Ehto sotaan lähdölle

Uusittu 15.4.2007 Juhani Putkinen, lisätty viitteet XXI-XXVII 25.7.2007, XXIX 10.9.2007, XXX 11.10.2007, XXXI 12.10.2007, XXXII 22.10.2007, XXXIII-XXXV 19.6.2009 Juhani Putkinen

Jatkosodan alusta keskusteltaessa jotkut yrittävät edelleen väittää, että Suomi olisi sopinut Saksan kanssa sotaan lähdöstä etukäteen ja olisi hyökännyt Venäjälle Saksan liittolaisena vaikka Venäjä ei olisikaan ensin hyökännyt Suomen kimppuun - kuten se teki 22.6.1941 kello 6.05 alkaen.

Todellisuudessa Suomi olisi Talvisodankin jälkeen halunnut elää rauhassa puolueettomana valtiona. Kun Venäjä edelleen painosti Suomea ankarasti, niin Suomi olisi halunnut puolueettoman Pohjoismaisen puolustusliiton muodostamista, mutta nimenomaan Venäjä esti Suomea olemasta puolueeton sekä tämän puolueettoman puolustusliiton muodostamisen - koska Venäjä halusi valloittaa Suomen, Ruotsin ja Norjan päästäkseen Atlantin valtameren rannikolle.

Kun Venäjä valmistautui hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun, niin Suomen oli pakko hyväksyä Saksan auttavan Suomea Suomen puolustamisessa Venäjän tulevalta hyökkäykseltä.

Tämä EI suinkaan tarkoittanut sitä, että Suomi olisi lupautunut lähtemään mukaan Saksan sotaan. Päinvastoin Suomi halusi edelleen elää rauhassa, mutta puolustautuisi jos Venäjä hyökkäisi jälleen Suomen kimppuun. Voidakseen puolustautua Suomen oli pakko turvata Saksan apuun, koska Suomi oli täysin eristettynä, eikä saanut mistään muualta viljaa, öljyä, aseita, jne. Siksi Suomi kävi epävirallisia keskusteluja Saksan sotilasviranomaisten kanssa Salzburgissa, Berliinissä ja Helsingissä. Suomi EI sitoutunut näissä keskusteluissa mihinkään, mutta keskusteltiin siitä miten Suomea puolustettaisiin jos Venäjä jälleen hyökkää Suomen kimppuun. Suomi kävi Venäjää vastaan erillissotaa.

Suomen asenne näkyy hyvin monella tavoin ja käsittelen sitä jatkossa suorin lainauksin antaen tarkat lähdeviitteet.

Historian professori Arvi Korhonen: ”Schnurre oli presidentin puheille päästyään 20. 5. [1941 - jp] ilmoittanut, että hän esittää sanottavansa Hitlerin toimeksiannosta. Siihen oli sisältynyt ensin tilannekatsaus ja sitten kaksi ehdotusta. Tilannekatsauksensa Schnurre oli aloittanut antamalla nyt ensimmäisen kerran tietoja Molotovin marraskuussa esittämistä vaatimuksista, joiden Suomea koskevan kohdan Schnurre oli ilmoittanut siinä muodossa, että Venäjä oli asettanut ehdoksi liittymiselleen kolmivaltasopimukseen Saksan luvan »päättää tilinsä Suomen kanssa: se on likvidoida Suomi». Kun Hitler oli sen kieltänyt ja lisäksi varsinkin Balkanin suunnalla oli syntynyt ristiriitoja, olivat Saksan ja Venäjän välit kiristyneet siinä määrin, että molemmin puolin oli suoritettu sotilaallisia varovaisuustoimenpiteitä. Schnurre oli korostanut, että sen ei suinkaan tarvinnut johtaa sotaan, eikä Hitler puolestaan sitä aloittaisi, mutta sodankin mahdollisuus oli otettava huomioon. Myös saattoi tulla kysymykseen venäläinen (ennakkotorjunta ??)hyökkäys Suomeen ja Balkanille. Sen vuoksi Hitler nyt ehdotti, että Suomesta lähetettäisiin »jokin tai joitakin esikuntaupseereita Saksaan keskustelemaan, miten sotilaalliset toimenpiteet voitaisiin koordinoida tällaisessa Suomeen kohdistuvassa hyökkäystapauksessa». Myönteisessä tapauksessa kenraali Jodl tulisi Saksan puolesta johtamaan näitä keskusteluja. Ryti kertoo heti vastanneensa, että vaikka Moskovan rauha kirvelikin, Suomi ei halunnut ryhtyä hyökkäyssotaan eikä yleensä sekaantua suurvaltasotaan. Siinä tapauksessa, että Suomen kimppuun hyökättäisiin, aikoi se puolustautua yksinkin, mutta olisi kiitollinen, jos saisi apua ulkoapäin.”[i]

