Täydennetty viitteet XIX-XXVIII 27.8.2008 Juhani Putkinen
Tuula
Hölttä
”Neuvostoliitto
oli heikko v. 1918, mutta kolme sotaa on sentään kolme sotaa. Emme voi
sallia, että Suomi aina 7-8 vuoden kuluttua hyökkää kimppuumme.”
(Molotov Suomen ja Neuvostoliiton edustajien neuvottelukokouksessa 27.3.1944)
Suomella
on takana kolme sotaa. Ensimmäinen
Vapaussota
syttyi 27.1.1918: ”Venäjän
sota-asiain kansankomissaari Podvoiski oli antanut määräyksen riisua aseista
Viipurin suojeluskuntalaiset ja luovuttaa heidän aseensa punakaartille. Käskyä
koskevat neuvottelut epäonnistuivat, ja tämän johdosta venäläisen 42. AK:n
komitea päätti 24.1. antaa käskyn, jonka mukaan ”on ryhdyttävä taisteluun
Suomen porvarikaartia vastaan ja sitä varten perustettava 42. AK:n
vallankumousneuvosto…Vallankumouksen kaikki käskyt on pantava toimeen heti ja
viivyttelemättä tästä lähtien, ilman keskusteluja. Porvarikaartille
annetaan uhkavaatimus, että sen on luovutettava aseensa 36 tunnin kuluessa.
Ellei uhkavaatimusta noudateta, AK:n joukkojen julistetaan olevan sotatilassa
valkokaartin kanssa.”
Mannerheim sai tiedon asiasta 25.1. ja käydyissä neuvotteluissa hän ehdotti,
että suojeluskunnat mobilisoidaan yöllä 27.-28.1. Kuvernööreille lähetettiin
25.1. kirje, jonka mukaan ”Suojeluskunnat, jotka yleensä tunnetaan
valkokaartin nimellä, ovat muodostuneet hallituksen kehoituksesta ja
noudattavat hallituksen määräyksiä.” Asiasta tiedotettiin myös venäläiselle
42. AK:lle, ja tämän jälkeen venäläisten hyökkäykset valkokaartia vastaan
tulkittaisiin hyökkäyksiksi Suomen valtion sotavoimien kimppuun, ja
punakaartin hyökkäykset aseelliseksi kapinaksi.” Tämän jälkeen Mannerheim
ryhtyi toimenpiteisiin riisuakseen aseista Etelä-Pohjanmaan venäläiset
varuskunnat.[i]
Toinen sota, Talvisota, alkoi Venäjän hyökättyä Suomeen 30.11.1939 sotaa julistamatta, ja 25.6.1941 Suomen valtiojohto oli pakotettu toteamaan Suomen joutuneen kolmanteen eli Jatkosotaan Venäjän hyökättyä Suomen alueelle jälleen sotaa julistamatta.
Marraskuun
1. päivänä v. 1943 Neuvostoliiton pääsihteeri Josif Stalin, Ison-Britannian
pääministeri Winston Churchill ja Yhdysvaltojen presidentti Franklin D.
Roosevelt allekirjoittivat Neuvostoliiton aloitteesta liikkeelle lähteneen
Moskovan julistuksen, jossa sovittiin periaatteista sotarikollisten
rankaisemiseksi.
Churchill
ja Roosevelt eivät kannattaneet oikeudenkäynnin järjestämistä
sotarikollisuudesta. Churchill ehdotti 10.11.43 laadittavaksi 50-100
natsijohtajan listaa, jossa nimetyt julistettaisiin ”henkipatoiksi”, jotka
kenen tahansa oli lupa surmata. Asiasta keskusteltiin kolmen suurvaltajohtajan
kesken 28.11.-1.12.43 järjestetyssä Teheranin konferenssissa, jossa Stalin
ehdotti 29.11., että sodan lopussa noin 50 000 Saksan asevoimien edustajaa
otetaan kiinni ja likvidoidaan. Churchill
ei uskonut Englannin parlamentin hyväksyvän ehdotusta, jolloin asiaan myönteisemmin
suhtautunut Roosevelt oli ehdottanut teloitettavien määrän laskemista 49 000:een.
