Täydennetty 14.5.2014 Juhani Putkinen
Läpimurto
Kuuterselässä vuoden 1944 kesällä oli suoranaista jatkoa tapahtuneelle läpimurrolle
Valkeasaaressa, joten suosittelen lämpimästi lukemaan ensin tämän artikkelin.
Siinä annetaan perusteelliset taustatiedot molemmille läpimurroille.
Venäjän
määrällisesti ylivoimaiset, hyvin varustetut joukot pääsivät lähes
vapaasti virtaamaan panssarivaunujen, lentokoneiden ja hyvin runsaan ylijohdon
tykistön tukemana pääaseman lävitse puolustuksen murruttua Valkeasaaressa.
Kyseessä oli Venäjän neljäs strateginen suurhyökkäys Suomen
valloittamiseksi. Venäjän hyökkäystä johti Leningradin
Rintaman (armeijaryhmä) komentajana toiminut kenraalieversti Leonid Govorov.
Edessä
oli keskeneräinen VT-linja (Vammelsuu - Taipale). Syitä keskeneräisyyteen on
selvitetty em. artikkelissa. Venäjän joukot osasivat löytää VT-linjasta
heikon kohdan ja iskivät juuri siihen suunnattomalla voimalla. Todettakoon,
ettei se suinkaan ollut ainoa hyökkäyskohta. Myös 2.D:n puolustuskaistalla
Siiranmäessä riehui suurtaistelu, mutta siellä Venäjän
joukot torjuttiin pitkissä, raskaissa taisteluissa. Kuuterselän murtuminen
oli ratkaiseva koko VT-aseman menetyksen kannalta.
Kenraaliluutnantti K. L. Oesch:
”Suomalaiset odottivat neuvostojoukkojen hyökkäyksen alkavan jo 13. 6.
aamulla. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan keveiden panssarivoimien tukema
tiedustelutoiminta jatkui koko päivän vilkkaana, tykistön harhauttamis- ja
hakuammuntojen säestämänä. Venäläisillä joukoilla tosin oli, kuten hyökkäyksen
kuluessa saadun upseerivangin papereista kävi selville, tarkat
lentovalokuvauksen perusteella laaditut kartat mittakaavassa 1: 10 000
VT-asemasta, mutta erinäisiä yksityiskohtia oli aseman miehityksen jälkeen
vielä selvitettävä. Tarkoituksena oli päästä selvyyteen aseman heikoista
kohdista, oli tutkittava missä aita oli matalin, koska sellaisesta kohdasta on
helpointa mennä yli. Tässä tiedustelussaan neuvostojoukot onnistuivat täydellisesti
ja erittäin nopeasti.
Hyökkäys
VT-asemaa vastaan alkoi varhain 14.6. aamulla voimakkaan rumputuleksi paisuneen
tykistövalmistelun jälkeen ja lentovoimien pommittaessa sekä asemia että
selustayhteyksiä. 3.D:n kaistalla hyökkäykset kohdistuivat Kivennavan päätien
vaiheille, mutta kovimmat iskut tulivat heikoksi todettuun kohtaan Kuuterselän
asemia vastaan. Suomalaisten puolustuksen painopiste oli 2.D:n ja 3.D:n
vasemmalla siivellä, mutta voimakkaimmat hyökkäykset tulivat 3.D:n oikeata,
vain heikosti miehitettyä, ja 2.D:n tuntuvasti vahvemmin miehitettyä siipeä
vastaan. Sahakylään ja Rv.Pr:n kaistalla Vammelsuuhun suuntautui myös
voimakasta painostusta. Monin vastaiskuin hyökkäykset torjuttiin useissa
paikoissa, mutta Kuuterselässä ja Sahakylässä eivät asemat kestäneet. Kuuterselän
harvaan miehitettyjä ja melkein alkuasteella olevia asemia vastaan kohdistui
niin kova hyökkäys, että panssarivaunujen tukema jalkaväen massa työnsi
puolustajat asemistaan kylän rinteessä oleviin keskeneräisinä hylättyihin
asemiin, jossa vastaiskuin jatkettiin taistelua. Vihollispanssarien
murtautuminen Kuuterselän asemiin kävi helposti, koska estekivet olivat
paikoilleen asettamatta ja pimensivät jalkaväen ampuma-alan ja koska
puolustajan panssarintorjunta-aseet olivat liian heikot ja riittämättömät.
Oli siis tapahtunut pahanlaatuinen sisäänmurto, joka pyrki kehittymään läpimurroksi.
IV AK:n komentaja alisti Ps.D:n Pamppalaan sijoitetun osan, J.Pr:n kolme
pataljoonaa vahvistettuna tykistöpatteristolla ja rynnäkkötykkikomppanialla
vastahyökkäystä varten 3.D:lle. J.Pr suoritti illan ja seuraavan yön
kuluessa kaksi vastahyökkäystä taistellen uljaasti ja kärsien melkoista
mieshukkaa. Sen onnistui saada takaisin Kuuterselän kylä ja osa
tukilinjastakin, mutta sen voimat olivat liian heikot vihollisen jatkuvasti
kasvavaa ylivoimaa vastaan, vaikka se tuhoamalla vihollispanssareita ym. oli
saanut aikaan suuria tappioita hyökkääjän. riveissä. Ps.D
kokonaisuudessaan käytettynä olisi varmaankin pystynyt vaikuttamaan
laajemmalti kauemmas länteen. J.Pr:n täytyi seuraavan aamun aikana
irroittautua taistelusta, jolla liian vähäisin voimin suoritettuna oli vain
hyvin paikallinen merkitys. Kuuterselän murtokohta oli laajentunut pitemmälle
länteen päin ja sitä hyväksi käyttäen venäläisten panssarikärki 14.6.
klo 17 ilmestyi Mustamäen asemalle ja jatkoi etenemistään Sykiälään,
jolloin Sahakylän asemat oli jätettävä.”[ii]
Edellä se läpimurto on kerrottu
tiivistetysti ja ammattitaitoisesti kenraali Oeschin toimesta. Minusta siitäkin
katastrofista on kuitenkin syytä ottaa opiksi, joten jatkakaamme tarkastelua -
vaikka sydän itkeekin verta.
