Borisov julkaisi suurelle yleisölle suunnatun kirjan Neuvosto-Karjalan vapauttamisesta kesällä 1944 -- Borisovin mukaan kesän 1944 suurhyökkäyksen päämääränä oli Suomen armeijan päävoimien lyöminen ja Suomen saaminen pois sodasta. Kannaksella hyökänneet neuvostojoukot pysäyttivät etenemisensä 12.7. mennessä, jolloin Leningradin turvallisuus oli jo taattu, minkä jälkeen tilanne Pitkärannan suunnassa, Loimolassa ja Ilomatsin seudulla vakiintui. Kirjan tekijä väittää, että puna-armeijan voitto Karjalan kannaksella ja Neuvosto-Karjalassa oli "Suuren Isänmaallisen sodan kunniakas sivu", koska hyökkäyksen tavoite eli Suomen armeijan päävoimien lyöminen saavutettiin ja vihollinen "heitettiin vuoden 1940 valtakunnanrajalle". Kuten tunnettua, puna-armeija saavutti Moskovan rauhan rajan heinäkuun lopussa vain Ilomantsin suunnalla, missä käytyjä mottitaisteluja tekijä ei niitäkään mainitse.”[x]

Täydennän professori Kiliniä sen verran, että Venäjän joukot eivät pysäyttäneet etenemistään - vaan Suomen joukot pysäyttivät Venäjän joukkojen etenemisen raivokkaissa taisteluissa.

Laajin tutkimus

”Hrustsovin suojasään loppuvuosina julkaistiin massiivinen teossarja "Neuvostoliiton Suuren isänmaallisen sodan historia 1941-1945", joka yhä vieläkin on laajin aiheesta koskaan tehty tutkimus. Kuusiosaisen sarjan ensimmäinen teos ilmestyi vuonna 1960. -- 23. Armeijan elokuun 1941 kaoottisesta vetäytymisestä Karjalan kannaksella kerrotaan vain runsaalla viidellä rivillä, ja lukija saa tietää puna-armeijan pysäyttäneen vihollisen vuoden 1939 valtakunnanrajan tietämille.”[xi]

Todellisuudessahan Suomen joukot olisivat halutessaan päässeet hyvin eteenpäin - esimerkiksi Pietarin suuntaan olisi päässyt hyvin, mutta marsalkka Mannerheim käski keskeyttää etenemisen ja asettua puolustukseen.

”Toisin kuin sodan aikana kirjoitetussa kirjallisuudessa Suuren isänmaallisen sodan historiassa annetaan tunnustusta myös Suomen armeijan taistelukyvylle ja todetaan sen sotilaiden taistelleen "pääosin sinnikkäästi". Kirjassa kerrotaan melko asiallisesti 21., 23. ja 59. Armeijoiden hyökkäyksestä Karjalan kannaksella ja puna-armeijan saavuttamasta "kunniakkaasta voitosta" sen vallattua "vanhan venäläisen kaupungin Viborgin" 20.6. Siitä, miksi taistelut jatkuivat vielä yli kolme viikkoa tämän jälkeenkin, kirjan tekijät eivät kerro mitään.”[xii]

Eipä tietenkään kerrota, että Venäjä yritti kaikin voimin ja suunnattomin tappioin murskata Suomen puolustusta ja valloittaa koko Suomen - mutta se jäi yritykseksi.

S. P. Platonov

Hrustsovin suojasään viimeisenä vuonna ilmestyneessä kenraaliluutnantti S. P. Platonovin toimittamassa kirjassa Taistelu Leningradista: ”Puna-armeijalle syyn sotatoimien aloittamiseen antoivat Suomen ilmavoimien "yritykset pommittaa" Leningradin ja Neuvosto-Karjalan kaupunkeja, minkä seurauksena omat ilmavoimat iskivät vihollisen sotilaslentokentille tuhoten 30 lentokonetta." Väite ei pidä paikkaansa, sillä suomalaiset ilmavoimat eivät yrittäneet pommittaa kohteita Neuvostoliitossa ennen 25. kesäkuuta.”[xiii]

