Terijoen hallitus

Tuula Hölttä

Johdanto

Ennen Talvisotaa Venäjä esitti Suomelle vaatimuksia vain parikymmentä vuotta aiemmin Suomen valtioon tunnustamistaan alueista käyttäen tekosyynä vaatimuksille oman toisen pääkaupunkinsa eli Leningradin turvallisuutta.  Vaatimukset olivat yhteneväisiä Baltian maille esitettyihin, ja vaatimuksiin suostuminen johti Baltiassa maiden annektointiin, jota hyvin monet valtiot eivät koskaan tunnustaneet.

Suomi ei kuitenkaan taipunut vaatimuksiin, ja tämä johti Neuvostoliiton aloittamaan hyökkäyssotaan Suomea vastaan 30.11.1939.

Neuvostoliiton kommunistipuolueen liittolaisena Suomen demokraattisesti valittua valtiojohtoa ja  maanpuolustajia vastaan toimi toisessa maailmansodassa  Moskovasta johdettu Suomen Kommunistinen Puolue, jonka tavoitteena oli Suomessa toimivan laillisen yhteiskuntajärjestelmän kumoaminen vallankumouksen avulla,  proletariaatin diktatuuri  ja vuoden 1918 tappion aiheuttaman vallan palauttaminen.

Hallituksen kokoonpano

 

 

 

 

   

 

   Otto Ville Kuusinen

 

 

 

 

 

     Mauri Rosenberg      Tuure Lehén                  Alsel Anttila

                                 

 

 

 

    Armas Äikiä                 Inkeri Lehtinen            Paavo Prokkonen

    (Kuvat: Museovirasto, Eduskunnan kirjasto, Kansan arkisto)

 

Kun neuvostojoukot olivat marssineet Afganistaniin joulukuussa 1979, nähtiin vähän sen jälkeen Helsingin talojen seinissä kirjoituksia: ”Unkari 1956, Tšekkoslovakia 1968, Afganistan 1979, Suomi ?” Missään ei tiettävästi ollut kirjoitettu ”Suomi 1939”. – Joulukuun alku 1939 näyttää olevan aikamme nuorisolle ei vain muistin vaan myös tiedontakainen asia.”[i]

Stalinin aloitteesta joulukuussa 1939 perustetun Terijoen eli Suomen demokraattisen kansanhallituksen juuret juontavat vuoden 1918 tapahtumiin, jonka jälkeen työväenliikkeen aseellista vallankumousta tavoitellut siipi pakeni Neuvosto-Venäjälle, jossa kesällä 1918 oli perustettu Moskovan Kominternistä johdettu Suomen Kommunistinen Puolue.

Puolueiden, jotka liittyivät Leninin perustamaan Kominterniin, oli hyväksyttävä 21 Leninin sanelemaa ehtoa. ”Ehtojen tärkeimmät pykälät olivat juuri aseellisen vallankumouksen tunnustaminen, vanhan kapitalistisen tai porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän väkivaltainen kukistaminen ja edelleen proletariaatin diktatuurin tunnustaminen; siis ei tunnustettu mitään parlamentaarista tietä tai muotoa siirryttäessä kapitalismista kommunismiin. Tämä oli perusprinsiippi, jolle tuo järjestö rakentui.”[ii]

”Maanpaossaan Neuvostoliitossa suomalaisten kommunistinen johto piti yhteyttä Suomen vasemmistovoimiin sekä kehitteli selkeää taktiikkaa niiden toimille poliittisessa taistelussa. Päätavoitteena oli entiseen tapaan kansan vastaisen – niin kuin siihen aikaan sanottiin – ”lahtarihallituksen” kukistaminen ”proletariaatin vallankumouksella”. Eräässä viestissään Suomen työtätekeville kuusi vuotta ennen talvisodan alkamista kommunistinen puolue esitti varsin selkeän kehotuksen: ”Suomesta on luotava työväen ja talonpoikain tasavalta! Näin tulee vuoden 1918 vallankumouksen tappiosta se voiton porras, jolta Suomen työväenluokka SKP:n johdolla nousee valtaan”.