Roosevelt ja Churchill pysyivät ilman oikeudenkäyntiä tapahtuvien teloitusten kannalla ja antoivat Quebecin konferenssin jälkeen 24.8.1944 yhteisen julkilausuman, jossa todettiin kysymyksen natsijohtajista olevan poliittinen eikä oikeudellinen. Lokakuussa 1944 ilmeni kuitenkin, että Stalin oli muuttanut mieltään ja päätynyt kannattamaan pääsotarikollisia vastaan pidettävää oikeudenkäyntiä, mitä voitaisiin käyttää hyväksi propagandassa. Kun Roosevelt kuoli äkillisesti 12.4.1945, hänen seuraajansa Harry S. Truman hyväksyi oikeudenkäynnin järjestämisen. Pääsotarikoksiksi oikeudenkäyntiin määriteltiin rikokset rauhaa ja ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset [major war crimes] ja tuomitut katsottiin pääsotarikollisiksi [major war criminals].[ii]
Keväällä
1945 myös Suomessa tiedettiin, että oikeudenkäyntiä ei voida välttää.
Kansanedustaja Hertta Kuusinen teki kesällä 1945 yhdessä 55 muun
vasemmistoedustajan kanssa eduskunnassa välikysymyksen sotasyyllisten
rankaisemisesta. Omassa puheenvuorossaan hän sanoi, että kansandemokraatit pitävät
pääsyyllisinä Rytiä, Rangellia, Linkomiestä, Tanneria ja Kivimäkeä.
Voimassa
olevan Suomen lainsäädännön mukaan suomalaisia ei voitu tuomita
sotarikoksista, joita Välirauhansopimuksen 13. artiklassa vaadittiin
rangaistaviksi, ja joihin he eivät olleet syyllistyneet.
Valvontakomission vaatimuksesta jouduttiin laatimaan takautuva
erikoislaki, jonka mukaan ”henkilö, joka on hallituksessa vaikuttanut
Suomen liittymiseen sotaan Saksan rinnalla v. 1941 tai estänyt sodan aikana
rauhan aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä
valtakunnan vahingoksi kuritushuoneesen määräajaksi tai elinkaudeksi taikka
vankilaan.” Lakiesitys sotasyyllisyydestä hyväksyttiin eduskunnassa
21.8.1945 ja syytteitä sai nostaa vain vuoden 1945 loppuun mennessä.
Lopullisesti laki hyväksyttiin 10.9.1945.
Syyskuun
10. valvontakomissio antoi julkisuuteen tiedonannon, jossa ei kuitenkaan puhuttu
virka-aseman väärinkäyttäjien tai sotasyyllisten, vaan 8.8. suurvaltojen
solmimaan Nürnbergin sopimukseen määrittelemien pääsotarikollisten
rankaisemisesta. Komissio huomautti, että syyskuun 6. päivä Suomen lehdistössä
oli julkaistu korkeimman oikeuden ja perustuslakivaliokunnan lausunto, jonka
mukaan välirauhansopimuksen 13. artikla koski ainoastaan sotarikoksista
syytettyjä, eikä hallituksen antama uusi laki voisi näin ollen nojautua
sopimukseen.
Valvontakomissio
piti julkaistuja lausumia sekä muodollisesti että asiallisesti väärinä.
Tiedonannon mukaan 13. artikla antoi Suomelle oikeuden ja kaikki mahdollisuudet
pidättää ja saattaa oikeuden eteen myös kaikki ne henkilöt, joita syytetään
sotarikoksista, riippumatta siitä ovatko pieniä, toisarvoisia tai pääsotarikollisia.
