Motissa

Lisätty viite XLIII 27.12.2009 Juhani Putkinen

Esipuhe

Talvisodan aikana suomalaiset joukot motittivat useita venäläisdivisioonia.

Tässä artikkelissa annetaan jonkinlainen kuva siitä millaista siellä suomalaisten tekemässä motissa oli olla motitettuna. Venäläisen 18. divisioonan vanhempi politrukki (tulipalokommunisti) N. I. Klimov teki koko ajan pikakirjoitusmuistiinpanoja tapahtumista, keskusteluista, puheista, sähkösanomista, jne. ja piti yksityiskohtaista päiväkirjaa. Olen kopioinut päiväkirjasta tehdystä kirjasta katkelmia tähän artikkeliin.

Klimov on tietenkin joutunut jättämään paljon kirjoittamatta NKVDn (KGB-FSB) pelossa ja päiväkirjansa lopussa mainitsee repineensä pahimpia sivuja pois. Todennäköisesti päiväkirjan kirjaksi toimittanut Anatoli Gordijenko on myös ”siistinyt” muistiinpanoja. Suomentajakin on voinut vaikuttaa sisältöön. Minä omasta puolestani olen tietenkin tehnyt vain vähäisen määrän lyhyitä poimintoja paksusta kirjasta. Jotakin kuitenkin selvinnee tästä artikkelistani - kiinnostuneet lukekoot kirjan Kuoleman divisioona.

Venäjän tavoitteet Talvisodassa

Venäjän sotilaallisia tavoitteita Talvisodassa käsitellään tässä artikkelissa suomalaisen historiantutkimuksen silmin.

Ja tässä niitä käsitellään Klimovin päiväkirjan mukaan: ”Sitten vieraamme [8.Armeijan edustaja] meni seinällä riippuvan, nuhjaantuneella valkealla lakanalla peitetyn kartan ääreen ja otti karttakepin.

Ylin johto on suunnitellut kavalaan viholliseen iskettäväksi seuraavilta suunnilta.

Pääisku Karjalan kannakselle. Viipurin valtaus, kehutun Mannerheim-linjan läpimurto ja sotajoukkojemme pääsy Helsinkiin.

Noustaan ylemmäs. Tässä on meidän 8. armeijamme. Se iskee valkosuomalaisia palleaan, vatsaan. Joukot ottavat haltuunsa Laatokan pohjoisrannan, valtaavat Salmin, Pitkärannan, Läskelän, Sortavalan ja Värtsilän, siirtyvät Joensuun edustalle, kääntyvät sitten vasemmalle ja piirittävät korsuissaan

Mannerheim-linjalla istuvat suomalaiset joukko-osastot. Tätä  suuntaa sanotaan Petroskoin suunnaksi. Pysähdyn erikseen teidän 18. divisioonanne tehtävään.

Katsotaan kartalla ylemmäs: tässä ovat Porajärven ja Repolan suunnat.

Vielä ylempänä Uhtuan suunta. Siellä joukkomme ylittävät rajan Suomussalmen tienoilla ja etenevät Pohjanlanden perukkaan, valtaavat Tornion Ruotsin rajan pinnassa ja pysähtyvät. Näin Suomi halkaistaan kahtia, etelä- ja pohjoisosaan.

Sitten isketään Kantalanden suunnalta.

Nyt luomme viimeisen silmäyksen, toverit komentajat, ylös napapiirin taa. Yhtä aikaa muiden joukkojen kanssa sikäläiset joukot syöksyvät Petsamoon, valtaavat sen ja siirtyvät Norjan rajalle, tänne, maan ääriin, jossa on saamiemme tietojen mukaan paljon nikkeliä ja muita malmeja.

Uuteenvuoteen mennessä olemme paloitelleet Suomen kuin puolukkapiirakan, Suomi murskataan, ellei se sitä ennen antaudu. Päätelkää itse. Meillä on kolminkertainen miesvahvuus. Meillä on hyökkäysvaunuja kaksituhatta, heillä ei sataakaan! Sama tilanne on tykistössä ja ilmavoimissa. Meillä on tuhat lentokonetta, heillä 150.

Norsu ja rakkikoira, heitti Kuprijanov iloisesti väliin. – Rakkikin nostaa tassunsa, ja jos ei nosta, niin oikaisee koipensa!

Kaikki nauroivat.

Jatkan. Tämän rohkean suunnitelman on huolella laatinut toveri Meretskov. Se on hyväksytty sotaneuvostossa, puolustusasiain kansankomissaari Vorosilov tukee sitä. Itse toveri Stalin seuraa tarkasti sen toteuttamista.

Nyt siirryn teidän konkreettisiin tehtäviinne. Mutta ensin meidän 56. armeijakunnastamme, johon 18. divisioona kuuluu. Armeijakunnan tehtävä on vallata Laatokan pohjoisranta. Salmi, Pitkäranta, Sortavala. Teidän 18. divisioonallanne ei ole siinä suinkaan kaikkein mitättömin tehtävä, mutta siitä kertoo uusi divisioonankomentaja toveri Grigori Fjodorovits Kondrasov.

Kondrasov jyrisi kumealla, käheällä äänellä yskäisten tämän tästä nyrkkiinsä.

18. divisioona ottaa haltuunsa Käsnäselän kylän, lyö vihollisen asemistaan ja jatkaa Käsnäselästä etelään Pitkäran­taan ja Sortavalaan johtavaa päätietä 4-8 kilometrin leveydeltä vallaten Uomaan, Lavajärven, Mitron, Itä-Lemetin, Länsi­Lemetin ja Koirinojan kylät ja yksittäiset talot.

Kahden viikon kuluttua olemme linjalla Kitelä-Leppäsilta-Impilahti-Läskelä-Sortavala.

Sitten divisioona suuntaa Sortavalaan, valtaa kaupungin ja jatkaa Suomen joukkojen selustaan, piirittää ne ja yhdistyy divisiooniimme, jotka ovat lopettelemassa taisteluja Karjalan kannaksella.

