Suomen ja Venäjän väliset neuvottelut ennen Talvisotaa

Täydennetty 5.9.2007, Viite VII 15.11.2007, VIII - IX 17.7.2008 Juhani Putkinen

Mikä olikaan niiden neuvotteluiden tarkoitus? Eversti Erkki Nordberg: Andrei Zdanov ja Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs olivat myös ottaneet 1930-luvun puolivälissä poliittista kantaa Suomen kohtaloon. Mikäli Keski-Euroopassa syttyisi sota, Neuvostoliitto miehittäisi mahdollisesti ainakin osia Suomesta. Neuvostoliitto vaatikin vuonna 1938 selviä aluejärjestelyjä Karjalan kannaksella. Ne olivat sen mielestä vähimmäistae sille, että Suomi olisi puolustanut todella vakavissaan puolueettomuuttaan. Suursaaren ja neljän pienemmän lisäsaaren vuokrausvaatimuksen perusteleminen Leningradin suojaamisen tarpeella oli harhautusoperaatio. Venäläiset olivat vielä vuonna 1911 vaatineet vain Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjiä. (Kronlund 1989,423,545; Pohlebkin 1969,302; Sihvo 1994,277,279,280.) Vuonna 1938 ja syksyn 1939 neuvotteluissa kyse oli täysin toisesta asiasta.

 

Leningradin suojaamisen tarvetta pitää lähteä tarkastelemaan siltä kannalta, että Stalinilla oli toimissaan aina minimi-, maksimi- ja optimitavoite. Minimitavoitteena saattoi olla talvisodan alla tukikohtien, nimenomaan Hangon saaminen Puna-armeijalle. Ainakin niissä neuvotteluissa, joita Neuvostoliitto kävi länsivaltojen kanssa, oli keskusteltu juuri laivastotukikohdista. Maksimisuunnitelmassa esitettiin Neuvostoliiton sotilaallista läsnäoloa koko Kaakkois-Suomessa, Lapissa ja Hangossa. Se olisi toteutettu joko avunantosopimukseen liittyvällä tukikohtasopimuksella tai alueluovutuksin. Optimitavoitteeksi voidaan päätellä vuoden 1914 rajojen tasa, joka olisi saavutettu nopealla hyökkäyksellä Helsinkiin. (Manninen 1999c, 3.)

Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että Suomelle oli Neuvostoliitossa varattu sama osa kuin Baltian tasavalloille. Neuvostoliitto vaati lokakuun puolivälissä 1939 Suomelta Kalastajasaarennon länsiosaa, Suursaarta, Seiskaria, Lavansaarta, Tytärsaarta ja Koivistoa, Hankoa meritukikohdakseen sekä oikeutta käyttää Lappohjaa ankkuripaikkana. Neuvostovaatimukset ulottuivat Karjalan kannaksella alueeseen, jonka pohjoisraja kulki Lipolan kylästä länteen Kaukjärven pohjoispuolitse Koiviston kauppalan eteläiseen reunaan. Vaatimuksiin suostuminen olisi avannut sekä pääpuolustusaseman oikean sivustan että selustan merikoukkauksille ja maihinnousuhyökkäyksille.

Molempien osapuolten olisi pitänyt hävittää rajaa pitkin rakennetut linnoitetut vyöhykkeet Karjalan kannaksella ja jättää rajalle vain rajavartiojoukkoja. Se olisi "neutraloinut" Suomen-rajan, joka olisi sitten ollut helppo ylittää siten kuin Baltiassa tapahtui.”[i]

Näiden neuvottelujen yhteydessä suomalaiset olivat valmiita antamaan hieman periksi venäläisten vaatimuksille, mutta oli täysin mahdotonta luvata Hankoa Venäjän sotilastukikohdaksi. Myös Venäjän vaatimus hävittää Karjalan Kannakselle rakennetut puolustuslaitteet oli sellainen, jota ei voinut mitenkään hyväksyä. Marsalkka Mannerheim esitti pieniä myönnytyksiä ajan voittamiseksi, ja kertoi mielipiteenään hallitukselle: ”Lopuksi sanoin olevani varma siitä, että Neuvostoliitto, jos se vain halusi, ei kaihtaisi ajamasta tahtoaan asevoimin. Se oli perinyt tsaarin-Venäjän panslavistiset aatteet, vaikka ne olikin nyt verhottu Kominternin ideologiaan. Ulkopoliittinen tilanne oli erinomaisen edullinen venäläisten ekspansiolle.”[ii]

Jartsev

Oli käsittämätöntä Venäjän taholta, että sen Helsingin-lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev otti yhteyttä suoraan Suomen ulkoministeri Holstiin. Diplomaattisessa kanssakäymisessä on selvät pelisäännöt. Suurlähettiläs on kontaktissa vastapuolen ulkoministeriin. Lähetystösihteeri vain alemman tason virkamiehiin vastapuolella. No, oli miten oli myös Jartsevin vaatimukset olivat pöyristyttäviä.

14.4.1938 Jartsev otti yhteyttä Holstiin. "Kreml halusi Suomen sitoutuvan kirjallisesti ottamaan vastaan Neuvostoliiton aseellisen avun, ja tähän suomalaiset eivät millään ehdolla olleet valmiit."[vii]

Venäjän vaatimukset ja mihin Suomi olisi ollut valmis myöntymään

Kenraali Erik Heinrichs kertoo:

"Entä mitkä olivat Venäjän vaatimukset?

- Sotilaallinen tukikohta Suomen etelärannikolla. Ensin oli puhetta vain Hangosta, mutta ennen neuvottelujen loppumista Venäjän taholta huomautettiin, että kysymykseen saattoi tulla jokin muukin satama Helsingin länsipuolella. Vaatimus tukikohdasta torjuttiin kategorisesti.

