Talvisodasta
Venäjä valehteli Suomen hyökänneen - Venäjän väittämä syy Talvisotaan
muuttui sitten ajan funktiona, kuten näkyy tästä
artikkelista.
Tehdäänpä
pieni katsaus siihen mitä kaikkea Venäjä valehteli/valehtelee Jatkosodasta.
”Jatkosodan
aikana julkaistiin pienehkö määrä puna-armeijan sotilaille tarkoitettuja
propagandakirjoja, joissa kuvattiin sotaan johtanutta kehitystä ja sen taustoja
jyrkkäsävyisesti ja yksioikoisen mustavalkoisesta. Näitä kirjoja ryhdyttiin
julkaisemaan rintamatilanteen vakiinnuttaa vuodesta 1942 alkaen. Ensimmäisten
teosten joukossa oli Jan Krastynin kirja Suomi fasismin kourissa,
jossa Suomen kerrottiin valmistautuneen "uuteen hyökkäykseen"
Neuvostoliittoa vastaan viidentoista kuukauden ajan Moskovan rauhasta
maaliskuusta 1940 kesään 1941. "Neuvostoliitto milloinkaan ei uhannut
Suomen riippumattomuutta, eikä hyökännyt sitä vastaan", totesi Krastyn”[i]
Niinpä - valehdellaan Suomen hyökänneen Talvisodassa, vaikka nimenomaan Venäjä
hyökkäsi Suomen kimppuun. Valehdellaan Suomen valmistautuneen 15 kuukautta hyökkäämään
uudelleen Venäjälle, vaikka nimenomaan Venäjä valmistautui
hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun ja hyökkäsi uudelleen Suomen
kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05,
aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Jatkosodan.
”Tietyt
Krastynin teoksen kohdat kyllä kuvasivat Suomen
todellisia ongelmia sota-aikana, joskin liioiteltuina, mutta suuri osa
tekstistä koostui suoranaisista valheista.”[ii]
”J. Iljinskin 1943 elokuussa julkaiseman Finlandian kuudes luku, joka on otsikoitu "Suomen vallanpitäjät Hitlerin palveluksessa", kertoo samoista aiheista, mutta hivenen uudessa sävyssä. Nyt saksalaisten ei sentään todettu ottaneen haltuunsa kaikkia rautateitä, mutta jo Pohjois- ja Länsi-Suomen rautateiden "siirtyminen tosiasiallisesti saksalaisten haltuun" riitti aikaansaamaan "Suomen miehityksen". Presidentti Ryti "valehteli häikäilemättömästi" radiopuheessaan 26.6.1941 todetessaan Neuvostoliiton vaatineen Hitleriltä marraskuussa 1940 Berliinin neuvotteluissa vapaita käsiä Suomen likvidoimiseen. Päinvastoin vastuu sodan aloittamisesta kuuluu Suomelle itselleen, joka Saksan painostamana hyökkäsi Neuvostoliittoon. Tämä tulkinta Suomesta sodan aloittajana on keskeisessä asemassa kaikessa neuvostokirjallisuudessa, ja yleensä sitä perustellaan viittaamalla Hitlerin 22.6.1941 pitämään radiopuheeseen, jossa hän ilmoitti Suomen taistelevan Saksan rinnalla.”[iii]
Suomi
ei suinkaan ollut Saksan miehittämä, vaan saksalaiset joukot auttoivat Suomea
puolustamaan Suomen Lappia - kuten ruotsalaiset vapaaehtoiset auttoivat
Talvisodassa. Ryti taas kertoi radiopuheessaan totuuden. Venäjä nimenomaan
vaati marraskuussa 1940 Saksalta vapaita käsiä hyökätä uudelleen Suomen
kimppuun. Hitler taas vain totesi saksalaisten ja suomalaisten joukkojen
suojaavan yhdessä Suomea - Venäjän hyökkäykseltä. Hitlerin puhe ja päiväkäsky
löytyvät täältä
sekä saksaksi, että suomeksi.