”IV
AK:n käytettävissä olevilla voimilla oli raskas ja erittäin vaikea tehtävä
VT-asemassa, joka monin paikoin oli jäänyt heikoksi. Ne lisävoimat, 3.Pr ja
4.D, jotka etuaseman odottamattoman nopean murtumisen vuoksi vihdoinkin oli
suunnattu Kannakselle, eivät vielä olleet perillä, kun taistelu VT-asemasta
jo oli ratkaistu. Lisäksi oli 10.D tunnetuista syistä toistaiseksi poissa
pelistä. Nyt tuntui raskaana se, ettei ollut yllättävien käänteiden
varalle tarpeellisia reservejä. VT-aseman miehitys jäi näissä
olosuhteissa muutamin paikoin pakostakin harvaksi ja sen reservit riittämättömiksi.
Mahdollisuudet menestykselliseen torjuvaan puolustukseen aina siihen saakka,
kunnes 3.Pr ja ainakin 4.D:n pääosa olisivat ehtineet mukaan asemasta pian
alkavaan ratkaisutaisteluun, olivat kylläkin vähäiset, eivät kuitenkaan
aivan olemattomat. Tarkasteltaessa IV AK:n ryhmitystä ja torjuntataistelun
suoritusta on nimittäin pantava merkille, että päätökset ja toimenpiteet
eivät olleet parhaat mahdolliset. Esiintyi kitkaa ja virheitä varsinkin
reservien käytössä. Nämä tuskin kuitenkaan vaikuttivat ratkaisevasti koko
taistelun lopputulokseen, joskin johdon tarkoituksenmukaisemmat päätökset
olisivat tarjonneet suurempia mahdollisuuksia matkalla olevien reservien perille
ehtimiseen.
IV
AK:n komentaja oli jakanut puolustuskaistansa kolmeen osaan, kun VT -asema 12.
6. -44 kuluessa miehitettiin. Oikealla noin 10-11 km:n Vammelsuun kaistalla oli
ratsuväkiprikaati, jonka taistelujoukot vastasivat noin 4 pataljoonaa ja 2
patteristoa; rintamaleveys pataljoonaa kohti oli siis lähes 3 km. Seuraavalle
noin 26 km:n Sahakylän - Kuuterselän
- Kivennavan
kaistalle tuli 3.D, jonka käyttöön 12.6. kuluessa asetettiin 18.D:sta
autoilla kuljetettu JR 48 vailla III patl:aa. Näin ollen 3.D:aan kuului 7 omaa
(JR 11, JR 53 ja Er.P 13) ja 2 vierasta pataljoonaa eli yhteensä 9 patl, tykistöä
vain oma orgaaninen tykistö eli 4 patteristoa sekä 1 yhteinen tukipatteristo
2.D:n kanssa. 3.D:n vasemmalla siivellä ollut III/JR 11 alistettiin kuitenkin
puolustuskaistoineen naapurina olevalle 2.D:lle. Kivennavan kautta kulkeva
valtatie jäi edelleen 3.D:lle. Pataljoonista jäi tämän rajanmuutoksen jälkeen
etulinjaan 6 ja reserviksi 2, joten etulinjan pataljoonien rintamaleveydeksi
tuli keskimäärin (III/JR 11 poisluettuna) 24/6=4 km ja reservipataljoonat
huomioon otettuna 24/8=3
km. Kuuterselän ja Sahakylän kaistoille, joiden yhteinen leveys oli noin 11
km (mutkineen), tuli yhteensä 2 pataljoonaa ja 3.D:n kaistan n. 13 km leveälle
itäiselle osalle 6 pataljoonaa, reservit mukaanluettuna. Vasemmalla noin 20
km:n Riihisyrjän - Siiranmäen
kaistalla oli 2.D, jonka käyttöön oli annettu 18.D:n JR 6 kokonaisuudessaan.
2.D:n käytössä oli kaikkiaan 11 pataljoonaa (JR 6, JR 7, III/JR11, II +
III/JR 49, Er.P 12/2 ja Heimo P 3 sekä lisäksi heikohko eestiläinen I/JR 200)
ja 8 patteristoa tykistöä, näistä yksi yhteinen naapurin 3.D:n kanssa.
Jalkaväestä oli etulinjassa 6 pataljoonaa, reservinä 5, joten etulinjan
pataljoonien keskimääräinen rintamaleveys oli 20/6=
runsaasti 3 km ja kaikki
pataljoonat huomioon ottaen 20/11=noin
2 km. 2. ja 3. D:n kaistojen
miehitystiheyksien välillä oli siis hyvin tuntuva ero. - IV AK:n reservinä
oli panssaridivisioonan lisäksi Vammeljärven maastoon sijoitettu 10.D, jolla
ei vielä toistaiseksi ollut käyttöarvoa. Ps.D oli jaettu kahteen ryhmään,
joista toiseen, Pamppalan maastoon sijoitettuun, ev. Puroman johtamaan kuului
kolme jääkäripataljoonaa (JP 2, JP 3 ja JP 4), yksi rynnäkkötykkikomppania
ja yksi raskas patteristo (Rask.psto 14), ja toiseen, Ahijärven maastoon
sijoitettuun, ev. Björkmanin johtamaan ryhmään. kuului yksi jääkäripataljoona
(JP 5), kevyet ja raskaat panssarivaunut sekä yksi tukipatteristo.
IV
AK:n komentaja oli siis ilmeisesti pitänyt KivennavanPamppalan tien ja 2.D:n
koko kaistaa painopistesuuntana. 2.D:n kaistalla oli tosin taktillisesti
hallitseva ja vetävä paikka, Siiranmäki, mutta erityisen vetäviä teitä
pohjoiseen ei 2.D:n vasemman osan kautta kulkenut. Kivennavan länsipuolista
Kuuterselän - Sahakylän
aluetta IV AK:n komentaja on ilmeisesti pitänyt ns. "korpimaastona",
joka ei vetäisi puoleensa merkittävämpiä hyökkäysvoimia.
