Suurmotin teko

Talvisodassa suomalaiset joukot eivät yleensä pyrkineet tekemään motteja. Niitä vaan syntyi kun voimat eivät riittäneet vihollisen tuhoamiseen. Poikkeuksena oli Kitilän suurmotti, jonka IV Armeijakunnan komentaja kenraali Hägglund halusi tehdä, ja jonka tekeminen käskettiin Päämajasta. Päämaja jopa lähetti oman täysivaltaisen edustajansa everstiluutnantti Nihtilän seuraamaan motitusta ja Nihtilän peukalon alla oli hyvä reservipataljoona Jääkäripataljoona 4 ”Hiipijä” (JP4).

Venäjän 8. armeijan 56. armeijakunta (56.AK) yritti päästä Laatokan pohjoispuolitse Suomen Karjalan Kannaksella taistelevien joukkojen selustaan. 56.AKn 56.divisioona (56.D) eteni pohjoisimpana ja se törmäsi voittamattomaan joukkoon suomalaiseen 12.D:n Kollaalla - kuten tiedämme Kollaa kesti, vaikka sodan lopussa siellä oli läpimurtoa yrittämässä jo neljä venäläisdivisioonaa.

Lähinnä Laatokkaa eteni Salmin ja Pitkärannan kautta venäläinen 168.D Kitilään, jonne suomalainen 13.D pysäytti hyökkääjän vastahyökkäyksin 13.-14.12.1939.

Suomen IV AKn pohjoisin sivusta (Tolvajärven suunta) erotettiin omaksi sotatoimiyhtymäksi Ryhmä Talvela. Tolvajärven taisteluja seurataan tässä artikkelissa.

Kollaan ja Pitkärannan välissä olevaa Käsnäselkä-Uomaa-tietä  hyökkäsivät venäläinen 18.D ja 34.Hyökkäysvaunuprikaati pyrkien yhtymään 168.D:aan  Koirinojalla. Nekin pysäytettiin Ruokojärvelle ja Ruhtinaanmäelle, eivätkä ne päässeet kovasta yrityksestä huolimatta enää eteenpäin. 18.D ja 34.HvPr taisteluista venäläisin silmin voi lukea 18.D vanhemman politrukin päiväkirjan perusteella tästä artikkelista. Hyökkäysvaunuprikaati on venäläinen nimitys omasta prikaatistaan. Oheisessa kartassa se esiintyy nimellä panssariprikaati (34.PsPr).

Suomalaiset yrittivät hyökätä joulukuussa useaan otteeseen ylivoimaisen vihollisen kimppuun tuhoamistarkoituksin, mutta hyökkäyksiin käytettävissä olleet voimat olivat aivan liian heikot ja raskas tulituki puuttui lähes kokonaan. Myöskään valmistautumisaikaa joukoille ei annettu tarpeeksi, joten ne hyökkäykset eivät johtaneet tarkoitettuun tulokseen. Kuitenkin ne kuluttivat vihollista ja saivat vihollisen pysähtymään sekä kaivautumaan. Kärki venäläisten hyökkäyksiltä oli poissa ja nälkäkin alkoi ahdistella. Suomalaiset olivat nimittäin katkaisseet pysyvästi vihollisen 18.D ja 34.HvPr huoltotien Käsnäselästä jo 27.12.1939 kello 22.20.[i] Nyt 18.D ja 34.HvPr voivat saada muonaa, ammuksia ja polttoainetta vain 168.D kautta.

Sieltäkään huolto EI toiminut kunnolla, sillä suomalaiset joukot tekivät sissihyökkäyksiä Salmista tulevalle huoltotielle ja Mantsinsaarelta raskaat rannikkotykit tulittivat tiellä liikkuvia huoltokolonnia erittäin tarkasti. Eli venäläiset näkivät suoranaista nälkää jo ennen kuin mottia oli edes kokonaan suljettu. Lentokoneista tehdyt pudotukset olivat vähäisiä ja putosivat usein suomalaisten käsiin - parempiin suihin.