Tehtävä on täysin toteutettavissa. Tiedustelumme on saanut selville, että suomalaisia on edessä aivan vähän, joten vakuutan 8. armeijan päällystölle ja armeijankomentajalle toveri Habaroville henkilökohtaisesti, että koko suunnitelma toteutetaan täsmällisesti ja aikanaan.”[i]

Hyökkäys

Venäläisten hyökkäys lähti sujumaan päällisin puolin suunnitelman mukaan, mitä nyt suomalaiset räjäyttivät sillan, miinoittivat, ampuivat, jne. Kun tie oli kapea, niin venäläinen moottoroitu kolonna ruuhkautui pahasti. Pioneerit rakensivat uuden sillan vaikka suomalaiset tarkka-ampujat napsivatkin pioneereja vähemmäksi. Tietä piti myös levittää lapioimalla ojat umpeen, jotta kaksisuuntainen liikenne olisi mahdollista.

Murrosteitten purkamista, miinanraivausta - välillä suomalaiset hiihtopartiot vievät vartiomiehiä vangiksi, tavanomaista sotaa. Hienoista ihmettelyä, että miksi ”suomalaiset kurjat mökkiläiset” eivät tuokaan urhoolliselle puna-armeijalle ”leipää ja suolaa” - eikä ”neidot hymyä ja kukkia” kuten oli ennen sotaa luvattu[ii]. Päinvastoin ”pojat moittivat” politrukille, että suomalaiset ampuivat heitä ”piilosta”, se oli kuulemma ”epärehellistä”.[iii]

3.12.1939: ”Meillä on hätä: divisioonan esikuntapäällikkö on pahasti haavoittunut. Suomalainen tarkka-ampuja on osunut häneen ensimmäisellä laukauksella”.[iv]

Divisioonan uusi esikuntapäällikkö kertoo Armeijakunnan (56.AK) ja Armeijan (8.A) olevan tyytymättömiä kun divisioonan (18.D) hyökkäys ”polkee paikallaan” ja sanoo divisioonan saavan vahvennuksekseen hyökkäysvaunuprikaatin.[v] Divisioonaan kuului jo ennestään hyökkäysvaunupataljoona.

5.12.1939: Venäläiset valtasivat Uomaan kärsien suuria tappioita. Saivat vangiksi yhden suomalaisen haavoittuneen korpraalin.[vi] Vanki ei suostunut puhumaan mitään.

11.12.1939: Politrukit ja komissaarit ottivat vangin kuulusteluunsa: ”Silloin asiaan puuttui Razumov.

No niin, nyt puhummekin me sarvipäiset komissaarit, Razumov aloitti. — Me olemme ihan tavallisia ihmisiä, niin kuin tekin, ja tuomme teille vapauden...

Ette te ole ihmisiä, korpraali paukautti selkeästi, heti kun Ranta oli kääntänyt Razumovin sanat. — Olette ahneita sikoja, jotka työntyvät kysymättä toisten tarhaan. Me poltamme talomme, mutta jätämme pihalle läävän, sikalan. Siellä on teidän paikkanne! Ja nyt saatte vaikka ampua minut, perkele soikoon.

Razumovin kasvot eivät värähtäneetkään, ääni ei muuttunut.

Tuo on loiseläjän puhetta. Kulakkiko olet vai suojeluskuntalainen?

Vanki käänsi päänsä seinään ja pysyi vaiti.

Vastaa, nokkosensiemen, ja nouse seisomaan punakomissaaria puhutellessasi! Razumov räjähti.

Olette liian kaukana kansasta, sanoin suomalaiselle, — teidän asianne ei onnistu. Tavallinen kansa ottaa meidät avosylin vastaan.

Kysyn vielä kerran: komentajien nimet? Vasiljev keskeytti minut.

Marsalkka Mannerheim ja hänen ystävänsä kenraalimajuri Johan Hägglund, IV armeijakunnan komentaja...

Kyllä me sen tiedämme, Vasiljev heilautti kättään. – Sinun pataljoonasi, rykmenttisi komentajan nimi?

Mutta sitä ette tiedä, että he kumpikin ovat oikeita metsästäjiä, vanki jankutti. – Heillä on paljon kokemusta tiikerin-, suden- ja karhunmetsästyksestä. Miten he toimivat? Sohivat kepillä perää, houkuttelevat karvaturrin ulos ja ovat lähtevinään karkuun mukamas peloissaan. Karhu lähtee heidän peräänsä, ja he jatkavat syvemmälle metsään, ja siellä onkin oksilla peitetty kuoppa, olkaapa hyvä. He näet tarvitsevat reiättömän turkin, jota ei ole ammuttu. Kenraali Hägglund, jota palvelen, on mestari asettamaan rautoja.

Mitä sinä tolkutat? Vasiljev karjaisi.

Loppu. Muuta en sano. Viekää pois. Yksi pyyntö sotilaalta sotilaalle: kaivakaa hauta metsään. Metsä on kotini.

Vanki vietiin pois.”[vii]

Myöhemmin motissa venäläiset Klimovin mukaan sitten teloittivat kuusi suomalaista sotavankia. Se ei ollut mikään teloitus, vaan joukkomurha.

19.12.1939: Pioneerit kaivavat Itä-Lemetissä korsua divisioonan esikunnalle - ei tainnut tulla salamasotaa.[viii]

Pussin suu kiinni

28.12.1939: ”Illalla Razumov tuli korsussa luokseni ja nyökkäsi oven suuntaan. Heitimme niskaamme puoliturkit ja läksimme ulos. Razumov oli vaiti ja vei minut kauemmas vartiosotilaasta.

Tänään on synkkä päivä meidän elämässämme, Kolja.

Tänään suomalaiset ovat murtautuneet Lavajärven kannakselle ja katkaisseet tien. Meidän tiemme Käsnäselkään on katkaistu. Joitakin pataljoonia suomalaisia oli lähtenyt Syskyjärveltä ja kulkenut huomaamatta oikeaa sivustaamme pitkin — meillähän ei ole siellä naapureita, kuten tiedät. Ei ketään — ei luvattua divisioonaa, ei rykmenttiä, ei pataljoonaa, ja tässä tulos. Kiitos toveri Habaroville, että suunnitteli niin taitavasti 8. armeijansa hyökkäyksen! Suomalaiset olivat menneet metsäteitä pitkin Lavajärvelle asti, siellä meillä on varuskunta, siellä on 97. rykmentin pataljoona. Taistelu kesti melkein koko päivän. Mutta meikäläiset eivät kyenneet ajamaan suomalaisia tieltä, heitä on enemmän ja yllätystekijä auttoi heitä.