3.D:n
komentaja puolestaan piti Kuuterselän suuntaa sekä maastollisesti että
asemien heikon valmiusasteen vuoksi vaarallisena, jopa hyvin todennäköisenä
voimakkaan hyökkäyksen suuntana, koska erityisesti asemien heikko kunto
"aidan matalimpana kohtana" saattoi olla suoranaisena houkuttimena hyökkääjälle.
3.D:n asemista oli myös jo 12.6.-44 tähystyshavainnoilla todettu, että venäläisiä
voimia siirtyi Kivennavan suunnasta Raivolaan ja yleensä länteen päin. 13. 6.
-44 havainnot olivat yhä selvempiä ja Kuuterselän asemista voitiin suorastaan
lukea ainakin divisioonan verran joukkoja, noin 50 panssarivaunua
ja 50 tykkiä olevan aseman etumaastossa,
tai liikkeellä
länteen päin (ev.luutn. Halstin ilmoitus). Mitä tämän lisäksi metsäisen
maaston vuoksi jäi havaitsematta, oli sekin jollakin tavoin otettava huomioon.
Kaikista näistä havainnoista ilmoitettiin välittömästi ja jatkuvasti IV
AK:n esikuntaan. 3.D:n komentaja puolestaan, samalla kun hän esitti, että
Sahakylän pataljoonan kaista, jolla oli erittäin hankalat yhteydet omaan
rykmenttiinsä JR 53:een, alistettaisiin Ratsuväkiprikaatille, ilmoitti vakaana
käsityksenään, että ilmeisesti pian alkava hyökkäys kohdistuu merkeistä päättäen
voimakkaampana Kuuterselän kuin Kivennavan -
Pamppalan päätien suuntaan.
Toisin sanoen 3.D:n komentaja vaati kiinnittämään enemmän huomiota
toisarvoisena pidettyyn Kuuterselän suuntaan.
IV
AK:n komentaja piti kuitenkin tästä huolimatta Kivennavan valtatien suuntaa päähyökkäyssuuntana,
koska ilmatiedustelu oli todennut vihollisrivistöjä "solkenaan"
juuri päätiellä. (Sivumennen huomautettakoon, että muunlaista havaintoa ei päätien
suunnalta voitu odottaakaan, koska se oli ko. alueen varsinainen ja parhain
etenemistie. Tärkeintä asiassa oli se, millä tavoin ja missä määrin etenevät
vihollisjoukot levittäytyivät sivuteille ja maastoon tulevaa hyökkäystä
silmälläpitäen. Päätien suunnassa suoritetut hyökkäykset olivatkin
todellisuudessa monin verroin heikommat kuin Kuuterselässä ja Siiranmäessä.)
3.D:n komentajan esitykset eivät saaneet ryhmityksessä eikä
alistussuhteissa mitään muutosta aikaan, AK:n määräämä ryhmitys ja
voimien jako pysyivät entisellään. Sekä jalkaväki- että tykistövoimat
huomioon ottaen pysyi siis 2.D:n kaistan miehitys melkein kahta vertaa
voimakkaampana kuin 3.D:n. Menipä IV AK:n komentaja -
kummallista kylläkin - niin
pitkälle 3.D:n sisäisen ryhmityksen määräämisessä, että hänen
suoranaisesta käskystään II/JR 48 jakoi III/JR 53:n kanssa n. 8 km leveän
Onkamon kaistan (JR 11:n oikealla puolella) ja I/JR 48 tuli JR 11:n taakse
Uupuneeseen reserviksi (käyttö AK:n komentajan luvalla). Vaikka 3.D:n monien
havaintojen tukemaa käsityskantaa useita kertoja vakuuteltiin IV AK:n
komentajalle, ei tämä suostunut mihinkään muutoksiin, paitsi siihen, että
vasta myöhään 13. 6. illalla 3.D:n 13.Er.P:tl, joka myös oli määrätty
reserviksi JR 11:n kaistan taakse, sai luvan marssia yöllä 13-14. 6. Kuuterselän
kaistan ainoaksi reserviksi; se joutui raskaan yömarssin jälkeen suoraan ja väsyneenä
vastahyökkäykseen.
Tilannetta ei voinut muuttaa I/JR 48, joka saapui paikalle muutamia tunteja myöhemmin,
koska sen tullessa oli panssarien tukema hyökkäys jo edennyt liian pitkälle.
Etulinja oli sekä Kuuterselässä että Sahakylässä miehitetty liian heikosti
ja panssarintorjunta-aseistus puutteellinen.
Jos
IV AK:n komentaja kaikesta huolimatta katsoi koko 2.D:n kaistan ja
Kivennavan päätien suunnan samanarvoisiksi, niin piti kuitenkin kokemuksen ja
Kuuterselän - Sahakylän
heikon varustamiskunnon perusteella olla myös selvää, että pelkästään
Kuuterselän yli 6 km leveä kaista oli liian suuri yhden pataljoonan
puolustettavaksi. Kova hyökkäys saisi siellä aikaan sekä sisään- että
läpimurron, ja sitä tietä järkkyisi painopisteenkin puolustus ennen
aikojaan, kuten todellisuudessa sitten kävikin. Oli sitäpaitsi otettava
huomioon, että Kivennavan kaista oli valmiiksi linnoitettu ja pystyi siten kestämään
kovankin painon tarvitsematta heti reservejä. Yhdenkin pataljoonan ja
patteriston siirto 2.D:sta 3.D:n käyttöön esim. 3.D:n oma III/JR 11
divisioonien rajojen muuttamisen jälkeen -
olisi ollut jo tuntuva apu
3.D:lle ja voimakas painopiste olisi edelleenkin jäänyt IV AK:n komentajan
haluamalle kaistalle. Tai sitten olisi 3.D:n komentajan pitänyt saada vapaammat
kädet oman yhtymänsä ryhmitykseen nähden. Näillä järjestely
toimenpiteillä, jotka olisi voitu suorittaa nopeasti, olisi 3.D:n komentaja
voinut käyttää JR 48:n molempia pataljoonia oman rykmenttinsä komentajan
johtamina esim. Kuuterselän alueen puolustuksen vahvistamiseen.
IV
AK:n komentaja olisi lisäksi voinut voimakkaammin vaikuttaa puolustuksen kestävyyteen
käyttämällä reserviänsä tarkoituksenmukaisemmin.