Radiotiedustelumme kaappasi ja avasi vihollisen radiosanomia. Esimerkiksi 2.1. aamulla 56.AKn sanoma 168.Dlle: ”18.D:n asema kriittinen. Antakaa apua.” ja 168.Dn sanoma 56.AKlle saman päivän iltana: ”Joukot puolustautuvat entisillä lohkoillaan. Ei ole muonaa. Salmista rajalle tie ammuttu järjestelmällisesti rikki. Siellä suomalaisryhmät räjäyttelevät siltoja ja tekevät tie-esteitä.”[ii]

Kartta[iii]:

Motittavat joukot

Edellä on jo mainittu evl Nihtilän peukalon alla oleva JP4, mutta se ei suinkaan osallistunut motitukseen heti aluksi.

Pääosa joukoista kuului IV AKn 13.D:aan. Lisäksi Kollaan suunnalta oli otettu suurhyökkäykseen 12.Dn joukkoja. Vielä oli erillisiä pataljoonia. Kenraali Hägglund oli viisaasti luopunut tässä mottisodassa kiinteästä divisioona-organisaatiosta, jossa jokainen divisioona jakautui rykmentteihin (3) ja jokainen rykmentti puolestaan pataljooniin (3). Nyt rakennettiin kuhunkin tehtävään sopivia taisteluosastoja entisten rykmenttien esikuntien johtoon, huomattakoon, että myös divisioonan esikunnasta tehtiin taisteluosaston esikunta johtamaan muutamaa pataljoonaa. Siten artikkelissa käytetään epätavallisen tuntuisia nimityksiä kuten Taisteluosasto Lohikäärme tavanomaisten rykmenttien ja pataljoonien nimitysten sijaan. Kenraali Hägglund oli edellä aikaansa - nykyisinhän ne noin pataljoonan suuruiset taisteluosastot ovat arkipäivää.

Taisteluosastojen kokoonpanoja muutettiin joustavasti jopa saman hyökkäysoperaation kuluessa. Pyrin antamaan edes ylimalkaisen kuvan joukkojen kokoonpanosta suurhyökkäyksen alkuvaiheessa.

Lähimpänä Laatokan rantaa oli Taisteluosasto Jousimies eversti Olkkosen komennossa. Siellä olivat lähinnä JR38n III pataljoona (III/38), JR35n II pataljoona ja Erillinen pataljoona 22 (Er.P22). Päätehtävänä oli estää venäläisiä pääsemästä länteen, mutta piti myös valmistautua hyökkäämään yhdellä pataljoonalla tarvittaessa eri käskystä.

Siitä koilliseen Ruokojärven ja Syskyjärven välillä oli Taisteluosasto Oinas everstiluutnantti Martin komennossa. Joukkoina lähinnä I/38, II/37 ja I/37. Senkin päätehtävä oli puolustus, mutta piti myös valmistautua hyökkäykseen eri käskystä.

Seuraavana itään onkin jo varsinainen vahva hyökkäysosasto nimeltään Taisteluosasto Mehiläinen eversti Hannukselan johdolla. Mehiläinen oli jaettu vielä osastoihin Keihäs ja Vaaka. Kaikkiaan Mehiläiseen kuuluivat Er.P8, JP4 (edelleen Nihtilän lupa tarvittiin sen käyttöön), III/37, I/39 ja Kevyt osasto 13 (Kev.Os.13). Tehtävänä oli vallata Repomäen-läntisen Lemetin-Saarikosken maastot, mistä piti olla valmiina jatkamaan linjalle Myllykylä-Koirinoja.

Mehiläisestä kaakkoon vasempana naapurina oli Taisteluosasto Lohikäärme eversti Autin komennossa. Joukkoina II/39 ja III/39. Tehtävänä oli itäisen Lemetin kaakkoispuolisen p. 83:n-Mastokankaan-Rämeenojan alueen valtaus, josta piti olla valmiina etenemään länteen tai etelään Nietjärven suuntaan.

