Nykyisin
toukokuun 9. päivää juhlitaan Venäjällä ”voiton päivänä”, annetaan
ymmärtää, että hyökkäyksen kohteeksi joutunut Venäjä-parka olisi
voittanut Toisen Maailmansodan, joten sitä pitää juhlia näyttävästi mm.
sotilasparaatein.
Kannattaa
kuitenkin huomata, ettei Stalin tai muut Toisen Maailmansodan aikaiset Venäjän
johtajat suinkaan juhlineet ”voittoa”. Ei juhlittu myöskään Stalinin
kuoleman jälkeen - ei edes ”voiton” kymmenentenä vuosipäivänä.
”Voittoa” alettiin juhlimaan vasta Brezhnevin aikana.
24.6.1945
Moskovassa järjestettiin toki suuri paraati, jossa mm. saksalaisten joukkojen
liput heitettiin häpeällisesti maahan. Mutta Korkein Ylipäällikkö Stalin
kieltäytyi vastaanottamasta sitä paraatia, eikä ollut tietääkseenkään
mistään voitosta. Miksi?
No,
tietenkin siksi, ettei kyseessä Venäjän johdon mielestä ollut voitto, vaan
tappio. Venäjä nimenomaan halusi saada aikaan Toisen Maailmansodan - se
ilmenee hyvin mm. tässä Stalinin puheessa,
jonka hän piti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisen yhteydessä. Venäjän
tavoitteenahan oli valloittaa koko Eurooppa (aluksi) - mutta Venäjä onnistui
valtavin tappioin valloittamaan vain puoli Eurooppaa. Ei ollut mitään syytä
juhlia voittoa kun tavoitetta ei saavutettu eikä edes näyttänyt olevan
mahdollista enää saavuttaa - Venäjän lopullinen tavoitehan oli valloittaa
koko Maapallo ja tehdä siitä kommunistinen diktatuuri, jota olisi johdettu
Moskovasta.
Venäjän
aikomuksena oli hyökätä
länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa 1941, mutta Saksa
sotki suunnitelman tekemällä ennakoivan iskun
itään viime hetkellä ennen Venäjän hyökkäystä.
Teen
oheen pitkiä lainauksia - suomennoksiani. Suosittelen luettavaksi. Lyhentelen
kuitenkin runsaasti, kun juttu meinaa paisua mahdottomasti. En laita erikseen
lainausmerkkejä, kun kerran jo alaotsikossa kerron lainaavani.
Vuoden
1945 kesäkuun 24. päivä.
Punainen tori.
Orkesterissa on tuhatkolmesataa puhallinsoitinta ja sata rumpua. Se
on kuin ukkosenjyrinää. Ihmiskunnan historian suurin sotilasparaati. -- --
Olisi voinut tuntua, että sellaisena hetkenä aukealla viipyviä
ihmisiä, Moskovan kaduilla olleita miljoonia ja kymmeniä miljoonia ympäri
maata ja rajan takana, kannustaa vain yleinen helpotuksen tunne, riemu ja
juhliminen. Olisi voinut tuntua, että sodasta väsyneet jalkaväkimiehet ja
taisteluissa kuuroutuneet tykkimiehet, panssarimiehet, jotka olivat olleet lähellä
kuolemaa palavissa tankeissaan, ja lentäjät jotka olivat ihmeeksi jääneet
eloon, sekä miljoonat heidän kanssaihmisensä eivät olisi pitäneet tuntea
mitään muuta kuin juhlatunnetta.
Vaan se ei ollut niin.
Heidät valtasi myös jokin kummallinen, kaikille yhteinen syvä
pettymyksentunne. Oli vielä jotakin sellaista, joka varjosti juhlapäivää ja
muutti sen vaillinaiseksi. Vallitsi jokin tavoittamaton ymmärtämättömyyden
ilmapiiri, joka riippui aukion, Moskovan ja koko valtion yllä.
