Kenraalimotti

Täydennetty 3.4.2011 Juhani Putkinen

Talvisodassa IV Armeijakunnan kaistalla Laatokan luoteisrannalla syntyi ja tuhoutui Kenraalimotti, jota kutsutaan sillä nimellä, koska motitettuna oli kaksi venäläiskenraalia.

Yleensä suomalaiset eivät pyrkineet motintekoon Talvisodassa, niitä vaan syntyi kun voimat eivät riittäneet vihollisen joukkojen tuhoamiseen ja nämä eivät paenneet, vaan kaivautuivat puolustukseen. Poikkeuksena oli Kitilän suurmotti, jonka syntyä käsitellään tässä artikkelissa. Sen suurmotin teon yhteydessä oli tarkoitus tuhota nekin Venäjän joukot, jotka sittemmin jäivät Kenraalimottiin, kun niitä joukkoja ei onnistuttu hyökkäyksin tuhoamaan saman tien.

Yleistä Mottisodasta löytyy tästä artikkelista.

Tauno Räisäsen kirjan Kenraalimotti lopussa on kartta, josta näkyy miten sen Suurmotin teko edistyi ja missä Kenraalimotti ja Rykmentinmotti sijaitsivat. Kartta löytyy tästä Rykmentinmottia käsittelevästä artikkelista. Siinä Kenraalimotti on nimellä Itä-Lemetti.

Ohessa kartta Kenraalimotista[i]:

Motin synty

Kenraalimotti syntyi tavallaan vaiheittain. Venäläiset 18. divisioona (18.D) ja 34. hyökkäysvaunuprikaati (lyhenteillä 34.HvPr ja 34.PsPr) olivat saapuneet alueelle Käsnäselän ja Uomaan kautta. Katso kartta tästä artikkelista. Suomalaiset joukot katkaisivat sen Käsnäselästä tulevan tien, joten näiden yhtymien huolto sitä kautta katkesi. Tästä artikkelista selviää, että yhtymien johto havaitsi suomalaisten ”sulkeneen pussin suun” 28.12.1939 ja divisioonan komentajan olevan ”täysin poissa tolaltaan”. Sen jälkeen kyseiselle Itä-Lemetin alueelle saatiin vielä jonkin verran elintarvikkeita venäläisen 168.D:n kautta, mutta sielläkään ei ollut enää muonaa 2.1.1940 divisioonan radiosanoman armeijakunnalleen mukaan.

Voitaneen todeta joukkojen olleen lopullisesti motissa viimeistään 10.1.1940, jolloin motissa olijat itse huomasivat suomalaisten eristäneen Kenraalimotin täydellisesti 168.D:sta: ”kaikki Pitkärantaan ja Salmiin läpimurtoa yrittäneet ryhmämme ovat kaatuneet viimeiseen mieheen konekiväärien ristitulessa tai räjähtäneet tielle ja tienpientareisiin asetettuihin miinoihin.”

Liike ulos sallitaan

Suomalaiset joukot yrittivät tuhota mottia useaan otteeseen, mutta kärsivät kovia tappioita hyökkäysvaunujen tulessa. Suomalaisen 13.D esikunta antoi ohjeen 14.2.1940. Sen mukaan: ”liike [Kenraali]mottiin tuli estää, mutta liike ulos tuli sallia, joskin ulosmurtautuneet osastot tuli tuhota ennen niiden pääsyä omien joukkojensa yhteyteen.”[ii]

Kenraalimotin tuho

Mottia oli pitkään piirittänyt ja kurittanut Jalkaväkirykmentti 39:n I pataljoona (I/39). Se oli neulanpistoissaan kärsinyt huomattavia tappioita. Jääkäripataljoona 4 (JP4) ja Hämeen Ratsurykmentistä (HRR) muodostettu hiihtopataljoona tulivat apuun tuhoamaan mottia. JP4 oli jo kokenut mottien laukaisija. Sen komentaja majuri Matti Aarnio ”Motti-Matti” kieltäytyi päivänvalossa tehtävistä rintamahyökkäyksistä ja käytti pieniä iskuosastoja öisin pehmittämään mottia. HRR sen sijaan halusi välttämättä tehdä rintamahyökkäyksen päivänvalossa kun sen komentajan mukaan eivät osanneet tapella pimeässä.