Reserviksi tarkoitetun Panssaridivisioonan jakaminen ja sijoittaminen kahteen
eri paikkaan ei vielä sellaisenaan ollut virheellinen toimenpide, koska osat käyttöön
asetettaessa vielä olisi voitu yhdistää. Mutta jakoon sisältyi jo ilmeisesti
myös tarkoitus käyttää divisioonaa jaettuna, ja tämä oli virheellisen käytön
siemen. Tässä ei nimittäin pidä paikkaansa geometriasta opittu sääntö,
että kokonaisuus on yhtä suuri kuin sen osat yhteensä, sillä kokonaisena
käytetyn Ps.D:n voima on tuntuvasti suurempi kuin sen erillään käytettyjen
osien voima yhteensä. Ps.D:n komentaja vastustikin jakoa, mutta tuloksetta.
Jako kahteen osaan Ahijärven ja Pamppalan maastoon oli itse asiassa tarpeeton
jo senkin vuoksi, että Pamppalan seudulta tämä nopeasti liikkuva yhtymä
olisi yhtä pian ja tarpeeksi nopeasti ollut siirrettävissä sekä 2. että
3.D:n kaistoille. 2.D:n puolustuskaista oli kuitenkin niin vahvasti
miehitetty, että saattoi melkoisella varmuudella laskea sen pystyvän tukkimaan
ensimmäiset sisäänmurrot omilla reserveillään, jota vastoin 3.D:ssa ei näin
edullista tilannetta ollut. Kun sitten Ps.D:n Os. Puroma, saatuaan käskyn
14.6. klo 16.00, jolloin läpimurto Kuuterselässä oli jo kehittynyt jonkin
verran ohi suomalaisten tykistöasemien, lähti Pamppalasta etenemään
suorittaakseen voimakkaassa vihollistulessa sekä ryhmittymisen että raskaan
vastahyökkäystehtävänsä, eivät hänen kolme jääkäripataljoonaansa
tukiaseineen voineet ratkaisevasti vaikuttaa tilanteeseen, rohkeasta ja uljaasta
taistelusta huolimatta. Lopputulokseksi jäi se, mikä jo yleisen
taistelukuvauksen yhteydessä on esitetty.
Mahdollisuudet
vihollisen takaisin lyömiseen ja murtuman tukkimiseen olisivat olleet
tuntuvasti suuremmat, jos Ps.D:aa olisi käytetty kokonaisena tykistöineen,
kaikkine panssarivaunuineen, rynnäkkötykkeineen, pioneereineen ja
ps-torjunta-aseineen ja pantu se toimimaan hyvissä ajoin.
Tämä olisi ollut hyvin mahdollista vielä toimintakäskyn antamishetkellä,
vaikka Ps.D oli ryhmitettynä kahteen eri paikkaan, sillä 2.D:n taholla ei
tarvittu eikä kaivattu AK:n reservin apua. 2.D:lla oli kaikki mahdollisuudet
selviytyä omin voimin. Ps.D:n molemmat eri osastot olisivat Kuuterselkään
marssiessaan voineet yhtyä. Mutta miksi ei IV AK:n komentaja antanut tätä käskyä?
Oliko tarkoitus käyttää reserviä tipoittain, kunnes kaikki oli myöhäistä,
vai eikö nähty uhkaavan vaaran suuruutta? Haitallisesti vaikutti myös
lopputulokseen se seikka, että Ps.D:n se osa, joka sai vastahyökkäyksen
suoritettavakseen, pantiin toimintaan kovin myöhään - varsinainen hyökkäys
pääsi alkamaan vasta illan suussa (n. klo 21.00) - johon mennessä murtuma
jatkuvasti paheni. Kallista aikaa oli menetetty, kun 3.D:n komentajan oli täytynyt
vähäisillä reserveillään, kahdella eri ajankohtina IV AK:n komentajalta
saamallaan pataljoonalla, yrittää näperrellen paikkailla päivän kuluessa
uhkaaviksi kehittyneitä murtoja, joiden rajoittaminen ja takaisin lyöminen
olisi onnistunut sitä paremmin, mitä nopeammin olisi vastatoimintaan ryhdytty
riittävin voimin. Kuuterselän kaistan puolustajain sekä lukumäärä että
varsinkin pst-aseistus olivat riittämättömät voimakkaan tykistön tukeman hyökkääjän
voimakkaita ja lukuisia panssareita vastaan.”[iii]
Vilkaistaanpa
mitä ylipäällikkö kirjoittaa Kuuterselästä muistelmissaan: ”Kesäkuun
13. päivä kului vihollisen onnistumatta tunkeutua VT-asemiin, mutta seuraavana
päivänä se oli valmis heittämään taisteluun materiaalimassansa. Rannikolla
hyökkäykset torjuttiin, mutta pääradan pohjoispuolella sijaitsevan Kuuterselän
kylän luona venäläisten onnistui saada aikaan murtuma, jonka merkitys
osoittautui ratkaisevaksi. Yön kuluessa tosin kenraalimajuri Lagus valtasi
Panssaridivisioonallaan kylän lähellä sijaitsevat kukkulat takaisin, mutta
sen jälkeen ne siirtyivät hurjissa taisteluissa kädestä käteen, kunnes
vihdoin kesäkuun 15. päivän aamuna jäivät vihollisen valtaan. Ylivoima oli
niin suuri, että puolustuslinjan uudelleen muodostaminen ei tuntunut vastaavan
tarkoitustaan, jonka vuoksi joukot vedettiin tällä kaistalla viisi kilometriä
taaksepäin.