Lainataan tähän vielä yksi surkuhupaisa valhe Iljinskiltä: ”Omaa karua kieltään tilanteen vakavuudesta kertoivat Suomen kaupungeissa rutiininomaisesti rekisteröidyt nälkäkuolemat. Järjestyksen ylläpitämiseksi epätoivon partaalla olevan kansan keskuudessa Suomeen saapui joulukuussa 1941 hallituksen pyynnöstä kaksi "tuoretta saksalaista divisioonaa", joiden tehtäväksi tuli yltyvien mielenosoitusten kukistaminen.”[iv]
Ai,
että ihan saksalaisia divisioonia tarvittiin Suomeen kukistamaan
mielenosoituksia. Kas kun minä en tähän mennessä ole kuullut kyseisistä
mielenosoituksista mitään - kuka on, käsi ylös.
Gennadi Kuprijanov Hitlerin valkosuomalaiset käskyläiset saavat rangaistuksen 1942: ”Kuprijanov arvosteli ankarasti Suomessa esitettyjä väitteitä "puolustuksellisesta, kansallisesta sodasta", jotka eivät olleet mitään muuta kuin valloitus- ja anastussodan savuverhoa. "Erillissodan" käsite oli hänen mukaansa kestämätön, koska Hitlerin suomalaiset lakeijat nöyristelivät isäntänsä edessä ja täyttivät kaikki hänen käskynsä.”[v]
Todellisuudessa
kyseessä oli nimenomaan erillissota,
sillä Suomi EI suostunut auttamaan Saksaa Pietarin valloituksessa, eikä
valtaamaan Sorokkaa, joka olisi katkaissut USAn ja Englannin valtavan
materiaalisen avun Venäjälle Muurmanskin kautta. Suomi siten mitä ilmeisimmin
pelasti
Venäjän tappiolta sodassa.
Otto Wille Kuusisen syyskuussa 1943 julkaisemassa kirjassa Suomi ilman naamiota: ”Pohjois-Kaukasiassa taistelleista yli 100 000 [sic!] suomalaisesta SS-miehestä takaisin onnistui palaamaan vain noin 500 miestä, "kaiketi ensiluokkaisia pitkän matkan juoksijoita".”[vi]
Suomalaisia vapaaehtoisia tosiaankin taisteli imperialistista roistovaltiota Venäjää vastaan pataljoonan verran edeten aina Kaukasukselle saakka. Olivat tosi kovia sotilaita kun Venäjä liioitteli heidän määränsä noin 71-kertaisesti. Lainaan professori Mauno Jokipiitä: ”Suomen laillisen hallituksen suostumuksella ja toimesta - Neuvostoliiton poliittisen painostuksen torjumiseksi - Suomesta lähti touko-kesäkuussa 1941 noin 1200 vapaaehtoista Waffen-SS:ään. He siis lähtivät rauhan vallitessa ja koulutusta varten, kuten sanottiin "jääkärien jäljille". Idän sodan syttyminen juhannuksena 1941 muutti heidän tilanteensa perusteellisesti. Kesällä 1942 annettiin vielä 200 täydennysmiestä lisää. Pataljoona palasi sopimuksen täytettyään kesäkuussa 1943 kotiin, mutta ei saanut enää lähtölupaa uudelle kierrokselle, koska ulkopoliittinen ja sotilaallinen tilanne oli sillä välin kokonaan muuttunut.”[vii]
Todettakoon samalla, että Saksan Waffen-SS:ssä
palveli Tanskasta ja Norjasta molemmista 6000 vapaaehtoista, Ruotsista 500 ja
Virosta 5300.[viii]