Juhlivan väentungoksen, pataljoonien kunnollisten neliöiden,
mausoleumin ja Kremlin tähtien kohdalla riippui kysymys, jota kukaan ei tuonut
sanoiksi: miksi Korkein Ylipäällikkö ei ota vastaan voitonparaatia? -- --
Aukiolla olevat soturit eivät saaneet esittää sitä kysymystä:
kuri ei lupaa soturin esittää turhia kysymyksiä. Moskovan asukkaat eivät
voineet esittää sitä kysymystä: toveri Stalin oli tehnyt neuvostokansalle
riittävän vaikuttavasti selväksi, että ylimääräisen kysymyksen vuoksi voi
joutua kaukaisiin paikkoihin. Neuvostokansa ymmärsi hyvin suurta johtajaansa
eikä siksi esittänyt epämukavia kysymyksiä. -- --
Mitä tapahtui? Miten sen voisi ymmärtää?
Korkein Ylipäällikkö ja Voitto – ne ovat puhtaat, pyhät ja
erottamattomat käsitteet. Aivan kuin morsian ja sulhanen. Kuten keisari ja
valtaistuin. Tämä on juuri sellainen tilanne, jossa varamies on mahdoton.
Voiko joku joukostamme sanoa parhaalle ystävälleen: tässä on
minun morsiameni, vie hänet alttarille, minä katson sivusta? Voiko tsaari,
kuningas tai keisari sanoa omalle pääneuvonantajalleen: siinä sinulle
valtaistuin, hallitsijansauva ja imperiumi, istu minun sijastani
valtaistuimelle, minä katson sitä sivusta?... -- --
Kaikkihan olisi ollut täysin loogista: jokaisesta rintamasta –
yksi rykmentti. Kymmenen rintamaa – kymmenen rykmenttiä. Jokaisen rykmentin
johdossa on rintaman komentaja henkilökohtaisesti. Paraatia johtaa Korkeimman
Ylipäällikön varamies Neuvostoliiton marsalkka G. Zhukov, paraatin ottaa
vastaan – Hän Itse. -- --
Näin sen olisi pitänyt olla.
Vaan se ei ollut niin: Stalin ei ottanut vastaan paraatia, Stalinin
sijasta paraatin otti vastaan Zhukov.
Siitä seuraa kysymys: kenen pitäisi Zhukovin sijasta johtaa
paraatia? Stalin päätti: johtaa K. Rokossovski.
Kelpo marsalkka, ei ole yhtään vastaväitettä. Vaan vain yhden
rintaman komentaja. Toiset voivat loukkaantua. Esimerkiksi Konev. Tai Malinovski.
Myös Vasilevski. Mutta kun Rokossovskin sijaan määräisi Konevin, niin
Rokossovski on loukkaantunut.
Sanalla sanoen, paraatin koko logiikka on rikottu. Miksi? -- --
Olisi voinut myös ilmestyä yksinkertaisesti armeijan jeepillä.
Yksinkertainen ja vaatimaton, kuten Stalinin sotilaspusero. Vaatimattomuus oli
Stalinille ominaista
Eikä pelkästään Stalinille.
Vaan ei. Stalin ei näyttänyt itseään ei tankissa, jeepissä,
eikä luksusautossa. Hänen sijastaan nähtiin Neuvostoliiton marsalkka G.
Zhukov suurenmoisen orin, jota kutsuttiin Kumiriksi (epäjumala), selässä. --
--
Toinen ”selitys”: kansa rakasti Zhukovia niin hirveästi, että
Stalin luovutti sen kunniatehtävän Zhukoville.
Siitä versiosta on variaatio: Zhukov oli niin loistava sotapäällikkö,
että Stalin tunnusti hänen olevan ylitse itsestään ja ... -- --
Eipä mitään, arvokas selitys.
Totta kylläkin, toveri Stalin tunsi myös toveri Frunzen epätavallisen
elinvoiman. Ja käski tappaa toveri Frunzen.
Elinvoiman tuhlailevuutta voisi ilmeisesti tuntea myös toveri
Tuhatsevskin tapauksessa. Tiedämmehän mitä hänelle tapahtui.
