Saksan surkea menestys pohjoisessa

Kun Saksa hyökkäsi itään 22.6.1941, niin sen hyökkäys menestyi ihan kohtuullisen hyvin muilla rintamilla, paitsi pohjoisessa. Miksi Saksan sotavoima ei saavuttanut menestystä pohjoisessa? Eikö saksalaiset sotilaat osanneet taistella, vai oliko täällä sitkeämmät vastustajat?

Taustaa

Saksan hyökkäystä Norjaan ja sen taustoja on tarkasteltu toisessa artikkelissa. Toisen maailmansodan alkuakin on tarkasteltu erikseen.

Saksalle oli elintärkeää saada Ruotsista rautamalmia, siten Englanti ja Ranska eivät saaneet saada jalansijaa Skandinaviasta, etteivät ne voineet estää kyseisen rautamalmin saantia. Kesäisin se rautamalmi laivattiin Pohjanlahden ja Itämeren kautta, mutta talvisin Norjan Narvikista. Siten on ymmärrettävää, että Hitlerin mielestä kaikkein parasta olisi, jos Norja pysyisi puolueettomana - mutta Norja ja Tanska eivät saaneet missään tapauksessa joutua Englannin ja Ranskan (jotka olivat julistaneet sodan Saksalle 3.9.1939) haltuun.

Kun ajattelemme Saksan malminsaannin Ruotsista elintärkeyttä Saksalle, niin on ihmeteltävä suuresti miksi Saksa suostui tekemään Venäjän kanssa Molotov-Ribbentropsopimuksen, joka lupasi Suomen Venäjän etupiiriin (lähelle malmikaivoksia ja reittiä Saksaan)?

Oliko Hitler siinä vaiheessa niin suuttunut Suomelle ja suomalaisille, että suuttumus peitti alleen Saksan strategiset edut? Talvisodassa ”Saksa pysytteli tiukan puolueettomana. Tämä oli täysin Hitlerin linjan mukaista: Saksa ei halunnut sekaantua Suomen ja Neuvostoliiton konfliktiin. Hitler oli suorastaan ivallinen: »En juurikaan kunnioita Pohjoismaita. Valtaantulostani lähtien Norjan, Ruotsin ja Suomen sanomalehdet ovat kilpailleet minun loukkaamisessani ... Minulla ei todellakaan ole mitään syytä tuntea ystävyyttä maita kohtaan, joiden lehdistö on kohdellut minua niin epäkunnioittavasti.”[i] Sama näkyi Saksan suurlähettilään Suomessa von Blücherin sanoissa Talvisodan aikana: ”tämä Johtajansa tavoin syytti suomalaisia kiittämättömyydestä vuoden 1918 avusta ja heidän »läpeensä epäystävällisestä» asenteestaan Saksaa kohtaan. Hän varoitti Tanneria, että »Saksa ei antaisi liittoutuneiden perustaa tukikohtiaan pohjoiseen ja niiden salliminen olisi sodan syy Saksalle». Muutoin Saksan virallinen näkemys oli »Saksa ei sekaannu Suomen sotaan». Hän torjui ehdottomasti Tannerin ehdotuksen, että Saksa lähestyisi Neuvostoliittoa rauhanneuvottelujen aloittamiseksi.”[ii]

Kuinka ollakaan Suomi saavutti Talvisodassa torjuntavoiton, joten Venäjä ei kyennytkään valloittamaan Suomea, kuten oli aikonut. Venäjälle tuli kiire lopettaa Talvisota, ettei se joutuisi konfliktiin Englantia ja Ranskaa vastaan - se ei olisi sopinut Venäjän suunnitelmiin, joiden mukaan Englannin, Ranskan ja Saksan piti tapella itsensä henkihieveriin, että Venäjä voisi sitten iskeä länteen heinäkuussa 1941 valloittamaan koko Euroopan (aluksi).

Venäjä ei ollut tyytyväinen Talvisodan lopputulokseen ja halusi viedä Suomen valloitusaikomuksensa loppuun. ”Moskovan rauha vuodelta 1940 ei tyydyttänyt sen paremmin suomalaisia kuin venäläisiäkään. Stalinille se oli vain korvike sodan varsinaiselle päämäärälle: Suomen täydelliselle valloitukselle.”[iii]

Suomen asema Talvisodan jälkeen oli erittäin uhanalainen ja vaarallinen. ”Puna-armeija pääsi uuden rajan myötä Suomen tie- ja rataverkon piiriin ja sai siten mahdollisuuden tunkeutua nopeasti Suomen ydinalueille uuden hyökkäyksen alkaessa. Lisäksi Suomen oli rauhansopimuksen mukaisesti ollut pakko vuokrata Hankoniemi (128 kilometriä Helsingistä länteen) Neuvostoliitolle. Näin puna-armeijalla oli suomalaisten selustassa tukikohta, joka oli iskuetäisyyden päässä Suomen pääkaupungista. Sodan sattuessa suomalaisten täytyisi irrottaa itärintamalta kokonainen divisioona torjumaan tätä puna-armeijan sillanpääasemaa. Eikä siinä kylliksi, tilanne pohjoisessa oli myös vaarallinen. Neuvostoliitto oli työntänyt rajan Sallan kohdalla itselleen riittävästi länteen, jotta Suomi voitaisiin katkaista kahtia hyökkäyksellä Sallasta Ouluun.”[iv]