 Tässä päästäänkin hyvin tärkeään asiaan. Nimenomaan Venäjä aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Ennen sitä Suomen alueelta EI hyökätty Venäjän alueelle. Venäjä EI suinkaan hyökännyt suomalaisille sotilaskentille, eikä tuhonnut koneita Suomen alueella - vaan Venäjä pommitti etupäässä täysin rauhallisia suomalaisia asutuskeskuksia, siviilikohteita. Yllätys - yllätys, tässä kirjassa on tottakin: ”Tärkeänä ja paikkansapitävänä johtopäätöksenä esitetään, ettei kolmen armeijan (21., 23. ja 59. Armeija) 21.6. käynnistämä hyökkäys VKT-aseman murtamiseksi ja Viipurinlanden saariston valtaamiseksi onnistunut. Joukot eivät pystyneet toteuttamaan Stavkan käskyssä asetettua tehtävää valtakunnanrajan ylittämisestä ja etenemisestä Imatran, Lappeenrannan ja Suur-Pöllilän tasalle, josta hyökkäystä voitaisiin edelleen jatkaa. Suomen armeija pysäytti neuvostojoukkojen hyökkäyksen rintamalle tuotujen lisäjoukkojen avulla. Tämän tosiasian avoin tunnustaminen on harvinaista niin vanhassa neuvostoliittolaises­sa kuin uudessa venäläisessäkin kirjallisuudessa.”[xiv]

Kuten arvata saattaa, niin se totuudenpuhuminen oli nytkin vain siteeksi valheille: ”Maan armeija oli luhistumisen partaalla ja johto joutui tekemään vaikeita päätöksiä saadakseen maan irti sodasta, mikä oli ollut koko operaation tarkoituskin. Sitä kirjassa ei mainita, että tämän "neljännen strategisen iskun" tavoitteena oli Suomen ehdoton antautuminen.”[xv]

Todellisuudessa Suomen puolustusvoimat olivat Jatkosodan päättyessä vahvimmillaan kautta aikojen - jäivät voittajana sotatantereelle.

Nikolai Barysnikov

Nikolai Barysnikov julkaisi vuonna 2000 artikkelin, jonka otsikossa todettiin sen käsittelevän "Neuvostoliiton näennäistä aggressiota Suomea vastaan 25. kesäkuuta 1941": ”Barysnikov kehottaa kaikkia tutkijoita hylkäämään ne "propagandistiset myytit", joiden mukaan Neuvostoliitto aloitti sodan. Hänen mukaansa Moskova ei suunnitellut vuosina 1940-1941 uutta sotaa Suomea vastaan, vaan noudatti normaalia rauhanomaista politiikkaa. Ulkoministeri Molotovin marraskuussa tekemä Berliinin-matka, jonka aikana hän pyysi Hitleriltä vapaita käsiä Suomen suhteen, on Barysnikoville tuntematon asia. Hän kritisoi halventavaan sävyyn eräiden tutkijoiden löytämiä tietoja Leningradin sotilaspiirin kesän 1940 suunnitelmista uudesta hyökkäysoperaatiosta Suomea vastaan.”[xvi]

Petroskoin Yliopiston professori Juri Kilin todistaa Baryshnikovin valehdelleen tämänkin asian: ”Uutta venäläistä tutkimusta edustava Lev Bezymenski esittää vuonna 2000 julkaistussa teoksessaan Hitler ja Stalin ennen yhteenottoa puna-armeijan yleisesikunnan asiakirjoihin pohjautuvia tietoja, jotka kumoavat Barysnikovin perusteettomat väitteet. Kirjassa on muun muassa tärkeä lainaus Molotovin Berliinin-matkansa yhteydessä Stalinille lähettämästä kirjeestä, jossa todetaan, että neuvotteluissa "suurin osa ajasta meni Suomen kysymykseen", ja etteivät keskustelut sen paremmin Hitlerin kuin ulkoministeri Ribbentropinkaan kanssa tuottaneet "toivottua tulosta". Molotovin mukaan neuvottelut eivät "antaneet aihetta ylpeilyyn", sillä Saksa oli selkeästi ilmoittanut rauhantilan säilymisen Itämeren piirissä olevan intresseissään.