Samassa tiedonannossa se huomautti, ettei välirauhansopimuksen 13. artiklan
tulkinta kuulu korkeimmalle oikeudelle eikä perustuslakivaliokunnalle.[iii]
Helmikuun
21. 1946 klo 15.00 Risto Ryti tuomittiin Suomen perustuslain ja länsimaisen
yhteiskuntajärjestyksen vastaisin takautuvin laein kymmeneksi vuodeksi
kuritushuoneeseen, Rangell viideksi vuodeksi vankeuteen, Tanner viideksi
vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen, Linkomies viideksi vuodeksi kuudeksi
kuukaudeksi vankeuteen, Ramsay kahdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi
vankeuteen, Kukkonen ja Reinikka kahdeksi vuodeksi vankeuteen.
Ruotsin
silloinen ulkoministeri Christian Günther antoi tuomioiden julistamisen
jälkeen lausunnon, jossa hän sanoi:
”Suomen
kansa on saanut aina kantaa raskasta taakkaa. Muuan kaikkein raskaimmista on nyt
laskettu sen harteille. Maailmalla tiedetään perin vähän siitä, mitä
tapahtuu pienessä kaukaisessa Suomessa. Nyt julistettuja tuomioita verrataan
niihin tuomioihin, joita muualla on annettu maanpettureille ja raaoille
sotarikollisille. Mutta me Ruotsissa tiedämme asian paremmin. Me ymmärrämme tämän
oikeudenkäynnin tarkoituksen ja sisällön.
Tämän
vuoksi me säilytämme vähentymättömän kunnioituksemme niitä miehiä
kohtaan, jotka mieskohtaisesta velvollisuudentunnosta ovat palvelleet isänmaataan
pitkien ja kovien vuosien aikana ja jotka nyt uhrataan isänmaan alttarille.”[iv]
Sotasyyllisyydestä
lisää täällä.
”Neuvostoliiton
ja Suomen sodan erillinen luonne määräytyi seuraavista seikoista:
1. Me emme halunneet – kuten olen
osoittanut – kostoa tai revanssia.
2. Me emme aloittaneet sotaa, vaan
halusimme pysyä puolueettomana, kuten niinikään on ilmennyt.
3. Sotatoimemme olivat Saksan sotatoimista
erillisiä ja pyrkivät vain omien tavoitteittemme saavuttamiseen; ne
toteutettiin omassa johdossa ja kaikki sekaantuminen niihin torjuttiin.
4. Sotatoimemme lopetettiin kaikkialla siihen,
missä katsottiin joukkojen parhaiten voivan palvella asiaamme, ts. puolustaa
aluettamme, ja kieltäydyttiin osallistumasta sotatoimiin, jotka olisivat ensi
sijassa palvelleet Saksan sodan päämääriä, vieläpä kieltäydyttiin
sellaisestakin sodan lopullisen tuloksen kannalta ensiarvoisen tärkeästä
sotatoimesta kuin osallistumisesta Pietarin valloitusyritykseen.
5. Vaikka olosuhteiden pakosta jouduimmekin
Saksan kanssataistelijoiksi/cobelligerent/ sen Neuvostoliittoa vastaan käymässä
sodassa, emme menneet sen kanssa poliittisiin sopimuksiin.
Kuten tästä jo selviää, sodan erillinen
luonne ei suinkaan ollut mikään propagandan vuoksi esille otettu iskulause tai
propagandan luoma kuvitelma. Sotamme oli todella erillinen ja se vastasi
kansamme käsityksiä.”[v]
”Pääsotarikollisten
oikeudenkäynnissä kansainvälisen sotilastuomioistuimen edessä Nürnbergissä
1945-1946 neuvostoliittolaiset syyttäjät väittivät todistaneensa ilman epäilyksen
häivääkään, että Suomi oli aktiivisesti osallistunut Saksan kanssa
Neuvostoliittoa vastaan tehtävän hyökkäyksen suunnitteluun miltei sen syntymästä
lähtien.”[vi]
”Neuvostoliiton
Nürnbergiin asettama tuomari – jonka osallistuminen 1930-luvun pahamaineisiin
näytösoikeudenkäynteihin tunnettiin hyvin lännessä – kysyi hiukan hämmentyneenä
yhdessä viimeisistä Nürnbergin oikeudenkäyntejä edeltäneistä kokouksista
vuonna 1945: ”Mitä englannin sana ”ristikuulustelu” tarkoittaa?”[vii]
Neuvostoliiton
tuomarina Nürnbergin oikeudenkäynneissä toimi kenraalimajuri Iona Nikitšenko.