Välirauhan aikana Venäjä valmistautui hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun, uhkaili Suomea ja puuttui törkeästi Suomen sisäisiin asioihin - sanalla sanoen Venäjä ajoi Suomen turvautumaan ainoaan mahdolliseen apuun Venäjää vastaan Saksaan. Yhtenä tekosyynä kiristää välejä Suomen kanssa Venäjä käytti Suomelle kuuluvan Petsamon nikkelikaivoksia. ”Kesäkuussa 1940 puna-armeija miehitti Baltian valtiot Viron, Latvian ja Liettuan, ja muutamaa viikkoa myöhemmin Stalin pakotti Romanian luovuttamaan Pohjois-Bukovinan ja Bessarabian Neuvostoliitolle. Suomea oli asianmukaisesti varoitettu ja ikään kuin uhan varmemmaksi vakuudeksi ulkoministeri Molotov varoitti Moskovan suurlähettilästä J. K. Paasikiveä, että Petsamon nikkelikaivoksen hallinta pitäisi antaa suomalais-neuvostoliittolaiselle yhtiölle. Kun Paasikivi yritti kierrellä asiassa, Molotov räjähti: »Ei meitä malmi kiinnosta vaan se alue. Britit täytyy saada ulos sieltä.» (Petsamon kaivokset kuuluivat brittiläis-kanadalaiselle yhtiölle.) Stalin oli ilmeisesti etsimässä tekosyytä tehdä tilit selviksi Suomen kanssa. -- Suomelle ei jäänyt kuin yksi mahdollinen liittolainen: Saksa. Hitler oli kuitenkin edelleen liitossa Stalinin kanssa, jota hän oli tukenut talvisodan aikana, ja useimpien suomalaisten mielestä (heidän joukossaan oli myös Mannerheim) natsi-ideologia oli yhtä vastenmielinen kuin kommunismikin. Suomella ei kuitenkaan ollut paljoa vaihtoehtoja. Hitlerin henkilökohtainen lähettiläs, everstiluutnantti Veltjens saapui elokuussa 1940 Helsinkiin erittäin salaisessa tehtävässä. Veltjens halusi suomalaisten antavan saksalaisten käyttää Suomen rataverkkoa Pohjois-Norjassa olevien joukkojen kuljetuksiin ja huoltoon. Suomalaiset olivat valmiita tämän hyväksymään, ja kauttakulkusopimus allekirjoitettiin 12. syyskuuta 1940.”[v] Huom. Venäjä oli pakottanut jo aiemmin Suomen hyväksymään Venäjän joukkojen kauttakulun maitse Hankoon - se oli Suomen kannalta erittäin vaarallista, sillä joukot kulkivat aivan pääkaupungin vierestä.

Hitler muutti mieltään Suomen suhteen. ”Mutta miksi Hitler muutti mieltään Suomesta? Ensiksikin, Hitler tarvitsi Suomen nikkeliä yhtä paljon kuin Romanian öljyä. Saksan nikkelivarastot olivat hupenemassa ja ainoa paikka, mistä tuota strategista malmia sai, sijaitsi Kolosjoella Petsamossa. Kesäkuussa 1940 suomalaiset ja saksalaiset tekivät sopimuksen, joka takasi 70 prosenttia kaivoksen tuotannosta Saksalle.”[vi]

Kun Hitler kerran katsoi Petsamon nikkelin Saksalle strategisesti erittäin tärkeäksi, niin hän myös käski Petsamon nikkelin puolustamisen Norjan armeijansa ensisijaiseksi tehtäväksi Venäjän mahdollista yllättävää kaappaushyökkäystä vastaan. ”Saksan tiedustelupalvelu päätteli Neuvostoliiton aloittavan sotilaalliset toimenpiteet Suomea vastaan elokuun puolivälissä. Elokuun 13. päivänä Hitler käski vahventaa Norjan pohjoisimmassa osassa olevia maa-, meri- ja ilmavoimia. 2. VuorD oli siirrettävä Trondheimista Kirkkoniemen alueelle. Siltä varalta, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomen kimppuun hän antoi Norjan-VuorAK:lle (kesäkuussa 1940 muodostettu, kenraali Dietlin johtama yhtymä, jonka muodostivat 2. ja 3. Vuoristo divisioona) ja 2. VuorD:lle tehtävän valmistaa RENNTIER ­peitenimellä kutsuttavaa operaatiota, jonka tarkoituksena oli Petsamon ja Kolosjoen nikkelikaivosten nopea miehitys sekä Pohjois-Norjan vuonojen puolustus mahdollisia maihinnousuja vastaan.”[vii]

Jatkossakin Petsamon nikkelin suojeleminen oli Saksan joukkojen Lapissa päätehtävä ja esimerkiksi hyökkäys Muurmanskiin vain ehdollinen sivutehtävä.

Ehtona oli mm. se, että Ruotsi sallii ”alueensa täyden käytön joukkojen ja huollon kuljetuksiin.”[viii]Toukokuun 15., kun Dietl oli ilmoittanut Skandinavian maiden tuntijain pitävän Petsamon ja Muurmanskin välistä maastoa täysin sopimattomana kesäsotatoimiin, Jodl oli vastannut, että OKW kyllä tiesi kaikki vaikeudet, mutta että vain Petsamon valtaamista haluttiin ja että kaikkea, mitä sen lisäksi saavutettaisiin, pidettäisiin lahjana.”[ix]

Kun vielä otetaan huomioon, että Suomi oli asettanut sotaan osallistumisensa ehdoksi sen, että Venäjä ensin hyökkää Suomen kimppuun ja kieltänyt keskittämästä saksalaisia hyökkäysjoukkoja (tai edes tiedustelemasta rajan yli), niin saksalaiset menettivät sen yllätysmahdollisuuden, joka Saksan joukoilla oli muilla kuin Suomen rintamalla. ”Joka tapauksessa 2. ja 3. Vuoristodivisioona, noin 27 500 miestä, sijoitettiin Kirkkoniemen ympäristöön kesäkuun lopulla. Dietlin joukot ylittivät Suomen rajan Petsamon käsivarteen Pasvikin ja Jakobselvan kohdalla kesäkuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä. Ensimmäinen tavoite oli vallata Parkkina, pieni kylä, jossa oli useita ulkovaltojen konsulaatteja. Joukot ryhtyivät rakentamaan uusia teitä ja parantamaan vanhoja odottaessaan uusia määräyksiä. Dietl oli viimeinkin toteuttanut operaatio Poron, mutta entä Hopeakettu, marssi Murmanskiin? Suomi ei ollut vielä liittynyt sotaan eikä se halunnut ärsyttää Stalinia tai Neuvostoliittoa sallimalla saksalaisten käyttää Petsamoa etappina hyökkäykselle Murmanskiin. Jättäytymällä selkkauksen ulkopuolelle Suomi oli vienyt Dietliltä menestyksen mahdollisuudet, sillä hän oli menettänyt elintärkeän yllätysedun, joka paljolti selitti Wehrmachtin menestyksen eteläisellä päärintamalla. Tämän vuoksi Dietlin joukot kykenivät aloittamaan Hopeaketun vasta viikon kuluttua. Kesäkuun 29. päivän aamuna kello 3.00 vuoristojääkärit ylittivät Neuvostoliiton rajan.”[x]