- Rajan siirto Kannaksella Rajajoelta suunnilleen linjalle Lipola-Koivisto, jolloin Karjalan kannaksen Suomenlahdelle antava avoin rannikko olisi kokonaisuudessaan joutunut Neuvostoliitolle. Hallitus katsoi puolestaan voivansa mennä vähäisempään rajankorjaukseen.

   - Suomenlahden ulkosaaret. Tähän myönnytykseen hallitus oli osittain taipuvainen.

   - Osa Petsamon alueesta. Asiasta katsottiin voitavan keskustella.

   - Uudelle rajalinjalle oli Suomen puolelle luotava de­militarisoitu vyöhyke. Torjuttiin kategorisesti Suomen taholta."[iii]

Venäjä oli päättänyt valloittaa

"Neuvostoliiton asiakirjat vahvistavat sen tosiasian, että Stalin oli päättänyt joka tapauksessa – suostuisivat suomalaiset tai eivät hänen vaatimuksiinsa – Suomen valloittamisesta."[viii]

"Stalin oli päättänyt aloittaa sodan Suomea vastaan, sotilaallisista tilannearvioista ja Moskovan neuvottelutuloksesta riippumatta. Stalin oli itse luonut mielikuvan neuvottelujen »keskeytyksestä», jonka Paasikivi ja Tanner vahvistavat yhtä pitävästi välittömästi Moskovan neuvottelujen jälkeen tekemissään muistioissaan. Kumpikaan heistä ei uskonut sodan alkavan, ja he jakoivat saman käsityksen sitä, »ettei Neuvostoliitto ryhtyisi mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin siitä huolimatta, ettei se neuvotteluilla ollut päässyt pyrkimäänsä tulokseen»."[ix]

Venäjä ei esittänyt uhkavaatimusta

Venäjä ei esittänyt Suomelle uhkavaatimusta missään vaiheessa, niinpä useat suomalaiset arvelivat Venäjän vain bluffaavan.

Lainaus: "Neuvottelujen aikana ei Venäjän taholta esitetty mitään ultimaatumia. Kun Molotov lokakuun 31. päivänä julkaisi vaatimuksensa, se kuitenkin merkitsi mitä vakavinta painostusta. Jännitys maassa kasvoi, mutta siihen asia toistaiseksi jäi. Helsingissä puhuttiin jo miehestä mieheen »venäläisten hämäysyrityksestä».

Kohta jännitys jälleen kasvoi, ja nyt oli kysymyksessä todellinen hämäys. Vapaaherra Yrjö-Koskinen sai Moskovassa marraskuun 26. päivänä Molotovilta nootin, jonka mukaan venäläiset joukot olivat Karjalan kannaksella Mainilan kylän luona lähellä rajaa joutuneet suomalaisen tykistötulen alaisiksi. Syytös oli keksitty, nootti oli provokaatiota."[iv]

Venäjä rikkoi sopimuksia

Käytännössä Venäjä siis rikollisesti hyökkäsi Suomen kimppuun kesken neuvottelujen.

Venäjä tosin irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen ja valitettavasti useat tahot kirjoittavatkin Venäjän irtisanoneen sen ennen hyökkäystä - pitäisi kuitenkin huomata erittäin tärkeä seikka, että Venäjän ja Suomen välinen hyökkäämättömyyssopimus ei ollut noin vain irtisanottavissa ja sitten muka voisi heti hyökätä rikkomatta sopimusta. Hyökkäämättömyyssopimuksen jatkosopimus löytyy täältä.

Lainaus: "Marraskuun 27:ntenä Molotov sanoi irti hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka ei katsottu soveltuvan siihen vihamieliseen mielialaan, mitä suomalaiset olivat osoittaneet. Oikeudellisesti sopimus ei ollut purettavissa, mutta siitä huolimatta ulkoasiainkomissaari sanoi sen irti siitä hetkestä lähtien. Mainilan episodi oli ollut tarpeen, sen varjolla kävi sopimuksen rikkominen päinsä. Marraskuun 29. päivän iltana Neuvostoliitto katkaisi diplomaattiset suhteet maahamme. Marraskuun 30. päivänä Neuvostoliiton sotavoimat kävivät Suomen kimppuun sekä maitse että ilmasta."[v]

Venäjä rikkoi törkeästi Venäjän ja Suomen välillä voimassa olleita hyökkäämättömyyssopimusta, Tarton rauhansopimusta, sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä ja allekirjoittamaansa YK:n edeltäjän Kansainliiton peruskirjaa.

Lainaus: "Kun Neuvostoliitto hyökkäsi maahamme, meillä oli rauhansopimus, hyökkäämättömyyssopimus ja molempia puolia velvoittava Kelloggin sopimus. Neuvostohallitus oli ilmoittanut, että se »sanoi irti» hyökkäämättömyyssopimuksen, ja meidän sanomalehdistömme toisti ajattelemattomasti tämän propagandatermin kerran toisensa jälkeen. Sopimus kuitenkin edellytti, ettei sitä käynyt sanominen irti ennen vuotta 1945! »Irti sanominen» merkitsi itse asiassa etukäteen annettua ilmoitusta, että oli tarkoitus rikkoa sopimus."[vi]

Vapaussodasta Talvisotaan

Etusivulle


[i] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 139

[ii] G. Mannerheim, Muistelmat toinen osa; 1952; sivu 123

[iii] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, 1960, sivu 94

[iv] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, 1960, sivu 94

[v] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, 1960, sivut 94-95

[vi] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, 1960, sivu 114

[vii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 15

[viii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 89

[ix] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 97

Vapaussodasta Talvisotaan

Etusivulle

free counter