Tuo kaikki osoitti selvästi Suomen Kommunistisen Puolueen linjan suunnan. Suomen valtiollis-poliittinen johto oli luonnollisestikin hyvin selvillä kommunistipuolueen näkemyksistä ja kulloisistakin vetoomuksista. Siksi puolue oli perustamisestaan saakka laiton, ja sen jäseniä aktiivisesti vainottiin.”[iii]

Suomen demokraattinen kansanhallitus

”Kansan tahdosta – kansan, jonka on vallannut viha ja suuttumus Cajanderin-Erkon-Tannerin kurjan hallituksen rikollisen politiikan johdosta, - on tänään Itä-Suomessa muodostettu maamme uusi hallitus, väliaikainen Kansanhallitus, joka täten kutsuu koko Suomen kansaa ratkaisevaan taisteluun pyövelien ja sotaprovokaattorien hirmuvallan kukistamiseksi.”[iv]

Sodan sytyttyä Euroopassa 1939 Kominternin ja sen [Stalinin likvidointien jäljiltä/th]  harvalukuisen suomalaisryhmän tehtäväksi määrättiin Suomen kansanhallituksen perustaminen Otto Ville Kuusisen johdolla. Komintern organisoi maailmanlaajuisen solidaarisuuskampanjan tukeakseen nukkehallitusta, joka esitettiin ikään kuin Espanjan tasavallan sukulaisena (dok. nro 120). Vallattavia Suomen alueita varten laadittiin ohjekirje (dok. nro 122), jossa hahmoteltiin, millaisin keinoin väestö saataisiin tukemaan puna-armeijan mukana saapunutta hallitusvaltaa.[v]

Terijoen hallitus katsoi olevansa tosiasiallisesti aikaisemman, Suomen työväen vallankumouksen tappioon eli vuoden 1918 toukokuuhun saakka vallassa olleen hallituksen työn jatkaja – ts. hallituksen, jonka jäsenet olivat paenneet Neuvosto-Venäjälle.

- -

Vasemmistovoimien päättäväismieliset katsoivat, että taistelu ei ollut vielä päättynyt. Vuoden 1918 kesällä Moskovassa perustetun Suomen Kommunistisen puolueen asiakirjoista ilmenee, että suunnaksi otettiin taistelun jatkaminen ”maahan pystytettyä porvarillista järjestelmää vastaan” vallankumouksen tappion jälkeen menetetyn vallan palauttamiseksi.[vi]

Kun Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen Suomeen 30.11.39, Neuvostoliiton radiossa esitettiin hallitukselle yhdeksänkohtainen ohjelma Kominternin 30-luvun kansanrintamapolitiikan hengessä. Eri kansankerroksille esitettiin vetoomuksia ja annettiin lupauksia. Työläisiä kehotettiin vuoden 1918 revanssiin ja vakuutettiin sen onnistuvan. Koko Suomen kansalle luvattiin 200-vuotisen unelman toteutus, Suomen ja Karjalan kansojen yhdistäminen. Julistus päättyi huudahduksiin: ”Nyt on hetki lyönyt nousta kukistamaan lahtarihallitus! Nyt on käsillä kansamme vapautuksen päivät! Eläköön Suomen työväen, talonpoikain ja työtätekevän sivistyneistön voitto! Eläköön riippumaton Suomen kansanvaltainen tasavalta”

Kansanhallitus ilmoitti pyytävänsä neuvostohallitukselta puna-armeijan apua ja tiedotti jo perustaneensa ensimmäisen oman armeijayksikkönsä. Sitä tultaisiin täydentämään taistelujen kuluessa vapaaehtoisilla, ja se olisi tulevan Suomen kansanarmeijan ydinjoukko. Tällä ensimmäisellä yksiköllä olisi kunnia tuoda Suomen kansantasavallan lippu pääkaupunkiin ja vetää se presidentinlinnan salkoon ”työtätekevien riemuksi ja kansan vihollisten kauhuksi. Hallitus myös ilmoitti kääntyvänsä Neuvostoliiton hallituksen puoleen ehdotuksella solmia Suomen ja Neuvostoliiton välille keskinäinen avunannon sopimus ja täyttää Suomen kansan vuosisatainen toive, Karjalan kansan jälleenyhdistäminen Suomen kansan kanssa, sen liittäminen yhtenäiseen ja riippumattomaan Suomen valtioon.”[vii]