Hän oli johtanut Stalinin näytösoikeudenkäyntejä Neuvostoliiton
puhdistusten aikana vuodesta 1936 vuoteen 1938, jolloin likvidointien kohteeksi
monien muiden ohella olivat joutuneet mm. Lev Kamenev ja Grigori Zinovjev.
Nikitšenko
oli yksi Nürnbergin sopimuksen pääluonnostelijoista ja toimi puheenjohtajana
Berliinin istunnossa. Nikitšenkon asenteet näkyivät alusta alkaen. Ennen
tuomioistuimen kokoonkutsumista Nikitšenko selvitti Neuvostoliiton näkökulmaa
oikeudenkäynneissä: ”Me käsittelemme täällä pääsotarikollisia, jotka
on jo tuomittu ja joiden tuomio on ilmoitettu jo sekä Moskovassa että Jaltalla
annetuissa julistuksissa. Koko idea on varmistaa nopea ja ansionmukainen
rangaistus rikoksesta.”[viii]
”Eversti Kitschmann, yksi kolmesta
todistajasta, jota neuvostosyyttäjät käyttivät Suomen sekoittamisessa mukaan
suunnitteluvaiheeseen, kertoi kenraali Talvelan matkustaneen Berliiniin
syyskuussa 1940 - Hitlerin aloitteesta ja Mannerheimin käskystä - ensimmäisenä
ottamaan yhteyttä Saksan ylijohtoon Saksan ja Suomen Neuvostoliittoa vastaan
suunnitteleman hyökkäyksen valmistelemiseksi yhdessä»
Kitschmann väitti, että vierailun aikana päästiin
sopimukseen.
Kahden muun
todistajan, kenraali Buschenhagenin ja sotamarsalkka Pauluksen, mukaan
suomalaisten aloite oli tullut viimeistään samaan aikaan kun »ohje N:o 21»
julkaistiin 18. joulukuuta 1940. Molemmat väittivät, että Suomen
yleisesikunnan päällikkö kenraali Heinrichs oli ollut läsnä OKH:n
yleisesikunnassa Zossenissa tuossa tilaisuudessa, ja Buschenhagen oletti
vierailun liittyneen Suomen osallistumiseen »Barbarossaan» . Tästä
todistuksesta neuvostoliittolaiset syyttäjät tekivät varmat johtopäätökset.[vi]
Todistettavasti
suomalaiset kävivät syyskuussa 1940 neuvotteluja suomalaisten tarvitsemista
sotatarvikkeista ja saksalaisten kanssa Saksan vaatimasta joukkojensa läpikulkuoikeudesta
Pohjois-Norjaan, eikä neuvotteluissa suunniteltu tai hyväksytty Operaatio
Barbarossaa.
”Neuvottelujen
lopputuloksena Suomi sai luvan ostaa Saksasta sotatarvikkeita, ja 12.9.40
sotilasasiakirjana ja 22.9.40 diplomaattisena asiakirjana solmittujen sopimusten
mukaisesti Suomen hallitus salli ”Saksan valtakunnanhallituksen pyynnöstä
sotatarvikkeiden ja niitä seuraavan miehistön kauttakuljetuksen Itämeren
pohjoisista satamista Rovaniemen kautta Pohjoisen Jäämeren tietä pitkin
Kirkkoniemeen Pohjois-Norjassa.” Sopimus
noudatteli sanamuodoltaan Neuvostoliiton omille joukoilleen heinäkuussa
vaatimaa Moskovan rauhansopimuksen kuulumatonta kauttakulkuoikeussopimusta
Suomen rajalta Hankoniemelle.[ix]
”Suomalaisen
kenraali Talvelan läsnäolo Berliinissä joulukuun puolivälissä tekee
aiheelliseksi kysyä, oliko suomalaisilla jotakin osuutta ohje 21:n
valmistelussa. Käytettävissä olevien todistuskappaleiden perusteella näyttää
siltä, että käynti oli suurelta osalta, ellei kokonaan, sattumanvarainen,
ainakin Saksan kannalta katsoen. Talvelan tehtävänä oli aikaansaada henkilökohtainen
yhteys Mannerheimin ja Göringin välillä, jonka Veltjens oli aloittanut
kahdella käynnillään Helsingissä. Keskusteluissaan Göringin ja Halderin
kanssa hän kuvasi Suomen poliittista ja sotilaallista tilannetta, ja yritti
erityisesti hankkia Saksan kannatuksen poliittiselle liitolle Suomen ja Ruotsin
kesken. Halder halusi tietää sen ajan pituuden, minkä suomalaiset
tarvitsisivat liikekannallepanoon – ”huomiota herättämättä” – hyökkäystä
varten kaakkoon.”[x]
Heinrichs
vieraili Saksassa ja Zossenissa tammi-helmikuun vaihteessa 1941. Vierailuun sisältyi
lyhyt käynti armeijan yleisesikunnan päällikkö Franz Halderin luona.
