Oikeusmurha

”Neuvostoliitto oli heikko v. 1918, mutta kolme sotaa on sentään kolme sotaa. Emme voi sallia, että Suomi aina 7-8 vuoden kuluttua hyökkää kimppuumme.” (Molotov Suomen ja Neuvostoliiton edustajien neuvottelukokouksessa 27.3.1944)

Suomen kolme sotaa

Suomella on takana kolme sotaa. Ensimmäinen Vapaussota syttyi 27.1.1918: ”Venäjän sota-asiain kansankomissaari Podvoiski oli antanut määräyksen riisua aseista Viipurin suojeluskuntalaiset ja luovuttaa heidän aseensa punakaartille. Käskyä koskevat neuvottelut epäonnistuivat, ja tämän johdosta venäläisen 42. AK:n komitea päätti 24.1. antaa käskyn, jonka mukaan ”on ryhdyttävä taisteluun Suomen porvarikaartia vastaan ja sitä varten perustettava 42. AK:n vallankumousneuvosto…Vallankumouksen kaikki käskyt on pantava toimeen heti ja viivyttelemättä tästä lähtien, ilman keskusteluja. Porvarikaartille annetaan uhkavaatimus, että sen on luovutettava aseensa 36 tunnin kuluessa. Ellei uhkavaatimusta noudateta, AK:n joukkojen julistetaan olevan sotatilassa valkokaartin kanssa.”

Mannerheim sai tiedon asiasta 25.1. ja käydyissä neuvotteluissa hän ehdotti, että suojeluskunnat mobilisoidaan yöllä 27.-28.1. Kuvernööreille lähetettiin 25.1. kirje, jonka mukaan ”Suojeluskunnat, jotka yleensä tunnetaan valkokaartin nimellä, ovat muodostuneet hallituksen kehoituksesta ja noudattavat hallituksen määräyksiä.” Asiasta tiedotettiin myös venäläiselle 42. AK:lle, ja tämän jälkeen venäläisten hyökkäykset valkokaartia vastaan tulkittaisiin hyökkäyksiksi Suomen valtion sotavoimien kimppuun, ja punakaartin hyökkäykset aseelliseksi kapinaksi.” Tämän jälkeen Mannerheim ryhtyi toimenpiteisiin riisuakseen aseista Etelä-Pohjanmaan venäläiset varuskunnat.[i]

Toinen sota, Talvisota, alkoi Venäjän hyökättyä Suomeen 30.11.1939 sotaa julistamatta, ja 25.6.1941 Suomen valtiojohto oli pakotettu toteamaan Suomen joutuneen kolmanteen eli Jatkosotaan Venäjän hyökättyä Suomen alueelle jälleen sotaa julistamatta.

Suurvaltaneuvottelut pääsotarikollisten rankaisemiseksi

Marraskuun 1. päivänä v. 1943 Neuvostoliiton pääsihteeri Josif Stalin, Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill ja Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt allekirjoittivat Neuvostoliiton aloitteesta liikkeelle lähteneen Moskovan julistuksen, jossa sovittiin periaatteista sotarikollisten rankaisemiseksi.

Churchill ja Roosevelt eivät kannattaneet oikeudenkäynnin järjestämistä sotarikollisuudesta. Churchill ehdotti 10.11.43 laadittavaksi 50-100 natsijohtajan listaa, jossa nimetyt julistettaisiin ”henkipatoiksi”, jotka kenen tahansa oli lupa surmata. Asiasta keskusteltiin kolmen suurvaltajohtajan kesken 28.11.-1.12.43 järjestetyssä Teheranin konferenssissa, jossa Stalin ehdotti 29.11., että sodan lopussa noin 50 000 Saksan asevoimien edustajaa otetaan kiinni ja likvidoidaan. Churchill ei uskonut Englannin parlamentin hyväksyvän ehdotusta, jolloin asiaan myönteisemmin suhtautunut Roosevelt oli ehdottanut teloitettavien määrän laskemista 49 000:een.