”S. Golikovin vuonna 1954 julkaisemassa puna-armeijan voittoja käsittelevässä jyrkkäsävyisessä kirjassa käsitellään melko laajasti "vihollisten joukkojen lyömistä" Karjalassa eli "neljättä iskua" (termi Stalinin ajalta), jolla ajettiin "hitleriläisen Saksan apuri Suomi katastrofin partaalle". Suomen "hallitseva klikki" yritti sodassa napata osan Neuvostoliitosta, ja olisivatpa suomalaisfasistit halunneet liittää "Suur-Suomeen" jopa Leningradinkin saamatta siihen kuitenkaan "isäntänsä" eli Hitlerin lupaa. Golikovin tulkinta Suomen roolista Leningradin piirityksessä edustaa kaikkein jyrkintä siipeä. Hänen mukaansa Suomi "osallistui Leningradin petomaiseen piiritykseen saksalais-fasistilaisten joukkojen kanssa" ja suomalaiset lentokoneet pommittivat kaupunkia yhdessä Saksan ilmavoimien kanssa. Vaikka suomalaiset olivat Karjalan kannaksella rakentaneet uudelleen Mannerheim-linjan ja sen lisäksi vielä kaksi muutakin linnoitusketjua, joissa kaikissa oli 12-14 betonibunkkeria kilometriä kohti, puna-armeija löi "fasistisen suomalaisen armeijan", saavutti valtakunnan rajan ja heitti vihollisjoukot syvälle Suomeen.”[ix]
Todettakoon
tähän vastineena, että Venäjä tosiaankin suuntasi kesällä 1944 ”neljännen
strategisen suurhyökkäyksensä” Suomea vastaan - eli Golikovin
kirjoituksessa oli jopa tosiasiakin mainittu. Sen sijaan Suomi EI suinkaan yrittänyt
napata osaa Venäjästä, vaan Venäjä yritti valloittaa koko Suomen - tosin epäonnistuen
yrityksessään, sillä Venäjä ei kyennyt tuhoamaan Suomen armeijaa, jollaisen
käskyn puna-armeija sai. Suomi yksinkertaisesti saavutti suurenmoiset
torjuntavoitot:
- Karjalan
Kannaksella Tali-Ihantala, Äyräpää-Vuosalmi ja Viipurinlahti;
-
Laatokan pohjoispuolella Nietjärvellä;
- Ja vielä Ilomantsissa.
Suomalaiset eivät pommittaneet Jatkosodan aikana Pietaria kertaakaan - Mannerheim oli sen kieltänyt jyrkästi, kuin myös tykistötulen kaupunkiin.
Kuinka ollakaan, niin myöskään Mannerheim-linjaa ei rakennettu uudelleen Jatkosodan aikana. Se oli tuhoutunut pahoin jo Talvisodassa ja Venäjä oli Välirauhan aikana tuhonnut sitä lisää.
Kunpa
Suomi olisi todella rakentanut kolme sellaista puolustuslinjaa mitä Golikov
kuvaa - niin ehkäpä olisi säästytty läpimurroilta Valkeasaaressa
ja Kuuterselässä.
”Hrustsovin suojasään alkaessa eversti A. Borisov julkaisi suurelle yleisölle suunnatun kirjan Neuvosto-Karjalan vapauttamisesta kesällä 1944 -- Borisovin mukaan kesän 1944 suurhyökkäyksen päämääränä oli Suomen armeijan päävoimien lyöminen ja Suomen saaminen pois sodasta. Kannaksella hyökänneet neuvostojoukot pysäyttivät etenemisensä 12.7. mennessä, jolloin Leningradin turvallisuus oli jo taattu, minkä jälkeen tilanne Pitkärannan suunnassa, Loimolassa ja Ilomatsin seudulla vakiintui. Kirjan tekijä väittää, että puna-armeijan voitto Karjalan kannaksella ja Neuvosto-Karjalassa oli "Suuren Isänmaallisen sodan kunniakas sivu", koska hyökkäyksen tavoite eli Suomen armeijan päävoimien lyöminen saavutettiin ja vihollinen "heitettiin vuoden 1940 valtakunnanrajalle". Kuten tunnettua, puna-armeija saavutti Moskovan rauhan rajan heinäkuun lopussa vain Ilomantsin suunnalla, missä käytyjä mottitaisteluja tekijä ei niitäkään mainitse.”[x]
Täydennän
professori Kiliniä sen verran, että Venäjän joukot eivät pysäyttäneet
etenemistään - vaan Suomen joukot pysäyttivät Venäjän joukkojen etenemisen
raivokkaissa taisteluissa.