Vierailun aikana Halder oli esittänyt hänelle saman kysymyksen kuin Talvelalle
joulukuussa.
”Suomalaisten osallistuminen suunnitteluun sen sijaan oli välillinen. Hitler käski 3.2., että Suomi ja muut mahdolliset liittolaiset voitaisiin ottaa lukuun ainoastaan sen jälkeen, kun ei olisi enää mahdollista salata Saksan aikomuksia.”[xi]
Saksan ja Suomen välisistä keskusteluista on perusteellinen artikkeli täällä.
Suomen
asema oli erittäin tukala vuonna 1940 ja aika valmistautua Venäjän uuden hyökkäyksen
varalta oli käymässä vähiin. Kun oli selvästi olemassa uhka Venäjän
uudesta hyökkäyksestä Suomen kimppuun, suomalaisten oli osallistuttava
keskusteluihin Saksan kanssa siltä varalta, että Venäjä jälleen hyökkää.
Noita keskusteluja käytiin täysin hypoteettiselta pohjalta, eikä
valmistauduttu imperialistiseen hyökkäyssotaan. Professori Krosby esittää
tutkimuksessaan, että Suomi aivan aiheellisesti epäili Venäjän aikovan
hoitaa Suomen kysymyksen samalla tavoin kuin Baltian ja Bessarabian kysymyksensä
(miehittämällä) ja siten oli luonnollista Suomen hakevan tukea ainoalta
mahdolliselta taholta - Saksasta.[xii]
Hitler
hyväksyi 3. helmikuuta 1941 Operaatio Barbarossan. ”Helmikuun lopulla eversti
Buschenhagen, Norjan armeijan esikuntapäällikkö, uudisti kosketuksensa Suomen
yleisesikuntaan Helsinkiin ja teki kiertokäynnin Pohjois-Suomeen. Buschenhagen,
joka korosti, että kaikki harkinnat olivat puhtaasti teoreettisia eikä
niistä voitu tehdä mitään johtopäätöksiä, sai kuulla, että suomalaiset
pitivät Petsamoa liian kaukaisena puolustettavaksi heidän käytettävissään
olevilla joukoilla, mutta näkisivät mielellään saksalaisten operoivan siellä
ja tukisivat heitä. He odottivat, kuten oli ollut laita talvisodassa, venäläisten
hyökkäävän tavoitteena Salla yhteysteiden katkaisemiseksi Ruotsiin ja
panisivat suuren arvon Saksan siellä antamalle avulle.”[xiii]
Toukokuun
25. päivänä OKW [Oberkommando der Wehrmacht] aloitti kolmipäiväiset
neuvottelut suomalaisen sotilasvaltuuskunnan kanssa, jota johti kenraali
Heinrichs, ja johon kuuluivat operatiivisen puolen, liikekannallepanon ja
huollon johtajat sekä Suomen laivaston päällikkö. Alkuhuomautuksissaan
[kenraali - jp] Jodl viittasi edessä olevaan hyökkäykseen
Neuvostoliiton kimppuun ehkäisyoperaationa. Saksalla, hän sanoi, oli ystävyyssopimus
Neuvostoliiton kanssa, ja se oli taloudellisesti edullinen; tätä vastaan soti
neuvostovoimien provokoimaton keskittäminen Saksan rajalle, mikä pakotti
Saksan ryhtymään asianomaisiin vastatoimenpiteisiin.”[xiv]
(Ziemke: s. 187)