Kun Suomi sitten lähetti Saksan pyytämän upseerivaltuuskunnan Salzburgiin, niin marsalkka Mannerheim evästi valtuuskunnan johtaja kenraali Heinrichsiä 24.5.1941: »Jos käy päinsä, niin antakaa saksalaisten kertoa ja selittää. Pysytelkää te mahdollisuuksien mukaan vastaanottavana puolena. Mitään valtuuksia teillä ei tietenkään ole.»[ii]

Keskustelujen (ei siis neuvottelujen, koska valtuuksia neuvotella ja sopia ei suomalaisilla ollut) kulku on dokumentoitu luotettavasti: ”Odotuksen mukaista on, että molempien osapuolten muistiinpanot eroavat siinä, että kummatkin korostavat itselle tärkeitä ja jättävät sivuun itselle toisarvoiset yksityiskohdat.

Saksalaisista lähteistä on tärkein v. Grolmannin allekirjoittama 10 sivun laajuinen »pöytäkirja», joka on saksalaiselta näkökulmalta asioita käsittelevä ja laadittu huolellisesti siitä huolimatta, että sen täytyi olla jo seuraavana päivänä OKH:n käytettävissä neuvotteluja Berliinissä jatkettaessa.”[iii]

Esitelmää seurannut keskustelu jäi kuitenkin hypoteettiseksi sekä Suomen sotaan osallistumisen että esitettyjen operatiivisten yksityiskohtien suhteen, koska saapuvilla olevilla suomalaisilla ei ollut mitään valtuuksia päätösten eikä sopimusten tekoon.1

Jodl luonnehti yleistilanteen sellaiseksi, että Saksa oli ystävällisessä sopimussuhteessa Venäjän kanssa, joka toimitti Saksaan taloustarvikkeita voimassaolevien, vieläpä toistaiseksi allekirjoitusta vailla olevienkin sopimusten perusteella. Tämän vastapainona oli »aiheeton» (grundlos) venäläisten voimien keskitys Saksan vastaisella rajalla (118 jalkaväkidivisioonaa, 20 ratsudivisioonaa, 25 panssariprikaatia ja 5 panssaridivisioonaa).”[iv]

Keskustelut jatkoivat seuraavana päivänä 26.5.1941 kello 14.30-16.00. Jo keskustelutilaisuuden lyhyyskin kertoo, ettei siellä käsitelty mitään tärkeitä asioita, eikä tullut lisää Salzburgin keskusteluihin nähden.[v]Kaikki sotilaalliset kysymykset - poliittisista ratkaisuista puhumattakaan - olivat jääneet avoimiksi.”[vi]

”Heinrichs oli ylipäällikköä varten laatinut lyhyen muistion Salzburgissa ja Berliinissä käydyistä keskusteluista. Jättäessään sen esittelytilaisuudessa, jossa saapuvilla oli myös puolustusministeri, hän suullisesti selosti yksityiskohtaisemmin keskustelujen kulkua ja niiden varrella ilmi tulleita seikkoja Saksan suunnitelmista. Ylipäällikkö ei tehnyt yhtään muistutusta upseerivaltuuskunnan toiminnan eikä Heinrichsin eri keskusteluissa esittämien lausuntojen johdosta. Puolustusministeri sanoi esittelyn päätyttyä voivansa tyydytyksellä todeta, että upseerien matkan avulla oli saatu tilanteen arviointia varten tärkeitä tietoja, ilman että suomalaiset olivat sitoutuneet mihinkään.”[vii]

Keskustelut jatkuivat Helsingissä 3-5.6.1941. Kun kyseessä olivat edelleen keskustelut molempia osapuolia kiinnostavista aiheista, eikä neuvottelut, niin edelleenkään ei tehty pöytäkirjaa, eikä allekirjoitettu mitään papereita. Buschenhagenin ja Kinzelin tekemät muistiot kyseisistä keskusteluista ovat hyviä lähteitä - Buschenhagenin sotavankeudessa kertomalla ei ole arvoa.[viii]