”Hrustsovin suojasään loppuvuosina julkaistiin massiivinen teossarja "Neuvostoliiton Suuren isänmaallisen sodan historia 1941-1945", joka yhä vieläkin on laajin aiheesta koskaan tehty tutkimus. Kuusiosaisen sarjan ensimmäinen teos ilmestyi vuonna 1960. -- 23. Armeijan elokuun 1941 kaoottisesta vetäytymisestä Karjalan kannaksella kerrotaan vain runsaalla viidellä rivillä, ja lukija saa tietää puna-armeijan pysäyttäneen vihollisen vuoden 1939 valtakunnanrajan tietämille.”[xi]
Todellisuudessahan
Suomen joukot olisivat halutessaan päässeet hyvin eteenpäin - esimerkiksi
Pietarin suuntaan olisi päässyt hyvin, mutta marsalkka Mannerheim käski
keskeyttää etenemisen ja asettua puolustukseen.
”Toisin kuin sodan aikana kirjoitetussa kirjallisuudessa Suuren isänmaallisen sodan historiassa annetaan tunnustusta myös Suomen armeijan taistelukyvylle ja todetaan sen sotilaiden taistelleen "pääosin sinnikkäästi". Kirjassa kerrotaan melko asiallisesti 21., 23. ja 59. Armeijoiden hyökkäyksestä Karjalan kannaksella ja puna-armeijan saavuttamasta "kunniakkaasta voitosta" sen vallattua "vanhan venäläisen kaupungin Viborgin" 20.6. Siitä, miksi taistelut jatkuivat vielä yli kolme viikkoa tämän jälkeenkin, kirjan tekijät eivät kerro mitään.”[xii]
Eipä
tietenkään kerrota, että Venäjä yritti kaikin voimin ja suunnattomin
tappioin murskata Suomen puolustusta ja valloittaa koko Suomen - mutta se jäi
yritykseksi.
Hrustsovin suojasään viimeisenä vuonna ilmestyneessä kenraaliluutnantti S. P. Platonovin toimittamassa kirjassa Taistelu Leningradista: ”Puna-armeijalle syyn sotatoimien aloittamiseen antoivat Suomen ilmavoimien "yritykset pommittaa" Leningradin ja Neuvosto-Karjalan kaupunkeja, minkä seurauksena omat ilmavoimat iskivät vihollisen sotilaslentokentille tuhoten 30 lentokonetta." Väite ei pidä paikkaansa, sillä suomalaiset ilmavoimat eivät yrittäneet pommittaa kohteita Neuvostoliitossa ennen 25. kesäkuuta.”[xiii]
Tässä päästäänkin hyvin tärkeään asiaan. Nimenomaan Venäjä aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Ennen sitä Suomen alueelta EI hyökätty Venäjän alueelle. Venäjä EI suinkaan hyökännyt suomalaisille sotilaskentille, eikä tuhonnut koneita Suomen alueella - vaan Venäjä pommitti etupäässä täysin rauhallisia suomalaisia asutuskeskuksia, siviilikohteita. Yllätys - yllätys, tässä kirjassa on tottakin: ”Tärkeänä ja paikkansapitävänä johtopäätöksenä esitetään, ettei kolmen armeijan (21., 23. ja 59. Armeija) 21.6. käynnistämä hyökkäys VKT-aseman murtamiseksi ja Viipurinlanden saariston valtaamiseksi onnistunut. Joukot eivät pystyneet toteuttamaan Stavkan käskyssä asetettua tehtävää valtakunnanrajan ylittämisestä ja etenemisestä Imatran, Lappeenrannan ja Suur-Pöllilän tasalle, josta hyökkäystä voitaisiin edelleen jatkaa. Suomen armeija pysäytti neuvostojoukkojen hyökkäyksen rintamalle tuotujen lisäjoukkojen avulla. Tämän tosiasian avoin tunnustaminen on harvinaista niin vanhassa neuvostoliittolaisessa kuin uudessa venäläisessäkin kirjallisuudessa.”[xiv]
Kuten arvata saattaa, niin se totuudenpuhuminen oli nytkin vain siteeksi valheille: ”Maan armeija oli luhistumisen partaalla ja johto joutui tekemään vaikeita päätöksiä saadakseen maan irti sodasta, mikä oli ollut koko operaation tarkoituskin. Sitä kirjassa ei mainita, että tämän "neljännen strategisen iskun" tavoitteena oli Suomen ehdoton antautuminen.”[xv]
Todellisuudessa
Suomen puolustusvoimat olivat Jatkosodan päättyessä vahvimmillaan kautta
aikojen - jäivät voittajana sotatantereelle.