Avunanto- ja ystävyyssopimus

”Suomen kansanhallitus, ollen varmasti vakuutettu siitä, ettei Neuvostoliitolla ole minkäänlaisia maamme riippumattomuutta vastaan tähdättyjä tarkoituksia, hyväksyy täydellisesti Punaisen Armeijan toiminnan Suomen alueella ja kannattaa sitä.”[viii]  

Joulukuun toisena päivänä 1939 allekirjoittivat  ulkoasiainkansankomissaari V. Molotov ja Suomen kansanhallituksen pää- ja ulkoministeri O. Kuusinen ”Keskinäisen avunannon ja ystävyyden sopimuksen” Neuvostoliiton ja Suomen kansanvaltaisen tasavallan välillä.

Sopimuksen johdannossa todettiin, että kun Suomen rahavaltaisen hallitusvallan luoma sotapesäke oli likvidoitu, oli tullut aika saattaa voimaan lujat ystävyyssuhteet maiden välillä ja yhteisvoimin turvata valtioiden turvallisuus ja koskemattomuus.

Sopimus oli suunnilleen saman kaavan mukainen kuin Baltian maiden kanssa solmitut AY-sopimukset: Neuvostoliitto sai tukikohtia, ja sopijapuolet lupasivat antaa toisilleen kaikkea apua, myös sotilaallista, jos mikä tahansa Euroopan suurvalta hyökkäisi sopijavaltioiden kimppuun. Suomi auttaisi Neuvostoliittoa vain, jos siihen kohdistuisi hyökkäys Suomen kautta, Baltian maat taas siinä tapauksessa, että hyökkäys Neuvostoliittoon tapahtuisi näiden maiden merirajojen tai maa-alueiden kautta.[ix]

Solmitun sopimuksen mukaan Suomelle luovutettiin ”Neuvosto-Karjalan alueet, joissa karjalaiset olivat enemmistönä, kaikkiaan 70 000 neliökilometriä (aikaisemmin sopimuksen luonnoksessa puhuttiin 62 000 neliökilometristä): merkittäviä alueita Uhtuasta, Repolasta, Porajärvestä ja Aunuksesta koilliseen ja itään. Sen seurauksena valtakunnan rajan oli määrä sijaita 25-75 kilometrin etäisyydellä Kirov-rautatiestä. Petroskoi jäi lähes 30 kilometrin päähän määritellystä rajasta. Vaihtokaupassa Neuvostoliitolle luovutettiin 3 970 neliökilometrin suuruinen alue Karjalan kannakselta Leningradin pohjoispuolelta. Siellä raja vedettiin Koiviston (Primorskin) kaupungista Laatokka-järveen. Lisäksi Neuvostoliitolle vuokrattiin Hankoniemi 30 vuodeksi ja myytiin Suomenlahden saaret Suursaari, Seiskari, Lavansaari, Tyrärsaari ja Koivisto sekä napapiirin takaa Suomelle kuuluneet osat Kalastajasaarentoa ja Sredninsaarentoa.[x]

Kuusisen ja Molotovin AY-sopimus sisälsi suunnilleen samat peruskohdat, joita oli tarjottu Suomen porvarilliselle, Cajanderin ja Erkon hallitukselle. Ja itse sopimuksen perusrakenne, avunantopykälineen, on suunnilleen sama kuin vuoden 1948 porvarilliselle Paasikiven Suomelle tarjottu ja hyväksytty. Viholliseksi on v. 1948 vain nimetty Saksa liittolaisineen ja lisätty ns. konsultaatioartikla, jonka mukaan hyökkäyksen uhka ensin todetaan ja sitten neuvotellaan avusta.[xi]

Suomen kansanarmeija

Punainen, punainen – lippu liehuu päällä Suomenkin

uotetaan, luotetaan, ehkä piankin päästään koittamaan.

Valkolahtareiden kanssa lyömme säilät yhtehen,

vapauttamaan talonpojan sekä työläisen.

