Liettuan miehitys 1939-1941

Lisätty viitteet XX-XXVI 12.6.2010 Juhani Putkinen

Taustaa

Sirpaleita Liettuan varhaisemmasta historiasta voi lukea taustaksi täältä. Liettua palautti itsenäisyytensä Venäjän vallankumouksen yhteydessä vuonna 1918, siitä löytyy artikkeli täältä. Liettua oli riidoissa/mykkäkoulussa naapurinsa Puolan kanssa vanhasta historiallisesta pääkaupungistaan Vilnasta, jota Puola miehitti.

Imperialistinen Venäjä himoitsi Liettuaa koko Baltian osana itselleen, eikä Saksakaan nähnyt mielellään itsenäisen Liettuan olemassaoloa - vähintäänkin Saksa halusi Liettualta Klaipedan takaisin. Jos verrataan Liettuan pinta-alaa vuonna 1939 Liettuan suurvalta-ajan pinta-alaan, niin huomataan Liettuan olleen todellinen Tynkä-Liettua. Liettua ei ollut myöskään puhdas kansallisvaltio, vaan erilaiset vähemmistöt loivat sisäisiä jännitteitä poliittisten jännitteiden lisäksi.

Vuonna 1923 Liettuassa oli 2 170 000 asukasta, joista 80% liettualaisia, 7,6% juutalaisia, 4% saksalaisia, 3,2% puolalaisia ja 2,3% venäläisiä.[i] Liettua ei ollut Toista Maailmansotaa edeltävänä aikana myöskään oikea demokratia, vaan jonkinasteinen totalitaarinen valtio, jonka johdossa oli presidentti Antanas Smetona. Ei häntä toki diktaattoriksi voi sanoa, mutta vallankäyttö oli autoritaarista. Jos kansa ei vihannutkaan johtajaansa, niin ei myöskään seissyt yhtenä miehenä hallituksen takana ulkoisia uhkia vastaan.

23.3.1939 Liettua joutui myöntymään allekirjoittamaan sopimuksen Klaipedan siirtymisestä Saksalle - se oli liettualaisille suuri järkytys.[ii] Huhtikuussa liettualaiset vaativat mielenosoituksissa Isänmaallisen rintaman muodostamista taistelemaan ulkoisia uhkia vastaan. Smetona ei siihen suostunut.

Kesäkuussa 1939 Smetona kertoi Britannian Kaunasin lähettiläälle T. H. Prestonille pitävänsä mahdollisena, että Venäjä tai Saksa miehittäisi Liettuan. Omasta puolestaan hän toivoi isäntävaltioksi mieluummin Saksaa, jossa sentään vallitsi vapaa taloudellinen yritteliäisyys.[iii]

Venäjän joukkoja Liettuaan

Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Venäjä ja Saksa sopivat 23.8.1939 ensin Liettuan kuuluvan Saksan etupiiriin. Kun Venäjä ja Puola hyökkäsivät liittolaisina Puolaan ja jakoivat Puolan keskenään, niin uutta rajalinjaa vedettäessä 28.9.1939 Saksa ja Venäjä sopivat sitten Liettuan kuuluvankin Venäjän etupiiriin.

Presidentti Smetona julisti 17.9.1939 armeijan osittaisen liikekannallepanon poliittisena itsenäisyystahdonilmauksena, mutta upseeriston pettymykseksi hän demobilisoi joukot 2.10. säästääkseen valtion menoissa. Kuitenkin juuri tuolloin oli noussut uhka, jota vastaan armeijaa olisi tarvittu. 29.9. Venäjän ulkoministeriö oli ilmoittanut Liettuan suurlähettiläälle Moskovassa, että Venäjä haluaa Liettuan pää-, tai ulkoministerin saapuvan neuvotteluihin Moskovaan.[iv]

Ulkoministeri Juozas Urbshys matkusti Moskovaan 3.10.1939. Neuvotteluissa Venäjä vaati saada perustaa sotilastukikohtiaan Liettuaan. Liettua antoi periksi ja sopimus allekirjoitettiin 10.10.1939. Sopimuksen mukaan Venäjä sai sijoittaa tukikohtiin 20 000 miestä.[v]  