Huomattakoon, että kun Venäjä oli aloittanut hyökkäykset Suomen alueelle 22.6.1941 kello 6.05 alkaen, aloittaen siten Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, niin edellä mainittu ehto täyttyi.

Saksalaisten sotatoimia Suomen Lapin alueelta

Sodan alkaessa Saksa keskitti noin 600 km pitkälle Suomen Lapin itärajalla olleelle vastuualueelleen nimellisesti neljä divisioonaa, joissa kuitenkin oli käytännössä vain noin kolmen divisioonan verran joukkoja, sillä kolmesta divisioonasta puuttuivat niiden kolmannet jalkaväkirykmentit. On selvää, ettei näin vähäisistä joukoista ollut kunnolla edes noin pitkän rintaman puolustukseen - puhumattakaan menestyksekkäästä hyökkäyksestä hyökkäystä odottavan suunnilleen tasavahvan vihollisen kimppuun.

Suurelliset nimitykset tosin harhauttavat edelleenkin asiaa tarkemmin tuntemattomia.

Suomen Lapin kartalla[xi] loistaa suurellisesti Saksan Norjan Armeija (AOK Norwegen), mutta sen armeijan pääjoukot olivat Norjassa ja vain rippeitä Suomen Lapissa - eikä Hitler antanut tuoda jatkossakaan Norjasta Suomeen merkittäviä lisäjoukkoja. ”Hitlerin käsitys, että Norja oli »kohtalon vyöhyke» tässä sodassa, vähensi näiden etujen merkitystä. Hän oli vakuuttunut siitä, että britit aikoivat hyökätä, ja kiinnitti sen vuoksi tavattomasti huomiota Norjan puolustukseen. Norja sitoi miehiä, laivoja, lentokoneita ja kalustoa, joilla olisi voinut olla parempaa käyttöä muualla.”[xii]

Petsamon aluetta (nikkelikaivoksia) puolustamassa oli nimellisesti VuorAK Norwegen. Se oli vain nimellisesti armeijakunta, sillä kolmesta divisioonasta siihen kuului vain kaksi (2. ja 3.). Näissäkään kahdessa vuoristodivisioonassa oli vain kaksi rykmenttiä, vaikka normaalisti divisioonassa oli kolme jv-rykmenttiä.[xiii]

Vastaavasti Sallan hujakoilla oli nimellisesti Saksan 36.AK, mutta siinäkin oli vain kaksi divisioonaa (SS-D Nord ja 169. D) normaalin kolmen asemesta. Myös SS-divisioona Nordista puuttui kolmas rykmentti.[xiv] Vielä lohduttomammaksi tilanne muuttuu, kun huomioidaan, ettei se ”SS-D Nord” ollut koskaan ”nähnytkään” divisioonaa, vaan oli poliiseista kasattu kouluttamaton joukkio. ”Se koostui 6. ja 7. Moottoroidusta SS-Jalkaväkirykmentistä, kahdesta tykistöpataljoonasta ja yhdestä tiedustelupataljoonasta. Kaikkiaan 8 000 kouluttamatonta ja kokematonta miestä ja kaikki yli kolmikymmenvuotiaita. He eivät olleet ainoastaan täysin sopimattomia pohjoisen metsätaisteluihin vaan taisteluosaston sijasta itse asiassa poliiseista koottu osasto. Missään tapauksessa yksiköstä ei ollut ottamaan vastuuta kokonaisen divisioonan rintamalohkosta. SS- Brigadeführer (kenraalimajuri) Demelhuber nimitettiin tämän arveluttavan joukko-osaston komentajaksi. Hän ei ilahtunut näkemästään, mutta uskoi voivansa koulia heistä mieleisensä, mikäli hän saisi kolme kuukautta aikaa. Hänelle annettiin kolme päivää siirtää joukkonsa Rovaniemeltä rintamalle. Käytössä oli vain yksi maantie, joka sekin oli varattu ajoneuvoille, minkä vuoksi uupuneiden miesten täytyi kulkea metsien kautta niin hyvin kuin taisivat.”[xv]

169.D näyttää sentään olleen ihan divisioonaksi nimittämisen arvoinen. Kuukauden kuluttua: ”Yhden kuukauden kuluessa XXXVI AK oli edennyt hiukan enemmän kuin 20 km ja kärsinyt 5 500 miehen tappiot. 169. D:n tappiot olivat 3 296 miestä ja sen taistelu vahvuus oli vähentynyt 9 782 upseeriin ja mieheen.”[xvi]

Otetaan vielä huomioon, että kenraali Dietlin sinänsä erinomaisilla itävaltalaisilla vuoristojoukoilla oli käytettävissään äärimmäisen huonot ja/tai olemattomat tieyhteydet. Siten joukkojen siirrot ja varsinkin huoltaminen - hyökkäämisestä puhumattakaan olivat todellista tuskaa. ”Dietlin Norjan-Vuoristoarmeijakunnan keskittäminen oli valtava operaatio sinänsä, ei yksin etäisyyksien vuoksi vaan myös Norjan pohjoisosan Finnmarkin vaikeiden kulkuyhteyksien takia. Sinne joukot kuitenkin oli keskitettävä. Norjan ja Suomen rataverkot ulottuivat pohjoisessa Narvikiin ja Rovaniemelle, ja Oulun ja Rovaniemen radan kapasiteetti oli rajallinen. Tietkään eivät olleet sen paremmassa kunnossa. Rovaniemeltä Ivalon kautta Petsamoon johtava Jäämeren valtatie oli vain kapea maantie, jonka lumikinokset usein talvella katkaisivat. Päätie nro 50 (Reich­strasse) oli yhtä kapea ja veti vain rajallisesti liikennettä. Kesäkuussa 1941 se oli liejuinen ja lähes kulkukelvoton. Pitkin Norjan karikkoista rannikkoa kulkeva pitkä ja vaarallinen meritie oli altis neuvostosukellusveneiden ja liittoutuneiden alusten hyökkäyksille.”[xvii]