Myös
rannikolla taistelevien yksikköjen oli pakko irrottautua saarrostusuhan vuoksi
ja niiden yhteyksien ollessa vaarassa katketa. VT-asemat oli nyt murrettu
viidentoista kilometrin pituudelta, eikä vihollinen vitkastellut käyttää
menestystään hyväkseen. Aamupäivällä 15. kesäkuuta todettiin vahvojen
kolonnain olevan etenemässä luodetta kohti. --
Muutamassa
päivässä tilanne oli kääntynyt sellaiseksi, että koko sotilaallinen
asemamme natisi liitoksistaan. -- päätin alistaa III ja IV armeijakunnan
yhteisen komentajan alaiseksi. Täksi valittiin Aunuksen ryhmän komentaja
kenraaliluutnantti Oesch, jolle 15. kesäkuuta annettiin toimintaohjeet. Näiden
mukaan hänen oli määrä tilanteen vaatiessa siirtyä viivytystaisteluun
johtaakseen joukkonsa taistelukelpoisessa kunnossa VKT-linjalle (Viipurin -
Kuparsaaren - Taipaleen linjalle).”[v]
Eversti
Koskimaa on kuvannut Kuuterselän taisteluja seuraavasti: ”Samalla kun venäläiset
keskittivät Vammelsuun suunnalle 108.AK:n, siirsivät he aiemmin rannikon
suunnassa hyökänneen 109.AK:n Sahakylän ja Kuuterselän suuntaan. Samalla
vahvennettiin Kivennavan suunnassa hyökkäävää 30. Kaartinarmeijakuntaa.
98.AK keskitettiin Siiranmäen ja Korpikylän suunnille. Venäläisten päämääränä
oli murtaa nopeasti VT-asema Vammelsuun - Kuuterselän alueella ja edetä päävoimin
Viipuriin. III AK:n alueella venäläisten päämääränä oli suojata päähyökkäyksensä
oikea sivusta sekä tunkeutua Vuoksen - Suvannon linjalle III AK:n
selustayhteyksille.
VT-aseman
linnoittamista oli jatkettu aivan viime hetkiin asti, mutta se oli vielä
pahasti keskeneräinen. Maasto oli suurelta osalta hiekkakangasta ja suota.
Panssarivaunut saattoivat toimia monin paikoin myös tiestön ulkopuolella.
VT-asema oli lujimmin varustettu Vammelsuussa ja Kivennavalla, joissa oli
runsaasti taistelu- ja suojakorsuja sekä piikkilanka- ja kiviesteet. Kuuterselän
alueella linnoitustyöt olivat kesken, ja sen pohjoispuolella oli VT-asemassa
paha aukko aina Kotselänjärvelle saakka. Myös Siiranmäessä linnoitustyöt
olivat kesken kuten yleensäkin koko VT-asemassa Kivennavan itäpuolella.
IV AK oli 13.6. valmiiksi ryhmitettynä
VT-asemassa. Rannikolla, Vammelsuun - Metsänvartijan välisellä lohkolla oli
puolustuksessa vahvennettu RvPr, johon kuuluivat HRR, URR, ErP 20 ja JP 1.
Rintamavastuussa olivat HRR ja sille alistettu vajaa ErP 20 sekä URR. RvPr:n
reservinä oli JP 1 Vammeljärven eteläpuolella. IV AK:n reservinä RvPr:n
lohkon takana oli JP 6 Vammeljärven kaakkoispuolella.
RvPr:n
tukiryhmänä oli majuri A. Mattilan komentama KvPsto 12 ja RatsPtri. RTR 2:n
tilapäisryhmä, johon kuuluivat 1.MtRsPtri, 2.MtRsPtri ja 1.RautPtri, vahvensi
RvPr:n tykistön tulta.
Kenraalimajuri
A. Pajarin 3.D puolusti IV AK:n keskustaa Sahakylän - Kivennavan välisellä
alueella. Sahakylän Kuuterselän
lohkosta vastasi eversti A. Ravilan
JR 53, jonka tukena oli everstiluutnantti R. Hankipohjan tykistöryhmä I/KTR 9
ja RsPsto 16.
Eversti
V. Forsbergin taisteluosasto, johon kuuluivat JR 48 (- I ja III P) ja III/JR 53,
puolusti Onkamon alalohkoa. Osaston tukipatteristona oli majuri O. Koskisen I/KTR
16, joka liitettiin everstiluutnantti Hankipohjan tykistöryhmään.
Eversti
A. Vuokon komentama JR 11 (-III P) puolusti Palokankaan alalohkoa Kivennavan -
Viipurin valtatien molemmin puolin. Rykmentille oli alistettu osia kuudesta eri
pataljoonasta. Reservinä oli majuri KL Pirhosen komentama II/JR 11. Majuri E.
Nuolimaan tykistöryhmä, johon kuuluivat III/KTR 16, II/KTR 8, RsPsto 18 ja
RsPsto 14, tuki 3.D:n vasemman sivustan joukkoja. ErP 13 Pitkälammen
lounaispuolella ja I/JR 48 Kauko-Lempeelässä olivat 3.D:n reserveinä.”[vi]
”Suomalaiset
olivat nyt valmiit vastaanottamaan venäläisten rynnistyksen. Joukkojen vähäisyydestä
johtui, että puolustus oli erityisen heikko Kuuterselän Sahakylän välisellä
alueella, josta vastasi JR 53. Sen lohko oli peräti 11 kilometriä leveä ja
heikosti linnoitettu. Rykmentillä oli reservinä vain joukkue.
Panssarintorjunta ja tykistön tulituki olivat täysin riittämättömät.
IV
AK ja sen alaiset yhtymät menettivät pääasemassa Valkeasaaren suunnalla
10.6. yhteensä lähes 6 patteristoa. Nyt VT-asemassa IV AK:n tykistön tuki oli
vieläkin vähäisempi kuin pääasemassa. Armeijakunnalla ja sen alaisilla
yhtymillä oli 40 kilometrin levyisellä rintamalla vain 16 patteristoa ja 3
erillistä patteria yhteensä 200 tykkiä. Taktillinen tulen tiheys oli vain 5
tykkiä rintamakilometriä kohti. Tykistön tuki oli heikoin 3.D:n lohkolla,
jossa oli vain 7 patteristoa 20 kilometriä
leveällä rintamalla eli 4 tykkiä
rintamakilometrillä.
Panssarintorjunnan ohella IV AK:lla oli toinen ratkaiseva heikkous VT-asemassa.
