Tshetshenian historiaa ennen itsenäistymistä

Koska Tshetshenian historia ei ole kovin yleisesti tunnettu, niin mielestäni on syytä kerrata sitä jonkin verran. Vaikka pyrinkin koko ajan viittaamaan julkisiin lähteisiin, niin totean samalla, että tunnen henkilökohtaisesti Tshetshenian vapailla vaaleilla valitun laillisen (Mashadovin) hallinnon edustajia – mm. ensimmäisen varaulkoministerin Eminat Saijevan (nainen), parlamentin ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajan Ahjad Idigovin ja muita virallisia edustajia. Heidän kauttaan olen luonnollisesti saanut sellaistakin informaatiota, jota ei ole julkisesti saatavissa. 

Antero Leitzinger Tshetsheenit: ”Tshetsheenit asuttavat Kaukasuksen pohjoisrinnettä, naapureinaan lännessä veljeskansa inguushit - itse asiassa tshetsheeniheimo, jonka erottaa muista vähäinen murre-ero ja hieman myötämielisempi suhtautuminen venäläisiin 1800-Iuvulta lähtien - sekä idässä Dagestanin alueen monet kansat. Pohjoisessa Tshetshenian halkovat Terek- ja Sundzha-joet, joiden varsille asettuivat alueen viimeisimmät asukkaat, venäläiset.

"Tshetsheenit" ja ''Tshetshenia'' eivät ole kansan ja maan omakielisiä nimiä vaan venäläisten antamia, Argun-joella (15 km Groznyista kaakkoon) sijaitsevien Tshetshen-nimisten kylien mukaan, joissa he ensimmäisinä kertoina kohtasivat tämän kansan edustajia. Tshetsheenit itse kutsuvat kansaansa nimellä nahtshi ja maataan ydinalueensa mukaisesti Itshkerian tshetsheeni­tasavallaksi (kumykinkielessä itshjer tarkoittaa "sisämaata"). Armenialaiset kutsuvat tshetsheenejä naktshatjoiksi, georgialaiset lähimmän heimon mukaan kisteiksi, osseetit venäläisittäin tsatsaneiksi, kabardit shesheiksi, kumykit mitshigisheiksi ja avaarit burtieleiksi. Vaikka tshetsheeneistä käytetään eri kielissä eri nimiä, he muodostavat hyvin yhtenäisen kansakunnan.”[i]

”Armenialaisissa lähteissä tshetsheenien esi-isät mainitaan jo 600-luvulla. Sen jälkeen heidät mainitaan vanhoissa georgialaisissa kronikoissa. Georgiasta levisi 700-Iuvulla Kaukasuksen pohjoispuolelle kristinusko, jonka jäänteinä Tshetsheniankin alueelta löytyy kirkkojen raunioita. Tshetsheenit luopuivat kristinuskosta kääntyessään 1300-luvulta alkaen (ja 1700-luvulle mennessä) islamiin, jota levittivät puolestaan kumykit ja avaarit Dagestanista päin. Tshetsheenien kansalliseepos "Illi" syntyi 1500-luvulla.”[ii]

”Monista muista kansoista poiketen tshetsheenien valtio­muoto oli vapaiden miesten demokraattinen yhteisö, suunnilleen samaan tapaan kuin Euroopan toisen vuoristokansan, sveitsiläisten parissa. Yhteisistä asioista päättivät kylänvanhimmat ja valtuustot. Talonpojat omistivat maansa ja maksoivat sen tuotosta kymmenyksen moskeijoille, jotka käyttivät näitä rahoja hyvän­tekeväisyyteen. Tshetsheeneillä ei ollut perinnöllisiä päälliköitä eikä ylimystöä. Tästä venäläiset olivat sittemmin kovin pahoillaan, koska se esti alistamasta koko kansaa kerralla yksinkertaisesti lahjomalla tai vangitsemalla päällikön.”[iii]