Joku lukijoistani saattaa ihmetellä, että tähän mennessä on jo ollut kirjoitusta ihan perusteellisesti, eikä vieläkään ole vuotanut verta, eikä lentänyt suolenpätkiä. Voin vakuuttaa, ettei lennä jatkossakaan. Artikkelini keskittyy strategiselle tasalle, piipahtaa operatiivisella, ehkä jopa taktisella tasalla - päätarkoitus on selvittää tapahtumien syitä ja seurauksia (ja kirjata mitä todella tapahtui).

Dietl olisi halunnut tehdä vain yhden keskitetyn hyökkäyksen Kantalahteen - kun käytettävissä oli erittäin vähän joukkoja - no, Dietl tunnetaankin järkevänä miehenä. Mutta Hitler tyri tämänkin asian: ”Dietl lensi Berliiniin osallistuakseen Führerin valtakunnankansliassaan pitämään kokoukseen, jossa Hitler esitteli kenraaleilleen Barbarossa-suunnitelmaa. Käsiteltyään päärintamasuunnat Hitler kääntyi suureen seinäkarttaan päin ja osoitti Murmanskia. Se oli Neuvostoliiton ainoa ympärivuotinen jäätön satama, josta lähtevän strategisen Muurmannin radan kautta voitiin kuljettaa Britanniasta ja USA:sta tulevaa sotamateriaalia. Myös puna-armeijan 14. Armeija saattoi käyttää sitä uhatakseen Petsamoa ja sen tärkeitä nikkelikaivoksia. Hitler, joka luotti suomalaisten apuun, halusi Dietlin varmistavan kaivokset ja valtaavan Murmanskin. Hitlerin mielestä Suomen rajalta Murmanskiin oli »naurettavan» lyhyt matka (vain 120 km) ja hän näytti odottavan suosikkikenraalinsa suoriutuvan operaatiosta kuin leppoisasta kesäisestä luontoretkestä. Dietl, joka tunsi seudun olosuhteet, huomautti, että Kuolan niemimaa ja Murmanskin alue olivat kuin maailma ensimmäisen luomispäivän jälkeen: paljasta kalliota, valtavia siirtolohkareita, kohisten virtaavia jokia, ei puita eikä kasvillisuutta. Talvella seutu muuttui maanpäälliseksi jäiseksi helvetiksi, jossa lämpötila laski jopa -50 asteeseen. Lyhyet kesät eivät olleet sen helpompia. Jatkuvat sateet muuttivat sulan maan valtaisaksi, hyttyspilvien peittämäksi suoksi, jonka alla oleva ikirouta ei kuitenkaan imenyt sadevettä sisuksiinsa. Dietl huomautti vielä, että suomalaiset jättivät vapaaehtoisesti 65. leveyspiirin pohjoispuolella olevat alueet talvisin oman onnensa nojaan. Suomussalmelta Petsamoon ulottuvalla 800 kilometriä pitkällä rajalla oli vain muutamia hiihtopartioita.

Dietl ehdotti sen sijaan, että hän miehittäisi Petsamon ja tekisi yhden rynnäkön Kantalahteen, jotta Muurmannin rautatie saataisiin poikki. Näin Murmansk saataisiin eristetyksi muusta Venäjästä ja sen satamasta tulisi hyödytön. Aluksi Hitler näytti kannattavan Dietlin ehdotusta, mutta teki sitten omat kohtalokkaat ja hänelle luonteenomaiset ratkaisunsa. Saksan Lapin-armeija jaettaisiin kolmeen osaan: Dietl sai edelleen tehtäväkseen marssia kohti Murmanskia, XXXVI Armeijakunta määrättiin hyökkäämään Sallaan ja valtaamaan Dietlin joukoista 200 kilometriä etelään sijaitseva Kantalahti. Suomalaisen III Armeijakunnan tehtävänä oli katkaista Muurmannin rata Louhen korkeudella - vielä 350 kilometriä lisää etelään Dietlistä. Näin Hitler, halutessaan pitää Lapissa tarvittavat joukot yhä Norjassa, varmisti operaation epäonnistumisen hajottamalla tarpeettomasti käytössä olleita voimia.”[xviii]

Kukaan ei voine kiistää, etteikö Dietl olisi tehnyt hyvillä (mutta vähäisillä) joukoillaan parhaansa, jopa enemmänkin. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuutta valloittaa niissä olosuhteissa ja siinä tilanteessa Murmanskia. Päätehtävänsä, eli Petsamon nikkelikaivosten suojaamisen Venäjän hyökkäyksiltä Dietl kuitenkin täytti kiitettävästi. ”Kahden ja puolen kuukauden aikana Norjan Vuoristoarmeijakunta oli edennyt 24 kilometriä kärsien ennätykselliset 10 300 miehen tappiot. Toisin sanoen kolmannes Dietlin joukoista [alun alkaen 27 500 miestä - jp] oli poissa pelistä, mikä oli ennennäkemätöntä näin pienelle joukko-osastolle. Se viimeistään kertoi kuinka vaivalloista ja julmaa sodankäynti täällä »maailmanlopun»rintamalla oli.”[xix]

Entäpä sitten suomalaiset joukot Lapissa? Vetivätkö kenraali Siilasvuon III Armeijakunnan joukot lonkkaa samalla kun saksalaiset yrittivät päästä eteenpäin ”verissä päin”?