Toveri Trotskin elinvoima suorastaan kupli. Eihän Stalin
kuitenkaan luovuta hänelle omaa paikkaansa? Ei tietenkään: Trotski sai jäähakusta
vasten päätään...
Sodan aikana Stalin tarvitsi Zhukovia, mutta sodan jälkeen – en
tiedä mihin?
Myöskään kansan rakastamisesta ei saanut tulla ongelmaa. Meidän
kansa rakastaa sitä, ketä käsketään rakastaa. Niin esimerkiksi rakastettiin
toveri Beriaa kansan joukossa syvästi. Uskaltaako joku väittää, että me
rakastimme Lavrenti Pavlovitsia vähemmän? Vaan ennen häntä meidän kansa
rakasti mielettömästi toveri Jezovia. Myös Kirovia rakastettiin
intohimoisesti. Mutta Tuhatsevskia rakastettiin kaksi kertaa. Ensin käskystä.
Sitten toveri Tuhatsevski teloitettiin ja käskettiin unohtaa. Unohdettiin.
Mutta sitten tuli uusi käsky alkaa rakastamaan. Rakastavathan. Eikä kenellekään
ole mahdollista tehdä selväksi, että Tuhatsevski oli pyöveli ja murhaaja, hän
ei tuntenut strategiaa. Että sen ymmärtäisi, tulee yksinkertaisesti lukea
kahta sen Stukatsevskin (suomeksi ilmiantaja) sidosta. Vaan niitä ei lueta.
Rakastetaan, vaan ei lueta. Kokeilehan sanoa jollekulle, että Tuhatsevski oli
seikkailija, pyrkyri, pelkuri, että hänen ”nerokkaat” aikaansaannoksensa
kelpasivat oppimateriaaliksi poliittisilla oppitunneilla, enempään ne eivät
kelpaa, eivätkä ole milloinkaan kelvanneet, että hänen ehdotuksensa armeijan
uudelleenaseistamisesta on päivänselvä houre. Mutta kokeile sanoa se, heti käydään
kurkkuusi kiinni, sillä häntä rakastetaan.
Niin me rakastamme sitä, ketä käsketään rakastaa, meidän
rakkautemme tulisuus riippuu keskuksen ohjeista – voimakas käsi voi
mielivaltaisena hetkenä joko kasvattaa tai heikentää rakastamista.
Minä en tiedä miten kansa rakasti Zhukovia, mutta paraatia
seuraavana vuonna Stalin karkotti kansan lemmikin johtamaan provinssissa olevaa
maanpuolustusaluetta Odessaan, myöhemmin vieläkin kauemmas Uraliin. Toveri
Stalin säilytti Zhukovia siellä, ilman aikomustakaan päästää häntä
vapaaksi. Niin kauan kun Stalin oli vallassa Zhukov istui Uralissa paketoituna
kuin heinäsirkka näytekotelossa. Eikä kansa vastustanut. Zhukovin joutuminen
epäsuosioon johtui juuri Stalinin haluttomuudesta jakaa valtaa sodanaikaisten
avustajiensa kanssa. Varjoon jätettiin myös Ilmavoimien komentaja, ilmavoimien
päämarsalkka A. Novikov. Ankaran ”kunniatuomioistuimen” läpäisi,
alennettiin arvossa ja siirrettiin matalampaan virkaan Merivoimaministeri,
laivastoamiraali N. Kuznetsov, omalta paikaltaan lensivät puna-armeijan kenttätykistöjoukkojen
komentaja, kenttätykistön päämarsalkka N. Voronov, ja vielä monet, monet.
Kenraalinlaattojen lisäksi, jotka lensivät olakkeista, lensi myös päitä ...
Sodan jälkeen joutuivat tappokirveen alle S. Hudjakov, G. Kulik, V. Gordov, F.
Robatsenko, jne.