”Vuonna 1721 Pietari Suuri perusti Sulakille linnoituksen ja valtasi Derbendin. Kesällä 1722 Venäjän sotajoukko kohtasi tshetsheenit ensimmäisen kerran yrittäessään vallata Enderin kylän. Tshetsheenit voittivat taistelun ja Pietari Suuri usutti kalmukit kostoretkelle heitä vastaan. Kymmenen vuotta myöhemmin käytiin taistelu Argunin varrella. Kizliarista tuli vuosiksi 1735-1765 käytännössä venäläisen Kaukasian pääkaupunki. Tshetsheenien kistiheimo valtasi kaupungin ja surmasi sen asukkaat Venäjän ja Turkin välisen sodan aikana 1760-luvun lopulla.”[iv]

”Mansur oli oppinut mies ja ankaran kohtuullinen elämäntavoissaan. Hän saarnasi koraania ja käännytti pakanallisia heimopäälliköitä islaminuskoon. Uskonnolliseksi johtajaksi, imaamiksi, Mansur valittiin vuonna 1785. Myöhemmin kerrottiin, että hänen aikanaan tshetsheenit olivat niin rehellisiä, että jos tien varrelta löytyi jonkun omaisuutta tai rahaa, se sidottiin paaluihin odottamaan omistajaansa. Vuonna 1786  (Katariina Suuren kreivi – jp) Potemkin yritti vangituttaa Mansurin ja komensi tehtävään eversti Pierin, joka poltti Aldin 60 talon kylän. Mansur pakeni mutta järjesti venäläisille metsässä väijytyksen, jossa nämä menettivät komentajansa, seitsemän muuta upseeria, yli 600 sotamiestä ja kuusi tykkiä.”[v]

”Vuonna 1816 Venäjän keisari lähetti Kaukasusta valloittamaan kenraali Jermolovin. Tämä otti alusta alkaen tehtäväkseen koko alueen liittämisen kiinteästi valtakunnan yhteyteen. Ensimmäiseksi olisi alistettava tshetsheenit - - Jermolovin strategia perustui siviiliväestön hillittömään terrorisointiin, joka herätti raakuudellaan kauhistusta jopa itse Moskovassa. Hän oli luvannut tuloksia jo vuoden kuluessa, mutta onnistuikin päinvastoin lietsomaan muitakin Kaukasuksen kansoja, jotka aiemmin olivat olleet keskenään eripuraisia, yhteiseen pyhään sotaan Venäjää vastaan. Brittihistorioitsija John F. Baddeley tuomitsi Jermolovin strategian paitsi raa'aksi myös lyhyt­näköiseksi politiikaksi: ”Mutta he (tshetsheenit) kostivat verisesti seuraavan 30 vuoden kuluessa, ja on outoa, ettei venäläisten kirjoittajien ole toistaiseksi onnistunut nähdä yhteyttä kehutun ''Jermolovin järjestelmän" ja muridisodan välillä.”.”[vi] 

Venäläiset joukot yrittivät vuodesta toiseen alistaa tshetsheenejä, mutta tshetsheenit eivät tietenkään halunneet alistua Venäjän miehitykseen. Sotaa käytiin vaihtelevalla menestyksellä. Otetaan näytteenä vaikkapa vuodelta 1842: ”Grabben johtama suuri venäläisosasto oli marssinut touko­kesäkuun vaihteessa Itshkerian metsän halki kohti Dargon kylää, joka oli yksi Shamilin pääkaupungeista. Eteneminen tiheässä metsässä oli erittäin hidasta ja vaivalloista, koska Shuaibin ja Ullu Bein johtamat vajaat 2 000 tshetsheeniä ammuskelivat venäläisiä kaiken aikaa metsän suojista. Sotilaat pelkäsivät erityisesti suuria pyökkejä, joihin mahtui piileksimään jopa 30-40 miestä. Kun venäläiset olivat enää kymmenen kilometrin päässä Dargosta, he joutuivat kääntymään takaisin jatkuvien menetysten ja sotaretken rasitusten nujertamina. Heidän perääntymisensä sai tshetsheenien voitonriemun leimahtamaan vertaansa hakevaksi rohkeudeksi. Vangittu venäläinen rumpali pakotettiin rummuttamaan ja siten houkuttelemaan sotilaita väijytykseen, yli puolet upseereista tapettiin ja venäläiset olivat jo hajaantumaisillaan kun heidän onnistui viime hetkellä koota rivinsä, vallata takaisin viisi tshetsheenien kaappaamista kuudesta tykistä ja palata 4.6. Gerzelin kylään. Venäläiset olivat menettäneet kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina 66 upseeria ja yli 1 700 miestä, aikalaisarvion mukaan jopa yhteensä 8 000 miestä.”[vii] 