Sitten toinen suomalaisryhmä iski Uomaahan. Puhelinyhteys katkesi, nähtävästi he katkaisivat kaapelit, eikä radioasema toimi. Uomaassa ovat meidän huoltomuodostelmamme: muonavarastot, ammukset, patruunat, bensiini, hevosten rehu. Kondrasov ei halua mennä apuun, silloinhan olisi luovuttava hyökkäyksestä, aikataulu ja päällystön käsky rikottaisiin.”[ix]

Divisioonan komentaja ”Kondrasov on paniikissa, täysin poissa tolaltaan, ei kuuntele [divisioonan esikuntapäällikkö - jp] Aleksejevia, tolkuttaa, että suomalaiset ovat sitoneet pussin suun kiinni.”[x] Jonkinlainen yhteys vasemmalla Pitkärannassa olevaan 168. Divisioonaan on vielä olemassa.

5.1.1940: Elintarvikenormia pienennetään: ”Puuroa on vähemmän, leipää vähemmän, rasvaa ei nimeksikään. Tämä surullinen uutinen on jo kahden päivän ikäinen. Oikein onkin: pitää siirtyä ankaraan säästämiseen, ei tänne ole tultu mahaa kasvattamaan.”[xi]

Mottia paloitellaan

5.-6.1.1940: ”Kaukaa vasemmalta, Länsi-Lemetin suunnalta kuului myös ammuntaa. Alkoi kranaattitulitus, ja me palasimme korsuun. Kranaatit ujelsivat ja päästivät sitten vastenmielisen maiskauksen räjähtäessään lumessa.

Sammuttakaa kamiina, kaatakaa siihen vettä ja äkkiä. kipinöitä lentää taivaalle! huusi Rybakov.

Meikäläiset ovat tulossa läpi tänne! Pavel Gultjai huudahti. - Pojat, elämä voittaa! --

Seuraavana päivänä selvisi, että suomalaiset joukot olivat erottaneet meidät Länsi-Lemetistä kahdella vahvalla kiilalla, ottaneet koko kylämme, koko varuskuntamme pihteihinsä, kiertäneet meidät ja suunnanneet kohti Pitkärantaa.”[xii]

Teloitus

”Juuri tuotiin kauhea uutinen. 34. prikaatin 1. hyökkäysvaunupataljoonan komentaja kapteeni Rjazanov on teloitettu. Erityisosaston johtaja oli kuulemma itse teloittanut hänet siksi, että Rjazanov oli jo joulukuussa ehdottanut, että saarros murrettaisiin, että murtauduttaisiin omien luo. Tuomio oli laadittu jälkikäteen: teloitettu pelkuruudesta ja paniikkimielialan levittämisestä.”[xiii]

Viestiyhteydet

7.-8.1.1940: ”Puhelinyhteys rykmentteihin oli poikki, mutta on taas kunnossa: ilmeisesti se ovat korjanneet suomalaiset, joten kaiketi koko linjaamme salakuunnellaan.”[xiv] Oikein arvattu.

”Molemmat rykmentit, 316. ja 208. käyttävät radiossa salakieltä: suomalaiset tulittavat heitä vahvalla tykki- ja kranaattitulella, ja mikä tärkeintä, he ovat katkaisseet rykmenttejä Itä-Lemettiin yhdistävät tiet.”[xv] Huomattakoon, että suomalaiset olivat murtaneet koodin ja lukivat salakielisiä viestejä yhtä helposti kuin salaamattomiakin.

Länsi-Lemetti

”Länsi-Lemetissä ovat asiat pahemmin. Sinne ovat jääneet saarroksiin 34. prikaatin hyökkäysvaunut. Suomalaiset ovat tuoneet paikalle salaa panssarintorjuntatykistön ja 76 millin tykkejä ja tulittavat johdonmukaisesti kasaan jääneitä vaunujamme.”[xvi]

Lupaus huollosta ilmateitse

”Lopuksi Razumov sanoi, että siirtyminen pienennettyihin ruokanormeihin ei saa levittää masennusta. 8. armeijan uusi komentaja Grigori Mihailovits Stern on luvannut toimittaa divisioonalle ilmateitse kaikkea tarpeellista: muonaa, lääkkeitä ja patruunoita.”[xvii] Muistakaamme, että Saksan ilmavoimien komentaja Hermann Göring lupasi samoin huoltaa Saksan 6. Armeijan Stalingradin mottiin - kumpikin pettivät lupauksensa.

Erinomainen lounas

”Kenraalimotissa” oli upseereilla vielä erinomainen lounas.

9.1.1940: ”Vielä satoi lunta, ja söimme pelotta päällystön ruokalateltassa. Tällainen oli ruokalista: hevosenlihakeittoa, äitelän makeaa paleltuneiden perunoiden takia. Jälkiruokana oli tee ilman sokeria, kitkerä, koska se oli [divisioonan lääkäri - jp] Voznesenskin käskystä keitetty kuusenkerkkien kanssa. Sata grammaa leipää ruoan kanssa, kourallinen korppuja ja lusikallinen omenamarmelaatia.”[xviii]

Tämä motti oli onnellisessa asemassa, sillä oli hevosia mitä syödä. Panssarimiesten motissa ei ollut hevosia, eikä hyökkäysvaunuja voinut syödä.