Zhukov itse erotettiin seuraavan formuloinnin perusteella: ”...
on menettänyt kaikenlaisen kohtuullisuuden ... väitti suunnitelleensa kaikki pääoperaatiot,
mukaan luettuna nekin, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä”.
Stalin vahvisti sen omalla allekirjoituksellaan (Neuvostoliiton Asevoimien
Puolustusministerin päiväkäsky numero 009 vuoden 1946 kesäkuun 9. päivänä
(4; sivu 27).
Se ei ollut suinkaan kaikki. Toveri Stalin tarkoitti enemmän. Tässä
on kenraaliluutnantti K. Teleginin kertomus. Telegin oli sodassa kylki kyljessä
Zhukovin kanssa: ”Minut pidätettiin määräystä esittämättä ja vietiin
Turvallisuusministeriön sisävankilaan. Siellä minulta kiskottiin vaatteet päältä,
kello ja muut, annettiin päälle haisevat sotilasvaatteet, suusta kiskottiin
kultahampaat... Minua solvattiin ja pilkattiin, tutkijat ja ministeriön johto
vaativat minulta todisteita ”salaliitosta”, jonka johdossa olisivat olleet
G. Zhukov, I. Serov ja minä, antaen ymmärtää, että toiset on samoin pidätetty
... minun kehostani kiskottiin irti lihanpalasia (arvet ovat säilyneet kehossa)
... minun päätäni hakattiin vasten muuria ... minä en saanut istua, puoli
vuotta kykenin olemaan vain polvillaan, tukien päätäni seinään ... Minä en
muistanut enää, että minulla on perhe, unohdin lasten nimet ja vaimoni nimen
...” Jne.
Ne todistukset julkaistiin hiljattain, niitä julkaistiin
toistuvasti esimerkiksi Ogonjokissa. Muuten, ne eivät ole muistelmat, vaan
syyttäjälle annettu todistus Stalinin kuoleman ja vankilasta vapautumisen jälkeen.
Se on dokumentti. Kyse ei ole Teleginista ja muista kenraaleista, vaan
Zhukovista, joka oli hyvin lähellä samaa kohtelua. Zhukovin pelasti vain
muiden marsalkkojen solidaarisuus, heillä oli mielessä edelläkävijöiden
surkeat kohtalot ja he ymmärsivät: tänään Telegin, huomenna Zhukov, mutta
sitten?...
Siten versio ”epätavallisesta vitaalisuudesta” ei mahdu sisään
edes Lefortovon vankilan portista.
Mutta mitä tulee kansan rakastamiseen, niin sekään ei vastaa
todellisuutta. Rintamamiehillä on Zhukovista toisenlainen mielipide. Minä en
tarkoita niitä rintamamiehiä, jotka estivät omia sotilaitamme pakenemasta
selustaan, vaan niitä invalideja, jotka sodan jälkeen viettivät aikaansa
Valaamin saarella. Näitä kädettömiä, jalattomia pidettiin kauempana, etteivät
he ryvettäisi pääkaupungin kortteleita. Siten rintamamiehillä oli Zhukovista
oma näkemys: kun Zhukov ilmestyy jonnekin, tulee hyökkäys, jossa jää eloon
vain se, joka menettää kätensä tai jalkansa.
Mutta jos kansa olisi tosiaankin rakastanut Zhukovia palavasti,
niin Stalinin ei olisi pitänyt suinkaan antaa Zhukoville paikkaansa paraatissa,
vaan huolehtia siitä, että Zhukov olisi saanut sankarikuoleman Berliinin
taistelujen viimeisinä päivinä, hautautuneena sortuvan talon alle, tai olisi
”ampunut itsensä” – kuten Ordzonikidze. Ylirasituksesta. Zhukov olisi
voinut myös yksinkertaisesti kadota, aivan kuin katosi kansan lemmikki Nikolai
Jezov sen jälkeen kun hänen missionsa päättyi. Mihin hän joutui, meidän
kullan kallis? Katosi ja siinä kaikki. Kukaan ei hiiskahtanutkaan.