21.2.1940 HRR teki urhean yrityksen laukaista motti, mutta kun tykistön tulenjohdon yhteydet oli ammuttu vihollisen toimesta poikki, niin ei saatu tukea omalta tykistöltä. ”Pikatykit syytivät syytämällä kranaattejaan, jotka lyhyeltä etäisyydeltä kaatoivat lakaisemalla miehiä. Kaikki joukkueenjohtajat haavoittuivat, ja eteneminen muuttui sekavaksi paoksi, jossa ehjinä vielä säilyneet yrittivät oman henkensä uhalla pelastaa haavoittuneita tovereitaan, joista etumaisimpia ei voitu enää auttaa. Kauppisenkin miehiä haavoittui ja kaatui heitä haettessa. HRR:n kaatuneita oli 60-70 ja haavoittuneita toista sataa.

Oli uskottava, ettei Kenraalimottia valloiteta suoralla rynnäköllä. Tällä menollahan miehemme supistuisivat kohta vain hyödyttömiksi rippeiksi, joista ei olisi mihinkään, ja tilanne olisi sama kuin tammikuun puolivälissä.”[iii]

Iskuosastot jatkoivat motin pehmittämistä - kärsien tappioita. 27.2.1940 ”Yön yritykset olivat vaatineet [I/39] 3. komppanialta 18 kaatunutta ja haavoittunutta. Sirpale oli iskenyt Vilannin korvan taakse verestävän haavan, joka turvotti takaraivon. Hänen oli poistuttava teltoille lepäämään, ja iltapuolella matka jatkui sairaalaan. Niin jäin yksin johtamaan komppanian rippeitä, noin 40 miestä, joista myöhempiä täydennysmiehiä ei ollut enää kuin muutama. Mutta rippeitäkin tarvittiin.”[iv]

JP4 sai hyökkäyksillään haltuunsa ”Lättäjalan” ja ”Munan” koillisrinteet.[v]

28.2.1940 aamulla kuluneelle HRRlle alistettiin yksi Uudenmaan Rakuunarykmentin (URR) eskadroona.[vi] HRR ja URR kuuluivat eversti Alfthanin komentamaan Ratsuväkiprikaatiin.

28.2.1940 illalla alkoi ratkaiseva hyökkäys mottiin. Sen aikana motissa näkyi reppu selässä juoksentelevia ryssiä - se kertoi läpimurtoyrityksestä motista ulos.[vii]

”Helmikuun 28. päivän iltapuolella venäläisten lähimmän armeijakunnan komentaja, kenraali Kavalev oli radiolla ilmoittanut Kenraalimottiin tiedon, että apua tulee Mustasuon suunnasta ja käski mottia purkautumaan sinne päin.

Tästä siepatusta radiosanomasta etulinjan miehemme eivät kuitenkaan saaneet riittävää tietoa. Tähystäjämme kyllä ilmoittivat saman päivän iltapuolella venäläisten juoksentelevan kaikkialla motissa reput selässä ja vastailevan laimeasti tulitukseemme. Tämä enteili purkautumista, johon mahdollisuuteen ei suhtauduttu kyllin vakavasti. Päinvastoin mottia aiottiin edelleenkin puristaa kaikin voimin. Siksi mm. Tikkasen ja Pursiaisen varmistusosastot työnnettiin Lättäjalan rinteille, ja komppaniat saivat käskyn koota kaikki miehensä syöksyryhmiin, etenemään puolenyön tienoissa. Näin ollen ei jäänyt miehiä edes yhdyspartioon Paunitukikohdan ja maantien välille. Osittain se näytti tarpeettomaltakin, koska luutnantti Hahtelan komppania miehittäisi illan tullen taas Kuulovartijan. Lisäksi Jp 4:llä oli kolmas komppaniansa reservinä, tosin vartiotehtävissä Lavajärven suuntaan, mutta tarvittaessa silti osittain irrotettavissa.