Muona alkaa loppua, ei yhteyttä 168.D

10.1.1940: ”Olin jo tekemässä lähtöä, kun divisioonan talousupseeri Nesterov tuli. Hänen kasvoilleen oli kaunopuheisesti kirjoitettu: asiat ovat huonosti. Hän istuutui viereeni, hörppi hevoskaalisopan ilmeettömänä ja sanoi minulle kuiskaten, että kaikkein pahin on toteutunut: suomalaiset ovat eristäneet meidät Pitkärannan luona taistelevasta 168. divisioonasta. He ovat luoneet sinne semmoisen suojajoukon, että kaikki Pitkärantaan ja Salmiin läpimurtoa yrittäneet ryhmämme ovat kaatuneet viimeiseen mieheen konekiväärien ristitulessa tai räjähtäneet tielle ja tienpientareisiin asetettuihin miinoihin. Muona alkaa loppua, hevosia ei ole monta jäljellä. 316. ja 208. rykmentti ovat saarroksissa. Länsi-Lemetti ei voi tulla niiden avuksi, hyökkäysvaunuprikaatin vaunumiehet ovat satimessa.”[xix]

Rykmentin lippu

10.-15.1.1940: Motista mottiin murtautunut panssarimies kertoo: ”Kävi ilmi, että suomalaiset olivat avanneet 6. tammikuuta rumputulen kohti Ruokojärveä. Taisteluita oli joka päivä. 316. rykmentti on kokenut valtavat tappiot. --

Kun pääsimme perille, ilmoittauduimme 316. rykmentin esikunnassa. Ilmoittauduin: ”Toveri rykmentinkomentaja, tehtävä suoritettu, hyökkäysvaunuja ei enää ole. Henkiin on jäänyt kaksi miestä: minä, ampuja Tregubenko, ja ajaja Gordijenko.”

Seuraavana päivänä meidät kutsuttiin uudestaan rykmentin esikuntaan ja käskettiin murtautua 25 miehen ryhmän kanssa Itä-Lemettiin divisioonan esikuntaan ja viedä mukanamme rykmentin lippu ja salaiset asiakirjat. --

Täytyy sanoa, että saimme etsiä aukkoa pitkän aikaa, joka puolella on suomalaisten taisteluhautoja. He ovat piirittäneet teidät perusteellisesti. Kun tulimme, emme uskoneet, että olemme omien puolella. Läksimme heti ruokalaan. Emme olleet syöneet lämmintä ruokaa kolmeen neljään päivään. Saimme leipää ja marmelaatia, kuumaa teetä, täyden lautasen kaalikeittoa. Tehän elätte täällä herroiksi!”[xx]

”15. tammikuuta. Mistä lie tullut, mutta yöllä oli pakkasta 48, päivällä 42 astetta. En kirjoittanut päiväkirjaa - sormet puutuvat, kynä putoaa kädestä. En käynyt missään.”[xxi]

Kaikki hevoset syöty

16.1.1940: ”Tammikuun kuudestoista oli kaikkein kauhein päivä. Kaikki sekoittua yhdeksi möykyksi. Pakkasta oli 40 astetta. Yöllä oli ollut kuulemma 50. Monilta vartiomiehiltä, monilta taisteluhaudoissa istuvilta olivat kädet ja jalat paleltuneet. Lääkintäpataljoona on tupaten täynnä. Se on ensimmäinen onnettomuus, ja toinen on koko päivän jatkuva loputon tykistötuli. Tavallisesti suomalaiset laukaisevat päivässä 10-20 ammusta tai kranaattia, heillä ei taida olla ylenmäärin ampumatarvikkeita, mutta nyt he suorastaan ammensivat päällemme "lahjojaan". Ja iltapuolella se alkoi ilmasta. Kolmen Fokkerin lentue — harmittomia, kaksisiipisiä ruiskutuskoneita, mutta annahan olla, kun ne lähtevät matalahyökkäykseen... Niiden pommit ja konekiväärisarjat yhtyivät yleiseen kuoroon, tuohon sodan helvetinsinfoniaan.

Hiippaillessamme Pasa Gultjain kanssa keskipäivällä lou­naalle metsän kautta päämme yli lensi vonkuvia kranaatteja oikein roppakaupalla. Ei paranisi pistää nenäänsä ulos, mutta kun syödäkin pitää... Makasimme lumessa tunnin verran kovassa pakkasessa, minä aloin jo nuokkua ja torkahdella...

Ollessamme syömässä ammus räjähti melkein vieressä. Me kaikki putosimme pöydän alle, teltta hytkähti, tiski kaatui. Kolme komentajaa haavoittui ruokalan edessä; he taisivat olla 34. prikaatin vaunumiehiä. Hampaani löivät loukkua vilusta, pelosta ja voimattomuudesta. Keitto oli oikein vastenmielistä: paleltuneen perunan paloja, hapankaalin ruoteja. Kaikki hevoset on jo syöty — osa niistä teurastettiin, osa kuoli itsestään, sillä ne eivät olleet nähneet heinää eivätkä kauraa enää aikoihin. Ne ovat syöneet kaiken mahdollisen leirin ympäriltä, kalunneet männyistä kuoren, ahmineet pensaat, pureskelleet toistensa hännänpäät.

Lounaalla meille ilmoitettiin, että ruokala suljetaan.”[xxii]

Jalkoja sahataan kuin halkoja

22.-24.1.1940: ”Aamulla pioneerit kokosivat kuoliaaksi paleltuneiden ruumiit ja pinosivat ne verstaiden taakse.

...Sotilas makasi selällään, hieman vääntyneet kädet koholla taivasta kohti, ikään kuin hän olisi pyytänyt jotain joltakulta siellä ylhäällä. Hänellä oli kengät ja jalkarätit, mantteli ja hattu. Miksi hattu eikä piippalakki, niin kuin meillä kaikilla? Poika oli kaiketi uusinta täydennystä. Hattu oli vierähtänyt nuoresta ajellusta päästä. Mutta kaikkein kauheinta olivat silmät. Niitä ei ollut. Silmien paikalla oli lunta. Ne näyttivät pumpulihauteilta tai pieniltä valkeilta perhosilta. Soturi katsoi harmasta taivasta tämän kauhean kaihin läpi ikään kuin kysyen:

—   Minkä takia?