Sirpin ja vasaran maaksi muuttavi Suomen kamaran.[xii]

Kansanarmeijan edeltäjänä voidaan pitää Karjalan Autonomisen tasavallan armeijaa, Karjalan jääkäriprikaatia, joka oli hajotettu 1937. Prikaatin luoja oli Ahvenanmaalta kotoisin ollut laivanvarustajan poika E. G. E. Mattson, Frunzen akatemian käynyt puna-armeijan komentaja (kenraali). Prikaatilla oli ollut omat vihreät univormut, oma lippu ja suomenkieliset marssilaulut. Suurin osa tämän prikaatin miehistä todennäköisesti otettiin kansanarmeijaan.[xiii]

Suomen kansanarmeijan järjestäminen oli hallituksen puolustusministeriksi nimitetyn Aksel Anttilan vastuulla. Miehiä koottiin sekä Petroskoihin, Gogolinkadun kasarmeille, että Leningradin lähelle, Puškinon kasarmille. Tarkoitus oli muodostaa aluksi kaksi divisioonaa eli yhteensä n. 20 000 miehen joukko.[xiv]

Petroskoissa jo kootut joukot saapuivat Leningradiin 29.-30. marraskuuta. Niihin kuului viisi jalkaväkirykmenttiä, tykistö- ja panssarirykmentti sekä erillisiä (pioneeri-, viesti-, lääkintä-) pataljoonia.

Varhemmin muodostetun 106. vuoristojalkaväkidivisioonan perustalle luodun ja Leningradin Fontanka-joen rantakadun kasarmeihin majoitetun ”kansanarmeijan” 1. armeijakunnan esikunnassa jatkettiin intensiivistä työtä yksikköjen täydentämiseksi entisestään. Samaan aikaan niiden alayksiköissä alkoi säännöllinen taistelukoulutus. Suomalaisesta päällystöstä oli kuitenkin pulaa. Vaikka armeijakunnan vahvuus oli jo lähes 18 000 miestä, joista 93% oli suomalaisia ja karjalaisia, heitä oli vain 72% armeijakunnan päällystössä.[xv]

Kansanarmeijan taistelusuunnitelma

Kansanarmeijan joukkojen suunniteltiin asettuvan taisteluasemiin koko Neuvostoliiton ja Suomen pituudelta, mutta aluksi vain 7., 8., 9. ja 14. armeijan pääetenemissuunnilla. Tällöin päävoimat – 1. ja 2. divisioona, joihin kumpaankin kuului kaksi jalkaväkirykmenttiä ja muita erillisiä osastoja – etenivät Karjalan kannaksella Viipurin suuntaan. Karjalassa taas oli määrä toimia 3. divisioonan, joka oli muodostettu 5. ja 6. jalkaväkirykmentin pohjalle.

Nämä molemmat joukko-osastot heitettiin joulukuun jälkipuoliskolla Puškinista Salmen ja Karhumäen alueille. 7. erillinen jalkaväkirykmentti lähetettiin joulukuun lopulla (Vienan) Kemiin, jossa se täydentämisen jälkeen asettui 9. armeijan operatiivisen johdon alaisuuteen.

 ”Kansanarmeijaan” oli tarkoitus muodostaa myös rajavartiojoukot. Niiden oli määrä ennen muuta huolehtia kaukopohjolassa Suomen ja Norjan sekä Suomen ja Ruotsin välisten rajojen vartioimisesta. - - Neuvostojohto näki hankkeen poliittisesti erittäin tärkeäksi ennakkotapaukseksi ”kansanarmeijan” etenemiselle Suomen ja Pohjois-Euroopan valtakunnanrajoille.[xvi]

Pian – joulukuun 10. päivänä – 14. armeijan komentaja V. A. Frolov sai Stalinin ja muiden ylimmän sotaneuvoston jäsenten allekirjoittaman täsmentävän määräyksen, jossa vaadittiin ”jättämään saapuvasta suomalaisesta erityisrykmentistä yksi pataljoona Petsamon alueelle käytettäväksi Norjan vastaisen rajan vartioimiseen” ja kaksi muuta pataljoonaa ”lähettämään Kemin haltuunottamisen jälkeen Tornioon vartioimaan Ruotsin vastaista rajaa.” Joulukuun 3. ja 10. päivän käskyistä näkyy, että niitä ei lähetetty Terijoelle, vaan ne annettiin Moskovasta ohi ”kansanhallituksen” ja sen alaisten joukkojen. Näin kursailemattomasti voitiin menetellä vain nukkehallitusta kohtaan.[xvii]

Kansanarmeijaa alettiin purkaa helmikuussa 1940, kun rauhanneuvottelut Rytin hallituksen kanssa oli aloitettu.