Siltä puuttui vahvan puolustuksen tärkein runko, riittävän kenttätykistön
tuki.”[vii]
”Sahakylän
lohkolla, jota puolusti 3.D:n I/JR 53, venäläiset hyökkäsivät kiivaan
tulivalmistelun jälkeen ja saivat aikaan murron noin kello 8. He jatkoivat
nopeasti hyökkäystään Sykiälän tien suunnassa. I/JR 53:n komentaja, majuri
O. Jahnukainen heitti reservinsä vastahyökkäykseen, jolla vihollinen lyötiin
takaisin. Vain Metsänvartijan tukikohta jäi venäläisten haltuun. Sillä
aikaa oli kuitenkin I/JR 53:n puolustus alkanut horjua Sahakylän alueella.
Pataljoonan kaikki reservit olivat vastahyökkäyksessä Metsänvartijan
suunnalla. Majuri Jahnukainen ilmoitti vaikean tilanteen ylemmille
johtoportailleen ja pyysi apuvoimia. Kello 9 sai Vammeljärven kaakkoispuolella
IV AK:n reservinä oleva JP 6 käskyn selvittää tilanne I/JR 53:n lohkolla.
Everstiluutnantti
T. Peitsaran komentaman JP 6:n vastahyökkäys yhdessä I/JR 53:n osien kanssa
onnistui, ja Sahakylä vallattiin takaisin. JP 6 siirtyi varmistamaan Mustamäen
tietä. Venäläisten painostus Sahakylän suunnalla jatkui kuitenkin hellittämättä.
Majuri Jahnukainen ryhtyi kello 15 suunnittelemaan puolustusta taemmaksi
Kiimasuon - Merisuon kannakselle.
IV
AK:n komentaja oli käskenyt RvPr:n ja 3.D:n yhteistoiminnassa hoitaa Sahakylän
alue. Käsky oli sekava.
Majuri Jahnukainen sai noin kello 16 käskyn, että I/JR 53:n tuli ottaa
haltuunsa ja pitää Sahakylä. Samalla RvPr:n komentaja, kenraalimajuri
Melander alisti I/JR 53:n JP 6:n komentajalle. Majuri Jahnukainen kokosi kaikki
irtisaatavat voimat huoltomiehiä myöten ja lähti uudelleen vastahyökkäykseen.
Tykistön tukea vastahyökkäyksessä oli vain kaksi patteristoa.
Vihollinen
aloitti kello 7 rajun tulivalmistelun Kuuterselässä, jota puolusti majuri A.
Keravuoren komentama II/JR 53. Tulivalmisteluun osallistui ainakin 9
patteristoa, kaksi kranaatinheitinrykmenttiä ja 100 raketinheitintä, eli
yhteensä noin 250 tykkiä ja heitintä. Kello 8 ryhtyivät vahvat
lentomuodostelmat pommittamaan asemia ja jatkoivat toimintaansa lyhyin väliajoin
koko päivän.
Venäläisten
valitsemassa läpimurtokohdassa hyökkäsi 109.AK siten, että Kuuterselässä
hyökkäsi n.D ja sen vasemmalla puolella 286.D. Hyökkäävien
divisioonien tukena oli ainakin yksi panssariprikaati. Venäläiset pyrkivät
Kuuterselän kautta Liikolaan ja edelleen Kivennavan - Viipurin tielle
suomalaisten selustaan. Osillaan venäläiset pyrkivät RvPr:n vasempaan
sivustaan Vammeljärven eteläpuolelle ja selustaan Kanneljärven alueelle.
Venäläisten
panssarivaunut tunkeutuivat tulivalmistelun jälkeen helposti eteenpäin, sillä
suomalaisilla ei ollut riittävästi panssarintorjunta-aseita, ja puolustusasema
Kuuterselässä oli linnoitettu vajavaisesti. Vihollinen murtautui II/JR 53:n
asemiin noin kello 9. Suomalaiset vetäytyivät sulkulinjalle Kuuterselän kylän
harjanteelle ja pureutuivat siellä puolustukseen.
Venäläiset
kohdistivat nyt rajut hyökkäykset Kuuterselän kylässä sijaitsevaa asemaa
vastaan saadakseen haltuunsa Kuuterselästä Suulajärven eteläpäähän
johtavan tien, joka avaisi heille hyökkäyssuunnat suomalaisten selustaan.
Tykistö ja ilmavoimat jatkoivat suomalaisten asemien moukarointia. Kymmeniä
panssarivaunuja syöksyi Kuuterselän kylän eteläpuolisille aukeille tukemaan
jalkaväen hyökkäystä. Puolenpäivän aikaan II/JR 53:n puolustus alkoi
horjua. Pataljoona irtautui sulkulinjalta ja vetäytyi Kuuterselän kyläaukean
pohjoispuolelle.
Saatuaan tiedon venäläisten Kuuterselkään
kohdistamasta ankarasta tulivalmistelusta 3.D:n komentaja käski kello 8.10
reservinsä I/JR 48:n siirtymään Liikolan - Kuuterselän tien puoliväliin
everstiluutnantti Ravilan, JR 53:n komentajan käyttöön. Noin kello 9
kenraalimajuri Pajari käski ErP 13:n siirtymään Liikolan itäpuolelle.
Samalla hän käski JR 48:n komentajan, eversti Forsbergin sulkemaan Onkijärven
- Haukijärven kannaksen ja siten suojaamaan sivustansa Kuuterselän suuntaan.
Kenraalimajuri
Pajari antoi käskyt ajoissa ja siirsi vähäiset reservinsä uhanalaisimpaan
suuntaan. Everstiluutnantti Ravila käski noin kello 10 II/JR 48:n siirtymään
Kuuterselän pohjoispuolelle ja lyömään vastahyökkäyksellä VT-asemaan
tunkeutuneen vihollisen. Kun 3.D:n komentaja sai tiedon, että II/JR 53:n
puolustus horjuu Kuuterselän sulkulinjallakin, hän muutti edellä mainitun käskyn.
Kenraalimajuri Pajari käski kello 10.45, että I/JR 48:n tuli siirtyä
sulkulinjalle II/JR 53 vahvennukseksi. Käsky oli tilanteen vaatimusten
mukainen.