Miehitysvalmistelut

30.5.1940 julkaistiin Izvestijassa Venäjän ulkoministeriön virallinen tiedote Liettuan militaristien kammottavista rikoksista: "ryöstivät ja kiduttivat" sotasalaisuuksien paljastamiseksi tavallisia puna-armeijan sotilaita vuoden 1939 syksyllä Liettuaan sijoitetuista tukikohdista. Liettuan ehdotus yhteisen tutkimuksen suorittamisesta torjuttiin raivokkaasti.[xix]

Puna-armeijan poliittisen hallinnon direktiivissä numero 5258 päivämäärällä 13.6.1940 mainitaan: "Liettuan hallinto kostaa Venäjän ystäville puna-armeijalaisten sieppaamisen tutkimisen varjolla."[xxi]

3.6.1940 Venäjän puolustusministerin päiväkäskyssä numero 0028 [kaksi nollaa numeron edessä tarkoitti erittäin salaista - jp] käskettiin viedä Virossa, Latviassa ja Liettuassa sijaitsevat puna-armeijan joukot sotilaspiirien johdosta puolustusministerin suoraan johtoon 2. luokan armeijankomentaja A.D.Loktionovin kautta.[xxii]

8.6.1940 Loktionov sai käskyn asettaa Baltian maiden lentotukikohdat, joissa sijaitsi Venäjän ilmavoimien joukkoja tukikohtasopimuksen perusteella, "valmiuteen puolustautua ja ottaa vastaan maahanlaskujoukkoja".[xxiii]

11.6.1940 Liettuan rajan lähellä sijaitsevassa Valkovenäjän kaupungissa Lidassa oli Valkovenäjän sotilaspiirin ja 11.Armeijan  johdon neuvottelu, jossa vahvistettiin 11.A operaatiosuunnitelma ja tehtävät, jonka mukaisesti armeijan piti yhteistyössä Liettuassa sijaitsevan 16. Armeijakunnan kanssa: "saartaa ja hävittää vihollinen Kaunasin alueella, päästämättä sitä perääntymään Itä-Preussiin".[xxiv]

Kokonaisuudessaan keskitettiin Baltian operaatiota varten Liettuan, Latvian ja Viron rajoille kolme armeijaa (8., 3. ja 11.A), joihin kuului 20 jalkaväkidivisioonaa, 2 moottoroitua divisioonaa, 4 ratsuväkidivisioonaa, 9 panssariprikaatia ja yksi maahanlaskuprikaati.[xxv]

Venäjän suorittama Liettuan miehitys

Venäjän ulkoministeri Molotov esitti Liettuan ulkoministeri Urbshysille uhkavaatimuksen Moskovassa 14.6.1940 hieman ennen puoltayötä. Liettuan olisi suostuttava uhkavaatimukseen seuraavaan aamupäivään kello 10.00 mennessä.[vi]

Uhkavaatimuksessa Venäjä vaati uutta hallitusta ja Venäjän joukkojen rajoittamatonta pääsyä Liettuaan. Liettuan johto piti yöllä istunnon, jossa Smetona puolusti puolustusministerin tukemana ainakin symbolista vastarintaa. Hallituksen enemmistö sekä sotilasjohtajat Vitkauskas ja Rashtikis kannattivat uhkavaatimuksen hyväksymistä. Smetonalla olisi ollut täysi valta määrätä vastarinnan aloittamisesta, mutta hän ei määrännyt.[vii]

Hallitus päätti suostua uhkavaatimukseen ja Smetona nimitti uudeksi pääministeriksi Rashtikisin. Asiasta kerrottiin Molotoville kello 10 Moskovassa. Molotov ei hyväksynyt uutta pääministeriä, vaan käski liettualaisia sopimaan hallituksesta Kaunasiin matkalla olevan Venäjän varaulkoministeri Vladimir Dekanozovin kanssa.[viii]

Antanas Smetona luovutti presidenttiyden Antanas Merkysille ja poistui maasta samana päivänä. Matka vei Saksan ja Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin.[ix]

Venäjän joukot (kaikkiaan noin 150 000 miestä) ottivat haltuunsa Liettuan strategiset kohteet Liettuan armeijan seuratessa tapahtumaa sivusta.[x]

Virkaatekevä presidentti Merkys nimitti Dekanozovin käskystä pääministeriksi vasemmistolaisen lehtimiehen Justas Paleckisin. Dekanozovin ohjeena oli toimia asteittain, ikään kuin Baltian kansat omasta tahdostaan liittyisivät kansojen vankilaan.[xi]