Kaikki lääkintäpataljoonan teltat ovat tupaten täynnä paleltuneita. Voipuneet lääkärit sahaavat jalan toisensa jälkeen, niin kuin me halkoja.”[xxiii]

Näemme nälkää

28.1.1940: ”Kondrasov lähetti 26. päivä 56. armeijakunnan esikuntapäällikölle eversti Ikonnikoville radiosähkeen — näemme nälkää, tarvitsemme korppuja, tiivisteitä ja suolaa. Lähetimme tänään taas sähkeen. Luen sen sinulle: "Olemme eläneet hevosilla. Enää niitä ei ole, ne on syöty. Lentokoneet heittävät vähän ja epäsäännöllisesti. 76. hyökkäysvaunupataljoonassa on 20-30 haavoittunutta ja sairasta, muonaa ei ole, he ovat näännyksissä. Kun heitettiin suolaa, paketti hajosi. Väki nääntyy. Suolaa on saatava. Toimittakaa suolaa heti tänään. Ryhtykää toimiin."”[xxiv]

Tunkiolta ”puuroa”

4.2.1940: ”Kauan kaivattu ja odotettu suola heitettiin syöksyvästä lentokoneesta. Maahan pudotessaan se hajosi taivaan tuuliin. Suomalaisia tarkka-ampujia pelkäämättömät huimapäät ryömivät romuttuneiden autojen, hyökkäysvaunujen ja rattaiden keskellä, ruumiiden keskellä, ja nuolevat kokeeksi suolaista lunta, keräävät sitä pakkeihin ja vaihtavat sitten suolaveden jauhoihin. Annoin heille pienen pussin jauhoja. Niin kovasti teki suolaista mieli!

Smirnov ja Gultjai kävivät eilen ruokalan ja soppakeittiöiden luona kaivelemassa lunta pioneerilapiolla tunkiolla, jonne puurontähteet ennen kaadettiin. "Kullankaivajat'' palasivat iloisina ja tyytyväisinä, Pasa ilkkui minua sievistelijäksi ja sanoi liedellä touhutessaan, ettei antaisi minulle mitään, mutta sain kuitenkin reilusti — melkein kolmannespakillisen mullalla maustettua yhdistettyä hirssi- ja helmipuuroa.”[xxv]

Armeijankomentajan radiosanoma mottiin

7.-8.2.1940: ”Kävin eilen kapteeni Vasiljevin tiedustelijoiden luona, luin heille uutiskatsauksen, jonka olin kirjoittanut yöllä Moskovan radiosta.

Luin pojille muistikirjaan jäljentämäni armeijankomentaja Sternin radiosanoman: ”Kondrasovin sankarit! Pitäkää pintanne, älkää surko, teille on tulossa uutta vahvistusta. Teidät vapautetaan pian, ja saatte kaikki palkinnon!”

Vastaukseksi ei kajahtanut entiseen tapaan vahvaa hurraahuutoa. Vastauksena oli vaivautunut hiljaisuus.”[xxvi]

Radiosanomia armeijakuntaan

13.-14.2.1940: Razumov ”näytti pari armeijan esikuntaan lähetettyä radiosanomaa. »Tilanne vakava. Hevoset syöty. Muonaa ei saatu, 600 miestä sairaana. Nälkää, keripukkia, kuolemaa.»

»Paljon paleltuneita. Lääkkeet lopussa. Haavoittuneet kuolevat nälkään. Miksi ette tule pelastamaan?»

Kerron vain sinulle, kuiskasi Razumov. - Meidän 316. ja 208. rykmenttimme taitavat olla mennyttä. --

Kolme rykmenttiä on siis menetetty. Emme ole enää divisioona, olemme vain kärpänen, jolta on revitty siivet.”[xxvii]

Luvaton läpimurtoyritys

17.2.1940: ”Sillä välin tässä yleisessä metelissä kymmenkunta hyökkäysvaunuamme Mitron-Ruuskasen varuskunnasta lähti irtautumaan ihan toiselta puolen. Vaunumiesten kanssa kohti Pitkärantaa syöksyivät hyökkäysvaunuprikaatin kahden pataljoonan, 179. moottoroidun jalkaväkipataljoonan ja 224. tiedustelupataljoonan jäänteet sekä 208. ja 316. rykmentin tykkimiehet.

Meidänkin käskettiin valmistautua lähtemään heidän jälkeensä, mutta käsky peruutettiin melkein saman tien.

Myöhemmin Rybakov sanoi minulle, että kukaan ei ollut antanut vaunumiehille lupaa irrottautua saarroksesta, vaan he olivat toimineet omalla vastuullaan ja riskillään. Riski ei kannattanut: Vaunumiehet mursivat suomalaisten ensimmäisen ja toisen saartorenkaan, mutta eivät päässeet 168. divisioonan luo – he joutuivat murrosteisiin, miinoitetulle tielle ja konekiväärien ristituleen ja menehtyivät melkein kaikki. Tuhatseitsemänsataa miestä!”[xxviii]

Pudotus suomalaisten puolelle

”Yksi TB pudotti lastin laatikoita ja säkkejä, mutta suomalaisten puolelle – nämä olivat hekin älynneet levittää aholle ristin ja sytyttää kulmiin oikein nuotiot. Semmoisia ne "hidasälyiset" suomalaiset ovat.”[xxix]

Hätähuutoja

19.2.1940: »Pääsimme radioasemalle onnellisesti, otimme mukaamme paperille kirjoitetut tuoreimmat uutiskatsaukset.

Kun olimme lähdössä, vanha tuttuni Vladimir Vesnin vinkkasi minut vaivihkaa luokseen ja osoitti pöytää, jolla oli muutama vielä koodaamaton radiosanoma. Luin kuumeisesti, yritin painaa rivit mieleeni.

"Armeijan esikunta, Kovaljov. Miksi tapatte nälkään? Antakaa muonaa. Auttakaa, tulkaa pelastamaan, muuten kuolemme kaikki. Kondrasov, Razumov."

"Tilanne vaikea. Kärsimme tappioita, terveitä 360, sairaita 750. Olemme heikentyneet lopullisesti. Auttakaa pikaisesti. Emme jaksa enää."