Taisteluosasto Tykki oli Lohikäärmeestä itään ja sen tehtävä oli puhtaasti puolustuksellinen - täytyi pitää Käsnäselän tie katkaistuna.[iv]

Kannattaa huomata, että vaikka pataljoonien lukumäärä näyttää suurelta, niin lähes kaikki mainitut pataljoonat olivat jo hyvin kuluneita ennen hyökkäyksen alkua. Pataljoona saattoi todellisuudessa olla taisteluvahvuudeltaan noin komppanian suuruinen ja komppania noin joukkueen suuruinen. Vahvuuksista, tappioista ja täydennyksistä on kertonut siellä joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä taistellut Tauno Räisänen kirjassaan Kenraalimotti.

Suomalaiseen Talvisodan aikaiseen divisioonaan olisi pitänyt kuulua noin 14 200 miestä (noin 3000 vähemmän kuin venäläiseen). Suomalaisen jalkaväkirykmentin määrävahvuus oli vastaavasti 2954 miestä ja jalkaväkipataljoonan 845 miestä. Pataljoona jakautui esikuntakomppaniaan, kolmeen kiväärikomppaniaan ja konekiväärikomppaniaan. Kiväärikomppania jakautui neljään kiväärijoukkueeseen.[v]

Tykistö

Tykistöstä on oikeutetusti sanottu, että se on ”sodan jumala” - olisipa ollut raskasta tykistöä ja ammuksia - vaan ei ollut mainita saakka.

Raskasta tykistöä oli: Yksi 152 mm tykki oli panssarijunassa ja kaksi jäykkälavettista 152 mm hyppyheikkiä lisäksi.[vi] Edes tavallisesti divisioonan toisen tykistörykmentin kalustoon kuuluvia 122 mm haupitseja EI ollut. IV AKn divisioonissa nekin olivat 76 mm ”hernepyssyjä”. Kun vielä oli suuri puute tykistön ammuksista, niin oli selvää, että taas tulee aivan turhia tappioita siksi, etteivät poliitikot olleet antaneet riittävästi rahaa puolustusmateriaalihankintoihin hyvissä ajoin ennen sotaa. Panssarijuna palveli myös Kollaan puolustajia, eikä suinkaan vain mottien pehmitystä.

120 mm kranaatinheitin olisi ollut mitä mainioin jalkaväen tukiase mottitaisteluissa, vaan niitä ei ollut - tosin yhtä prototyyppiä käytiin jossakin välissä koeampumassa IV AKn lohkolla. 81 mm heittimiä oli peräti neljä kappaletta yhdessä jalkaväkirykmentissä (määrävahvuus kuusi).[vii]

Siten on parempi, ettemme edes puhu mitään tykistön tulivalmistelusta - pienikaliiberiset ammukset vain pölläyttivät hieman lunta, jos kranaatti edes sattui räjähtämään. Panssarintorjuntatykkejä IV AKn käytössä oli peräti kymmenkunta ja vastassa satoja hyökkäysvaunuja. Tykkejä oli myös hankala saada asemiin paksussa lumessa, puhumattakaan siitä, että asemaa oli vaihdettava todella nopeasti ampumisen jälkeen kun vastassa oli suunnaton ylivoima. Se suomalainen 20 mm Pst-kivääri (Norsupyssy) olisi ollut poikaa Talvisodassa, mutta se ennätti vasta Jatkosotaan ollen silloin jo vanhentunut panssarintorjuntaan.

Siten isänmaansa puolustamiseksi kaikkensa antava jalkaväkisotilas oli se salainen ase, jolla oli pärjättävä. Unohtamatta aselajijoukkoja, kuten pioneereja ja viestimiehiä. Myöhemmässä vaiheessa toki suorasuuntaustykeillä oli suuri merkitys, vaan ei vielä tässä taistelussa.

Suuri hyökkäys

Nyt oli sitten mentävä, eikä meinattava. Jos jostakin kohtaa ei päässyt, niin lujin vastarintapiste tuli kiertää, jotta pääsi eteenpäin sulkemaan motin. Ei saanut pelätä vihollisten keskellä jäävänsä itse mottiin.