Suomen Tasavallan presidentti ja ulkoasiainvaliokunta hyväksyivät sotilaalliset välipuheet 14.6., mikäli Saksa ja Neuvostoliitto eivät pääsisi rauhanomaiseen sovitteluun. Sotilaalliset välipuheet tarkoittivat sitä, että JOS Venäjä ENSIN hyökkää Suomen kimppuun, niin Suomi tulee puolustautumaan. Suomessa uskottiin vielä tuossa vaiheessa Saksan ja Venäjän neuvottelevan keskenään ja pyrkivän rauhanomaiseen ratkaisuun, joten vielä seuraavana päivänä suomalaiset vaativat takuut siitä, että mikäli rauhanomainen ratkaisu syntyisi, Suomi säilyttäisi itsenäisyytensä mikäli mahdollista vuoden 1939 rajoin ja saisi taloudellista tukea. Yleinen liikekannallepano määrättiin 17.6.1941.[xv]
Venäläiset
syyttäjät perustivat epävirallisen syytteensä Suomea vastaan Nürnbergissä
kolmen todistajan, eversti Kitchmannin, sotamarsalkka Pauluksen ja kenraali
Buschenhagenin antamiin todistuksiin. ”Niillä
ensi käden tiedoilla, joita esimerkiksi Pauluksella oli näistä tapauksista, hänen
oli määriteltävä Suomen ja Saksan sotilaallisten neuvottelujen
alkamisajankohdaksi 26. toukokuuta 1941. Buschenhagen, jonka henkilökohtainen
osuus näihin tapauksiin on selviö, ei voinut osoittaa mitään yhteistyötä
olleen ennen helmikuuta 1941. Ja Kitschmann, jolla ei ollut minkäänlaista
henkilökohtaista tietoa näistä tapahtumista, on todettava todistajaksi
kelpaamattomaksi.
-
-
Kun tutkitaan Buschenhagenin todistusta Nürnbergissä, on hyödyllistä ja valaisevaa nähdä, kuinka se annettiin. Buschenhagen, jalkaväenkenraali ja 52. armeijakunnan komentava kenraali, haavoittui ja joutui venäläisten vangiksi Romaniassa 12. syyskuuta 1944. Hän vietti seuraavat 11 vuotta neuvostovankiloissa ja palasi kotiinsa Obertsdorfiin lokakuussa 1955. Ensimmäisen vankeusvuotensa aikana pahamaineisissa Budirkan ja Lubjankan vankiloissa hän joutui »NKVD:n lukemattomiin kuulusteluihin», mutta onnistui salaamaan osansa Suomen liittymisestä sotaan 1941, kunnes hänen nimensä mainittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Helsingissä vuoden 1945 lopulla.
Buschenhagen
kuvailee näin sen mitä seurasi:
Kiertely
oli sen jälkeen minulle mahdotonta. Seurasi lukemattomia kuulusteluja, joissa
venäläiset käyttivät tunnettuja keinojaan. Kuulustelija laati kaikki
kuulustelupöytäkirjat venäjäksi, jolloin vastalauseistani huolimatta kaikki
venäläisille epämieluisat lausunnot vedettiin yli. Sitten ne käännettiin
saksaksi ilman suostumustani »selvitys» otsikolla, ja minun oli ne
allekirjoitettava.
Rudenkon
henkilökohtaisesti johtaman ja samoja asioita käsitelleen Lubjankan vankilassa
tammikuun loppupuolella 1946 järjestetyn lopullisen kuulustelun jälkeen
Buschenhagen siirrettiin Pauluksen luo ja molemmat vietiin Nürnbergiin. Heidän
vartijansa NKVD:stä vaihtoivat matkan ajaksi ylleen puna-armeijan univormut eivätkä
hetkeksikään siirtyneet heidän viereltään.”[xvi]
Suomi
EI liittoutunut Saksan kanssa, vaan
kävi erillissotaa
yhteistä vihollista Venäjää vastaan, Venäjän hyökättyä jälleen Suomen
kimppuun - aloitettua Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan.