Jälkimmäinen oli 34. hyökkäysvaunuprikaatin päällystöltä.»[xxx]

Hevosensuolikeitto

19.2.1940: ”Korsussa oli hirveä löyhkä. Iljettävä haju tuli kamiinalla seisovasta ämpäristä. Pioneerit olivat keittämässä hevosen suolia, jotka ennen aina heitettiin ensimmäisenä pois. Suolet oli kaiketi pesty huonosti – vedestä on kova pula. Suomalaiset tarkka-ampujat ovat kaataneet jo kymmenkunta miestä avannolle, josta otamme vettä. --

Sotilaat alkoivat ammentaa kesken Samoznajevin puheen haisevaa keitostaan ämpäristä pakkeihin. He ammensivat sitä myös meille. Minä nielin tummaa kuumaa nestettä yrittäen olla hengittämättä. Luulin oksentavani siihen paikkaan. Mutta vatsani vaati ruokaa! Ensimmäiset viisi lusikallista sain alas vain pakolla, mutta sitten se alkoi sujua ja särvin koko annoksen. Miehet muljauttivat polkupyörän sisäkumin näköisen suolen pöydälle. Sitä ei voinut leikata puukolla, se karkasi kädestä ja puukko liukui siltä. Silloin se hakattiin pieniksi paloiksi kirveellä. Minä sain kolme palasta. Rupesin pureskelemaan harmaata kimmoista möykkyä, mutta en saanut pureskeltua sitä hampailla millään pienemmäksi. Pyöritin suolenpätkää poskesta toiseen, kunnes leukaperät väsyivät ja niitä alkoi kolottaa. Pysähdyin, lepäsin ja aloin taas pureskella. Lopulta suljin silmäni, keräsin kaikki voimani ja nielaisin sen.”[xxxi]

Hevosennahkakeitto

20.2.1940: ”Kaikkein vahvimmat Rybakov ja Samoznajev lähtivät illalla sahaamaan mäntyä. He lähtivät jäniksen perään, mutta saivat karhun: he olivat törmänneet hevosennahkaan. Kaikki sisälmykset ja luut oli jo aikoja viety, mutta nahka oli jätetty, se oli peittynyt kuuraan. Mikä onnenpotku! Nahka muistutti kattopeltiä – jäätynyt, punaruskea, taipumaton ja koliseva, kun se raahattiin korsun kynnyksen yli.

Nahka pilkottiin kahteentoista osaan, kullekin pala. Häntä arvottiin, sen voitti Kutjukov. Hän kiinnitti hännän budjonnovkaan (Aljosa sanoo lakkiamme periaatteesta ohjesäännön mukaisesti kypäräksi) ja lausui jotain tällaista: "Hevonhäntähusaarit kävivät täällä ja söivät mahansa täyteen tammasoppaa, tammasoppaa."

Nahan sulettua kaikki tarttuivat toimeen: puhdistivat ja yrittivät karvoa osansa, mutta ei se niin vain käynytkään. Karvat olivat kuin rautaa. Ne ajeltiin ja irroteltiin, millä voitiin. Sitten nahka leikattiin suikaleiksi ja pantiin kiehumaan. Kun se oli kiehahtanut, se otettiin vedestä ja siitä kaavittiin loputkin karvat, sitten se leikattiin kuutioiksi ja pantiin taas kiehumaan... Nahka paisui ja pehmeni, keittäminen tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopuksi kuutiot muistuttivat kotitekoista makaronia. Kun syö ensin lusikan liukasta nahkamakaronia ja sitten kaksi lusikkaa lientä, niin jo leviää lämpö rintaan, jo alkaa vatsassa pulputtaa, liikkua ja urista.

Pää on pyörryksissä. Tärkeintä olla kiirehtimättä ja hosumatta, olla juomatta pakista, täytyy syödä lusikalla, lusikalla, ja nuolla se puhtaaksi joka kerta.”[xxxii]

Motti-Matti

22.2.1940: ”Semmoiset puna-armeijanpäivälahjat. Ei kovin hääppöistä. Ja me kun luulimme ja odotimme! Odotimme tietysti irtautumiskäskyä. Mutta saimmekin tarjouksen suomalaisilta. Hyvä, vahva, hiukan tupakan käheyttämä ääni vetosi tuskin havaittavalla pietarilaisella aateliskorostuksella Kondrasoviin kovaäänisellä milloin miltäkin puolelta.

— Vetoan teihin komentajamme majuri Matti Aarnion nimissä. Kollegat! Antautukaa, muuten tuhoatte itsenne ja miehenne. Se ei voi olla tavoitteenanne. Tavoitteenanne on jäädä henkiin. Jollette lähetä rauhanneuvottelijaa, niin avaamme huomenna kello yksitoista tulen raskaalla tykistöllä. Teidät on saarrettu kolminkertaisella renkaalla. Vastarinta on hyödytöntä. Antakaa itsellenne lahja armeijan juhlapäivänä.”[xxxiii]

Suomalaiset ampuvat suorasuuntauksella

23.2.1940: ”Suomalaisten tykit paukkuvat taas. Laskea sekunteja laukauksesta ammuksen räjähdykseen. Tajuan, että tykit ovat tässä ihan lähellä. Niin olivatkin: suomalaiset olivat raahanneet yöllä meidän ampumahautojemme lähelle puiset vitsalevyt. He olivat työntäneet edellään lumessa, ilmeisesti ne olivat jalaksilla, ja sitten he olivat tuoneet samoin jalaksilla meiltä siepatut 76-milliset puupyöräiset rykmenttitykit ja alkaneet nuijia kolmensadan metrin päästä suorasuuntauksella meidän kiinteitä hyökkäysvaunujamme.

Luin äskeisen kappaleen. Jotenkin epäselvää. Asia on näin: niihin paksuihin kilpiin on tehty reiät piipuille, kilvet suojasivat tykkimiehistön meidän kivääreiltämme ja konekivääreiltämme.

Puoleen päivään mennessä suomalaiset olivat tuhonneet melkein kaikki hyökkäysvaunumme. Jäljellä oli viisi tai kuusi, tarkkaan ei korsussamme vielä tiedä kukaan. Tämä on loppu. Hyökkäysvaunun tykit olivat puolustuksemme koko toivo ja koko sen tulivoima.