Kaikki olivat määrähetkellä valmiit hyökkäykseen. HRR ja URR etenivät lännessä ja luoteessa, Kapu pohjoisessa, Kangas ja Sarevan komppania maantien koillispuolella odottivat toiminta-aikaansa. Venäläisten tulitus oli jatkuvasti laimeata.”[viii]

”Puhelimitse pataljoonamme määräsi minut luovuttamaan konepistoolin 1. komppanian syöksyryhmälle. Sakari Niskanen lähti viemään sitä huoltotietä hiihtäen. Kaikki tuntui olevan kunnossa, joten vedin puhelimen käden ulottuville ja torkahdin teltan unettavassa pimeydessä.

Torkkuminen lienee kestänyt korkeintaan tunnin, kun maantieltä päin kantautui äkkiä korviin kovaa huutoa ja kiihkeä ammunnan ryöpsähdys, joka vaihtui hiljaisuudeksi. Unentoreiset aivot eivät vieläkään oivaltaneet tapahtuvan ydintä. Jp 4 kai siellä intoili ennen aikojaan, koska kello osoitti vasta 21:tä. Näin mielessä häivähti. Kun puhelinkaan ei hälyttänyt, annoin poikien nukkua, koska uni kuulosti maistuvan niin, että inahtelivat. Kunpahan tunnin kuluttua herättäisin.

Niin kuiskutti väsymys huolettomuutta korvaan hetkellä, jolloin motti parhaillaan purkautui. Yli 3000 venäläistä oli kokoontunut pimeän suojassa motin keskustaan, Munakukkulalle, mistä he yllättävästi syöksähtivät kolmena osastona murtamaan saartorengasta: koilliseen 1. komppanian leirialuetta kohti, kaakkoon maantien suunnassa ja etelään maantien ja Paunitukikohdan välitse.

Kenraali Kondratjev itse johti maantietä syöksyvää pääosastoa. Sarevan komppania, Tikkasen ja Pursiaisen osastot Lättäjalalla olivat jäädä huutavan ja ampuvan vyöryn alle. Konekiväärit eivät ehtineet juuri äännähtääkään, kun ampujien oli livistettävä käpälämäkeen. Huutava lauma oli tuossa tuokiossa Sarevan kohdalla. Tämä oli ehtinyt ilmoittaa puhelimella saarrostusuhkasta majuri Aarniolle, jonka nopea vastakäsky oli tyypillistä 'Motti-Mattia', lakonisen naseva ja ainoa oikea:

—   Pitäkää asemanne! Pysykää rauhallisesti mottina motissa!

Tämän jälkeen puhelinyhteys Aarnioon katkesi. Hyökkääjien painostuksen kasvaessa Sarevan oli myös väistyttävä, mutta pian miehet rauhoittuivat ja puolustus järjestyi. Huutava lauma jakautui kahtia ja ryntäsi eteenpäin Sarevan asemien molemmin puolin konepistoolien tuhoista välittämättä. Riveittäin kaatuneita ja haavoittuneita jäi tielle, mutta kaikkia ei ehditty tuhota. Kohta Lättäjalka oli tyhjentynyt, ja Sareva saattoi ryhtyä takaa-ajoon.

Majuri Aarnio oli ehtinyt hälyttää myös Hahtelan komppanian iskemään Kuulovartijalta maantievyöryn sivustaan, ja reservikomppania kiiruhti vastaanottamaan sitä edestä. Etelään pyrkivä venäläisosasto pääsi kuitenkin pujahtamaan Maantietukikohdan teltta-alueelle, missä vartiomiehemme haavoittui kuolettavasti, ja edelleen päähuoltotielle.