Bezymenski esittää kaksi yleisesikunnan arkistosta löytynyttä asiakirjaa todisteeksi siitä, että Neuvostoliitto valmisteli uutta sotaa Suomea vastaan. Puolustusministeri, marsalkka Timosenkon ja yleisesikunnan päällikön, armeijakenraali Meretskovin 18.9.1940 allekirjoittama asiakirja sisältää seikkaperäisen sotasuunnitelman, jonka mukaan 46 jalkaväkidivisioonan, kaksi panssaridivisioonaa, yksi moottoroitu divisioona, kolme panssariprikaatin ja 13 tykistörykmenttiä käsittävä armeija valtaisi Helsingin 25 päivässä ja Oulun kuukauden kuluessa. Kuolassa ja Laatokan pohjoispuolisessa Karjalassa toimivan Pohjoisen Rintaman ja Karjalan kannakselle sijoitetun Luoteisen Rintaman joukot kuljetettaisiin rintamalle kuudesta eri sotilaspiirissä. Toinen asiakirja on yleisesikunnan käsky Leningradin sotilaspiirille, joka sodan aikana toimisi Luoteisena Rintamana. Siinä annettiin 45 päivän aikaikkuna Pohjanlandella etenemiselle, Suomen armeijan lyömiselle ja maan valtaamiselle.”[xvii]

2002 ”desantilta”

”Vuonna 2002 ilmestyi Johan Beckman Instituten kustantamana venäjäksi ja suomeksi Nikolai Barysnikovin kirja Leningradin piiritys ja Suomi 1941-1944. Barysnikov lupasi tuoda teoksellaan lisävalaistusta tähän neuvostoaikana vaiettuun teemaan hyödyntämällä seitsemässä eri arkistossa säilytettäviä aikaisemmin tuntemattomia suomen- ja venäjänkielisiä "suurimmaksi osaksi dokumentaarisia" lähteitä." Hänen mukaansa Leningradin piirityksestä ei ollut tähän mennessä pystytty esittämään pätevää tulkintaa sen paremmin venäläisessä kuin ulkomaisessakaan tutkimuksessa. Kirjan dokumenttipohja on kuitenkin niin ohut ja satunnainen, että luotettavien tulkintojen muodostaminen sen pohjalta on mahdotonta." Enemmän kuin aitoja ja uskottavia uusia tulkintoja kirja sisältääkin kirjoittajan omia poliittisia mielipiteitä heijastelevaa julistamista.”[xviii]

”Barysnikov mitätöi teoksessa Bitva za Leningrad esitetyn paikkansapitävän tulkinnan syvälle Suomeen tunkeutumisesta suurhyökkäyksen tavoitteena ja väittää, että lopullisena päämääränä oli ainoastaan Viipurin valtaaminen. Samassa yhteydessä hän kuitenkin ohimennen viittaa myös marsalkka Aleksandr Vasilevskin muistelmien mainintaan Imatran ja Virojoen tasasta tavoitteena. Silloinkaan puna-armeija ei toki olisi edennyt kuin 8-10 kilometriä valtakunnanrajan yli. Barysnikov ei tunne niitä Leningradin rintaman esikunnan kesällä 1944 antamia yksiselitteisiä käskyjä, joissa joukkojen tehtäväksi määritellään eteneminen ensin kohti Saimaata Imatran, Lappeenrannan ja Virolahden tasalle ja sen jälkeen tien avaaminen sisä-Suomeen murtamalla Salpalinja. Samaten löytyy Karjalan rintaman esikunnan arkistosta allekirjoitettu ja päivätty tavoitekartta, jonka mukaan rintaman tavoitteena oli koko Itä-Suomen valtaaminen.[xix]

Totuus

Kun Venäjä epäonnistui yrityksessään valloittaa koko Suomi Talvisodassa, niin Venäjä valmistautui huolella Välirauhan aikana hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun - ja Venäjä hyökkäsi uudelleen Suomen kimppuun aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Jatkosodan, joka oli erillissota. "Ensimmäiset varsinaiset offensiiviset sotatoimet Suomen rintamalla suoritti Neuvostoliitto."[xx]

Venäjä yritti myös Jatkosodassa valloittaa koko Suomen - mutta epäonnistui jälleen yrityksessään.

Jatkosota

Etusivulle


[i] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 127

[ii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 127

[iii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 128

[iv] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 128

[v] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 130

[vi] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 131

[vii] Mauno Jokipii, Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet, 2002, sivu 82

[viii] Mauno Jokipii, Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet, 2002, sivu 90

[ix] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 131

[x] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 134

[xi] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 136

[xii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 136

[xiii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 138

[xiv] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 139

[xv] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 140

[xvi] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 147

[xvii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 148

[xviii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 149

[xix] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 150

[xx] Markku Jokisipilä, Sodan totuudet, 2007, sivu 168

Jatkosota

Etusivulle