122-milliset haupitsimme ovat hiljaa, ammuksia ei ole.”[xxxiv]

Vaadimme irtautumislupaa

23.2.1940: ”Lähempänä lounasaikaa ryömivät meille Rybakov ja hänen sotilaspalvelijansa, nykyään Rybakov Razumovin sijaisena yöpyy yhä useammin esikunnan korsussa. Hän tuli ilmoittamaan, että saatamme illalla lähteä murtautumaan ulos. Kondrasov ja Kondratjev olivat tappiomme nähtyään lähettäneet 15. armeijan komentajalle Kovaljoville ja sotaneuvoston jäsenelle Vasuginille jyrkän salasanoman. Rybakov luki sen ulkomuistista: "Kuolemme. Katastrofi on alkanut. Vaadimme irtautumislupaa. Odotamme klo 16:een asti. Kondrasov. Kondratjev." ”[xxxv]

”Prikaatin-komentaja Kondratjev oli lähettänyt vastaukseksi puna-armeijan päivän toivotuksiin ja taisteluterveisiin henkilökohtaisesti radiosanomaa 15. armeijan esikuntaan salaamatta sitä,  avoimena tekstinä:

"Olemme viime päivinä kärsineet suuria tappioita. Tarvitsemme reaalista apua. Te vain lupailette. Pelastakaa meidät. Lähettäkää puolentoista kilometrin päässä Itä-Lemetistä sijaitsevaan risteykseen kevyt rykmentti, se pelastaa meidät. Lähettäkää se tänä yönä. Sähköttäkää päätös. Kieltäytyminen tarkoittaa tuhoa." ”[xxxvi]

25.2.1940: ”Aleksei luki meille radiosanomia.

"15. armeijan esikunta. Kovaljov. Vasugin. Olemme olleet saarroksissa 40 päivää. Vaikea uskoa, mutta vastustaja on vahva. Päästäkää meidät turhasta kuolemasta. Ihmiset ja kalusto ovat taistelukyvyttömät. Olemme käytännössä sairasleiri. Terveet ovat näännyksissä."

"15. armeijan esikunta. Armeijankomentaja Kovaljov. Sotaneuvoston jäsen Vasugin. Auttakaa, hyökätkää vastustajan kimppuun, ottakaa muovaa ja tupakkaa. Eilen kolme TB:tä kääntyi ja lähti pois pudottamatta mitään. Miksi kiusaatte meitä nälällä? Auttakaa, muuten kuolemme kaikki. Kondrasov. Kondratjev." ”[xxxvii]

Kenraalimotti

”Myöhemmin Aleksejev liittyi joukkoomme. Zinovi Nesterovits näytti kartalta kaikki divisioonamme yhdeksän "mottia". Hän veti lyijykynällä. Käsnäselästä alas surullista tietä. Ensimmäinen "motti" on Uomaa, sitten Suuri, Saarijärvi, Lavajärvi. Hän piirsi "motin" Syskyjärven luo, kaksi Ruokojärven lähelle, "panssarimotin" Länsi-Lemettiin ja meidät Itä-Lemettiin. Suomalaiset sanovat meitä kuulemma "kenraalimotiksi", koska täällä on divisioonan esikunta ja hyökkäysvaunuprikaatin esikunta, ja niiden johdossa ovat tietysti punakenraalit.

Olemme aliarvioineet suomalaiset sotilaat ja etenkin päällystön, Aleksejev virkkoi murheellisesti. — Järkeilimme: metsätyöläisiä, eivät ne mitään tiedä, eivät ne mitään osaa. Ja näin tässä on käynyt. Sotilaat ovat vahvoja, eikä päällystökään tyhjän panttina roiku. Komentajat ovat akatemiat käyneitä, kuka Ruotsissa, kuka Saksassa. Yksin kenraali Hägglund on jo korvaamaton. Muistatteko, kun vanki sanoi häntä "mottimestariksi"?”[xxxviii]

Lupa irtautua

28.2.1940: ”Kirjoitan hätäisesti. Palasimme Rybakovin kanssa juuri esikunnan korsussa. Tänään kello 18 on saatu lupa irtautua saarroksesta. Lähdemme murtautumaan kello 21. Vahvat ja taitavat lähtevät ensimmäisessä rivistössä. Heikot, ja niihin minäkin valitettavasti kuulun, ovat toisessa rivistössä, ja viimeisenä tulee kolmas, myöskin vahva rivistö, jossa on pääasiassa vaunumiehiä.

Koko operaatiota komentaa esikuntapäällikkö eversti Aleksejev. Sotakomissaari on Razumov. Aleksejevin varamies on majuri Zarov.

Jälkimmäisessä rivistössä ovat siis 34. prikaatin vaunumiehet komentajineen. Tätä rivistöä johtavat divisioonankomentaja Kondrasov ja prikaatinkomentaja Kondratjev.

Läpimurtolohkot on valittu. Mukaan on käsketty ottaa vain ase ja patruunoita. Kaikki paperit, rahat ja kartat on poltettava. Kokoontuminen kello 20.30.”[xxxix]

Läpimurto motista

Tietenkin kirjoitettu jälkikäteen sotasairaalassa.

”Edessä on käynnissä todellinen taistelu. Tykki paukkuu, konekiväärit säksättävät, kranaatit räjähtelevät. Huudamme kaikin voimin "hurraa!" ja ammuskelemme juoksussa minne sattuu.

Myöhemmin selviää, että etujoukkomme on läpäissyt suomalaisten kolme sulkurengasta, päässyt aholle ja törmännyt kilometrin päässä suomalaisten leiriin. Sen olemassaolosta Pitkärannan tiellä tiedustelumme ei tiennyt mitään. Eikä ihme: koko viimeisen kuukauden aikana tiedustelijat eivät ole käyneet kaukana kylästä. Siellä puhkeaa ankara taistelu. ja nyt olemme sitä mieltä, että se pelasti meidät.

Rivistömme komentaja eversti Aleksejev ohjaa meidät jyrkästi vasemmalle, poikkeamme tieltä ja juoksemme metsään ja hankeen niin nopeasti kuin voimme. Tallaamme lunta vuoron perään neljä rinnakkain, raivaamme tietä ja kiiruhdamme eteenpäin, pois ja irti. Kaukana oikealla on käynnissä taistelu, mutta se on jo laantumassa, meidän pikakiväärimme ampuvat yhä harvemmin, eikä kiväärin laukauksiakaan kuulu usein.

Siellä, tuossa taistelussa on kaatunut rakas ystäväni Aljosa, arvostettu komentaja ja päällikkö, rykmentin komissaari Aleksei Nikolajevits Razumov. Hänen kanssaan ovat kuolleet Sasa Samoznajev, politrukki Smirnov, hänen uskollinen vaimonsa Anja-kaunotar ja monet, monet muut. Myöhemmin käy ilmi, että tuossa epätasaisessa, todella sankarillisessa taistelussa on meikäläisiä kaatunut kaksisataa.