Palauttakaa mieleen: Stalin oli kiivas. Heille, jotka olivat
suosittuja, sattui kaikenlaisia asioita: yhdet jäivät auton alle, toisiin
sattui katolta putoava tiiliskivi, kolmannet kompastuivat suoraan Lubjankan
kellariin.
Miten kummallinen selitys – yleiskansallinen rakastaminen. Venäjän
tsaari Pietari Suuri murskasi oman päävihollisensa Kaarle XII Pultavassa ja järjesti
joukkojen tarkastuksen, aivan kuin paraatin. Voiko kukaan kuvitella Pietaria,
joka lausuu: ”Kuule Aleksaska Mensikov, sinä olet menestynyt, sinä olet niin
suuri sotureitten lemmikki, sinulla on niin suuri elinvoima, mene ja ota paraati
vastaan minun sijastani, minä katson sivusta.”
Olisiko jotakin tällaista voinut tapahtua?
Ei voinut. EI VOINUT.
Kansan rakastamisteoriaa vastaan on vielä yksi argumentti. Zhukov
vietti elämänsä armeijassa ja hänellä oli alistussuhde selkäytimessään
– komppanian päivystäjä ei saa tehdä ilmoitusta komppanian varapäällikölle,
jos vieressä seisoo komppanianpäällikkö itse. EI SAA. Ja siksi Zhukov ei
pyrkinyt tähän suureen kunniatehtävään ottaa paraati vastaan. Varmasti
Zhukov sanoi sen myös suoraan Stalinille: että Stalinin pitää itse ottaa
Korkeimpana Ylipäällikkönä paraati vastaan. Se ei ole ainoastaan hänen
oikeutensa, vaan myös velvollisuus, josta Stalin ei saisi luistaa. Sillä koko
kansa odottaa voitokasta Stalinia, ei Zhukovia. Se on aivan varma. -- --
Sanalla sanoen, kumpikaan ”selityksistä” ei selitä mitään.
Ja siksi minun piti etsiä kolmatta. Te voitte olla kanssani samaa mieltä, tai
olla olematta, vaan minä kerron oman käsitykseni.
Voitonparaati oli Stalinille Pyrhoksen voiton paraati, se oli
voitto, joka vastasi häviötä. Me olemme nyt tottuneet viettämään voitonpyhää,
mutta muistelkaamme – Stalinin eläessä sellaista merkkipäivää ei ollut.
1. toukokuuta – kyllä, 1. toukokuuta oli meillä juhlapäivä –
maailmanlaajuisen proletariaatin katselmus, maailmanvallankumoukseen valmiina
olon kontrolli. 1. toukokuuta oli aina vapaapäivä. Sinä päivänä kansa ei
työskennellyt, sinä päivänä Punaisella torilla pidettiin meluisia
paraateja, mielenosoittajien riemunhuudot kaikuivat aukioilla ja kaduilla. Aivan
samoin, kuin Hitlerin Saksassa; Hitler oli sosialisti, aivan kuin Lenin ja
Stalin, hän pyhitti 1. toukokuun ja kansa valui murheettomana mielenosoituksiin
samankaltaisten punalippujen alla, joita meidän kansa kantoi.
On yksi pikantti yksityiskohta: kaikkein korskeimmat pyhät
Neuvostoliitossa olivat 7. ja 8. marraskuuta. Fasistien tärkeimmillä merkkipäivillä
oli yksi yhteinen juuri – niiden synty on suoraan sidottu meidän niin sanotun
suuren lokakuun vallankumouksen vuosipäivän kanssa. Siitä sittenkin alempana.
Mutta nyt puhutaan siitä, että mitään Voitonpyhää ei Stalinin
aikana vietetty. Saksan murskaamisen ensimmäinen vuosipäivä oli 9.5.1946. Se
oli tavallinen päivä, kuten muutkin. Myös 9.5.1947 oli tavallinen päivä.
Niin myös seuraavat vuosipäivät. Kun se sattui sunnuntaiksi, niin silloin ei
työskennelty, kun sattui arkipäivälle, niin töitä paiskittiin hikipäässä.