6.1.1940 aamulla joukot lähtivät etenemään - pakkasta oli 29 astetta.[viii]

Osa joukoista myöhästyi joutuessaan odottamaan murrosteiden purkamista ja odottaessa tuli paleltumia lähinnä huonoista jalkineista johtuen. Eräs tällainen odottamaan joutunut komppania 3.K Taisteluosasto Mehiläiseen kuuluvasta Vaakasta (I/39, tehtävänä Itä-Lemetin tuhoaminen) pääsi eteenpäin vasta puolilta päivin kirkkaassa auringonpaisteessa. Komppaniansa edessä edennyt komppanianpäällikkö kaatui ensimmäisenä. Päivänvalossa siitä kohtaa ei kannattanut uuden komppanianpäällikön mielestä edetä, joten vetäydyttiin hieman taaksepäin saamaan odottaessa lisää paleltuneita. Telttoja ei ollut. Kaksi muuta komppaniaa pääsivät tien ylitse katkaisten Itä-Lemetin ja Länsi-Lemetin välisen tieyhteyden.[ix] Vajaalla pataljoonalla ei tietenkään voitu tuhota Itä-Lemettiä, jossa oli yli rykmentin verran vihollisia kymmenien hyökkäysvaunujen ja tykistön tukemana. Se ei onnistunut edes Vaakan reservinä toimineen Kev.Os. 13 tuella.[x] Vielä yrittivät II/36 ja I/39 yhdessä Itä-Lemetin valtausta 11. ja 12.1. mutta yritykset kilpistyivät ylivoimaisen motitetun joukon tuleen - lähinnä lukuisten hyökkäysvaunujen tuleen.[xi] Siitä Itä-Lemetistä kehkeytyi Kenraalimotti, jota kulunut I/39 jäi varmistamaan. Kenraalimotista saatiin aikanaan sotasaaliiksi peräti 71 hyökkäysvaunua,[xii] joten on siellä ollut rautaa ilmassa.

Itä-Lemetin saartorengas tulisi olemaan kymmenisen kilometriä pitkä. Pataljoonamme kokonaisvahvuus oli saarrostuksen alkaessa noin 350 miestä, puolet alkuperäisestä, mutta varsinaisiin etulinjan taistelutehtäviin oli käytettävissä komppanioissa vain 9 upseeria, 23 aliupseeria ja 128 miestä, yhteensä 160 eli suunnilleen yhden komppanian verran alkuperäisvahvuuksien mukaan.”[xiii] Tällä porukalla oli paimennettavanaan noin 20-kertainen ylivoima, mutta paimennettavat luulivat vastassa olevan oleellisesti suuremman joukon ahkerasta hiihtopartioinnista, ja neulanpistohyökkäyksistä, johtuen.

Kun kuluneella pataljoonalla yritettiin rintamahyökkäystä ja välillä odoteltiin huonoissa varusteissa, niin tappioita tuli kovasti. Esimerkki: ”Kapteeni Virtanen komentajana parhaiten tiesi, ettei kourallisella miehiä selvitä Itä-Lemetistä. 8. päivän tappiotilasto osoitti, että alkanut hyökkäys oli vaatinut I pataljoonalta kaatuneina ja haavoittuneina 1 upseerin, 4 aliupseeria ja 16 miestä, ja paleltuneina tai muuten sairastuneina 2 upseeria, 8 aliupseeria ja 55 miestä, yhteensä siis 86 entisten menetysten lisäksi, joita korvaamaan pyydetty täydennyskään ei vielä ehtinyt. Siksi pataljoonamme vähävoimaiset hyökkäykset kehittyivät vain väkivaltaisiksi tiedustelupistoiksi. Mutta niilläkin oli merkityksensä, koska venäläiset menettivät yhä enemmän etenemisuskoaan ja ryhtyivät kaivautumaan molemmissa Lemeteissä.”[xiv] Kannattaa kiinnittää huomiota varsinaisten taistelutappioiden vähäisyyteen suhteessa paleltumistappioihin. Huonot ja liian pienet jalkineet johtivat mm. jalkaterien amputointiin ja pitkäaikaisiin hoitoihin selustassa.