Rivistömme siirtyy yhä enemmän vasemmalle. Etenemme umpihangessa. --

Aamun tuskin sarastaessa tulemme Mustavaaran juurelle. Aleksejev neuvottelee Zarovin kanssa ja muuttaa suuntaa jyrkästi, käännymme metsään ja kierrämme mäen kaukaa. Esikuntapäällikkö arvelee, että mäellä voi olla suomalaisten vartiopaikkoja tai tähystyspaikka. Hän on oikeassa: pian ylitämme kaksi tuoretta, tasoitettua latua, jotka vievät mäelle. --

Laskeudumme alas tielle ja syömme ja syömme, nielemme kaiken ahneesti. Syntyy spontaani kokous. 8. armeijakunnan poliittisen osaston päällikkö Arefjev puhuu:

– Toverit sotilaat! Toverit komentajat! Isänmaa ei koskaan unohda urotekoanne!

Sitten meitä kuljetetaan reellä ja autolla. Salmin sotilassairaala sijaitsee suomalaisen koulun hyvässä rakennuksessa. Meidät pestään suihkussa, hiuksemme leikataan, partamme ajellaan, meidät puetaan puhtaisiin alusvaatteisiin ja haavamme sidotaan.

Yritän päiväkaudet saada selville, minne 34. hyökkäysvaunuprikaatin miehet ovat kadonneet, missä Gaponjuk, Kondratjev, Grjaznov ja eversti Smirnov ovat. Kirjoitan muistiin kaiken, mitä onnistun saamaan selville.

Panssariprikaatin vahvan rivistön oli määrä tulla perässämme ja sulkea muodostelma. Siinä oli suhteellisen vahvoja poikia, ja jos meitä olisi seurattu, heidän oli määrä osoittaa tarvittavaa vastarintaa suomalaisille ja suojata päärivistöä. Mutta tämä rivistö, johon kuuluivat vielä tekniikan miehet ja jalkaväen jäänteet, yhteensä toistatuhatta sotilasta, ei tullutkaan perässämme vaan kääntyi vasemmalle kohti Lavajärveä tuttua tietä pitkin, samaa, joka oli tuonut meidät Käsnäselästä Lemettiin. Suomalaiset olivat varautuneet siihen ja järjestäneet tielle puolen kilometrin pituisia murrosteita, asentaneet miinoja ja rakentaneet tulenjohtokorsuja murrosteiden jälkeen molemmille puolille tietä. Samoin he olivat tehneet samansuuntaiselle kiertotielle. He päästivät vaunumiehet, ajoivat heidät miinoihin, rupesivat tuhoamaan rivistöä ja tuhosivatkin sen kokonaan.

Kuka oli tehnyt päätöksen lähteä pohjoiseen ja jättää Aleksejevin? Divisioonankomentaja Kondrasov, prikaatinkomentaja Kondratjev?

Koko rivistö kaatui tai joutui vangiksi. Kaikki paitsi Kondrasov ja hänen adjutanttinsa luutnantti Ivanov. Kondrasov oli pukeutunut tavallisen puna-armeijalaisen asepukuun, ottanut tapetulta sotilaalta manttelin ja budjonnovkan ja tavoittanut Ivanovin kanssa meidän rivistömme, jonka hän löysi jälkien perusteella, ja kulki ihan sen hännillä kypärä silmillä. Sanotaan, että hän olisi ollut haavoittunut.”[xl]

JP4 - ”Hiipijä”

”Sulgin on käynyt katsomassa meitä. Hän jaksaa hienosti. Häneltä sain tietää, että Kondrasovin rivistön tuhoamisoperaation oli suorittanut Suomen armeijan Jääkäripataljoona 4 majuri Matti Aarnion johdolla.”[xli]

Divisioonan komentaja teloitettiin

Tässäkin tapauksessa Suomen valloitusyrityksessä epäonnistunut divisioonankomentaja teloitettiin: »Kaksi sotilasta raivaa kivääreillä tien väkijoukkoon ja vievät sotilashenkilöä kädet sidottuina aidan luo. Miehellä on puna-armeijan sotamiehen asepuku ja upseerinsaappaat. Pään ääriviivat ja vartalo ovat minulle tuskaisen tutut, mutta kasvoja en näe. Sotilaat kohottavat kiväärit. Kaksi laukausta. Sidottu puna-armeijalainen nytkähtää, kuin häntä olisi isketty vasaralla rintaan, ja lyyhistyy polvilleen.

Puolen tunnin kuluttua joku tuli huoneeseemme ja sanoi arkisella äänellä: ”Kondrasov on teloitettu.”»[xlii]  

Vepsäläinen pelastui  

Vienan Karjalasta kotoisin, mutta Suomeen pakenemaan joutunut ja sittemmin suomalaisena upseerina Jatkosodassa Karjalaa Venäjän miehityksestä vapauttanut Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali kiersi vapautettua aluetta haastatellen paikallisia asukkaita ja kirjoittaen sotapäiväkirjaansa. 6.5.1942 hän on kirjoittanut päiväkirjaansa:

"Kalinansaaren staarosta oli kutsunut minut kotiinsa iltateelle. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden vanha mies, mutta hänen uurteisista, kalpeista kasvoiltaan ja haaleista, väsyneistä silmistään näytti elämä olevan pakenemaisillaan pois kokonaan. Hänen toinen kätensä roikkui hervottomana sivulla. Hampaat olivat tipahtaneet pois, ja niiden tilalle oli pistetty pari riviä teräviä, pitkiä, välkkyviä teräspiikkejä. Hänen vaisu, kalpea hymynsä oli samalla kertaa naurettava ja peloittava, kuin robotin irvistys.

Ottakaa opiksi

Venäläisten kannattaisi ottaa opikseen. Suomea EI kannata yrittää valloittaa. Me EMME luovu itsenäisyydestämme.

[xliii] Mikko Karvonen, Salainen sotapäiväkirja, 2007. sivu 259

Talvisota

Etusivulle