Nikolai
Barysnikov
julkaisi vuonna 2000 artikkelin, jonka otsikossa todettiin sen käsittelevän "Neuvostoliiton näennäistä
aggressiota Suomea vastaan 25. kesäkuuta 1941":
”Barysnikov kehottaa kaikkia tutkijoita hylkäämään ne "propagandistiset
myytit", joiden mukaan Neuvostoliitto aloitti sodan. Hänen mukaansa
Moskova ei suunnitellut vuosina 1940-1941 uutta sotaa Suomea vastaan, vaan
noudatti normaalia rauhanomaista politiikkaa. Ulkoministeri Molotovin
marraskuussa tekemä Berliinin-matka, jonka aikana hän pyysi Hitleriltä
vapaita käsiä Suomen suhteen, on Barysnikoville tuntematon asia. Hän kritisoi
halventavaan sävyyn eräiden tutkijoiden löytämiä tietoja Leningradin
sotilaspiirin kesän 1940 suunnitelmista uudesta hyökkäysoperaatiosta Suomea
vastaan.”[xvi]
Petroskoin Yliopiston professori Juri Kilin todistaa
Baryshnikovin valehdelleen tämänkin asian: ”Uutta
venäläistä tutkimusta edustava Lev Bezymenski esittää vuonna 2000
julkaistussa teoksessaan Hitler ja Stalin ennen yhteenottoa puna-armeijan
yleisesikunnan asiakirjoihin pohjautuvia tietoja, jotka kumoavat Barysnikovin
perusteettomat väitteet. Kirjassa on muun muassa tärkeä lainaus Molotovin
Berliinin-matkansa yhteydessä Stalinille lähettämästä kirjeestä, jossa
todetaan, että neuvotteluissa "suurin osa ajasta meni Suomen
kysymykseen", ja etteivät keskustelut sen paremmin Hitlerin kuin
ulkoministeri Ribbentropinkaan kanssa tuottaneet "toivottua tulosta".
Molotovin mukaan neuvottelut eivät "antaneet aihetta ylpeilyyn", sillä
Saksa oli selkeästi ilmoittanut rauhantilan säilymisen Itämeren piirissä
olevan intresseissään.
Bezymenski
esittää kaksi yleisesikunnan arkistosta löytynyttä asiakirjaa todisteeksi
siitä, että Neuvostoliitto valmisteli uutta sotaa Suomea vastaan.