Alla Dudajeva Miljoni esimene: ”Vuoden 1844 joulukuussa kenraali Vorontsov sai rajoittamattomat valtuudet alistaa vuoristolaiset. Heinäkuun alussa 1845 Vorontsovin kenraali Bebutov oli joutunut Dagestanin ja Tshetshenian rajalla sijaitsevaan Retshelin vuoristosolaan ja tiedotti siitä tykinlaukauksella. Silloin Vorontsov lähetti sinne Klüge von Klügenaun johdolla puolet joukostaan. Sen etujoukkoa johti Passek. Juuri sitä tshetsheenit odottivatkin ja etenevän joukon otti vastaan tshetsheenijoukko, jota johti Talgik. Taistelu kesti 12 tuntia ja päättyi von Klügenaun täydelliseen tappioon. 1 700 sotilasta ja upseeria menettänyt von Klügenau onnistui tekemään läpimurron tulosuuntaansa ja pelastautua Dargoon. Kaatuneitten joukossa olivat kenraalit Viktoronov ja Passek. Sen tappion jälkeen Vorontsov ei uskaltanut kutsua Bebutovia luokseen, eikä itse jatkaa hänen luokseen, vaan antoi Bebutoville käskyn poistua kuormastoineen Tshetsheniasta Dagestanin lävitse Temir-Han-Tshuruun sekä alkoi liikkua omien joukkojensa kanssa 13.7 alavirtaan Gerzelin linnoi-tuksen suuntaan. Tshetsheenit hyökkäsivät koko ajan ja taisteluissa haavoittui-vat kuolettavasti kreivi Benckendorf, kreivi Geidel, kreivi de Balmen, ruhtinas Eristov, paroni Delvig, sekä everstit Bibikov ja Zavaliiski. Tshetsheeneistä kaatuivat naiibit Saib Ersenojev ja Eldar Vedenski. Vorontsov ei kyennyt mitenkään pääsemään Gerzeliin ja eteneminen lisäsi koko ajan hänen tappioi-taan. Hän päätti jäädä odottamaan Shovhal-Berdön luona Freitagia avuksi, lähettäen avunpyynnön. Vorontsovin joukko hupeni. Gerzel oli lähellä, mutta tavoittamattomissa. Paikallaan olokin muuttui sietämättömäksi, sillä haavoittu-neita ja sairaita oli runsaasti. Lisäksi tshetsheenit hyökkäsivät jatkuvasti. Viimein 18.7 Vorontsov kuuli tykkitulta ja tulitusta – se oli Freitagin joukko, joka saapui pelastamaan hänen joukkojensa jäännökset. Tshetshenian metsiin jäi vankeja ja kadonneita huomioon ottamatta ikuisiksi ajoiksi lepäämään neljä tuhatta sotilasta, 186 upseeria ja neljä kenraalia. Tshetsheenien käsiin joutuivat myös tykistö ja kuormastot kokonaisuudessaan.”[viii] 

Viimein vuonna 1859 tshetsheenien johtaja Shamil antautui ja Tshetshenia joutui Venäjän alaisuuteen. Vastarinta ei kuitenkaan loppunut tähän, vaan tshetsheenit yrittivät usein nousta kapinaan venäläisiä miehitysjoukkoja vastaan. 

”Neuvostoajalla tshetsheenit olivat yksi kaikkein useimpien ja suurimpien vainojen kohteiksi joutuneista kansakunnista. Jatkuvat yritykset venäläistää ja kollektivisoida Tshetsheniaa huipentuivat lopulta Stalinin päätökseen likvidoida koko tshetsheenikansa ja Tshetsheeni-Ingushia maana. Helmikuussa 1944 koko tshetsheeniväestö vangittiin salaisen poliisin pahamaineisen päällikön Lavrenti Berian suunnitelman mukaisesti puna-armeijan juhlapäivänä, jolloin kaikkien piti olla kylissä juhlimassa. NKVD:n joukot piirittivät kylät, ampuivat vastustelijat, raskaana olevat naiset, vanhukset ym. kuljetusta kestämättömät, ja lisäksi ympäri tasavaltaa järjestettiin raakoja joukkomurhia.  Vuoristokylät, aulit, roihusivat viikkoja liekeissä.