Buschenhagenin muistio:

”» 2. Ottaen huomioon valtionpresidentin valtiojärjestykselliset siteet (Bindungen) Suomi pitää tärkeänä, että vihollisuuksien alkaminen Venäjää vastaan ei tapahdu suomalaisten taholta eikä Suomen valtioalueelta.»”[ix]

Kun arvioidaan näitä keskusteluja nyt yli 65 vuoden kuluttua niistä on koko ajan pidettävä kirkkaana mielessä, että niiden keskustelujen aikana kesäkuussa 1941: Venäjän strateginen uhka Suomea vastaan ”oli valmiina purkautumaan teoiksi millä hetkellä tahansa. Kaakkois-Suomen läpi kulkevan uuden rajan takana olevien voimakkaiden neuvostojoukkojen, Hangon tukikohdan, voimakkaan neuvostolaivaston ja lähellä olevia lentokenttiä käyttävien neuvostoilmavoimien puristuksessa Suomi oli kuolemanvaarassa siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto ei tyytynyt Moskovan rauhassa valloittamaansa osaan Suomea. Pohjois­Suomessa oli Sallan rata siinä määrin huonontanut puolustusmahdollisuuksia, että talvisodan linjojen hallussapitämistä tuskin voitiin toivoa, ja maayhteys Ruotsiin oli vaarassa katketa jo sodan alkuvaiheissa. Kaikesta tästä huolimatta elähdytti Suomen kaikkia kansankerroksia horjumaton puolustustahto: Baltian maiden tielle ei missään tapauksessa lähdettäisi.”[x]

Kun jo näiden ensimmäisten sotilaskosketusten yhteydessä oli käynyt selville, että Suomi ei tahtonut aloittaa sotaa eikä antaisi aluettaankaan siihen tarkoitukseen, Saksa ryhtyi kaksihaaraiseen operaatioon saadakseen Suomen mukaan: samaan aikaan kun Suomelle ehdotettiin sotilasneuvotteluja yhteistoiminnan aikaansaamiseksi venäläisten hyökkäystä vastaan ilmoitettiin Saksan pitävän sitä sodan syynä ja pyydettiin Suomea ilmoittamaan toivomuksensa huomioonotettaviksi Saksan ja Venäjän välisissä jo alkaneissa tai pian alkavissa neuvotteluissa. Tällä edellytyksellä Saltzburgissa ja Berliinissä käydyt neuvottelut jäivät operatiivisiksi keskusteluiksi, joissa saksalaiset välttivät kokonaissuunnitelmansa paljastamista ja joissa Suomen osuuden toteuttaminen jäi riippuvaksi kahdesta tekijästä, venäläisten hyökkäysaloitteesta ja Suomen hallituksen suostumuksesta. Helsingin neuvottelujen päätarkoitus oli saada selvä vastaus kysymykseen, lähteekö Suomi mukaan Saksan sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja mitä toivomuksia sillä siinä tapauksessa olisi. Kysymystä käsiteltäessä saksalaisille neuvottelijoille uudestaan selitettiin, että Suomi ei aloittaisi hyökkäyssotaa ja että sillä ei ollut mitään toivomuksia siinä tapauksessa, että se joutuisi sotaan Saksan-Neuvostoliiton sodan yhteydessä, mutta että se toivoi Saksalta apua, jos yksinään joutuisi hyökkäyksen kohteeksi.”[xi]  

Ei sopimusta

Ulkoministeri Witting "ilmoitti 2. 10. eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa jyrkästi: Akselin kanssa ei Suomella ollut mitään sopimusta."[xxxiv] Myös Buschenhagen myönsi suomalaisille keskustelukumppaneilleen Rovaniemellä 30.11.1941, ettei Suomen ja Saksan välillä ollut sopimusta.[xxxv]

Mauno Jokipii

Myös professori Mauno Jokipii esittää saman tosiasian Helsingin keskusteluista: ”2) »Presidentin valtiojärjestykselliset siteet huomioon ottaen Suomi pitää hyvin tärkeänä, että vihollisuuksia Neuvostoliittoa vastaan ei aloiteta suomalaisten taholta tai Suomen valtioalueelta..”[xii]