Roosevelt ja Churchill pysyivät ilman oikeudenkäyntiä tapahtuvien teloitusten kannalla ja antoivat Quebecin konferenssin jälkeen 24.8.1944 yhteisen julkilausuman, jossa todettiin kysymyksen natsijohtajista olevan poliittinen eikä oikeudellinen. Lokakuussa 1944 ilmeni kuitenkin, että Stalin oli muuttanut mieltään ja päätynyt kannattamaan pääsotarikollisia vastaan pidettävää oikeudenkäyntiä, mitä voitaisiin käyttää hyväksi propagandassa. Kun Roosevelt kuoli äkillisesti 12.4.1945, hänen seuraajansa Harry S. Truman hyväksyi oikeudenkäynnin järjestämisen. Pääsotarikoksiksi oikeudenkäyntiin määriteltiin rikokset rauhaa ja ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset [major war crimes] ja tuomitut katsottiin pääsotarikollisiksi [major war criminals].[ii]

Suomen valtiojohdon syytteet

Keväällä 1945 myös Suomessa tiedettiin, että oikeudenkäyntiä ei voida välttää. Kansanedustaja Hertta Kuusinen teki kesällä 1945 yhdessä 55 muun vasemmistoedustajan kanssa eduskunnassa välikysymyksen sotasyyllisten rankaisemisesta. Omassa puheenvuorossaan hän sanoi, että kansandemokraatit pitävät pääsyyllisinä Rytiä, Rangellia, Linkomiestä, Tanneria ja Kivimäkeä.

Voimassa olevan Suomen lainsäädännön mukaan suomalaisia ei voitu tuomita sotarikoksista, joita Välirauhansopimuksen 13. artiklassa vaadittiin rangaistaviksi, ja joihin he eivät olleet syyllistyneet. Valvontakomission vaatimuksesta jouduttiin laatimaan takautuva erikoislaki, jonka mukaan ”henkilö, joka on hallituksessa vaikuttanut Suomen liittymiseen sotaan Saksan rinnalla v. 1941 tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi kuritushuoneesen määräajaksi tai elinkaudeksi taikka vankilaan.” Lakiesitys sotasyyllisyydestä hyväksyttiin eduskunnassa 21.8.1945 ja syytteitä sai nostaa vain vuoden 1945 loppuun mennessä. Lopullisesti laki hyväksyttiin 10.9.1945.

Syyskuun 10. valvontakomissio antoi julkisuuteen tiedonannon, jossa ei kuitenkaan puhuttu virka-aseman väärinkäyttäjien tai sotasyyllisten, vaan 8.8. suurvaltojen solmimaan Nürnbergin sopimukseen määrittelemien pääsotarikollisten rankaisemisesta. Komissio huomautti, että syyskuun 6. päivä Suomen lehdistössä oli julkaistu korkeimman oikeuden ja perustuslakivaliokunnan lausunto, jonka mukaan välirauhansopimuksen 13. artikla koski ainoastaan sotarikoksista syytettyjä, eikä hallituksen antama uusi laki voisi näin ollen nojautua sopimukseen.

Valvontakomissio piti julkaistuja lausumia sekä muodollisesti että asiallisesti väärinä. Tiedonannon mukaan 13. artikla antoi Suomelle oikeuden ja kaikki mahdollisuudet pidättää ja saattaa oikeuden eteen myös kaikki ne henkilöt, joita syytetään sotarikoksista, riippumatta siitä ovatko pieniä, toisarvoisia tai pääsotarikollisia. Samassa tiedonannossa se huomautti, ettei välirauhansopimuksen 13. artiklan tulkinta kuulu korkeimmalle oikeudelle eikä perustuslakivaliokunnalle.[iii]

Helmikuun 21. 1946 klo 15.00 Risto Ryti tuomittiin Suomen perustuslain ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen vastaisin takautuvin laein kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, Rangell viideksi vuodeksi vankeuteen, Tanner viideksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen, Linkomies viideksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen, Ramsay kahdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen, Kukkonen ja Reinikka kahdeksi vuodeksi vankeuteen.