Mehiläisen toisen osaston, Keihään, tehtävänä oli edetä oikealla painopistesuunnassa ja läntisen Lemetin valtaus.[xv] Osasto valtasi Repomäen itäpuolisen alueen, josta se hallitsi Lemetin tietä. Keihään hyökkäykset muodostunutta Länsi-Lemetin mottia vastaan jäivät tuloksettomiksi ja muuttuivat motin vartioinniksi 11.1.

Taisteluosasto Lohikäärme pääsi aloittamaan oman hyökkäyksensä 6.1.1940 kello 10. Hyökkäys tielle alkoi kello 15.30 ja kello 19.30 kaksi komppaniaa oli päässyt tien yli.[xvi] Pehmeässä lumessa tehty pitkä hiihtomarssi ja kova pakkanen puri Lohikäärmettä kovasti, joten eteneminen viivästyi: ”Täällä ei ollut varaa tulien tekoon, sillä kun sitä yritettiin, räiskähti heti tankeista kranaatteja, eikä ollut notkoja, missä olisi ollut suojaa. Pakkanen kiristyi yli 40 asteen, asemissa oli oltava tai muuten kurjasti värjöteltävä. Väsyneimmät oli voimakeinoilla pidettävä hereillä, muuten he olisivat nukkuneet ja liikkumattomina paleltuneet kuoliaiksi. Vasta aamuyöstä saapuivat teltat.

Pakkanen oli ollut liikaa päivän hiihdosta hiostuneille, huonojalkineisille ja väsyneille miehille. Ilmoituksia paleltumistapauksista alkoi saapua PSp:lle sitä enemmän, mitä pitemmälle yö kului. Huolestuneena [Lohikäärmeen komentaja - jp] eversti Autti lähti itse aamuyöstä tarkastamaan pataljooniaan. Vastaan tuli jo joukoittain paleltuneita, ja aamun kierros teltoilla pani epäilemään, tulisiko päivän etenemisestä mitään. Siitä huolimatta Autti aikoi pysyä päätöksessään, ja adjutantti, luutn. M. Koskenmies sai tehtäväkseen tiedustella suojapaikkaa paleltuneille.

Päivä sarasti vihdoinkin. Kohmettuneet miehet piristyivät liikkeellelähtöä valmisteltaessa. Kärjessä oli vuorostaan Kevyt osasto, joka oli hivuttautunut maantien varteen pimeässä ja yritti nyt kärkikomppaniallaan yli tankkien vartioimassa aukosta. Tulta tuli tuikeasti vastaan, ja vain yksi ryhmä pääsi luiskahtamaan toiselle puolen. Toisten oli pysähdyttävä, koska tankkeja ei saatu tuhotuksi. Kun vielä urheasti taistellut kärkijoukkueen johtaja, res.vänr. Helasvuo haavoittui, vetäytyi viimeinenkin ryhmä takaisin. Ensimmäinen maantien ylitysyritys oli epäonnistunut.

Seisauksen suurena syynä oli ollut paleltumien hirvittävä lisääntyminen. 7. päivän puolimaissa oli PSp:lle kertynyt 250 paleltunutta haavoittuneiden lisäksi. Muualle kuin tukkikämpälle heitä ei voitu sijoittaa. Taaksekuljetus alkoi järjestyä huoltotien parannuttua. Mutta niin pahalta tilanne näytti, että Autti itsekin ryhtyi johtamaan lääkintäpalvelusta ja päätti lopulta lykätä toisen yrityksen seuraavaan aamuun klo 8:aan.”[xvii]