Blücher

Saksan suurlähettiläs Suomessa Blücher 11.6.1941 Saksan ulkoministeriölle Suomen määräävässä asemassa olevista miehistä: ”Ainoakaan heistä ei ollut valmis käymään hyökkäyssotaa, mutta kaikki olivat päättäneet puolustautua hyökkäystä vastaan.”[xiii]

Mannerheim

Lainaan tähän mahdollisimman hyvin asioista perillä olevan, arvovaltaisen, tahon kirjoitusta:

”Moskovan rauhan jälkeen Suomi etsi tukea pohjoismaisesta puolustusliitosta ja myöhemmin puolustusliitosta Ruotsin kanssa. Kumpikin niistä olisi taannut maamme puolueettomuuden, ja kumpikin raukesi neuvostohallituksen vastustukseen. Oli luonnollista, että me tämän jälkeen tartuimme siihen tukeen, mikä oli saatavissa. Suomen turvautuminen Saksaan oli hätävarjelutoimenpide.

Saksan kanssa tehty kauttakulkusopimus ei merkinnyt periaatteellista poikkeamista pohjoismaisesta puolueettomuusajatuksesta, ja Suomen hallitus huolehti jatkuvasti niiden vaatimusten noudattamisesta, joita kansainväliset sopimukset asettavat ei-sotaakäyvälle valtiolle. Sopimuksenteon jälkeen jatkuivat liittoneuvottelumme Ruotsin kanssa, joka jo oli suostunut saksalaisten kauttakuljetuksiin. Me emme olisi mitään halunneet hartaammin kuin saada korvata kauttakulkusopimuksen Ruotsin ja Suomen välisellä puolustusliitolla.

Mitä tulee vuoden 1941 alkupuoliskolla tapahtuneihin satunnaisiin sotilaallisiin kosketuksiimme Saksan kanssa, niihin luettuna sotilasvaltuuskuntamme käynti Salzburgissa, niille antoi meidän taholtamme leimansa pidättyväisyys, joka oli täysin sopusoinnussa hallituksen politiikan kanssa. Ne aiheutuivat saksalaisten aloitteesta, ja me käytimme niitä hankkiaksemme valaistusta suurpoliittiseen tilanteeseen. Niillä ei ollut neuvottelujen luonnetta.

Vasta eversti Buschenhagenin kesäkuussa 1941 tapahtuneen toisen Helsingissä-käynnin yhteydessä, jolloin käsiteltiin sodan puhkeamisen varalta Pohjois-Suomessa kysymykseen tulevan yhteistoiminnan muotoja, voidaan puhua neuvotteluista, mutta silloinkin ja aina sodan puhkeamiseen asti ne olivat hypoteettisia. Noiden keskustelujen kuluessa, kuten asian laita oli ollut aikaisempienkin kosketusten yhteydessä, tähdennettiin Suomen mukaantulon edellytyksenä olevan, että Suomi joutuisi Venäjän hyökkäyksen kohteeksi.

Puristuksissa kahden suurvallan välissä meidän oli ollut pakko tehdä myönnytyksiä kummallekin taholle, sillä voimamme ei olisi riittäneet tiukan puolueettomuuden ylläpitämiseen. Vaatimalla kauttakulkuliikennettä Hankoon ja sieltä takaisin oli kuitenkin juuri Neuvostoliitto pakottanut Suomen tekemään ensimmäisen poikkeuksen puolueettomuuden tieltä. Oli mäin ollen johdonmukaista, että Molotov keskustellessaan 23. kesäkuuta Suomen lähettilään kanssa ei sanallakaan kosketellut sen paremmin Saksan kanssa tekemäämme kauttakulkusopimusta kuin saksalaisten joukkojen oleskelua maassamme, vaan rajoittui taas syyttämään Suomea hyökkäyksestä, jommoista ei ollut tapahtunut. Neuvostohallitus oli päättänyt vetää Suomen sotaan.”[xiv]

Seuraava lähde:

"Toukokuun lopulla Suomen johto kokoontui päättämään Saksalle esitettävistä toiveista. Paikalla olivat presidentti Ryti, ylipäällikkö Mannerheim, puolustusministeri Walden, yleisesikuntapäällikkö Heinrichs, ulkoministeri Witting, kenraalimajuri Talvela sekä Berliiniin lähdössä ollut lähettiläs Kivimäki. Saksaan vietäviksi tiivistettiin Suomen kootut toiveet:

1. Takuu Suomen itsenäisyydelle.

2. Rajat: ensisijaisesti vanhat Tarton rauhan rajat, mutta jos Saksa katsoisi Neuvostoliiton turvallisuustarpeiden edellyttävän rajojen  tarkistuksia, voisi niitä suoristaa; Ahvenanmaan demilitarisointi oli kuitenkin purettava ja Suomen saatava takaisin ainakin Suursaari, joka voitaisiin demilitarisoida.

3. Elintarviketuonti eli Suomen ravitsemustilanteen takaaminen.

4. Suomen ja Neuvostoliiton kiistojen ratkaisu Suomen kannan mukaisesti: Petsamon nikkeli, Enson tehdas ja Vallinkosken voimalaitos sekä Jäämeren kalastus.

Suomen päämajassa käytiin samoihin aikoihin neuvottelut kahden Saksasta saapuneen everstin kanssa. Ohto Mannisen mukaan näissä keskusteluissa saavutettiin yhteisymmärrys suomalaisten liikekannallepanosta, operatiivisten tehtävien pääpiirteisestä jaosta Saksan ja Suomen kesken, eräiden suomalaisten joukkojen alistamisesta Saksan Norjan-armeijalle sekä lukuisista saksalaisten joukkojen Suomessa oleskelusta aiheutuvista yksityiskohdista. Suomalaiset edellyttivät, että suomalaiset eivät aloittaisi vihollisuuksia ennen kuin Neuvostoliitto hyökkäisi."[xv]

Professori Olli Vehviläinen:

"Helsingin neuvottelujen puheenjohtajana toimi kenraaliluutnantti Heinrichs ja niihin osallistuivat Suomen puolelta kenraalimajuri A. F. Airo sekä everstit K. A. Tapola ja Harald Roos. Saksan edustajina olivat everstit Erich Buschenhagen, Eberhard Kinzel ja Horst Rössing sekä majuri Christian Müller. Heinrichs laati ennen neuvotteluja yhteistoiminnassa sotamarsalkka Mannerheimin ja ulkoasiainministeri Wittingin kanssa saksalaisille annettavan muistion, jonka viimeistelystä neuvoteltaessa myös presidentti Ryti ja puolustusministeri Walden olivat läsnä. Tämä muistio luovutettiin saksalaisille.

Suomalaisten poliittisina toivomuksina erityisesti sitä tapausta silmälläpitäen, ettei Neuvostoliiton kanssa synny aseellista ratkaisua, esitettiin diplomaattista tietä käsiteltäväksi seuraavat kysymykset: Suomen itsenäisenä valtiona ja sen valtioalueen takaaminen, mikäli mahdollista vanhoine, pyöristettyine tai kompensoituine valtion rajoineen. Taloudellisen avun - erityisesti elintarvikkeiden - antaminen Suomelle. Lisäksi todettiin että presidentin valtiojärjestykselliset siteet huomioon ottaen Suomi piti hyvin tärkeänä, ettei vihollisuuksia Neuvostoliittoa vastaan aloiteta suomalaisten taholta tai Suomen valtionalueelta. Vaikka suomalaiset ilmoittivat, etteivät he tee saksalaisten kanssa sopimuksia, saksalaiset kirjasivat - sen jälkeen kun poliittinen puoli olisi selvitetty - yhteistoiminnan mahdollisuudet seuraavissa kysymyksissä:"[xvi]

Bror Laurla:

"Kesäkuun 10 päivänä tapahtumat eivät päättyneet tähän. Buschenhagen tuli Helsinkiin ja esitti yhteistoimintasuunnitelman siltä varalta, että Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen sekä pyysi Heinrichsiä hyväksymään sen. Tämä esitti asian Mannerheimille, joka katsoi, että oli mahdotonta sitoutua Saksan rinnalla sotaan. Asia meni eteenpäin presidentille, joka yhtyen Mannerheimin kantaan suhtautui asiaan jyrkän kielteisesti. Tämä koski asian poliittista puolta kun sen sijaan suunnitelman teknillinen toteuttaminen siinä tapauksessa, että venäläiset hyökkäsivät Suomeen, ei antanut sanottavasti aihetta huomautuksiin."[xvii]