Ruotsin silloinen ulkoministeri Christian Günther antoi tuomioiden julistamisen jälkeen lausunnon, jossa hän sanoi:

”Suomen kansa on saanut aina kantaa raskasta taakkaa. Muuan kaikkein raskaimmista on nyt laskettu sen harteille. Maailmalla tiedetään perin vähän siitä, mitä tapahtuu pienessä kaukaisessa Suomessa. Nyt julistettuja tuomioita verrataan niihin tuomioihin, joita muualla on annettu maanpettureille ja raaoille sotarikollisille. Mutta me Ruotsissa tiedämme asian paremmin. Me ymmärrämme tämän oikeudenkäynnin tarkoituksen ja sisällön.

Tämän vuoksi me säilytämme vähentymättömän kunnioituksemme niitä miehiä kohtaan, jotka mieskohtaisesta velvollisuudentunnosta ovat palvelleet isänmaataan pitkien ja kovien vuosien aikana ja jotka nyt uhrataan isänmaan alttarille.”[iv]

Suomi Stalinin propagandan välikappaleena

”Neuvostoliiton ja Suomen sodan erillinen luonne määräytyi seuraavista seikoista:

2. Me emme aloittaneet sotaa, vaan halusimme pysyä puolueettomana, kuten niinikään on ilmennyt.

3. Sotatoimemme olivat Saksan sotatoimista erillisiä ja pyrkivät vain omien tavoitteittemme saavuttamiseen; ne toteutettiin omassa johdossa ja kaikki sekaantuminen niihin torjuttiin.

4. Sotatoimemme lopetettiin kaikkialla siihen, missä katsottiin joukkojen parhaiten voivan palvella asiaamme, ts. puolustaa aluettamme, ja kieltäydyttiin osallistumasta sotatoimiin, jotka olisivat ensi sijassa palvelleet Saksan sodan päämääriä, vieläpä kieltäydyttiin sellaisestakin sodan lopullisen tuloksen kannalta ensiarvoisen tärkeästä sotatoimesta kuin osallistumisesta Pietarin valloitusyritykseen.

5. Vaikka olosuhteiden pakosta jouduimmekin Saksan kanssataistelijoiksi/cobelligerent/ sen Neuvostoliittoa vastaan käymässä sodassa, emme menneet sen kanssa poliittisiin sopimuksiin.

Kuten tästä jo selviää, sodan erillinen luonne ei suinkaan ollut mikään propagandan vuoksi esille otettu iskulause tai propagandan luoma kuvitelma. Sotamme oli todella erillinen ja se vastasi kansamme käsityksiä.”[v]

”Pääsotarikollisten oikeudenkäynnissä kansainvälisen sotilastuomioistuimen edessä Nürnbergissä 1945-1946 neuvostoliittolaiset syyttäjät väittivät todistaneensa ilman epäilyksen häivääkään, että Suomi oli aktiivisesti osallistunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan tehtävän hyökkäyksen suunnitteluun miltei sen syntymästä lähtien.”[vi]

”Neuvostoliiton Nürnbergiin asettama tuomari – jonka osallistuminen 1930-luvun pahamaineisiin näytösoikeudenkäynteihin tunnettiin hyvin lännessä – kysyi hiukan hämmentyneenä yhdessä viimeisistä Nürnbergin oikeudenkäyntejä edeltäneistä kokouksista vuonna 1945: ”Mitä englannin sana ”ristikuulustelu” tarkoittaa?”[vii]

Neuvostoliiton tuomarina Nürnbergin oikeudenkäynneissä toimi kenraalimajuri Iona Nikitšenko. Hän oli johtanut Stalinin näytösoikeudenkäyntejä Neuvostoliiton puhdistusten aikana vuodesta 1936 vuoteen 1938, jolloin likvidointien kohteeksi monien muiden ohella olivat joutuneet mm. Lev Kamenev ja Grigori Zinovjev.