Juhlimiseenhan ei ollut syytä.
Ensimmäistä Stalinin jälkeistä vappua vuonna 1953 huomioitiin
kuten tavallisesti panssarivaunumoottoreiden jylinän ja riemunhuutojen
saattamana, mutta 9.5 oli tavallinen päivä. Ei ollut panssarivaunuja, jytinää,
orkestereita eikä mielenosoituksia. Stalinin taistelutovereille Molotoville,
Malenkoville, Berialle, Kaganovitsille, Bulganinille ei tullut mieleenkään
muuttaa sitä päivää juhlapäiväksi.
Saapui 9.5.1955. Kymmenes vuosipäivä! Stalinia ei ole, vaan
elossa ovat legendaariset marsalkat: Zhukov, Konev, Rokossovski, Vasilevski,
Malinovski ... Eikä vain elossa, vaan virassa! Nyt saisi huomioida! Antaisi
tankkien vyöryä aukiolla ja tukkisi taivaan lentokoneilla ...
Mutta ei.
Ei huomioitu. Ei juhlittu. Vääräuskoisia ei peloteltu tankeilla.
Juhlamitaleja ei painettu.
Myös 15. vuosipäivä meni vaatimattomasti. Juhlimatta.
Vasta sen jälkeen, kun meidän rakas Nikita Sergejevits Hrutshev,
viimeinen mohikaani Stalinin Politbyroosta, vuoden 1964 syksyllä syöstiin
vallasta, tehtiin päätös Voitonpyhän muuttamisesta valtiolliseksi merkkipäiväksi.
Katsohan vasta siitä ajasta alkaen muuttui 9. toukokuuta vapaapäiväksi. Se
saatettiin voimaan Brezhnevin aikana.
Leonid Iljits oli perso kunniamerkeille, sotilasarvoille,
titteleille ja juhlille. Stalinilla oli yksi Neuvostoliiton sankarin kultatähti.
Hän sai sen sodan vuoksi, mutta hän ei kantanut sitä. Brezhnev ripusti
rintaansa niitä neljä kertaa enemmän. Kaikki saatu rauhan aikana. Brezhnev
antoi itselleen marsalkan arvon ja palkitsi itseään säännösten vastaisesti
korkeimmalla sotilaallisella kunniamerkillä - Voiton kunniamerkillä. Se lievästi
sanottuna häpeämätön ihminen, tarvitsi voittoja ja juhlia. Hän saattoikin
voimaan Voitonpyhän valtiollisena juhlapäivänä, vapaapäivänä. Saattoi
voimaan vasta sitten, kun lähes kaikki Stalinin Politbyroon jäsenet olivat jo
poistuneet tästä maailmasta tai vetäytyneet.
Vaan niin kauan kun Stalin eli, kun olivat vallassa hänen
taistelutoverinsa ja hänen marsalkkansa, ei saanut olla puhettakaan mistään
voitonpyhästä. -- --
Hävinneet pyytävät päästää itsensä eroon. Kertovat
halustaan erota, ei siksi, että lähteä, vaan siksi, että jäädä. He
kertovat halustaan erota, että kumppanit pyytäisivät heitä jäämään.
Juuri siten temppuilee myös pikkupoika hysterianpuuskassa nimittäessään itseään
pahaksi.
Että hänelle väitettäisiin vastaan.
Neuvostoliiton laivastoamiraali N. Kuznetsov todistaa, että Stalin
käyttäytyi juuri niin heti paraatin jälkeen (6; sivu 54). Amiraali kertoo,
että heti paraatin jälkeen kokoontui pieneen huoneeseen aivan Kremlin muurin
luona pieni sisäpiiri: Politbyroon jäsenet ja marsalkat. Siellä sitten Stalin
teki tiettäväksi ”omasta aikomuksestaan lähteä”.
Tietenkin kaikki alkoivat houkuttelemaan Stalinia jäämään.