Yksi tunnetuimmista joukkomurhista tapahtui Haibahin kylässä, jossa 700 kyläläistä poltettiin elävältä viljavarastoon NKVD:n kenraalien Mihail Gvišianin ja Vladimir Serovin määräyksestä. Dudajevin aikana paikalle pystytettiin yksi Tshetshenian lyhyen itsenäisyyskauden lukemattomista ”tshetsheenien holokaustin” muistomerkeistä. Gvišianin tšekisteissä oli tuolloin myös nuori tshetsheeni, joka kieltäytyi surmatöistä ja valitti NKVD:n johdolle, mistä hyvästä hänet karkotettiin vankileirille Siperiaan. Nikita Hrutshev käytti myöhemmin tämän miehen todistusta ja Haibahin joukkomurhaa todisteaineistona Beriaa ja Serovia vastaan. Väestö lastattiin karjavaunuihin ja karkotettiin Kazakstanin hyisille aroille. Yli 60 % tshetsheeneistä menehtyi joukkomurhissa, kuljetuksen aikana, keskitysleireillä ja perillä Kazakstanissa, jossa hengissä selvinneet jätettiin keskelle ei mitään ja heitä kuoli suurin joukoin nälkään, kylmään, tauteihin jne. Ukrainalainen sotahistorioitsija ja parlamentin jäsen professori Ivan Bilas kuvaili sittemmin Neuvostoliiton salaisen poliisin operaatiota, jossa karkotuksessa eläviä tshetsheenejä myrkytettiin ”humanitääriseen ruoka-apuun” kätketyillä myrkyillä, jotta erityiset kohderyhmät, kuten juuri tshetsheenit, näyttäisivät kuolevan pikemminkin nälkään, tauteihin ja uupumukseen. Bilasin esittelemä valtionarkiston dokumentti kutsui annoksia ”ravitseviksi yllätyksiksi”.[ix] 

Karkotukseen kuului ajatus koko tshetsheenien kansakunnan likvidoinnista ja hävittämisestä myös muistona, mikä toteutettiin heidän kotimaassaan polttamalla vuoristokylät, tuhoamalla kaikki tshetsheeni-kansan klassinen kirjallisuus, runous, arkistot ja muistomerkit, repimällä hautakivet sijoiltaan ja käyttämällä ne teiden rakentamiseen venäläisille, hävittämällä ja häpäisemällä pyhän kotimaan ja traditioiden muisto niin pitkälle kuin mahdollista. Itsenäiseksi julistautunut Tshetshenia keskittyikin ennennäkemättömällä tavalla ”muiston” vaalimiseen pystyttämällä kaikkialle muistomerkkejä ja muistolaattoja ja pyrkimällä elvyttämään kansakunnan historia, jonka Neuvostoliitto oli yrittänyt pyyhkäistä maan päältä. 

Sailas: ”Tshetshenia oli Jeltsinin ensimmäinen päänsärky, jonka hän yritti ratkaista asevoimin jo 1991. Hän ei ymmärtänyt pudon­neensa samaan vuosisataiseen ansaan, johon hänen edeltä­jänsä, Moskovan tsaarit, olivat pudonneet.

Venäläisten monet vaikeudet alusmaissa johtuvat puuttu­vasta historian tuntemuksesta. Maan johto ja väestö eivät saaneet neuvostoaikana lukea kouluissa eikä koulujen ulko­puolellakaan oikeaa historiaa. He eivät tiedä muuten kuin satunnaisista kuulopuheista, että Tshetshenia on 300 vuotta taistellut Venäjää vastaan. --

Kun venäläiset eivät osaa selittää tshetsheenien käyttäyty­mistä itsenäisyys-taisteluksi, he selittävät sen nimittämällä tshetsheenejä aseistautuneiksi bandiiteiksi. He ovat lyöneet tshetsheeneihin rikollisen kansakunnan leiman. Näitä kuva­taan summittaisesti rikollisiksi, jotka harrastavat kaikkea ra­hanpesusta salakuljetukseen ja huumeista asekauppaan.