Liettuan kommunistisen puolueen jäsenmäärä oli kesällä 1940 noin 1500, joista etnisiä liettualaisia oli enemmistö ja kolmannes juutalaisia. Sen kokeneista johtajista ja kaadereista noin 150 oli tapettu Stalinin puhdistuksissa.[xii]

Hyvin nopeasti LKP:n jäsenet ja vähäinen kannattajajoukko ottivat Venäjän NKVD:n (myöhemmiltä nimiltään KGB ja FSB) ja puna-armeijan tukemina haltuunsa sisäministeriön, poliisin ja paikallishallinnon tärkeimmät tehtävät.[xiii]

Liettuan ”kansanhallituksen” pääministeri Vincas Kreve-Mickevicius vieraili Moskovassa heinäkuun alussa 1940, haluten valittaa tapahtumien kulusta Liettuassa. Tapaamisessa Molotov kertoi hänelle, että Liettua liitetään pian Venäjään yhdessä muiden Baltian maiden ja Suomen kanssa - pienten valtioiden aika oli Molotovin mukaan ohitse.[xiv]  

Baltian sotilaspiiri

Venäjän miehitysjoukot miehittivät Baltian maat 16.-21.6.1940. Venäjän puolustusministeri Timoshenko lähetti toveri Stalinille esityksen numero 390 päivämäärällä 17.6.1940 perustaa Baltian sotilaspiiri, jonka esikunta sijaitsee Riiassa.[xxvi] Huomattakoon, että Venäjä perusti sotilaspiirin vielä silloin de jure itsenäisten valtioiden alueelle. "Vaalit" ja "vapaaehtoinen liittyminen" oli vielä tuntematonta tulevaisuutta. Timoshenkolla oli varmaankin hyvä kristallipallo.

”Vaalit”

Dekanozovin ohjeistama ”kansanhallitus” ilmoitti 5.7.1940 järjestävänsä ”kansan seimasin” vaalit 14.7.1940. Samana päivänä myös Latviassa ja Virossa järjestettiin ”vaalit”. Saavuttaakseen terrorin ilmapiiri aloitettiin 11.7. joukkopidätykset ja kyyditykset itään vankiloihin ja leireille. Tässä kyydityksessä vietiin runsaat 500 liettualaista, joukossa maan entisiä johtomiehiä. Vuonna 1940 vangittiin poliittisista syistä kaikkiaan 2 785 henkilöä ja vuoden 1941 tammi-toukokuussa vielä 1 768.[xv]

Vaalit olivat absurditeatteriesitys ja tulos oli Venäjän tapaan ennalta määrätty: äänestysprosentiksi ilmoitettiin 95,5 ja ”Työtätekevän kansan liiton” saaneen 99,2% äänistä. Liettuan vapautuessa 1980-90-luvun vaihteessa jopa entiset vaalilautakunnan jäsenet myönsivät vaalien olleen pelkkä väärennös.[xvi]

Liettua ”kansojen vankilaan”

”Kansan seimas” päätti Liettuan haluavan ”kansojen vankilaan” ja kuinka ollakaan imperialistinen Venäjä hyväksyi liettualaisten hartaan toiveen 3.8.1940. Grrrr. Näin Liettua menetti itsenäisyytensä toisen kerran. Baltian maiden liittämisen kansojen vankilaan tunnustivat Saksa ja Ruotsi. Sitä eivät tunnustaneet USA, Englanti ja muut länsimaat.[xvii]

Liettuan hallintoa alettiin venäläistää vauhdilla. Kesään 1941 mennessä Liettuaan oli lähetetty jo 1500 virkailijaa - venäjän kieli alkoi syrjäyttää liettuan kieltä hallinnossa. Liettuan armeija muutettiin osaksi puna-armeijaa ja joukkoja alettiin venäläistämään. Niitä johtivat venäläiset upseerit ja politrukit. Sodan aattona vain 8 000 miestä oli jäljellä Liettuan armeijan 30 000 miehen vahvuudesta.[xviii]

Joukkokyyditykset

”Toukokuun 16. päivä 1941 Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomitea ja kansankomisaarien neuvosto hyväksyivät jo paljon aiemmin laaditun päätöslauselman "Sosiaalisesti vieraiden aines­ten siirtämisestä Baltian tasavalloista, Länsi-Ukrainasta, Länsi-Valko­Venäjältä ja Moldaviasta". Karkotusten aiottu laajuus käy ilmi Liettuan SNT:n sisäasiainkomissaari Aleksandras Guzeviciusin 28. marraskuuta 1940 allekirjoittamassa asiakirjasta, jossa nimettiin neljätoista kategoriaa, joiden pohjalla väestöä voidaan karkottaa:

1) Vasemmistolaisten neuvostovastaisten puolueiden jäsenet.