Stalinin rauhoittamiseksi, allekirjoitettiin kaksi päivää myöhemmin,
26.6, määräys korkeimman sotilasarvon – Neuvostoliiton Generalissimus –
perustamisesta. 27. kesäkuuta Stalin ylennettiin siihen arvoon. Samalla hänelle
annettiin myös Neuvostoliiton sankarin nimitys ja hänet palkittiin Voiton
kunniamerkillä.
Vaan toveri Stalin suhtautui kaikkiin niihin arvoihin ja
palkitsemisiin jotenkin kummallisesti.
Ennen sotaa Stalin sai Sosialistisen työn sankarin Kultatähden.
Sitä kultatähteä hän kantoi.
Sodan aikana toveri Stalin sai vuonna 1943, käänteentekevän
Stalingradin taistelun jälkeen ylennyksen Neuvostoliiton marsalkaksi. Vuonna
1944 Stalin sai Valkovenäjän hyökkäyksen jälkeen korkeimman sotilaallisen
kunniamerkin – Voiton kunniamerkin (ansaitusti).
Ja nyt päättävät valtion korkeimmat kunniankantajat
voitonparaatin jälkeen antaa hänelle Neuvostoliiton Generalissimuksen arvo,
Neuvostoliiton sankarin kunnianimitys ja palkita häntä vielä toisella Voiton
kunniamerkillä. Ja tässä alkavatkin kummallisuudet. Stalin hyväksyi
Generalissimuksen arvon, kantoi välillä sotilaspukua, vaan Neuvostoliiton
marsalkan arvomerkein, kieltäytyen käyttämästä erityisesti häntä varten
tehtyjä Generalissimuksen arvomerkkejä.
Stalin kantoi demonstratiivisesti Sosialistisen työn sankarin
Kultatähteä, vaan Neuvostoliiton sankarin Kultatähteä ei ainoastaan jättänyt
kantamatta vaan myös ottamatta vastaan. Ja kieltäytyi ottamasta vastaan myöskään
toista Voiton kunniamerkkiä. Ennen sotaa saatuja kunniamerkkejä hän kantoi
harvoin. Mutta niitä, jotka hänelle annettiin suuresta voitosta – niitä hän
ei kantanut. -- --
Lyhyt yhteenveto: ”Voitonparaatia ei ota vastaan, kunniamerkkejä
voiton vuoksi ei halua saada, eikä ota vastaan, voitonpyhää ei huomioi,
oikuttelee, pyytää saada erota, vaan ei lähde ...
*****
Toveri Stalin käyttäytyi siten siksi, ettei hänellä ollut mitä
juhlia, ei ollut syytä tuntea iloa. Toinen maailmansota oli hävitty. Stalin
tiesi sen. Ja kaikki hänen lähimmät taistelutoverinsa tiesivät sen ja
ajattelivat samoin.
Yhdelläkään kommunistilla ei ollut syytä tanssia ja nauraa.
Että sen voisi ymmärtää, meidän täytyy palata kommunistisen
diktatuurin syntymäaikaan. Sosialististen Neuvostotasavaltojen luomisen aikaan.
Meidän tulee muistella sitä hetkeä, jolloin päätettiin tehdä hyvin suuri
Leninin pää.
Hyvin suuri ... [i]
------------------------
Lainaus päättyi.
Se suuri Leninin pää oli tarkoitus sijaita suuressa Leninin patsaassa, jota alettiin rakentamaan Moskovaan ennen sotaa. Pään sisälle suunniteltiin suuri kongressisali, jossa oli tarkoitus ottaa Neuvostoliiton osatasavallaksi viimeinenkin valtio Maapallolta.
Patsasta ei rakennettu loppuun
siksi, että Venäjä ei saavuttanut tavoitettaan tehdä koko Maapallosta
kommunistinen diktatuuri, jota olisi johdettu Moskovasta.
Venäjän silloisen johdon mielestä
ei ollut mitään syytä juhlia voitonpäivää, kun ei voittanut.