Jälkiarvioita

Terijoen hallituksen päämies O. V. Kuusinen muisteli hallitustaan jatkosodan aikana v. 1943 kirjoittamassaan kuuluisassa kirjoituksessa ”Suomi ilman naamiota”. Jo tässä hän esitti tulkinnan, joka sitten on toistunut muiden hänen hallitustensa ministereiden arvioissa: Terijoen hallitus oli sodanvastainen rauhanhallitus. Vuoteen 1943 mennessä Kuusiselle oli ennestään kirkastunut, ”miten suunnattomilta onnettomuuksilta Suomen kansa olisi välttynyt, jos se olisi silloin kannattanut meidän kansanhallituksemme ohjelmaa.”[xviii]

Todelliset tapahtumat Neuvostoliiton vaatimuksiin suostuneilla valtioilla osoittautuivat kuitenkin aivan toisenlaisiksi:  Neuvostoliiton politiikka Baltiassa oli taitavaa: Baltian valtioilta riistettiin niiden itsemääräämisoikeus pala palalta, ensin tulivat tukikohta- ja avunantosopimukset, sitten kansandemokratioiksi muuttaminen ja lopuksi Neuvostoliittoon liittäminen. Neuvostojohtajat saivat joka askeleella monet uskomaan, että he eivät tulisi pitemmälle.

Miehitysviranomaiset laativat jo syksyllä 1940 luettelot kaikista kansalaisryhmistä, joita terrori erityisesti tulisi koskemaan: kaikkien ei-kommunististen puolueiden jäsenet (äärioikeistosta sosiaalidemokraatteihin ja vapaamielisiin sosialisteihin), poliisit ja sotilashenkilöt, korkeammat virkamiehet ja diplomaatit, tuomarit ja syyttäjät, kauppiaat ja suurten talojen omistajat, kommunistisista järjestöistä erotetut henkilöt, ulkomaisten tytäryhtiöiden palveluksessa olevat ja muut henkilöt, joilla oli ulkomaisia yhteyksiä (jopa esperantistit ja filatelistit), Punaisen Ristin palveluksessa olevat, papit ja henkilöt, joiden sukulaisia oli paennut ulkomaille.

Uusia joukkokyydityksiä pantiin toimeen maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä 1940-luvun lopussa. Kyyditettyjä oli yhteensä puoli miljoonaa, talonpoikia ja muita kansalaisia; lukumäärä muodosti yli kymmenen prosenttia koko Baltian asukkaista.

Vangittujen ja kyyditettyjen mukana olivat Baltian valtioiden päämiehet, heidän joukossaan Viron tasavallan presidentti Konstantin Päts. Kuvaavaa on, että Päts kyyditettiin Venäjälle jo heinäkuun 30. päivänä 1940, siis ennen Viron liittämistä Neuvostoliittoon, jolloin Viro siis muodollisesti oli vielä itsenäinen valtio.[xix]

”Yhdessä kirjeistään Päts lähettää terveisensä vapaustaistelijoille Viroon, Latviaan ja Liettuaan. Hän kääntyy myös maailman mielipiteen puoleen ja pyytää apua Baltian kansoille:

Käännyn Yhdistyneiden Kansakuntien ja koko sivistyneen maailman puoleen avunpyynnöllä Viron, Latvian ja Liettuan kansoille, joita kohtaan venäläiset miehittäjät käyttävät sellaista väkivaltaa, että ne voivat tuhoutua. Vuonna 1940 tapahtunut Baltian valtioiden annektointi oli brutaali rikos kansainvälistä oikeutta vastaan ja näiden kansojen vapaan tahdon väärennös. Pelastaa nämä kansat täydelliseltä tuholta ja antakaa niiden itse ratkaista kohtalonsa. Muodostakaa Baltian valtioihin YK-elin, jonka valvonnassa näiden valtioiden kansalaiset voivat kansanäänestyksellä ilmaista todellisen tahtonsa. Olkoot Viro, Latvia ja Liettua vapaita ja itsenäisiä valtioita.