2) Nationalististen neuvostovastaisten puolueiden jäsenet.

3) Santarmit ja rajavartijat.

4) Tsaristiset ja valkoisen armeijan upseerit

5) Liettuan ja Puolan armeijan upseerit.

6) Valkoiset venäläiset vapaaehtoiset.

7) Ne jotka on erotettu puolueesta tai Komsomolista.

8) Kaikki poliittiset pakolaiset ja epävakaat ainekset.

9) Kaikki ulkomaiden kansalaiset ja yksilöt, joilla on ulkomaisia yhteyksiä.

10) Kaikki ne, joilla on henkilökohtaisia ulkomaisia yhteyksiä, kuten filatelistit, esperantistit jne.

11) Korkeat virkamiehet

12) Punaisen Ristin virkailijat ja puolalaiset pakolaiset.

13) Kirkonmiehet

14) Entiset aateliset, tilalliset, teollisuudenharjoittajat ja kauppiaat.

Joukkokyyditykset Liettuasta toimeenpantiin kesäkuun 14.-18. päivä, jol­loin tuhansia perheitä koottiin ja sullottiin karjavaunuihin kuljetettaviksi itään, miehet joutuivat yleensä keskitysleireille, naiset ja lapset karkotus­paikkoihin. Myöhemmin Snieckus pahoitteli puolueen keskuskomiteas­sa, että sodan syttyminen esti karkotusten loppuun saattamisen. Kansain­välisen natsi- ja neuvostomiehityshallinnon rikoksia Liettuassa tutkivan komission mukaan karkotettujen määrä oli 12 832 henkeä ja vangittujen määrä 4 663. Joten kaikkiaan kyyditetyiksi joutui noin 17 500 Liettuan kansalaista, joiden joukossa 2 045 juutalaista ja 1 576 puolalaista. Noin 5 060 karkotetuista oli alle 16-vuotiaita lapsia. Eniten karkotetuissa oli talonpoikia (29,8%) ja kotona työskenteleviä (14,3%), sitten seurasi­vat opettajat (5,2%), virkamiehet (5,0%), työläiset (3,1%). Perheistään erotettujen vankileireille vietyjen miesten sosiaalinen kokoonpano oli seuraava : virkamiehet (15,8%), talonpojat (14,0%), poliisivirkailijat (11,1%), upseerit (10,5%) ja työläiset (7, 5%). Kolmannes karkotetuista palasi Liettuaan (40,3 prosenttia karkotuspaikkoihin viedyistä, mutta vain 12,5 prosenttia keskitysleireille suljetuista), neljännes karkotetuista kuo­li (viidennes karkotuspaikkaan viedyistä, yli puolet keskitysleiriläisistä), peräti 40 prosentin kohtalo on tuntematon.”[xix]

Liettua

Etusivulle


[i] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 208

[ii] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 231

[iii] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 232

[iv] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 233

[v] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 233

[vi] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 236

[vii] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 236

[viii] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 237

[ix] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 237

[x] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 237

[xi] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 238

[xii] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 239

[xiii] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 239

[xiv] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 240

[xv] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 240

[xvi] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivut 240-241

[xvii] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 241

[xviii] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivu 242

[xix] Aulis Kallio, Liettuan historia, 2009, sivut 242-243

[xx] Mark Solonin, 25.juuni 1941: Rumalus või agressioon, 2010, sivu 114

[xxi] Mark Solonin, 25.juuni 1941: Rumalus või agressioon, 2010, sivu 114

[xxii] Mark Solonin, 25.juuni 1941: Rumalus või agressioon, 2010, sivu 114

[xxiii] Mark Solonin, 25.juuni 1941: Rumalus või agressioon, 2010, sivu 114

[xxiv] Mark Solonin, 25.juuni 1941: Rumalus või agressioon, 2010, sivu 115

[xxv] Mark Solonin, 25.juuni 1941: Rumalus või agressioon, 2010, sivu 115

[xxvi] Mark Solonin, 25.juuni 1941: Rumalus või agressioon, 2010, sivu 116

Liettua

Etusivulle

free counter