Nikitšenko oli yksi Nürnbergin sopimuksen pääluonnostelijoista ja toimi puheenjohtajana Berliinin istunnossa. Nikitšenkon asenteet näkyivät alusta alkaen. Ennen tuomioistuimen kokoonkutsumista Nikitšenko selvitti Neuvostoliiton näkökulmaa oikeudenkäynneissä: ”Me käsittelemme täällä pääsotarikollisia, jotka on jo tuomittu ja joiden tuomio on ilmoitettu jo sekä Moskovassa että Jaltalla annetuissa julistuksissa. Koko idea on varmistaa nopea ja ansionmukainen rangaistus rikoksesta.”[viii]

”Eversti Kitschmann, yksi kolmesta todistajasta, jota neuvostosyyttäjät käyttivät Suomen sekoittamisessa mukaan suunnitteluvaiheeseen, kertoi kenraali Talvelan matkustaneen Berliiniin syyskuussa 1940 - Hitlerin aloitteesta ja Mannerheimin käskystä - ensimmäisenä ottamaan yhteyttä Saksan ylijohtoon Saksan ja Suomen Neuvostoliittoa vastaan suunnitteleman hyökkäyksen valmistelemiseksi yhdessä»

Kahden muun todistajan, kenraali Buschenhagenin ja sotamarsalkka Pauluksen, mukaan suomalaisten aloite oli tullut viimeistään samaan aikaan kun »ohje N:o 21» julkaistiin 18. joulukuuta 1940. Molemmat väittivät, että Suomen yleisesikunnan päällikkö kenraali Heinrichs oli ollut läsnä OKH:n yleisesikunnassa Zossenissa tuossa tilaisuudessa, ja Buschenhagen oletti vierailun liittyneen Suomen osallistumiseen »Barbarossaan» . Tästä todistuksesta neuvostoliittolaiset syyttäjät tekivät varmat johtopäätökset.[vi]

Suomi pidettiin tietämättömänä Barbarossasta

Todistettavasti suomalaiset kävivät syyskuussa 1940 neuvotteluja suomalaisten tarvitsemista sotatarvikkeista ja saksalaisten kanssa Saksan vaatimasta joukkojensa läpikulkuoikeudesta Pohjois-Norjaan, eikä neuvotteluissa suunniteltu tai hyväksytty Operaatio Barbarossaa.

”Neuvottelujen lopputuloksena Suomi sai luvan ostaa Saksasta sotatarvikkeita, ja 12.9.40 sotilasasiakirjana ja 22.9.40 diplomaattisena asiakirjana solmittujen sopimusten mukaisesti Suomen hallitus salli ”Saksan valtakunnanhallituksen pyynnöstä sotatarvikkeiden ja niitä seuraavan miehistön kauttakuljetuksen Itämeren pohjoisista satamista Rovaniemen kautta Pohjoisen Jäämeren tietä pitkin Kirkkoniemeen Pohjois-Norjassa.” Sopimus noudatteli sanamuodoltaan Neuvostoliiton omille joukoilleen heinäkuussa vaatimaa Moskovan rauhansopimuksen kuulumatonta kauttakulkuoikeussopimusta Suomen rajalta Hankoniemelle.[ix]

”Suomalaisen kenraali Talvelan läsnäolo Berliinissä joulukuun puolivälissä tekee aiheelliseksi kysyä, oliko suomalaisilla jotakin osuutta ohje 21:n valmistelussa. Käytettävissä olevien todistuskappaleiden perusteella näyttää siltä, että käynti oli suurelta osalta, ellei kokonaan, sattumanvarainen, ainakin Saksan kannalta katsoen. Talvelan tehtävänä oli aikaansaada henkilökohtainen yhteys Mannerheimin ja Göringin välillä, jonka Veltjens oli aloittanut kahdella käynnillään Helsingissä. Keskusteluissaan Göringin ja Halderin kanssa hän kuvasi Suomen poliittista ja sotilaallista tilannetta, ja yritti erityisesti hankkia Saksan kannatuksen poliittiselle liitolle Suomen ja Ruotsin kesken. Halder halusi tietää sen ajan pituuden, minkä suomalaiset tarvitsisivat liikekannallepanoon – ”huomiota herättämättä” – hyökkäystä varten kaakkoon.”[x]