Huoltotietä hiihtävä Sakari Niskanen oli vuorostaan sotkeutua venäläisiin, koska luuli heitä aluksi meikäläisiksi. Selvisivät Sakarilla kansallisuusrajat, kun vieraat hamuilivat hänen takinliepeitään vanhoilla telttapohjilla. Potkien ja iskien hän vapautui ahdistajistaan ja syöksähti lumipenkan suojaan laulattaen sieltä kärppänä konepistooliaan. Näin hän irtautui ja suksensa löydettyään sauvoi elämänsä ennätysvauhtia Jp 4:ää hälyttämään. Täällä tiedettiin tapahtuneesta, mutta konepistooli oli sitäkin tervetulleempi.

Aarnion komentoteltassa jännäsivät tilannetta myös kapteeni Virtanen ja hänen adjutanttinsa, luutnantti Ruuskanen, jotka olivat siirtyneet tänne viimeisten taistelujen ajaksi. He pääsivät vielä puhelimella entiselle komentopaikalleen, mistä Lumme järjesti luutnantti Kuoppalan partion ajamaan takaa 1. komppanian kautta murtautuvaa venäläisosaston. Suurin osa tästä oli kaatunut villissä kahakassa pataljoonamme huoltotien varressa, mutta loput pyrkivät Vuortanajärvelle Kuoppalan hiihtäjät kintereillään.

Pääosaston tavoitteena oli ilmeisesti maantie ja Lavajärvi, jonne se aikoi kiertää pohjoisen kautta ja osui silloin Jp 4:n teltta-alueelle, tästä nähtävästi ennakkoon mitään tietämättä. Sitä ennen Kauston pst-miehet eivät korsunsa ympärillä mahtaneet mitään pimeässä huutaville ja tulittaville venäläisjonoille, jotka enimmäkseen jalkaisin kahlasivat hangessa eteenpäin. Kohta he olivat ylittäneet huoltotien ja katkoivat sen vierustan puhelinjohdot. Melu ja pauke läheni JP4:n teltta-aluetta, mistä suurin osa miehiä oli muualla.

Komentoteltassaan majuri Aarnio ehti hälyttää reservikomppaniansa kiiruhtamaan paikalle ja syöksyi sitten oviaukosta katselemaan, mistä ensimmäiset vastaanpanijat sattuisi saamaan. Teltan vierustalla odotteli muutamia täydennysmiehiä tehtäviään, ja kun nämä olivat aseistettuja, puukkasi Aarnio heidät salamakäskyllä jonkin matkan päähän asemiin. Kersantti A. Repo järjesti yhtä nopeasti hevosmiehiä ja lähettejä venäläisiä vastaan, joiden huuto jo selvästi kuului huoltotieltä. Ensimmäisen ketjun avatessa kiivaan tulen venäläisten oli myös hajaannuttava ja maastouduttava. Vähitellen puolustus vahvistui, kun pioneeriryhmä, muutamat krh-miehet, pari 1 pataljoonamme ryhmää ja lopulta Jp 4:n hiihtojoukkue ehtivät paikalle.

Karkauspäivä oli valkenemassa. Majuri Aarniolla oli kuutisenkymmentä miestä käytettävissään, vastapuoli vaikutti tuhatpäiseltä. Venäläiset uhkasivat pullistuu etelään maantielle päin pataljoonan hevosleiriä kohti. Tällöin kersantti Repo ratkaisevan ripeästi järjesteli sekapäisiä miehiään vastatoimenpiteisiin, ja venäläiset alkoivatkin kaatua paikoilleen läjäpäihin. Muuankin väsymyksestä pöllähtänyt miehemme ammuskeli täysin väärään suuntaan, ja kun majuri tämän lähelle satuttuaan huomasi, käänsi hän suutahtaneena miehen aseen oikeaan tähtäykseen, jolloin se kyllä vaikutti. Kersantti Repo, lähetti- ja viestiupseerit liikkuivat ketjua johtamassa, rauhoittivat ja ohjasivat miehiä, jotka pääsivät jo etenemään ja ryömivät äänettömästi puulta puulle tarkasti ampuen. Kun viestiupseeri kaatui, järjestelivät Aarnio ja Repo taukoamatta miehiään ja kun kolmannen komppanian apu oli ehtinyt selkäpuolelle, olivat venäläiset puristuksessa, missä heidän oli tuhouduttava, koska kunnia kerran ei sallinut antautumista. Nelisensataa purkautujaa oli päättänyt taistelunsa teltan välittömässä läheisyydessä ja kauempaa niitä myöhemmin laskettiin lisää, niin että kaatuneiden luku nousi tuhanteen. Muualla oli heitä vielä enemmän.”[ix]