Majuri
E. Heinon komentama I/JR 48 saavutti jo murtumassa olevan sulkulinjan
Kuuterselän kyläaukean keskustassa kello 12.30. Vihollinen oli jo tunkeutunut
sulkulinjan läpi kylän keskustaan molemmilla puolilla. Saarrostusuhkan ja ylivoimaisen
vihollisen pakottamana I/JR
48 vetäytyi pari kilometriä taemmaksi
ja ryhmittyi taisteluun. Hajalle lyöty II/JR 53 sai käskyn kokoontua Onkijärven
pohjoispuolelle.
Liikolan
itäpuolelle siirtynyt ErP 13 sai kello 13 everstiluutnantti Ravilan käskyn
siirtyä Kuuterselänjärven pohjoispäähän ja valmistautua vastahyökkäyksiin
järven molemmin puolin. Ennen kuin pataljoona ehti aloittaa hyökkäystään se
sai uuden käskyn siirtyä takaisin Liikolan suuntaan ja miehittää
suokannakset 2 kilometriä Kuuterselän järvestä pohjoiseen. Pataljoona joutui
heti taisteluun edellä mainituilla kannaksilla ja ryhmittyi puolustukseen
hieman lännempänä Myllyojan linjalle.
Kun
kenraalimajuri Pajari sai tiedon Sahakylän puolustuksen horjumisesta, hän
ehdotti keskipäivällä, että koko Sahakylän lohko alistettaisiin RvPr:n
komentajalle. Esitys oli perusteltu, koska Sahakylän lohko oli lähempänä
RvPr:n kuin 3.D:n esikuntaa, ja murto Sahakylässä uhkasi välittömästi
RvPr:n sivustaa ja selustaa. IV AK:n komentaja [Laatikainen - jp] ei
suostunut 3.D:n komentajan järkevään esitykseen. Tällöin kenraalimajuri
Pajari käski, että Taisteluosasto Ravilan oikea väliraja oli muutettava I/JR
53:n vasemmalle rajalle Merisuon kohdalle. Hän käski edelleen, että I/JR 53:n
oli toimittava RvPr:n johdossa. Kenraalimajuri Pajari esitti uudelleen IV AK:n
johdolle kello 14.25 RvPr:n ja 3.D:n välirajan muuttamista siten, että Sahakylän
lohko kuuluisi RvPr:lle. Nyt viimeinkin IV AK:n komentaja suostui esitykseen.
Kenraalimajuri
Pajari ryhtyi iltapäivällä selvittämään Kuuterselän tilannetta. Hän käski
puhelimitse everstiluutnantti Ravilalle kello 17, että Taisteluosasto Ravilan
tuli lyödä Kuuterselkään tunkeutunut vihollinen ja ottaa haltuunsa VT-asema.
Taisteluosasto Ravilan pataljoonat olivat kuitenkin jo sitoutuneet taisteluun ja
osittain hajalla, joten vastahyökkäyksen edellytyksiä ei ollut.
Kenraalimajuri Pajarin vastahyökkäyssuunnitelmasta luovuttiin, koska se olisi
saattanut johtaa vain turhiin osatappioihin voimien vähyyden vuoksi.
Kun
venäläiset olivat työntäneet suomalaisia pari kilometriä Kuuterselän kylän
pohjoispuolelle, suuntasivat he voimakkaan panssariyksikön Kuuterselän Mustamäen
tielle. Venäläiset valtasivat helposti Mustamäen aseman ja jatkoivat hyökkäystä
Sykiälää kohti. He uhkasivat nyt vakavasti RvPr:n selustayhteyksiä Vammeljärven
- Rieskjärven kannaksella.”[viii]
”IV
AK:n komentaja päätti 14.6. noin kello 15 käyttää vastahyökkäykseen vain
vahvennettua Jääkäriprikaatia
ja antoi kenraalimajuri Lagukselle käskyn vallata takaisin VT-asema
Kuuterselässä. Kenraalimajuri Lagus antoi noin kello 16 JPr:n komentajalle,
eversti Puromalle tehtävän. Sen mukaan JPr:n tuli aluksi pysäyttää
yhdellä pataljoonalla vihollisen eteneminen Kuuterselästä Liikolaa kohti ja
hyökätä päävoimilla Kuuterselän suuntaan tavoitteena VT-asema. JPr:a
vahvennettiin RynTykP:lla ja RsPsto 14:llä.
Kenraalimajuri
Lagus siirtyi 3 .D:n esikuntaan Suulajärven itäpuolelle saadakseen tuoreimmat
tiedot vihollisesta. Tällöin kävi ilmi, että Laguksella ja Pajarilla oli eri
käsitys vastahyökkäyksen alistussuhteista. Asia ratkesi niin, että Kuuterselän
suunnassa toimivat 3.D:n osat alistettiin JPr:n komentajalle, mutta JPr:a ei
alistettu 3.D:n komentajalle.
Vastahyökkäys
tapahtui siis Panssaridivisioonan komentajan johdolla ja vastuulla, vaikka se
tapahtui 3.D:n kaistalla. Komentosuhde oli hieman sekava. Olisi ollut
tarkoituksenmukaisempaa alistaa JPr 3.D:n komentajalle, koska vastahyökkäys
tapahtui hänen vastuualueellaan ja hänellä olisi ollut paremmat edellytykset
niveltää yhteen 3.D:n joukkojen ja JPr:n toiminta. IV AK:n komentajan olisi
pitänyt käskeä komentosuhteet jo määrätessään hyökkäystehtävän.
Majuri
P. Lammetmaan komentama JP 2 eteni Liikolan tien suunnassa. Pataljoona sai
kosketuksen viholliseen noin kello 17 ja työnsi sen Onkijärven eteläpään
tasalle. JPr:n pääosat siirtyivät Pamppalasta Liikolan - Kuuterselän tielle
ja ryhmittyivät hyökkäykseen JP
2:n asemien taakse.