(allekirjoitus) K. Päts (sormenjälki)”[xx]

Yhteenveto

Venäjän tavoitteena oli ollut koko Suomen miehittäminen Baltian maiden tavoin sen Saksan kanssa sopiman Molotov-Ribbentrop –sopimuksen mukaisesti.  Talvisodassa tavoite ei toteutunut. Tähän tavoitteeseen pyrkimistä se kuitenkin jatkoi myös Moskovan rauhansopimuksen solmimisen jälkeen.

Sotaa julistamatta aloittamansa Jatkosodankaan seurauksena se ei pystynyt miehittämään Suomea, joka säilytti itsenäisyytensä toisin kuin Neuvostoliiton vaatimuksiin suostuneet Baltian maat.

Suomalaiset joutuivat maksamaan Neuvostoliiton kommunistihallinnon aloittamista sodista raskaan hinnan. Tuon hinnan vuoksi tämä ”sillaan, säteriin ja lumppuihin verhoutunut, paperilakanoissa nukkuva ja puukengissä kävelevä, pahimpana kevättalven 1942 kuukausina lantun ja kalan varassa elänyt, puutteeseen, korvikkeisiin, tee-se-itse-menetelmiin (saippuoita, kynttilöitä, siirappia, perunajauhoja…), palstaviljelyksiin, mustaan pörssiin, työvelvollisuuteen, mottitalkoisiin, romunkeräyksiin, pimennykseen ja ilmahälytyksiin, häkäpönttöihin, desantteihin ja TK-miehiin, Jahvetin jorinoihin ja Eldanka-järven jäähän, Armas Äikiään ja Moskovan Tiltuun tutustunut ja kaiken kestänyt Suomen kansa kysyi, mitä tästä oli ollut hyötyä.[xxi]

Jälkipolvien edustajana voi vain kiittää noiden vuosien sukupolvia ja myöntää, että siitä kaikesta ei varmastikaan ollut mitään hyötyä teille, jotka uhrasitte elämänne parhaat vuodet isänmaanne ja sen tulevaisuuden hyväksi. Uhraustenne hyöty näkyi meillä ja meidän jälkeemme tulevilla sukupolvilla, siis teidän lapsillanne, oikeutena elää itsenäisenä kansana itsenäisessä valtiossa, ja oikeutena tehdä siitä sellainen koti, kuin te ja me olisimme halunneet kaikkien valtioiden maailmassa kaikille ihmisille olevan.

Talvisota

Etusivulle


[i] Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1939-40, s. 9

[ii] Arvo Tuominen: Kremlin kellot, Helsinki 1957, s.147

[iii] Nikolai Baryšnikov: Terijoen hallitus, Helsinki-Pietari 2001, s. 13-14

[iv] Suomen kansanhallituksen julistus 1.12.1939

[v] Lebedeva-Rentola-Saarela: ”Kallis toveri Stalin! – Komintern ja Suomi, Helsinki 2002, s. 74

[vi] Nikolai Baryšnikov: Terijoen hallitus, Helsinki-Pietari 2001, s. 14

[vii] Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1939-40, s. 19-21

[viii] Suomen kansanhallituksen julistus 1.12.1939

[ix] Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1939-40, s. 167-168

[x] Nikolai Baryšnikov: Terijoen hallitus, Helsinki-Pietari 2001, s. 60-61

[xi] Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1939-40, s. 185

[xii] Leningradin Kansainvälisen Sotakoulun leirilaulusta

[xiii] Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1939-40, s. 26

[xiv] Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1939-40, s. 26

[xv] Nikolai Baryšnikov: Terijoen hallitus, Helsinki-Pietari 2001, s. 72-73

[xvi] Nikolai Baryšnikov: Terijoen hallitus, Helsinki-Pietari 2001, s. 73-74

[xvii] Nikolai Baryšnikov: Terijoen hallitus, Helsinki-Pietari 2001, s. 74-75

[xviii] Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1939-40, s. 36

[xix] Andres Küng: Unelma vapaudesta, Saarijärvi 1979; s.7-9

[xx] Andres Küng: Unelma vapaudesta, Saarijärvi 1979; s.9

[xxi] Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917-69, Helsinki 1970, s. 274-275

Talvisota

Etusivulle

free counter