Lakkautetun KGB:n disinformaatioosaston määrätietoista valehtelua tshetsheeneistä tarjotaan myös ulkomaille oikeana totuutena. Tuskin Venäjä yrittäisi yhä edelleen alistaa Tshetsheniaa hinnalla millä hyvänsä, jos venäläiset tuntisivat historian. Venäläisten historiantiedon hämärsi etenkin Stalinin kansallisuuspolitiikka, joka oli kolonialismia. Sitä edistettiin myös rajansiirroin, jotka näyttäytyvät kartoilla mielivaltaisina, mutta olivat harkittuja. Kaksi tai useampia keskenään vihamielistä tai ainakin eri kieltä puhuvaa ja mielellään eri uskontoa tunnustavaa kansakuntaa yhdistettiin samojen hallinnollis­ten rajojen puitteisiin. Kansojen oli pakko, neuvostoarmeijan pistinten edessä, sopeutua toisiinsa. Erikielisten kohdalla se tarkoitti sitäkin, että ainoa yhteinen kieli oli venäjä. Oli pakko puhua venäjää ja omaksua venäläiset aakkoset, joilla alettiin kirjoittaa jopa turkin ja arabian sukulaiskieliä. Se oli tehokasta Moskovan kannalta.

Tshetsheenit nousivat kapinaan Stalinia vastaan talvella 1940 Suomen talvisodan aikana. Heidän kapinahallituksensa puhdisti suurehkon alueen maataan neuvostojoukoista ja pysyi vallassa muutaman viikon. Kapina toistui kahtena seuraava­na talvena ja 1942 alueen kantaväestö oli saanut haltuunsa puolet maastaan. Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat silloinkin Tshetsheniaa.

Stalin kosti tshetsheenien itsepintaisuuden karkottamalla hei­dät ja ingushien naapurikansan - muutaman muun Kaukasuk­sen kansan ohella - viimeistä lasta ja mummoa myöten Kes­ki-Aasiaan 1944. Tshetsheenejä syytettiin yhteistoiminnasta Saksan kanssa, mutta kyseessä oli raaka tapa päästä eroon kokonaisista kansoista ja sijoittaa niiden tilalle venäläisiä ja ukrainalaisia. Gruusialainen Stalin harjoitti Tshetsheniassa etnistä puhdistusta. Hän harjoitti samaa Krimillä, Inkerinmaalla ja Baltiassa sekä itäisessä Puolassa eli neuvostolaisittain sanottuna Länsi-Ukrainassa ja läntisellä Valko-Venäjällä.

Neuvostoviranomaiset aloittivat pakkokyydityksen sairaalla tavalla. He kutsuivat vuoristokylien asukkaat puna-armeijan vuosipäivän juhlaan kyliensä ja kaupunkiensa torille. Juhlan alettua väestölle luettiin karkotusmääräys ja toreille tulleet tsekistit, salaisen palvelun sotilaat ajoivat juhlapukeisen väen suoraan karkotusmatkalle. Talot ja tavarat jäivät venäläisille.

Tshetsheenejä lastattiin kylmiin vaunuihin noin 400 000. Heistä kuoli noin satatuhatta nälkään, janoon, kylmään ja tauteihin viikkoja kestäneellä matkalla Kazakstanin aroille. Siellä heistä kuoli toiset satatuhatta ennen kuin he pystyivät mukautumaan mannermaan talveen.

Joukkokarkotuksen välttäneet aloittivat sissisodan neuvos­tojoukkoja vastaan. Nyt Moskovassa kerrotaan, että viimeinen toisen maailmansodan lopulla vuorille siirtynyt tshetsheenisissi saarrettiin ja tapettiin 1967, yli kaksi vuosikym­mentä karkotuksen jälkeen. Hrutshev tuomitsi tshetsheenien karkotuksen kuuluisassa paljastuspuheessaan Stalinin rikoksista 20. puoluekokouksessa 1956. Nämä saivat tiedon salaisesta puheesta karkotuspaikoilleen. Odottamatta muodollista rehabilitointia, maineen puhdistamista, noin 25 000 tshetsheeniä ja ingusia lähti heti paluumatkalle kotimaahansa. Vuodenvaihteen 1956-1957 aikoihin Moskova rehabilitoi Kaukaasian viisi karkotettua kansakuntaa, tshetsheenit, ingusit, kalmukit, karatsait ja balkaarit. Heidän lakkautetut autonomiset tasavaltansa ja alueensa palautettiin taas kartalle.