Tukiryhmä
Nuolimaa, johon kuuluivat RsPsto 14, RsPsto 18, II/KTR 8 ja III/KTR 16, ampui
kello 22.00 tuliiskun ja kello 22.20 tulivalmistelun murtokohtaan kuuteen
maaliin. Hyökkäyshetkellä kello 22.45 tukiryhmä Nuolimaa, ampui vielä
minuutin tulivalmistelun [peräti yhden minuutin - jp]. JPr:n hyökkäys oli
yksi raivoisimpia, mitä Suomessa on koskaan nähty. Kapteeni Lauri Jäntti
kuvaa sitä kirjassaan, »Tykinjyskeessä Jatkosodassa», sivulla 231 näin:
»Jääkärien
nostattamaan hurjaan huutoon liittyvä voimakas ammunta ja rynnäkkötykkien
tuli yllätti etulinjan venäläiset. Taistelun melu oli korviahuumaavaa. Tien
molemmin puolin rätisivät konepistoolit ryhmien ampuessa tuli-iskuja ja
edetessä juoksujalkaa. Se rohkeus ja uljuus, jota nyt nähtiin, oli
ihailtavaa.»
JPr
saavutti raivoisasti taistellen VT-aseman Kuuterselän kylän pohjoispuolella.
Taistelu Kuuterselän kylästä jatkui ankarana koko yön. Venäläiset ryhtyivät
aamun valjetessa vastahyökkäykseen raskaiden panssarivaunujen ja tykistön
tukemina. Venäläiset tulittivat JPr:n joukkoja noin 200 tykillä ja heittimellä.
Aamulla yhtyivät myös venäläisten maataistelukoneet JPr:n moukarointiin. Jääkäriprikaatin
voimat ehtyivät suuriin henkilöstö- ja kalustotappioihin. Se menetti
Kuuterselässä noin kolmasosan vahvuudestaan. Tykistö kärsi
ampumatarvikepulaa. Se ampui koko Kuuterselän taistelun aikana vain 2 000
laukausta.
Kenraali
Lagus ehdotti IV AK:n johdolle 15.6. kello 7, että JPr saisi jäädä
puolustukseen saavuttamalleen tasalle, koska sen voimat eivät enää riittäneet
hyökkäyksen jatkamiseen. Tällöin IV AK:n komentaja, kenraaliluutnantti Laatikainen
käski pysäyttää hyökkäyksen. Edelleen hän käski kello 9.50, että PsD:n
osien tuli irtautua Kuuterselästä ja vetäytyä Suulajärven - Onkijärven
kannakselle. JPr vetäytyi käskyn mukaisesti ja ryhmittyi osillaan Suulajärven
- Onkijärven kannakselle 15.6. illalla. JPr:n pääosat
vedettiin lepoon Pamppalaan ja RynTykP Parkkilan eteläpuolelle.”[ix]
1.
Ylijohto ja IV AK:n komentaja kenrl. Laatikainen eivät olleet
huolehtineet siitä, että VT-asema olisi linnoitettu ajoissa, riittävän
vahvaksi ja oikeaan paikkaan;
2.
Ylijohto ei ollut huolehtinut siitä, että Karjalan kannaksella ja/tai
sen läheisyydessä olisi ollut riittävästi reservejä;
3.
Ylijohto ei
ollut huolehtinut siitä, että Karjalan kannaksen armeijakunnilla olisi
yhteinen paikallinen johto - armeijan esikunta, joka olisi vastannut koko
Kannaksen puolustuksesta - nyt sellaista alettiin rakentamaan kesken
taistelujen, kun Kuuterselkä oli jo murtunut;
4.
IV AK:n komentaja sijoitti käytettävissä olleet joukot huonosti jättäen
Kuuterselkään aivan liian heikon miehityksen, jakoi joukot väärin eri
lohkoille, asetti vastuualueiden rajat huonosti, eikä huolehtinut siitä, että
Kuuterselän lohkon lähellä olisi ollut käytettävissä reservejä;
5.
Kenraaliluutnantti Laatikainen ei huolehtinut siitä, että
komentosuhteet olisivat olleet selvät ja järkevät;
6.
IV AK:n komentaja ei huolehtinut siitä, että tykistöllä olisi riittävästi
ammuksia pitkäaikaiseen suurtaisteluun;
7.
Laatikainen jakoi Suomen ainoan iskukykyisen yhtymän ns. Marskin nyrkin,
eli Panssaridivisioonan, ja käytti sitä ”tipoittain”, eikä yhtenä
iskukykyisenä yhtymänä, kuten sitä ehdottomasti olisi pitänyt käyttää.
Panssaridivisioona on yhtymä, jonka pitää iskeä täysillä, eikä sitä saa
sitoa puolustustaisteluun, vaan se on heti iskun jälkeen vedettävä taakse
reserviin - valmistautumaan seuraavaan iskuun.
Niinpä
sitten lukuisien komentajien, yhtymien ja yksittäisten taistelijoiden
suurenmoisetkaan suoritukset eivät riittäneet torjumaan tulimyrskyn tukemaa
teräsjyrää saamasta aikaan läpimurtoa.
On
selvää, ettei VT-asema olisi voinut kestää loputtomiin jatkuvaa massiivista
tykistötulta ja panssarihyökkäyksiä kapeana nauhamaisena linjana. Sillä
olisi yksinkertaisesti pitänyt olla syvyyttä niin paljon, että aina kun
etummainen linja olisi ammuttu ja pommitettu murskaksi olisi ollut mahdollisuus
siirtyä seuraaviin taempiin asemiin ja niiden jauhamisen aikana taemmas olisi jälleen
voitu edes harvasti miehittää uusi asema. Siten vihollisen suurikin hyökkäysvoima
olisi viimein ehtynyt.
Vihollisen
hyökkäysvoima ehtyi nytkin Tali-Ihantalan,
Äyräpää-Vuosalmen
ja Viipurinlahden
suurenmoisiin torjuntavoittoihin, mutta olisi selvitty vähemmin tappioin jos
VT-linja olisi kestänyt pitkään. Kukapa tietää, ehkä olisimme myös välttyneet
siltä tilanteelta, että Venäjä miehittää parhaillaan Suomen Viipuria.
[i] Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat – Sodan kartat, 2003, sivu 227
[ii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 91-92
[iii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 159-166
[iv] Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat – Sodan kartat, 2003, sivu 228
[v] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivut 441-442
[vi] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivut 43-44
[vii] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 44
[viii] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivut 46-48
[ix] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivut 48-51