Professori, FT, Pentti Virrankoski:

"Kesäkuun alussa Suomen päämajan edustajat sopivat suullisesti laajasta yhteistoiminnasta. Presidentti Ryti ja ministerit olivat selvillä tästä. Sotaan liittymisen edellytyksenä suomalaiset pitivät kuitenkin sitä, että Neuvostoliitto hyökkäisi maatamme vastaan."[xviii]

Kenraali Waldemar Erfurth:

Helsingin neuvotteluissa Buschenhagenin kanssa kesäkuun alussa: "Suomalaiselta taholta esitettyjen lausuntojen varauksena oli yhä edelleen, että neuvottelujen tulokset koskivat vain sitä tapausta, että Suomi venäläisten hyökkäysten johdosta joutuisi vedetyksi mukaan sotaan." -- "Suomalaiset pysyivät järkkymättä ja pontevasti kannallaan, ettei Suomi milloinkaan aloittaisi hyökkäyssotaa, mutta että koko Suomen kansa yksimielisenä oli päättänyt puolustaa itseään jos sen kimppuun hyökätään."[xix]  

Presidentti Risto Ryti:

Lainaan oheen presidentti Risto Rytin mielipiteitä sotaan lähtemisestä kronologisesti.

Juho Kusti Paasikivi kirjasi 29.4.41 vieraillessaan Risto Rytin luona: "Rytin kanta on: 1) Nliitto tahtoo valloittaa Suomen ennemmin tai myöhemmin. - -. 2) Sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä syntyy suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa. - - 3) Saksa tulee meitä auttamaan, jos Neuvostoliitto hyökkää päällemme."[xxi]

Ryti sanoi 7.-8.5.1941 Ruotsin ulkoministeri Güntherille, että: "hänellä ja hänen hallituksellaan oli päättäväinen pyrkimys pitää Suomi sodan ulkopuolella myös mahdollisessa Venäjän ja Saksan konfliktissa."[xxii]

Ryti saksalaiselle neuvottelijalle Karl Schnurrelle 20.5.41: "me emme, vaikka Moskovan rauha kirveleekin, missään tapauksessa halua ryhtyä hyökkäyssotaan Venäjää vastaan, --. Sellaisessa tapauksessa, jota Hitler näkyy edellyttäneen, nimittäin, että Suomen kimppuun hyökätään, tulemme vastaisuudessa, kuten aikaisemminkin parhaamme mukaan puolustautumaan yksinkin. Olemme luonnollisesti erittäin iloisia, jos tällaisessa puolustussodassa saamme apua ulkoapäin."[xxiv]

Ylipäällikkö Mannerheimille annettiin ohje: "Suomalaiset eivät ylittäisi rajaa ennen kuin venäläiset olisivat sen tehneet, eivätkä saksalaisetkaan saisi aloittaa sotatoimia Suomen alueelta käsin. Ulkoministeri Witting ilmoitti tämän Saksan lähettiläälle: "Me olemme niin epämoderneja, että pidämme kiinni vanhoista käsityksistä ja käymme sotaa vain jos meidän kimppuumme hyökätään.""[xxiii]

Ryti Valtioneuvostolle 9.6.41: "Selostin sitten Venäjän politiikkaa sekä Suomessa, jossa se askel askelelta on pyrkinyt meitä tuhoamaan talvisodan jälkeisenä aikana: kauttakulku Hankoon, Ahvenanmaan demilitarisoiminen, Sallan radan kiirehtiminen, Petsamo Murmanskin "glacis" [etumaasto], ryömäläisyyden kannattaminen, puolustusliiton estäminen Ruotsin ja Suomen välillä j.n.e., että kaikkialla muualla, jossa se on kaikin keinoin koettanut synnyttää maailmansodan ja laajentaa sitä voidakseen, pysyen itse sodan ulkopuolella, heikontaa kaikkia muita suurvaltoja saadakseen lopulta aikaan vallankumouksia ja sekasortoa kaikkialla ja silloin, voimakkaimpana, tilaisuuden toteuttaa pyrkimyksiään Venäjän ja bolshevismin maailmanvaltaan.