Heinrichs vieraili Saksassa ja Zossenissa tammi-helmikuun vaihteessa 1941. Vierailuun sisältyi lyhyt käynti armeijan yleisesikunnan päällikkö Franz Halderin luona. Vierailun aikana Halder oli esittänyt hänelle saman kysymyksen kuin Talvelalle joulukuussa.

”Suomalaisten osallistuminen suunnitteluun sen sijaan oli välillinen. Hitler käski 3.2., että Suomi ja muut mahdolliset liittolaiset voitaisiin ottaa lukuun ainoastaan sen jälkeen, kun ei olisi enää mahdollista salata Saksan aikomuksia.”[xi]

Saksan ja Suomen välisistä keskusteluista on perusteellinen artikkeli täällä.

Mahdolliseen sotaan varautuminen

Suomen asema oli erittäin tukala vuonna 1940 ja aika valmistautua Venäjän uuden hyökkäyksen varalta oli käymässä vähiin. Kun oli selvästi olemassa uhka Venäjän uudesta hyökkäyksestä Suomen kimppuun, suomalaisten oli osallistuttava keskusteluihin Saksan kanssa siltä varalta, että Venäjä jälleen hyökkää. Noita keskusteluja käytiin täysin hypoteettiselta pohjalta, eikä valmistauduttu imperialistiseen hyökkäyssotaan. Professori Krosby esittää tutkimuksessaan, että Suomi aivan aiheellisesti epäili Venäjän aikovan hoitaa Suomen kysymyksen samalla tavoin kuin Baltian ja Bessarabian kysymyksensä (miehittämällä) ja siten oli luonnollista Suomen hakevan tukea ainoalta mahdolliselta taholta - Saksasta.[xii]

Hitler hyväksyi 3. helmikuuta 1941 Operaatio Barbarossan. ”Helmikuun lopulla eversti Buschenhagen, Norjan armeijan esikuntapäällikkö, uudisti kosketuksensa Suomen yleisesikuntaan Helsinkiin ja teki kiertokäynnin Pohjois-Suomeen. Buschenhagen, joka korosti, että kaikki harkinnat olivat puhtaasti teoreettisia eikä niistä voitu tehdä mitään johtopäätöksiä, sai kuulla, että suomalaiset pitivät Petsamoa liian kaukaisena puolustettavaksi heidän käytettävissään olevilla joukoilla, mutta näkisivät mielellään saksalaisten operoivan siellä ja tukisivat heitä. He odottivat, kuten oli ollut laita talvisodassa, venäläisten hyökkäävän tavoitteena Salla yhteysteiden katkaisemiseksi Ruotsiin ja panisivat suuren arvon Saksan siellä antamalle avulle.”[xiii]

Toukokuun 25. päivänä OKW [Oberkommando der Wehrmacht] aloitti kolmipäiväiset neuvottelut suomalaisen sotilasvaltuuskunnan kanssa, jota johti kenraali Heinrichs, ja johon kuuluivat operatiivisen puolen, liikekannallepanon ja huollon johtajat sekä Suomen laivaston päällikkö. Alkuhuomautuksissaan [kenraali - jp] Jodl viittasi edessä olevaan hyökkäykseen Neuvostoliiton kimppuun ehkäisyoperaationa. Saksalla, hän sanoi, oli ystävyyssopimus Neuvostoliiton kanssa, ja se oli taloudellisesti edullinen; tätä vastaan soti neuvostovoimien provokoimaton keskittäminen Saksan rajalle, mikä pakotti Saksan ryhtymään asianomaisiin vastatoimenpiteisiin.”[xiv] (Ziemke: s. 187)