Suomalaiset joukot pärjäsivät toki hyvin niille annetuissa tehtävissä - kärsien myös merkittäviä tappioita. Saksalaiset olivat selvästi kateellisia, kun heidän joukkonsa eivät saaneet käytännöllisesti katsoen mitään aikaan verrattuna suomalaisten joukkojen aikaansaannoksiin. ”Saksalaisia täytyi aivan erityisesti ärsyttää suomalaisten liittolaisten hyvä vauhti etelässä. Kenraali Siilasvuon Lapin hyökkäyksen kärkeä, Ryhmä J:tä, vastassa oli puna-armeijan 54. Divisioona, joka puolusti sekä Uhtuaa että Kiestinkiä. Ryhmä F oli työntynyt Vuonnisiin, jossa sen piti yhtyä J:n kanssa. Täällä se oli juuttunut yhdeksän päivää (10.-19. heinäkuuta) kestäneisiin mottitaisteluihin saarroksissa olevaa vihollista vastaan. Buschenhagen vieraili 18. heinäkuuta suomalaisen III Armeijakunnan esikunnassa ja hämmästeli, että suomalaiset olivat edenneet yli 64 kilometriä erittäin hankalassa maastossa eikä heillä näyttänyt olevan vieläkään vaikeuksia. (Suomalaisten aikaansaannokset saksalaisten kokemattomien joukkojen vähäisiin saavutuksiin verrattuna varmaan masensivat Buschenhagenia.) Ryhmä J:tä vastassa oli 12,8 kilometriä pitkä Pääjärven ja Tuoppajärven välissä oleva Sohjananjoki, johon venäläiset olivat rakentaneet vahvat puolustusasemat. Heinäkuun 30. päivänä suomalaiset lähettivät yhden pataljoonan joen yli venäläisten selustaan. Vihollisen lyömiseen meni viisi päivää.”[xx]

Mutta millainen se suomalainen III AK oikein oli? No, kuten arvata saattaa niin se oli alun alkaenkin vajaa käsittäen vain kaksi divisioonaa (3.D ja 6.D). Niistäkin annettiin sitten 6.D täydentämään vajaata saksalaista XXXVI AK:aa, joten jäljelle jäi vain yksi divisioona.[xxi] On oikeastaan kummallista nimittää yhtä divisioonaa armeijakunnaksi.

Suomalaisten ja saksalaisten ”sukset menivät ristiin”, kun Siilasvuo pysäytti menestyksekkään hyökkäyksensä Mannerheimin käskystä. ”Saksan ylin sodanjohto suostui pysäyttämään Uhtuan offensiivin 14. syyskuuta ja siirsi painopistettä Ryhmä F:n lohkolle. Täällä hyökkäys alkoi 30. lokakuuta, ja kahdessa päivässä saarrettiin yksi neuvostorykmentti. Hyökkäyksen jatkamisen sijasta Siilasvuo vaati mottiin jääneiden tuhoamista ennen kuin jatkaisi etenemistään. Tästä hyvästä hän sai runsaasti moitteita Saksan sodanjohdolta, mutta Siilasvuo tiesi, että Mannerheim halusi hänen ryhmittyvän puolustukseen. Motin »puhdistus» saatiin päätökseen 13. marraskuuta mennessä, jolloin Siilasvuon miehet olivat surmanneet 3 000 venäläistä, ja saaneet vangiksi 2 600. Kolme päivää myöhemmin Siilasvuo peruutti suunnitellun hyökkäyksen upseeriensa ja saksalaisten protesteista välittämättä. Falkenhorst uskoi, että Siilasvuo ­ joka ei koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan eikä epäröinyt voittaa venäläisiä - oli saanut ohjeensa suoraan Mannerheimilta. Suomalaiset eivät halunneet sekaantua liiaksi Saksan ja Neuvostoliiton sotaan, jotta ei ärsytettäisi Yhdysvaltoja.”[xxii]

Sallan suunta

”Sillä välin XXXVI Armeijakunnan esikunta määräsi molemmat divisioonat valmistautumaan uusiin hyökkäyksiin. Saksalaisten sotilaallinen maine oli vaakalaudalla ­suomalaisille täytyi näyttää, että saksalaiset kykenevät etenemään Murmanskiin ja aiheuttamaan vakavia tappioita neuvostoliittolaisille »aliihmisille». Tämä ei ollut enää tervettä sotilaallista ajattelua. Vuosi oli jo pitkällä, joukot olivat väsyneitä eikä täydennyksiä ollut saatavilla. Suomalaisen 6. Divisioonan täytyi tehdä työ, kun saksalainen 169. Divisioona oli menettänyt miehiä ja kalustoa. Feige [AK:n komentaja - jp] uskoi (aivan oikeutetusti), että von Falkenhorst [armeijan komentaja - jp] ei ymmärtäisi hänen ahdinkoaan eikä antaisi hänen tarvitsemiaan täydennysjoukkoja. Heidän välinsä hyytyivät entisestään. Joka tapauksessa 6. Divisioona hyökkäsi suomalaisen sisukkaasti ja pääsi Nurmijärvelle. Neuvostojoukkojen puolustus romahti ja pakenevat venäläiset jättivät jälkeensä runsaasti aseita ja ajoneuvoja. Venäläiset pääsivät kuitenkin pakoon saksalaisille tuntematonta tietä pitkin, jonka 6. Divisioona sai poikki vasta 25. elokuuta. Kaksi päivää myöhemmin venäläisten oli vedettävä joukkonsa Tuntsajoelle. Saksalaiset 169. Divisioonan joukot ylittivät joen siltaa pitkin, joka oli jäänyt tavallisesti niin perusteellisilta venäläisiltä pioneereilta ehjäksi. Kiivaan taistelun jälkeen venäläiset yllättäen vetäytyivät Alakurtista ja 169. Divisioona saattoi edetä Voitajoelle, jossa sijaitsivat ennen vuoden 1940 rajaa rakennetut linnoitteet. Neljä neuvostoarmeijan jalkaväkirykmenttiä ja yksi moottoroitu rykmentti oli miehittänyt ne. Lisäksi 8 000 miehen täydennysjoukot Kantalahdesta siirrettiin etulinjaan.