7.1.1940 evl Nihtilä antoi JP4:n käytettäväksi osasto Keihään hyökkäyksessä. JP4 suunnattiin Nihtilän ehdotuksesta syvälle vihollisen selustaan Pukitsanmäkeen, jonne se luikahtikin pureutumaan ilman telttoja ja raskasta aseistustaan. JP4 saapui perille 8.1. kello 2 ryhmittyen puolustukseen.[xviii] Pojilla oli siellä pirun kylmä odotellessaan, että mitä tästä oikein seuraa. Pakkasta oli -40 astetta.[xix] Toisten lähteiden mukaan päivällä -30 astetta lauhtuen -24:n. Kev.Os.13 toi Hiipijän (JP4) kuormaston 10.1. joten pataljoona pääsi liittymään taisteluun.[xx]

Joukkojemme ilmestyminen Kitilän motin itäiselle sivustalle Pukitsanmäelle ja Konnunkylään johti luonnollisesti heti eversti Bondarevin vastatoimenpiteisiin. Tammikuun 12. päivän iltana vihollisosasto hyökkäsi Pukitsanmäelle, ja osa pääsi aina laelle saakka, mistä ne heti vastaiskulla heitettiin takaisin. Jp 4:n komppanianpäällikkö, luutnantti Viskari kaatui taistelussa. Yöllä 12/13.1. Pukitsanmäki joutui ankaraan tykistökeskitykseen, jolloin pataljoonan komentaja, kapteeni Johansson haavoittui vaikeasti; sirpaleet olivat repäisseet molemmat jalat polven kohdalta irti, eikä häntä voitu pelastaa henkiin.

Pataljoonan johto järjestettiin väliaikaisesti, kunnes Päämajasta siihen vakinaiseksi määrätty majuri Matti Aarnio ehti paikalle.”[xxi]

Eversti Autti potkii Lohikäärmeensä liikkeelle: ”8. päivän hyökkäys ei päässyt määräaikaan liikkeelle. Se myöhästyi puoli kymmeneen ja olisi varmasti viivästynyt pitempäänkin, jollei 'Ukko' itse henkilökohtaisesti ryhmästä ryhmään hiihtämällä ja viimeisiä kahvinsa keittäjiä kiirehtimällä olisi saanut sitä liikkeelle. Kev.Os.12 oli nyt oikealla ja III pataljoona vasemmalla, idän puolella. [III P luutnantti - jp] Bomanin miehet pääsivätkin hiljentyneen tankin taitse maantien yli, kiersivät muiden panssarien tuntumaan ja tuhosivat ainakin yhden läntisemmän tankin 'portinpylvääksi' aukkoon tällekin puolen. Tämä oli ratkaisevaa. Autti itse oli saanut joukot liikkeelle, ja maantien aukkoa ruvettiin syystä kutsumaan 'Autin portiksi' tai 'Lohikäärmeen portiksi'. [Kev.Os.12 majuri - jp] Luikki ja Boman miehineen pitivät jatkosta huolen, etenivät reippaasti Koivuselän tietä välittämättä metsässä harhailevista vihollisosastoista, joista perässä aikanaan tuleva II pataljoona saisi huolehtia.”[xxii]

10.1.1940 illalla Lohikäärme saavutti tavoitteensa katkaisten viimeisen maitse kulkevan tieyhteyden suurmotista rajalle. Venäjän 56.AKn pääosat oli nyt motitettu.[xxiii]Saavutettu tulos oli merkittävä, oikeastaan ensimmäinen todelliseen menestykseen johtanut suurempi hyökkäysliike koko IV AK:n rintamanosalla. Ennen muuta se oli eversti Autin määrätietoisen ja tarmokkaan johtamisen ansiota.”[xxiv]

”Tammikuun 10. päivän jälkeen tällä Myllykylän ja Koirinojan välisellä rintamanosalla jatkuneissa kiivaissa taisteluissa, joissa mm. JP4:n komentaja kapteeni Johansson haavoittui 11.1. kuolettavasti, muodostui se rintamalinja, jolla taisteluja käytiin aina sodan päättymiseen asti.”[xxv]

Motti vuotaa

Venäläinen 168.D Kitilässä oli nyt eristetty maayhteyksistään Venäjälle, mutta jäätietä pitkin sille saatiin kuitenkin suurin tappioin kuljetettua jonkin verran materiaalia, joten se kesti apua karjuen sodan loppuun saakka.