Saksa,
Japani ja Italia muodostivat liittoutuneita
vastaan sotineet Akselivallat solmimalla 27.9.1940
Berliinissä kolmen vallan sopimuksen, jossa valtiot sitoutuivat
kunnioittamaan toistensa oikeutta uuden hallintojärjestyksen luomiseksi
Euroopassa ja Aasiassa ja sitoutuivat tukemaan toisiaan kaikin poliittisin,
taloudellisin ja sotilaallisin keinoin. Japani sitoutui tukemaan sotilaallisesti
Saksaa ja Italiaa Euroopan uuden hallintojärjestyksen luomisessa, mikäli
johonkin Euroopan sotaan joutuneista valtioista kohdistuisi sodan ulkopuolisen
valtion hyökkäys. Saksa ja Italia antoivat sopimuksessa samanlaisen tuen
Japanille Aasian Japani-Kiina konfliktissa.[xvii]
Akselivaltojen
keskinäiseen sopimukseen ja Saksan ja Italian sodan päämäärien tukemiseen
liittyi Unkari marraskuussa 1940, Romania 23.11.1940, Bulgaria 1.3.1941 ja
Jugoslavia 25.3.1941. Suomi ei koskaan liittynyt Akselivalta-sopimukseen,
kuten ei ottanut käyttöön juutalaislakejaan.
Suomi ei myöskään
osallistunut Barbarossa-hyökkäykseen, joka aloitti Saksan ja Neuvostoliiton välisen
sodan. ”Kesäkuun 22. päivänä 1941 aloittivat Saksa, Italia ja Romania hyökkäyksen
Neuvostoliittoa vastaan. Niitä seurasi seuraavana päivänä Unkari. Nämä
neljä valtiota olivat selviä hyökkääjiä. Siitä seikasta ei kannata
kiistellä vähintäkään. Suomi – ”Im Bund der fünfte” – olisi näin
ollen ollut viidestä ainoa, joka joutui hyökkäyksen kohteeksi.”[xviii]
Pariisin
rauhansopimuksessa pääsotarikoksiin aiheettomasti syyllistetty Suomi
oli pakotettu valitsemaan puolensa suurvaltojen aloittamassa sodassa, ja
taistelemaan oman erillissotansa, omien tavoitteidensa ja oman itsenäisyytensä
säilyttämiseksi, ja sen se teki niin suunnattomin ponnistuksin ja uhrauksin,
että voimme vain olla kaikille maata palvelleille ja puolustaneille
ikuisesti kiitollisia.