Neljän saksalaisen rykmentin hyökkäys epäonnistui 6. syyskuuta ja seuraavan päivän rankkasade teki etenemisen mahdottomaksi. Taistelu juuttui kahdeksi päiväksi Kukkulan 386 ympäristöön, joka saatiin vallatuksi vasta 10. syyskuuta. Venäläiset taistelivat itsepäisesti ja jopa valtasivat takaisin yhden kukkulan (366), kun taas saksalaiset kieltäytyivät etenemästä ennen kuin Feige henkilökohtaisesti puuttui tilanteeseen. Venäläiset järjestivät puolustuksensa Ylä-Vermanjärveltä Tolvantojärvelle. Rintamavastuu oli 104. ja 122. Divisioonilla, joiden vahvuudesta palautettiin 80 prosenttia 5 000 miehen täydennyksillä. Kauempana idässä vapaaehtoisista ja pakkotyövangeista kootut osastot olivat rakentaneet kolme puolustuslinjaa estämään pääsyn Kantalahteen. Saksalaisten XXXVI Armeijakunta oli uuvuksissa ja kärsinyt syyskuun 1. päivän jälkeen 9 000 miehen tappiot. Saksalainen 169. Divisioona ei kyennyt enää edes huolehtimaan puolustustehtävästään.”[xxiii]

Yhteenvetona maasotatoimista Suomen Lapista itään voitaneen todeta, että:

1. Dietlillä oli aivan liian vähän joukkoja, että hyökkäys Petsamosta Muurmanskiin olisi voinut onnistua - mutta sillä suunnalla päätehtävä olikin puolustaa Petsamoa;

2. Sallan suunnalla saksalaiset joukot (varsinkin kouluttamattomat SS-joukot) olivat hätää kärsimässä ja vain sisukkaiden suomalaisten avulla Venäjän miehittämänä ollut Sallan alue saatiin vapautettua miehityksestä;

3. Kiestingin suunnalla Siilasvuon joukot olivat kovassa paikassa, mutta pääsivät eteenpäin. Mannerheimin käskystä Siilasvuo kuitenkin pysäytti etenemisen - suurpoliittisista syistä.

Saattueet Muurmanskiin

Sodan lopputuloksen kannalta oli kohtalon kysymys estää Venäjää saamasta aivan valtavaa materiaalista apua USA:lta ja Englannilta - nimenomaan ympäri vuoden sulana olevan Muurmanskin sataman kautta.

Se apu olisi voitu estää esimerkiksi valtaamalla keskitetyllä hyökkäyksellä Kantalahti, kuten kenraali Dietl ehdotti jo ennen sotaa. Hitler esti tämän jakamalla vähäiset voimavarat hyökkäämään kolmessa eri suunnassa hyvin kaukana toisistaan.

Samoin Siilasvuo olisi voinut estää tämän avun valtaamalla Louhen - tarvittaessa lisäjoukkojen (suomalaisia pohjoisempaa) avulla. Tämän taas esti marsalkka Mannerheim kieltämällä Siilasvuota hyökkäämästä (ilmeisesti peläten USA:n julistavan Suomelle sodan). Siilasvuo muuten olisi voinut hyökätä, mutta kieltäytyi, myös vuonna 1942. ”Etelässä tullut varhainen kelirikko siirsi Siilasvuon vastahyökkäystä 15. toukokuuta saakka ja vasta 21. toukokuuta neuvostojoukkojen puolustus oli murrettu. -- Menestyksestä huolimatta Siilasvuo raivostutti Dietlin pysäyttämällä hyökkäyksen 23. toukokuuta. Dietl uskoi Siilasvuon saksalaisten alaisten tavoin, että suomalaisen kenraalin päätöksen taustalla olivat poliittiset syyt.[xxiv]

Jatkossa Suomi olisi kyennyt katkaisemaan kyseiset kuljetukset hyökkäämällä Sorokkaan. Kenraali Airo teki suunnitelman hyökkäyksestä ja joukkojakin alettiin jo haalimaan operaatiota varten. Kuitenkin marsalkka Mannerheim ja presidentti Ryti pysäyttivät tämän suunnitelman toteutuksen - jälleen suurpoliittisista syistä (oikein tai väärin).

Kun nämä kaikki maitse tapahtuvat keinot oli vesitetty joko Hitlerin typeryyden tai Suomen johdon toimenpiteiden vuoksi, niin jäljelle jäi vielä upottaa kyseiset laivasaattueet ennen niiden saapumista Muurmanskiin. Tästä ei sinänsä puuttunut yritystä ja siihen uhrattiin huomattavia resursseja.

Tarkastellaanpas miten siinä oikein kävi.

Sukellusvenesota

Saksan sukellusvenease saavutti hyviä tuloksia, mutta kärsi myös huomattavia tappioita liittoutuneiden saattuehävittäjien vastatoimenpiteissä. Pelkästään käytettävissä olevilla sukellusveneillä ei ollut mahdollista upottaa kaikkia saattueiden aluksia. Sukellusveneet olisivat myös tarvinneet parempia tiedustelutietoja Luftwaffelta - tai mieluiten merivoimat olisivat tarvinneet omat tiedustelukoneensa, joita mustasukkainen Göring ei suostunut antamaan merivoimille.