Puolustusministeri, marsalkka Timosenkon ja yleisesikunnan päällikön,
armeijakenraali Meretskovin 18.9.1940 allekirjoittama asiakirja sisältää
seikkaperäisen sotasuunnitelman, jonka mukaan 46 jalkaväkidivisioonan, kaksi
panssaridivisioonaa, yksi moottoroitu divisioona, kolme panssariprikaatin ja 13
tykistörykmenttiä käsittävä armeija valtaisi Helsingin 25 päivässä ja
Oulun kuukauden kuluessa. Kuolassa ja Laatokan pohjoispuolisessa Karjalassa
toimivan Pohjoisen Rintaman ja Karjalan kannakselle sijoitetun Luoteisen
Rintaman joukot kuljetettaisiin rintamalle kuudesta eri sotilaspiirissä. Toinen
asiakirja on yleisesikunnan käsky Leningradin sotilaspiirille, joka sodan aikana
toimisi Luoteisena Rintamana. Siinä annettiin 45 päivän aikaikkuna
Pohjanlandella etenemiselle, Suomen armeijan lyömiselle ja maan valtaamiselle.”[xvii]
”Vuonna
2002 ilmestyi Johan Beckman Instituten kustantamana venäjäksi ja
suomeksi Nikolai Barysnikovin kirja Leningradin piiritys ja Suomi
1941-1944. Barysnikov lupasi tuoda teoksellaan lisävalaistusta tähän
neuvostoaikana vaiettuun teemaan hyödyntämällä seitsemässä eri arkistossa
säilytettäviä aikaisemmin tuntemattomia suomen- ja venäjänkielisiä
"suurimmaksi osaksi dokumentaarisia" lähteitä." Hänen mukaansa
Leningradin piirityksestä ei ollut tähän mennessä pystytty esittämään pätevää
tulkintaa sen paremmin venäläisessä kuin ulkomaisessakaan tutkimuksessa.
Kirjan dokumenttipohja on kuitenkin niin ohut ja satunnainen, että luotettavien
tulkintojen muodostaminen sen pohjalta on mahdotonta." Enemmän kuin
aitoja ja uskottavia uusia tulkintoja kirja sisältääkin kirjoittajan omia
poliittisia mielipiteitä heijastelevaa julistamista.”[xviii]
”Barysnikov
mitätöi teoksessa Bitva za Leningrad esitetyn paikkansapitävän
tulkinnan syvälle Suomeen tunkeutumisesta suurhyökkäyksen tavoitteena ja väittää,
että lopullisena päämääränä oli ainoastaan Viipurin valtaaminen. Samassa
yhteydessä hän kuitenkin ohimennen viittaa myös marsalkka Aleksandr
Vasilevskin muistelmien mainintaan Imatran ja Virojoen tasasta tavoitteena.
Silloinkaan puna-armeija ei toki olisi edennyt kuin 8-10 kilometriä
valtakunnanrajan yli. Barysnikov ei tunne niitä Leningradin rintaman
esikunnan kesällä 1944 antamia yksiselitteisiä käskyjä, joissa joukkojen
tehtäväksi määritellään eteneminen ensin kohti Saimaata Imatran,
Lappeenrannan ja Virolahden tasalle ja sen jälkeen tien avaaminen sisä-Suomeen
murtamalla Salpalinja. Samaten löytyy Karjalan rintaman esikunnan arkistosta
allekirjoitettu ja päivätty tavoitekartta, jonka mukaan rintaman tavoitteena
oli koko Itä-Suomen valtaaminen.”[xix]
Kun
Venäjä epäonnistui yrityksessään valloittaa koko Suomi Talvisodassa,
niin Venäjä valmistautui huolella Välirauhan
aikana hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun - ja Venäjä hyökkäsi
uudelleen Suomen kimppuun aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Jatkosodan,
joka oli erillissota.
"Ensimmäiset varsinaiset offensiiviset sotatoimet Suomen rintamalla
suoritti Neuvostoliitto."[xx]
Venäjä
yritti myös Jatkosodassa valloittaa koko Suomen - mutta epäonnistui jälleen
yrityksessään.
[i] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 127
[ii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 127
[iii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 128
[iv] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 128
[v] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 130
[vi] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 131
[vii] Mauno Jokipii, Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet, 2002, sivu 82
[viii] Mauno Jokipii, Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet, 2002, sivu 90
[ix] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 131
[x] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 134
[xi] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 136
[xii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 136
[xiii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 138
[xiv] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 139
[xv] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 140
[xvi] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 147
[xvii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 148
[xviii] Markku Jokisipilä (Juri Kilin), Sodan totuudet, 2007, sivu 149