Jos Saksan ja Venäjän välillä nyt syntyy sota, voi se olla eduksi koko maailmalle. Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä heikentämään eikä liene maailmalle vahingoksi, vaikka Saksakin leikissä heikkenisi. Mutta Venäjän mahdollisimman suuri heikkeneminen on meillekin pelastumisen ehto. Jos Venäjä voittaa sodan, on meidänkin asemamme muodostuva vaikeaksi, ehkä toivottomaksi. Venäjän määrätessä maailman asioista voittajana ei kukaan voi meitä tukea tai auttaa. Mutta Venäjä on jo nyt tavattoman vahva. Jos se vielä onnistuisi olemaan rauhassa vuoden, muiden suurvaltojen taistellessa keskenään, ei Saksa paremmin kuin kukaan muu enää pystyisi sitä lyömään. Näin ollen, niin julmalta kuin se ehkä kuuluukin, on meidän melkein toivottava sodan puhkeamista Saksan ja Venäjän välille, toivoen tietysti että itse voimme pysyä sen ulkopuolella."[xxv]

13.6.1941: "Paasikiven päiväkirjan mukaan Ryti ei katsonut Suomella olevan vaihtoehtoja: "Sillä kuten sanottu, Neuvostoliitto ei tulisi missään tapauksessa pitämään Moskovan rauhaa, vaan hyökkäisi meidän päällemme.""[xxvi]

Englannin suurlähettiläs Georg Vereker Rytin luona 14.6.1941: "Kysyi, noudatammeko edelleen puolueettomuuspolitiikkaa. Vastasin koetamme pysyä puolueettomina, mutta olemme myllynkivien välissä ja, jos sota Venäjän ja Saksan välillä puhkeaa, on asemamme varsin vaikea." -- "Vereker raportoi presidentin vaikuttaneen masentuneelta ja väsyneeltä. Suomen mahdollisuudet pysytellä odotettavissa olevan selkkauksen ulkopuolella olivat kovin rajalliset. "Jos esimerkiksi venäläiset pommittaisivat jälleen Suomen kaupunkeja, hallituksen olisi hyvin vaikea vastustaa kansan painostusta sodan julistamiseksi Neuvostoliitolle.""[xxvii]

14.6.1941: "Mannerheim, Rangell, Walden, Witting ja Heinrichs selostamassa tilannetta ja yh:n edistymistä. Mannerheim oli melkein varma, että venäläiset, jos sota Saksan ja Venäjän välillä syttyy, heti hyökkäävät meidänkin kimppuumme ainakin ilmassa, mutta myös maalla ja merellä, joten varovaisuustoimenpiteet mahdollisimman suuressa mittakaavassa välttämättömiä."[xxviii]

Kenraali Erik Heinrichs

Kenraali Erik Heinrichs johti suomalaisjoukkoa keskusteluissa Salzburgissa, Berliinissä ja Helsingissä. Siten hän on primääritodiste (todistaja).

Hän todistaa: "Koko hanke perustui siihen usein toistettuun nimenomaiseen edellytykseen, että Suomi joutuisi Venäjän hyökkäyksen johdosta mukaan sotaan."[xxix]

Väinö Tanner

"Edellä on jo tullut mainituksi, ettei Suomen ja Saksan välillä uuden sodan syttyessä ollut olemassa minkäänlaista poliittista sopimusta. Sotilaspuolellakaan ei tiettävästi ollut varsinaisia sopimuksia. Sen sijaan oli kyllä ennakolta käyty keskusteluja, joiden tarkoituksena oli ollut selvittää, minkälaisia strategisia ohjelmia kummallakin taholla olisi seurattava siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto tulisi hyökkäämään."[xxx]

Kurt von Tippelskirch

Saksalainen kenraali Kurt von Tippelskirch kirjoittaa: "Suomen yleisesikunnan päällikön, kenraali Heinrichsin käydessä saksalaisten aloitteesta Saksassa esitettiin ensimmäiset varovaiset tunnustelut, jotka Suomen taholla otettiin viileästi vastaan. Tällöin puhuttiin ensi sijassa Norjassa olevan saksalaisen vuoristojääkäriarmeijakunnan huoltoa koskevista kysymyksistä sekä mahdollisesti yhteistoiminnasta siinä tapauksessa, että Saksan ja Neuvostoliiton välillä syntyisi selkkaus. Suomalainen kenraali sanoi nimenomaan, että hänen maansa taistelisi vain jos sitä vastaan hyökätään."[xxxi]