Pintalaivasto

Saksan pintalaivaston suuri ongelma oli, että sota Englantia ja Ranskaa vastaan oli syttynyt noin viisi vuotta liian aikaisin. ”Saksan laivaston komentaja, suuramiraali Erich Raeder ei ilahtunut sodan puhkeamisesta syyskuussa 1939. Hitler oli vakuuttanut hänelle, että sota Britanniaa ja Ranskaa vastaan alkaisi vasta vuonna 1944, johon mennessä Saksan laivasto olisi riittävän vahva haastamaan Kuninkaallisen laivaston. Raeder valitti, että »hänen pintalaivastonsa ... oli niin vähäaluksinen ja heikko, että se saattoi näyttää brittilaivastolle vain sen, kuinka kuollaan uljaasti».”[xxv] No, kun Englanti ja Ranska olivat julistaneet Saksalle sodan, niin sitten oli taisteltava parhaansa mukaan.

Seuraavaksi suurimpana ongelmana pidän juuri Göringiä, joka ei sallinut laivastolle edes sen johdossa olevia omia tiedustelukoneita, tai sille alistettuja Luftwaffen koneita. Laivasto ilman kunnollista lentotiedustelua on tuhoon tuomittu.

Saksalaiset kykenivät rakentamaan aivan erinomaisia taistelualuksia, kuten Bismarck, mutta, mutta, ... Samoin saksalaiset merisotilaat olivat erinomaisia, mutta, mutta, ...

Bismarckin tuhoon oli muuten myötävaikuttamassa myös puolueeton Ruotsi. ”Lisäksi kaksi 50 000 tonnin taistelulaivaa, Bismarck ja Tirpitz olivat valmistumassa. Ainoa tehtävä, jonka Raeder strategisen tilanteen huomioon ottaen saattoi Bismarckille antaa, oli hyökkäys Atlantille. Hän aikoi lähettää sen merelle yhdessä raskaan risteilijän Prinz Eugenin kanssa, ja ne hyökkäisivät yhtäaikaa Scharnhorstin ja Gneisenaun kanssa Brestistä. Brittien pommi-isku Gneisenauhun ja Scharnhorstin luultua kauemmin kestänyt korjaus kaatoivat tämän suunnitelman. Silti Raeder lähetti Bismarckin ja Prinz Eugenin matkaan 18. toukokuuta 1941. Ruotsin laivasto paikansi alukset, ja englantilaismielinen Ruotsin tiedustelupalvelun majuri Törnberg välitti tiedon Norjan pakolaishallituksen sotilasasiamiehelle, komentajakapteeni Roscher Lundille. Häneltä tieto meni brittiläiselle laivastoasiamiehelle Henry Denhamille, joka lähetti sen välittömästi Lontooseen.”[xxvi]

Suurin ongelma tälläkin sektorilla oli kuitenkin Hitler, joka työnsi nokkansa laivaston käyttämiseen ja rajoitti laivaston käyttöä kohtuuttomasti - antaen typeriä määräyksiä. ”Hitler rajoitti myös suurimpien alusten käyttöä, mitä vastaan Raeder turhaan protestoi.”[xxvii]

Ongelmana oli myös krooninen polttoainepula. ”Merioperaatioita rajoitti kuitenkin pahasti saksalaisten polttoaine- ja öljypula. Barbarossa merkitsi Saksan siihen asti saaman neuvostoöljyn loppumista, mikä lisäsi tarvetta suunnata sotatoimia Kaukasuksen öljykenttien suuntaan. Ploestin öljykentät Romaniassa olivat akselivaltojen ainoat raakaöljyn lähteet ja niistä huollettiin myös Italian laivasto, joka oli täysin riippuvainen Romanian öljystä. Tämän vuoksi, samaan aikaan kun Hitler vaati pinta-aluksia hyökkäämään saattueiden kimppuun, Saksan merivoimien johdon täytyi antaa ohjeet: »Kaikki operaatiot, myös keveimmillä aluksilla tehtävät, keskeytetään.» Kriegsmarine sai vain kymmenennen osan kuukausittain tarvitsemastaan polttoaineesta vuoden 1942 huhtikuussa. Sukellusveneitä se ei koskenut, koska ne käyttivät dieselöljyä. Niinpä kaikki pinta-alusoperaatiot olivat siitä eteenpäin riippuvaisia saatavilla olevasta öljystä. Kuten Hipperin kapteeni Wilhelm Meisel sanoi: »Jos tarkoituksemme on saavuttaa ylipäänsä mitään, täytyy polttoaineongelman olla etukäteen ratkaistu.»”[xxviii]

Kuninkaallinen laivasto pelkäsi Tirpitziä niin perusteellisesti, että Tirpitz sai upotettua saattueen PQ17 Muurmanskiin ampumatta laukaustakaan. ”Brittitiedustelu havaitsi, että saksalaisalusten laiturit Trondheimissa olivat tyhjät, ja salasanomien purku paljasti, että Tirpitz oli matkalla merelle. Britannian merivoimien esikuntapäällikkö, amiraali Dudley Pound, joka arvasi millainen katastrofi olisi edessä, mikäli Tirpitz, Hipper, Scheer ja, hänen tietämänsä mukaan, Lützovkin pääsisivät saattueen kimppuun. Niinpä Pound käski saattoalusten vetäytyä ja avata saattueen alusten pohjaventtiilit. Toveyn mielestä käsky oli virhe ja hän uskoi, että saattoalusten päättäväiset torpedoiskut karkottaisivat saksalaiset. Pound ei kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, että saattue tukialuksineen tuhottaisiin. Näin Tirpitz teki merisodan tuhoisimman iskunsa ampumatta laukaustakaan. Pelkkä sen läsnäolon uhka riitti hajottamaan saattueen, mihin Pohjois-Norjan kaikki sukellusveneet ja lentokoneet eivät olleet kyenneet. Kun saattueen uppoaminen oli varmistunut, Tirpitz palasi Altavuonoon jättäen tuhon viimeistelyn lentokoneille ja sukellusveneille.”[xxix]

Tirpitzin merkitystä kuvaa hyvin seuraava lainaus: ”Vähän sen jälkeen kun Tirpitz oli saapunut Norjan vesille, Winston Churchill luonnehti tämän aluksen tuhoamista »nykyajan merisodan tärkeimmäksi toimeksi. Mikään muu kohde ei vedä vertoja sille». Hän vakuutti, että »koko sodan kulku riippuu tuosta aluksesta, sillä se estää neljää isoa brittiläistä alusta toimimasta puhumattakaan kahdesta yhdysvaltalaisesta taistelulaivasta, jotka ovat tulossa Atlantille».”[xxx]