Sen huoltoa kuluttivat kauempana Mantsinsaarelta rannikkotykistö ja suomalaiset partiot. Ne huoltokolonnat, jotka läpäisivät sikäläisen helvetin joutuivat lähellä mottia uudelleen suomalaisten hyökkäysten kohteeksi: ”Esimerkkinä venäläisten jäähuollon tappioista mainittakoon, että Maksiman ja mantereen välillä tuhottiin 10.2. seitsemänkymmentä, 12.2. lähes sata ja pari päivää myöhemmin saman verran ajoneuvoja.”[xxvi]

Kivinavetta

Kenties Kitilän motin jääyhteydetkin olisi saatu lopullisesti katkaistuiksi, jollei Koirinojan eläinlääkärin, tohtori Fonseliuksen omistama kivinavetta olisi ollut niin jykevätekoinen linnoitus kuin miksi se osoittautui. Se sijaitsi Koirinojan kylän korkeudella, maantien itäpuolella kohoavalla jyrkällä Mustikkamäellä. Venäläiset tiesivät hyvin, miten ratkaisevan tärkeätä navetan raunioidenkin hallussapitäminen oli joensuun korsuyhdyskunnalle ja koko Kitilän motille. Siksi kivinavetta miehitettiin ja sitä puolustettiin äärimmäisyyteen saakka.”[xxvii]

Sen kivinavetan tuhoamisyrityksissä suomalaiset joukot kärsivät huomattavia tappioita - olisipa ollut 120 mm kranaatinheittimiä ja paljon kranuja käytettävissä, vaan ei ollut.

Eihän tässä näin pitänyt käydä

Vain Kitilän—Koirinojan venäläisten motittamista oli alkuaan suunniteltu, muualla oli tarkoituksena vihollisen nopea tuhoaminen. Mutta useimmiten voimamme riittivät vain sen rivistöjen eristävään paloitteluun. Pienemmät motit syntyivät siten tilanteen pakotuksesta, johon oli mukauduttava tammikuun puolivälistä lähtien.”[xxviii]

Huomautettavaa

Valitettavasti Jousimiehen komentaja eversti Olkkonen oli jäänyt oman kuvitelmansa, että puolustus on paras taistelulaji, vangiksi ja oli aivan liian passiivinen juuri silloin kun toiset hyökkäsivät.[xxix] Silloin olisi ollut mahdollista saavuttaa hyödyllistä maastovoittoa. Siksi Hägglund esitti 15.1.1940 Olkkosen siirtämistä Kotijoukkoihin ja että tilalle on saatava rintamapalvelukseen sopiva rykmentinkomentaja.[xxx] Ylipäällikkö määräsikin JR38n ja samalla Jousimiehen uudeksi komentajaksi evl U.Tähtisen.[xxxi]

Talvisota

Etusivulle


[i] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 61

[ii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 77

[iii] Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat, 2003, sivu 74

[iv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivut 77-78

[v] Antti Juutilainen, Mottien maa, 1985, sivut 48-49

[vi] Antti Juutilainen, Mottien maa, 1985, sivu 50

[vii] Antti Juutilainen, Mottien maa, 1985, sivu 49

[viii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 80

[ix] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivut 39-45

[x] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 80

[xi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 87

[xii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 92

[xiii] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivu 62

[xiv] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivu 56

[xv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 80

[xvi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 81

[xvii] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivu 73

[xviii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 81

[xix] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 82

[xx] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivu 82

[xxi] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivu 88

[xxii] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivut 74-75

[xxiii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 83

[xxiv] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivu 78

[xxv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 83

[xxvi] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivu 92

[xxvii] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivu 93

[xxviii] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivut 86-87

[xxix] Antti Juutilainen, Mottien maa, 1985, sivu 193

[xxx] Antti Juutilainen, Mottien maa, 1985, sivu 197

[xxxi] Antti Juutilainen, Mottien maa, 1985, sivu 198

Talvisota

Etusivulle

free counter