Hans Metzger

Lähetystöneuvos Hans Metzger, joka toimi Saksan Helsingin-suurlähetystössä Talvi- ja Jatkosodan ajan (myös Välirauhan) kirjoittaa, että: Hitler oli sanoillaan (puhe sodan alussa) huomattavasti kiirehtinyt tositapahtumien edelle - sotilastahoillakin oli sovittu, että Suomi antaisi Venäjän hyökätä kimppuunsa ennen kuin ryhtyisi sotilaallisiin toimiin hyökkääjää vastaan.[xxxii]

Witting Blücherille

Suomen ulkoministeri »Witting 9. 6.[1941 - jp] ilmoitti Blücherille sanoin: "Me olemme niin epämoderneja, että pidämme kiinni vanhoista käsityksistä ja käymme sotaa vain jos meidän kimppuumme hyökätään."»[xxxiii]

Mannerheimin viimeinen sana

"Kesäkuun 10. päivän tienoissa 1941 saapui eversti Buschenhagen toistamiseen Helsinkiin. Hänen lausunnoistaan yleisesikunnassa ilmeni, että hänen tehtävänään tällä kertaa oli toisaalta käydä neuvotteluja mahdollisen yhteistoiminnan käytännöllisistä yksityisseikoista, siltä varalta että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen, toisaalta saada takeita siitä, että Suomi tulisi sotaan mukaan Saksan liittolaisena. Kun olin esitellyt asian tasavallan presidentille ja hän oli vakuuttanut pysyvänsä entisellä kannallaan, ilmoitutin eversti Buschenhagenille, että ei voitu antaa mitään takeita mukaantulostamme sotaan. Suomi oli päättänyt pysyä puolueettomana, mikäli sitä vastaan ei hyökätty."[xx]

 

Edellä olevasta käy selvästi ilmi, ettei Suomi halunnut lähteä hyökkäyssotaan, eikä Suomi myöskään luvannut Saksalle lähtevänsä sotaan ellei sitten Venäjä hyökkäisi Suomen kimppuun. Kuinka ollakaan Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05 aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan.

Jatkosota

Etusivulle


Arvi Korhonen oli historian professori kuten Olli Vehviläinen ja Pentti Virrankoskikin. Kenraali Waldemar Erfurth oli näköalapaikalla toimiessaan ”saksalaisena kenraalina Suomen päämajassa”.

[i] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivut 253-254

[ii] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 258

[iii] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 259

[iv] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 261

[v] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 268

[vi] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 274

[vii] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivut 275-276

[viii] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivut 276-277

[ix] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 285

[x] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 296

[xi] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 297

[xii] Mauno Jokipii, Jatkosodan synty, sivu 323

[xiii] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 321

[xiv] G. Mannerheim, Muistelmat toinen osa, 1952, sivu 316

[xv] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 23

[xvi] Olli Vehviläinen, Jatkosodan kujanjuoksu, 1982, sivu 37

[xvii] Bror Laurla, Talvisodasta Jatkosotaan, 1986, sivu 428

[xviii] Pentti Virrankoski, Suomen historia, osa 2, 2001, sivu 900

[xix] Waldemar Erfurth, Suomi sodan myrskyssä 1941-1944, sivu 28

[xx] G. Mannerheim, Muistelmat toinen osa, 1952, sivu 310

[xxi] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 84

[xxii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 85

[xxiii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 88

[xxiv] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 90

[xxv] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 97

[xxvi] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 99

[xxvii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivut 99-100

[xxviii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 100

[xxix] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, 1960, sivu 241

[xxx] Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan 1943-44, 1952, sivu 64

[xxxi] Kurt von Tippelskirch, Toisen maailmansodan historia, osa II, 1962, sivu 287

[xxxii] Hans Metzger, Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa, 1984, sivu 319

[xxxiii] Ohto Manninen, Suur-Suomen ääriviivat, 1980, sivu 93

[xxxiv] Ohto Manninen, Suur-Suomen ääriviivat, 1980, sivu 127

[xxxv] Ohto Manninen, Suur-Suomen ääriviivat, 1980, sivu 127

Jatkosota

Etusivulle

free counter