Hitler tiesi tämän saattuesodan strategisen merkityksen. ”Hitler teki tästä huolimatta 14. maaliskuuta 1942 Jäämeren saattueet Saksan sodankäynnin tärkeimmiksi strategisiksi kohteiksi, jotka liittyivät suoraan sotaan Neuvostoliittoa vastaan. »Brittiläis-amerikkalaiset tarviketoimitukset ylläpitävät venäläisten taistelukykyä.» Hän julisti, että »on tästä lähtien välttämätöntä katkaista angloamerikkalaisten ja venäläisten meriyhteydet».”[xxxi]

Luftwaffe

Luftwaffe aiheutti saattueille suuria tappioita, mutta suurin omin tappioin. Vain täydellinen yhteistoiminta pintalaivaston ja sukellusveneiden kanssa olisi tuottanut tulosta.

Teen vielä lainauksen pintalaivaston ja Hitlerin merkityksestä tälle sodalle: ”Britit pystyivät jo torjumaan sukellusveneiden ja Luftwaffen muodostamaa uhkaa, mutta Saksan raskaat alukset olivat eri asia. -- Britit eivät todellakaan uskoneet, että heillä oli mitään mahdollisuuksia Tirpitziä vastaan, mikäli se kävisi jonkun saattueen kimppuun Karhusaarten itäpuolella. Silloin ei olisi muuta tehtävissä kuin käskeä saattueen upottaa itsensä, ja se olisi, kuten Tovey kaivaston viralliselle historioitsijalle kertoi, »silkka murha».

Ikävä kyllä saksalaiset päättivät käyttää seuraavaa saattuetta vastaan Tirpitziä, Hipperiä ja kahta taskutaistelulaivaa, joiden satamat olivat Norjassa. Kun Raeder ehdotti kohteeksi PQ17:ää, oli Hitler vakavasti huolissaan tämän operaatio Rüsselsprungin onnistumisesta. Hän pelkäsi brittien lentotukialusten koneita ja määräsi, että »lentotukialukset on paikannettava ennen hyökkäystä ja meidän Junkers 88:mme on tehtävä ne vaarattomiksi ennen kuin operaatio alkaa». Jälleen kerran Führer rajoitti ratkaisevasti merivoimiensa upseerien toimintavapautta.”[xxxii]

Ja vielä Hitleristä: ”Britannian amiraliteetti vaati, että Jäämerelle ei lähetetä saattueita kesäaikana, ja siksi PQ18 ei lähtenyt matkaan ennen kuin syyskuussa. Saattueeseen koottiin 40 rahtialusta, jotka ensimmäisen kerran Jäämerellä saivat myös oman ilmasuojan. -- Saksalaiset olivat hekin tehneet PQ18:n varalle suunnitelmiaan, joita innostivat menestys edellisen saattueen tuhoamisessa. Scheer, Hipper ja kevyt risteilijä Köln siirrettiin Altavuonoon. Tapansa mukaan Hitler kielsi ottamasta mitään riskejä, joten Raeder peruutti koko operaation.”[xxxiii]

Niinpä PQ18 jäi ilmavoimien ja sukellusveneiden kohteeksi. ”PQ18:n 40 aluksesta upotettiin 13 rahtilaivaa, kymmenen lentokoneiden ja kolme sukellusveneiden saaliina. Saksalaiset olivat kuitenkin menettäneet 41 lentokonetta ja kolme sukellusvenettä.”[xxxiv]

Ei voi kuin ihmetellä Hitleriä - tajusi, että saattueet on tuhottava - ja kielsi ottamasta mitään riskejä niiden tuhoamisessa! No, edellä mainitusta käynee riittävän hyvin ilmi, että Saksa hävisi tämän sodan saattueista Muurmanskiin ja sitä myötä koko sodan. ”Hitlerillä ei ollut mitään käsitystä laivastoaseen käyttämisestä. Hänen meristrateginen epävarmuutensa varmisti sen, että operaatioita johdettiin huonosti. Näin Hitler antoi Kuninkaalliselle laivastolle mahdollisuuden hyödyntää taktista ja strategista ylivoimaansa suhteessa Kriegsmarineen ja Luftwaffeen. Mies, joka toi sodan Jäämerelle ja pohjoiseen, oli myös syypää sen häviämiseen.”[xxxv]

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


Chris Mann on englantilainen sotahistorian professori ja sotatieteen tohtori

Christer Jörgensen on ruotsalainen sotahistorioitsija, väitöskirja historiasta Lontoossa

Earl F. Ziemke on Wisconsinin yliopiston FT pääaineena historia, osaa venäjää, saksaa ja japania niin hyvin, että voi käyttää niillä kielillä laadittuja asiakirjoja tutkimuksissaan

[i] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 30

[ii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 31

[iii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 63

[iv] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 64

[v] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 66

[vi] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 67

[vii] Earl Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945, 1963, sivu 163

[viii] Earl Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945, 1963, sivu 179

[ix] Earl Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945, 1963, sivu 218

[x] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 81

[xi] Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat, 2003, sivu 117

[xii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 188

[xiii] Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat, 2003, sivu 116

[xiv] Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat, 2003, sivu 116

[xv] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 87

[xvi] Earl Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945, 1963, sivu 232

[xvii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 80

[xviii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivut 70-72

[xix] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 87

[xx] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 90

[xxi] Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat, 2003, sivu 116

[xxii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 93

[xxiii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 93

[xxiv] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 103

[xxv] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 34

[xxvi] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 118

[xxvii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 122

[xxviii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 125

[xxix] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 133

[xxx] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 123

[xxxi] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 124

[xxxii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 132

[xxxiii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 134

[xxxiv] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 138

[xxxv] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 213

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle

free counter