Presidentti Risto Ryti: ”Minulla on hyvä omatunto. Olen aina koettanut voimieni ja parhaan ymmärrykseni mukaan pyyteettömästi palvella maatani ja toivon jossain muodossa voivani tehdä sitä tulevaisuudessakin. Mutta isänmaan palveluksessa ei paikka ole ratkaiseva, vaan tahto. Se voi yhtä hyvin käydä päinsä vankilassa kuin presidentin linnassa.”[xix]
Suomen hallituksen asettamat tutkijat, oikeuskansleri, jne. pitivät mahdottomana asettaa ns. sotasyyllisiä edes syytteeseen tuomitsemisesta puhumattakaan. KKO:n lausunto sotasyyllisyyslakiesityksestä: "ei voinut johtua velvoitusta poliitikkojen tuomitsemiseen." -- "Korkein oikeus kiinnitti lausunnossaan huomiota moniin lakiesityksen yksityiskohtiin, joiden se katsoi olleen siinä määrin ristiriidassa perustuslakien kanssa, että lain hyväksyminen ei sen mielestä ollut mahdollista."[xx]
Niinpä Venäjä puuttui Zdanovin kautta asiaan vaatien poliitikkojen tuomitsemista. "Zdanov syytti KKO:ta liittoutuneiden hyväksymien oikeusperiaatteiden arvostelemisesta, Rytin puolustamisesta sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden vaarantamisesta. »Korkeimman oikeuden kanta loppuun saakka ajateltuna viepi siihen, että ainoastaan kolmas sota... kykenee ratkaisemaan Suomen ja Neuvostoliiton välit.»"[xxi]
Kun oikeus sitten teki välipäätöksen, jonka mukaan osa syytetyistä olisi vapautettu (heidät oli vangittu valtioneuvoston käskystä), niin Zdanov puuttui taas asiaan: "Zdanov oli Paasikiven mukaan ilmoittanut, että välipäätös teki neuvostohallitukseen huonon vaikutuksen. Hän totesi, että komissio voi aseleposopimuksen mukaan olla tekemisissä vain Suomen hallituksen kanssa ja moitti hallitusta siitä, että se nyt vetäytyi tuomioistuimen selän taa. Hän ilmoitti komission pitävän itseään sotasyyllisyysoikeudenkäynnin osapuolena ja katsoi hallituksen menettelyn rajoittaneen komission toimintamahdollisuuksia. Zdanov sanoi Paasikivelle katuvansa sitä, että asia jätettiin suomalaisille. -- Zdanov ilmoitti pitävänsä myös oikeudenkäynnin alettua hallituksen ja valvontakomission yhteistyötä välttämättömänä ja hylkäävänsä sellaisen ajatuksen, että asia olisi vain oikeuden käsissä."[xxii]
Venäjän painostuksesta presidentti Rytin ei sallittu kertoa oikeudessa historiallisia tosiasioita.[xxiii] Zdanov kielsi päästämästä julkisuuteen mm. Rytin esittämiä tietoja Hitlerin ja Molotovin käymistä neuvotteluista marraskuussa 1940.[xxiv]
Venäjä yritti saada Suomen sodan aloittajaksi ja väitti, ettei Venäjän suorittamilla Suomen pommituksilla ollut merkitystä.[xxv]
Venäjän sotavankeudessa olleen kenraali Buschenhagenin pakotettuna antamaa virheellistä lausuntoa käytettiin "sotasyyllisiä" vastaan.[xxvi]
Kun tuomioistuin antoi tuomionsa, niin Venäjä vaati ankarampia rangaistuksia.[xxvii]
"Kolmen suuren puolueen edustajille pitämässään puhuttelussa Zdanov esitti viittauksen, johon saattoi sisältyä myös uhkaus maan miehittämisestä. Hän sanoi, että ellei sotasyyllisyyskysymys ratkeaisi Venäjää tyydyttävällä tavalla, syytettyjen joutuminen liittoutuneiden tuomioistuimeen »olisi hyvin pieni vaara sen rinnalla, mikä silloin on edessä». Paasikivelle ja muille ministereille Zdanov puhui kolmannesta sodasta."[xxviii]
[i] tutkimus/ Anthony F. Upton: Vallankumous Suomessa 1917-1918
[ii] Leon Goldensohn: Nürnbergin haastattelut, s.10-17/ referaatti
[iii] Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä, s. 166-184/ referaatti
[iv] Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino, s. 151-152
[v] Tietokalervo Oy: Risto Rytin puolustus/ joulukuu 1945, s. 58
[vi] Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941, sivu 111
[vii] Leon Goldensohn: Nürnbergin haastattelut, s. 18
[x] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 176
[xi] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 179
[xii] Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941, sivut 77-82
[xiii] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 180
[xiv] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 187
[xv] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 190
[xvi] Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941, sivu 117
[xviii] C.O. Frietsch: Suomen kohtalonvuodet, s.372
[xix] Tietokalervo Oy: Risto Rytin puolustus/ joulukuu 1945, s. 126
[xx] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 141
[xxi] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 143
[xxii] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivut 183-184
[xxiii] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivut 192-
[xxiv] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 195
[xxv] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivut 202-
[xxvi] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivut -205
[xxvii] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 213
[xxviii] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 253