”Toisten venäläisosastojen takaa-ajo jatkui koko karkauspäivän. Koilliseen Vuortanajärven taakse pelastui todennäköisesti suhteellisen vähän. Sen sijaan etelään murtautunut ja Musta-lammelle pyrkivä osasto pääsi eteenpäin. Suurin osa näistäkin saarrettiin Mustasuolla ja tuhottiin. Vain jotkut ryhmät pelastuivat, mm. kenraali Kondrashev, joka päiviä metsässä harhailtuaan ilmestyi lopen uupuneena Pitkäänrantaan. — Näin kertoi toukokuussa 1942 Aunuksen Nurmoilan seppä Pekka Vaskev, joka haavoituttuaan Kitilän motissa näki rauhan tultua kenraalin.”[x] Kenraali teloitettiin sotasairaalan pihalle.[xi]

Motin miesvahvuus

”Kun Kenraalimotti oli lopullisesti selvitetty, löytyi sieltä noin 700 kaatunutta ja purkautumissuunnilta lisäksi yli 3000. Kun vangiksi antautuneen tankkipataljoonan päällikön, kapteeni Kulutskinin tietämän mukaan purkautuneita oli kaikkiaan 3000 miestä, niistä 600 haavoittunutta, on tätäkin tietoa pidettävä mieluummin liian pienenä kuin täsmälleen paikkansa pitävänä. Joka tapauksessa jo kaatuneista voi päätellä, että Kenraalimotissa oli meitä vastassa yli 4000 miestä.

Vangit, joiden joukossa oli useita vepsäläisiä, olivat surkean laihtuneita. Monet valittivat näkönsä heikentyneen melkein sokeudeksi. He kertoivat saaneensa viime päivinä vain muutaman gramman leipää ja hevosenlihaa. Säilykkeet ja muut ilmahuollon antimet olivat joutuneet päällystölle, jolla ei ollut mitään hätää.”[xii]  

Toinen arvio vahvuudesta

"Itäisessä Lemetissä oli 3 800 miestä, joista henkiin jäi vain alle 10 prosenttia."[xvii]

Venäläisen toimikunnan ruumissaalis pöytäkirjassa 17.3.1940

15.Armeijan komentaja asetti toimikunnan tutkimaan mitä Itä-Lemetin motissa oikein tapahtui. Toimikunnan johtajana toimi sotakomissaari Serjukov, joka myös allekirjoitti pöytäkirjan. Pitkähkössä pöytäkirjassa kerrotaan mm. mitä löytyi korsuista, millaisen tulituksen kohteena alue oli ollut ja paljonko ryssänraatoja mistäkin löytyi. Siitä pöytäkirjasta Ville Tikkanen on ynnännyt toimikunnan löytämien kaatuneiden määräksi noin 2 500.[xviii]

Sotasaalis Kenraalimotista

Kenttätykkejä 5, Pst-tykkejä 1, hyökkäysvaunuja 71 (joista vain 22 oli vaurioitunut[xiii]), panssariautoja 12, It-kk (nelipiippuinen[xiv]) 6, pikakiväärejä 60, konekiväärejä 10, kenttäkeittiöitä 30, kuorma-autoja 206, henkilöautoja 31, traktoreita 10.[xv] Toisen lähteen mukaan erilaisia tykkejä yhteensä 24 ja kiväärejä 2000.[xvi]

Talvisota

Etusivulle