Suomen Tasavallan presidentti ja ulkoasiainvaliokunta hyväksyivät sotilaalliset välipuheet 14.6., mikäli Saksa ja Neuvostoliitto eivät pääsisi rauhanomaiseen sovitteluun. Sotilaalliset välipuheet tarkoittivat sitä, että JOS Venäjä ENSIN hyökkää Suomen kimppuun, niin Suomi tulee puolustautumaan. Suomessa uskottiin vielä tuossa vaiheessa Saksan ja Venäjän neuvottelevan keskenään ja pyrkivän rauhanomaiseen ratkaisuun, joten vielä seuraavana päivänä suomalaiset vaativat takuut siitä, että mikäli rauhanomainen ratkaisu syntyisi, Suomi säilyttäisi itsenäisyytensä mikäli mahdollista vuoden 1939 rajoin ja saisi taloudellista tukea. Yleinen liikekannallepano määrättiin 17.6.1941.[xv]

Nürnberg

Venäläiset syyttäjät perustivat epävirallisen syytteensä Suomea vastaan Nürnbergissä kolmen todistajan, eversti Kitchmannin, sotamarsalkka Pauluksen ja kenraali Buschenhagenin antamiin todistuksiin. ”Niillä ensi käden tiedoilla, joita esimerkiksi Pauluksella oli näistä tapauksista, hänen oli määriteltävä Suomen ja Saksan sotilaallisten neuvottelujen alkamisajankohdaksi 26. toukokuuta 1941. Buschenhagen, jonka henkilökohtainen osuus näihin tapauksiin on selviö, ei voinut osoittaa mitään yhteistyötä olleen ennen helmikuuta 1941. Ja Kitschmann, jolla ei ollut minkäänlaista henkilökohtaista tietoa näistä tapahtumista, on todettava todistajaksi kelpaamattomaksi.

Kun tutkitaan Buschenhagenin todistusta Nürnbergissä, on hyödyllistä ja valaisevaa nähdä, kuinka se annettiin. Buschenhagen, jalkaväenkenraali ja 52. armeijakunnan komentava kenraali, haavoittui ja joutui venäläisten vangiksi Romaniassa 12. syyskuuta 1944. Hän vietti seuraavat 11 vuotta neuvostovankiloissa ja palasi kotiinsa Obertsdorfiin lokakuussa 1955. Ensimmäisen vankeusvuotensa aikana pahamaineisissa Budirkan ja Lubjankan vankiloissa hän joutui »NKVD:n lukemattomiin kuulusteluihin», mutta onnistui salaamaan osansa Suomen liittymisestä sotaan 1941, kunnes hänen nimensä mainittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Helsingissä vuoden 1945 lopulla.

Kiertely oli sen jälkeen minulle mahdotonta. Seurasi lukemattomia kuulusteluja, joissa venäläiset käyttivät tunnettuja keinojaan. Kuulustelija laati kaikki kuulustelupöytäkirjat venäjäksi, jolloin vastalauseistani huolimatta kaikki venäläisille epämieluisat lausunnot vedettiin yli. Sitten ne käännettiin saksaksi ilman suostumustani »selvitys» otsikolla, ja minun oli ne allekirjoitettava.

Rudenkon henkilökohtaisesti johtaman ja samoja asioita käsitelleen Lubjankan vankilassa tammikuun loppupuolella 1946 järjestetyn lopullisen kuulustelun jälkeen Buschenhagen siirrettiin Pauluksen luo ja molemmat vietiin Nürnbergiin. Heidän vartijansa NKVD:stä vaihtoivat matkan ajaksi ylleen puna-armeijan univormut eivätkä hetkeksikään siirtyneet heidän viereltään.”[xvi]

Suomi EI liittoutunut

Suomi EI liittoutunut Saksan kanssa, vaan kävi erillissotaa yhteistä vihollista Venäjää vastaan, Venäjän hyökättyä jälleen Suomen kimppuun - aloitettua Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan.