Maineenpalautuksesta alkoi vaellus takaisin kotiin Kau­kasukselle. Siellä nousi uusia ongelmia talot vallanneiden venäläisten kanssa. Tapahtumat saivat synkimmän käänteen Groznyissa, jossa lukuisten mellakoiden jälkeen kesällä 1958 venäläiset asukkaat järjestivät kolme vuorokautta jatkuneen pogromin. He hyökkäsivät tshetsheenien kimppuun ja surmasivat näitä joukoittain. Puna-armeija tuli kaupunkiin vasta neljäntenä päivänä keskeyttämään verilöylyn, jonka järjestäjät olivat ottaneet iskulauseikseen huudot "Eläköön Stalinin kansallisuuspolitiikka" ja "Tshetsheenit ja ingusit pois Kaukasukselta".

Ingusit saivat lisärangaistuksen, kun Moskova lohkaisi heidän ikivanhasta asuinalueestaan Prigorodnyin piirin ja liitti sen Pohjois-Ossetian tasavaltaan vieraiden hallittavaksi. Alueesta alkoivat yhteenotot uudelleen 1992, jolloin Moskovan hyväksyvien silmien alla osseetit ryhtyivät karkottamaan asevoimin ja verenvuodatusta kaihtamatta kylissään asuvia inguseja.

Kirjailija Anatoli Pristavkin kertoo kirjassaan Yöpyi pilvi kultainen, miten väkeä kehotettiin Venäjällä 1944 matkusta­maan etelään Kaukasukselle ja ottamaan haltuunsa siellä olevat tyhjät valmiit talot ja hedelmälliset puutarhat, joilla satokin oli odottamassa korjaajia. Samalla tavalla väkeä kehotettiin hakeutumaan Suomelta otetun Karjalan kaupunkien ja kylien valmiisiin taloihin. Muuttajat ottivat vallattujen alueiden omaisuuden haltuunsa määrätietoisesti ja onnellisina siitä, ettei heidän itsensä tarvinnut tehdä mitään. Samoin venäläiset anastivat ja asuttivat Krimin, josta krimintataarit oli karkotettu härkävaunuissa Keski-Aasiaan. Krimintataareja lähetettiin matkaan 150 000 ja perille tuli kuukausia myöhemmin noin 100 000 henkeä.

Moskovassa ei historian puutteeseen ole vielä kehitetty radikaalia ratkaisua, jollaisen Jeltsin kehitti vapauden puutteeseen. Venäjän ravistautuessa Neuvostoliitosta syksyllä 1991 hän matkusti pitkin valtakuntaa ja sanoi Siperiassa: "Ottakaa vapautta niin paljon kuin tarvitsette!"

Siperiassa Saha (Jakutia), Uralin tienoilla Tatarstan ja Bashkortostan (Bashkiria) sekä Kaukasuksella Tshetshenia alkoivat ottaa vapautta. Tshetshenian liikehdintää johti kenraali Dzhohar Dudajev, joka oli komentanut strategisten ilmavoimien divisioonaa Tartossa Virossa. Hänellä oli ollut komennossaan ydinpommittajia vaikka koko maailman tuhoamiseen. Tämä kertoo, että hänet oli testeissä todettu hermonsa hallitsevaksi upseeriksi.

Dudajev hajotti klaanien suostumuksella neuvostoaikaisen korkeimman neuvoston ja määräsi presidentinvaalit sekä kansanäänestyksen itsenäisyydestä. Tshetshenia äänesti itsenäisyyden puolesta ja presidentinvaaleissa se valitsi Dudajevin. Alue oli silloin osa Tshetsheno-Ingusetiaa. Ingusit torjuivat itsenäisyyden ja pitivät parempana pysyä Venäjän federaatiossa. He uskoivat - väärin kuten on käynyt ilmi - saavansa Moskovan tukea osseetteja vastaan. Alueet erosivat toisistaan ja määrittelivät summittaisen rajan. Stalin oli aikoinaan yhdistänyt ne omien periaatteittensa nojalla. Tshetshenia käytti Neuvostoliiton perustuslain pykälää, joka antoi liittovaltion osille ero-oikeuden.”[x]