Saksa, Japani ja Italia muodostivat liittoutuneita vastaan sotineet Akselivallat solmimalla 27.9.1940 Berliinissä kolmen vallan sopimuksen, jossa valtiot sitoutuivat kunnioittamaan toistensa oikeutta uuden hallintojärjestyksen luomiseksi Euroopassa ja Aasiassa ja sitoutuivat tukemaan toisiaan kaikin poliittisin, taloudellisin ja sotilaallisin keinoin. Japani sitoutui tukemaan sotilaallisesti Saksaa ja Italiaa Euroopan uuden hallintojärjestyksen luomisessa, mikäli johonkin Euroopan sotaan joutuneista valtioista kohdistuisi sodan ulkopuolisen valtion hyökkäys. Saksa ja Italia antoivat sopimuksessa samanlaisen tuen Japanille Aasian Japani-Kiina konfliktissa.[xvii]

Akselivaltojen keskinäiseen sopimukseen ja Saksan ja Italian sodan päämäärien tukemiseen liittyi Unkari marraskuussa 1940, Romania 23.11.1940, Bulgaria 1.3.1941 ja Jugoslavia 25.3.1941. Suomi ei koskaan liittynyt Akselivalta-sopimukseen, kuten ei ottanut käyttöön juutalaislakejaan.

Suomi ei myöskään osallistunut Barbarossa-hyökkäykseen, joka aloitti Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan. ”Kesäkuun 22. päivänä 1941 aloittivat Saksa, Italia ja Romania hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan. Niitä seurasi seuraavana päivänä Unkari. Nämä neljä valtiota olivat selviä hyökkääjiä. Siitä seikasta ei kannata kiistellä vähintäkään. Suomi – ”Im Bund der fünfte” – olisi näin ollen ollut viidestä ainoa, joka joutui hyökkäyksen kohteeksi.”[xviii]

Pariisin rauhansopimuksessa pääsotarikoksiin aiheettomasti syyllistetty Suomi oli pakotettu valitsemaan puolensa suurvaltojen aloittamassa sodassa, ja taistelemaan oman erillissotansa, omien tavoitteidensa ja oman itsenäisyytensä säilyttämiseksi, ja sen se teki niin suunnattomin ponnistuksin ja uhrauksin, että voimme vain olla kaikille maata palvelleille ja puolustaneille ikuisesti kiitollisia.

Presidentti Risto Ryti: ”Minulla on hyvä omatunto. Olen aina koettanut voimieni ja parhaan ymmärrykseni mukaan pyyteettömästi palvella maatani ja toivon jossain muodossa voivani tehdä sitä tulevaisuudessakin. Mutta isänmaan palveluksessa ei paikka ole ratkaiseva, vaan tahto. Se voi yhtä hyvin käydä päinsä vankilassa kuin presidentin linnassa.”[xix]

Venäjä oli "oikeudenkäynnin" osapuoli

Suomen hallituksen asettamat tutkijat, oikeuskansleri, jne. pitivät mahdottomana asettaa ns. sotasyyllisiä edes syytteeseen tuomitsemisesta puhumattakaan. KKO:n lausunto sotasyyllisyyslakiesityksestä: "ei voinut johtua velvoitusta poliitikkojen tuomitsemiseen." -- "Korkein oikeus kiinnitti lausunnossaan huomiota moniin lakiesityksen yksityiskohtiin, joiden se katsoi olleen siinä määrin ristiriidassa perustuslakien kanssa, että lain hyväksyminen ei sen mielestä ollut mahdollista."[xx]

Niinpä Venäjä puuttui Zdanovin kautta asiaan vaatien poliitikkojen tuomitsemista. "Zdanov syytti KKO:ta liittoutuneiden hyväksymien oikeusperiaatteiden arvostelemisesta, Rytin puolustamisesta sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden vaarantamisesta. »Korkeimman oikeuden kanta loppuun saakka ajateltuna viepi siihen, että ainoastaan kolmas sota... kykenee ratkaisemaan Suomen ja Neuvostoliiton välit.»"[xxi]

Kun oikeus sitten teki välipäätöksen, jonka mukaan osa syytetyistä olisi vapautettu (heidät oli vangittu valtioneuvoston käskystä), niin Zdanov puuttui taas asiaan: "Zdanov oli Paasikiven mukaan ilmoittanut, että välipäätös teki neuvostohallitukseen huonon vaikutuksen. Hän totesi, että komissio voi aseleposopimuksen mukaan olla tekemisissä vain Suomen hallituksen kanssa ja moitti hallitusta siitä, että se nyt vetäytyi tuomioistuimen selän taa. Hän ilmoitti komission pitävän itseään sotasyyllisyysoikeudenkäynnin osapuolena ja katsoi hallituksen menettelyn rajoittaneen komission toimintamahdollisuuksia. Zdanov sanoi Paasikivelle katuvansa sitä, että asia jätettiin suomalaisille. -- Zdanov ilmoitti pitävänsä myös oikeudenkäynnin alettua hallituksen ja valvontakomission yhteistyötä välttämättömänä ja hylkäävänsä sellaisen ajatuksen, että asia olisi vain oikeuden käsissä."[xxii]

Venäjän painostuksesta presidentti Rytin ei sallittu kertoa oikeudessa historiallisia tosiasioita.[xxiii] Zdanov kielsi päästämästä julkisuuteen mm. Rytin esittämiä tietoja Hitlerin ja Molotovin käymistä neuvotteluista marraskuussa 1940.[xxiv]

Venäjä yritti saada Suomen sodan aloittajaksi ja väitti, ettei Venäjän suorittamilla Suomen pommituksilla ollut merkitystä.[xxv]

Venäjän sotavankeudessa olleen kenraali Buschenhagenin pakotettuna antamaa virheellistä lausuntoa käytettiin "sotasyyllisiä" vastaan.[xxvi]

Kun tuomioistuin antoi tuomionsa, niin Venäjä vaati ankarampia rangaistuksia.[xxvii]

"Kolmen suuren puolueen edustajille pitämässään puhuttelussa Zdanov esitti viittauksen, johon saattoi sisältyä myös uhkaus maan miehittämisestä. Hän sanoi, että ellei sotasyyllisyyskysymys ratkeaisi Venäjää tyydyttävällä tavalla, syytettyjen joutuminen liittoutuneiden tuomioistuimeen »olisi hyvin pieni vaara sen rinnalla, mikä silloin on edessä». Paasikivelle ja muille ministereille Zdanov puhui kolmannesta sodasta."[xxviii]

[i] tutkimus/ Anthony F. Upton: Vallankumous Suomessa 1917-1918

[ii] Leon Goldensohn: Nürnbergin haastattelut, s.10-17/ referaatti

[iii] Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä, s. 166-184/ referaatti

[iv] Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino, s. 151-152

[v] Tietokalervo Oy: Risto Rytin puolustus/ joulukuu 1945, s. 58

[vi] Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941, sivu 111

[vii] Leon Goldensohn: Nürnbergin haastattelut, s. 18

[viii] http://en.wikipedia.org/wiki/Nuremberg_Trials

[ix] /Valirauha_pitka_odotus_kuolemansellissa.htm

[x] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 176

[xi] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 179

[xii] Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941, sivut 77-82

[xiii] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 180

[xiv] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 187

[xv] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1940-1945, sivu 190

[xvi] Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941, sivu 117

[xvii] http://en.wikipedia.org/wiki/Tripartite_Pact

[xviii] C.O. Frietsch: Suomen kohtalonvuodet, s.372

[xix] Tietokalervo Oy: Risto Rytin puolustus/ joulukuu 1945, s. 126

[xx] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 141

[xxi] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 143

[xxii] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivut 183-184

[xxiii] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivut 192-

[xxiv] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 195

[xxv] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivut 202-

[xxvi] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivut -205

[xxvii] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 213

[xxviii] Jukka Tarkka, 13.Artikla, 1977, sivu 253

Jatkosota

Etusivulle

Oikeusmurha!