Lisätty viite XLIII 27.12.2009 Juhani Putkinen
Talvisodan
aikana suomalaiset joukot motittivat
useita venäläisdivisioonia.
Tässä
artikkelissa annetaan jonkinlainen kuva siitä millaista siellä suomalaisten
tekemässä motissa oli olla motitettuna. Venäläisen 18. divisioonan vanhempi
politrukki (tulipalokommunisti) N. I. Klimov teki koko ajan
pikakirjoitusmuistiinpanoja tapahtumista, keskusteluista, puheista, sähkösanomista,
jne. ja piti yksityiskohtaista päiväkirjaa. Olen kopioinut päiväkirjasta
tehdystä kirjasta katkelmia tähän artikkeliin.
Klimov
on tietenkin joutunut jättämään paljon kirjoittamatta NKVDn (KGB-FSB)
pelossa ja päiväkirjansa lopussa mainitsee repineensä pahimpia sivuja pois.
Todennäköisesti päiväkirjan kirjaksi toimittanut Anatoli Gordijenko
on myös ”siistinyt” muistiinpanoja. Suomentajakin on voinut vaikuttaa sisältöön.
Minä omasta puolestani olen tietenkin tehnyt vain vähäisen määrän lyhyitä
poimintoja paksusta kirjasta. Jotakin kuitenkin selvinnee tästä artikkelistani
- kiinnostuneet lukekoot kirjan Kuoleman divisioona.
Venäjän
sotilaallisia tavoitteita Talvisodassa käsitellään tässä
artikkelissa suomalaisen historiantutkimuksen silmin.
Ja
tässä niitä käsitellään Klimovin päiväkirjan mukaan: ”Sitten vieraamme [8.Armeijan edustaja] meni seinällä riippuvan,
nuhjaantuneella valkealla lakanalla peitetyn kartan ääreen ja otti
karttakepin.
Ylin johto on suunnitellut kavalaan viholliseen iskettäväksi
seuraavilta suunnilta.
Pääisku Karjalan
kannakselle. Viipurin valtaus, kehutun Mannerheim-linjan
läpimurto ja sotajoukkojemme pääsy Helsinkiin.
Noustaan
ylemmäs. Tässä on meidän 8. armeijamme. Se iskee
valkosuomalaisia palleaan, vatsaan. Joukot ottavat haltuunsa Laatokan pohjoisrannan,
valtaavat Salmin, Pitkärannan, Läskelän, Sortavalan ja Värtsilän,
siirtyvät Joensuun edustalle, kääntyvät sitten
vasemmalle ja piirittävät korsuissaan
Mannerheim-linjalla
istuvat suomalaiset joukko-osastot. Tätä suuntaa
sanotaan Petroskoin suunnaksi. Pysähdyn erikseen teidän
18. divisioonanne tehtävään.
Katsotaan kartalla ylemmäs: tässä ovat Porajärven ja
Repolan suunnat.
Vielä
ylempänä Uhtuan suunta. Siellä joukkomme ylittävät
rajan Suomussalmen tienoilla ja etenevät Pohjanlanden perukkaan,
valtaavat Tornion Ruotsin rajan pinnassa ja pysähtyvät. Näin Suomi
halkaistaan kahtia, etelä- ja pohjoisosaan.
Sitten isketään Kantalanden
suunnalta.
Nyt
luomme viimeisen silmäyksen, toverit komentajat, ylös
napapiirin taa. Yhtä aikaa muiden joukkojen kanssa sikäläiset joukot syöksyvät
Petsamoon, valtaavat sen ja siirtyvät Norjan
rajalle, tänne, maan ääriin, jossa on saamiemme tietojen
mukaan paljon nikkeliä ja muita malmeja.
Uuteenvuoteen
mennessä olemme paloitelleet Suomen kuin
puolukkapiirakan, Suomi murskataan, ellei se sitä ennen antaudu.
Päätelkää itse. Meillä on kolminkertainen miesvahvuus.
Meillä on hyökkäysvaunuja kaksituhatta, heillä ei sataakaan!
Sama tilanne on tykistössä ja ilmavoimissa. Meillä on tuhat
lentokonetta, heillä 150.
Norsu ja
rakkikoira, heitti Kuprijanov iloisesti väliin. –
Rakkikin nostaa tassunsa, ja jos ei nosta, niin oikaisee koipensa!
Kaikki
nauroivat.
Jatkan.
Tämän rohkean suunnitelman on huolella laatinut
toveri Meretskov. Se on hyväksytty sotaneuvostossa, puolustusasiain
kansankomissaari Vorosilov tukee sitä. Itse toveri Stalin seuraa
tarkasti sen toteuttamista.
Nyt siirryn teidän
konkreettisiin tehtäviinne. Mutta ensin meidän 56. armeijakunnastamme, johon
18. divisioona kuuluu. Armeijakunnan tehtävä on vallata Laatokan pohjoisranta.
Salmi, Pitkäranta, Sortavala. Teidän 18. divisioonallanne ei ole siinä
suinkaan kaikkein mitättömin tehtävä, mutta siitä kertoo uusi
divisioonankomentaja toveri Grigori Fjodorovits Kondrasov.
Kondrasov
jyrisi kumealla, käheällä äänellä yskäisten tämän
tästä nyrkkiinsä.
18. divisioona ottaa
haltuunsa Käsnäselän kylän, lyö vihollisen
asemistaan ja jatkaa Käsnäselästä etelään Pitkärantaan
ja Sortavalaan johtavaa päätietä 4-8 kilometrin leveydeltä vallaten Uomaan, Lavajärven, Mitron, Itä-Lemetin, LänsiLemetin
ja Koirinojan kylät ja yksittäiset talot.
Kahden viikon kuluttua olemme
linjalla Kitelä-Leppäsilta-Impilahti-Läskelä-Sortavala.
Sitten
divisioona suuntaa Sortavalaan, valtaa kaupungin ja
jatkaa Suomen joukkojen selustaan, piirittää ne ja yhdistyy divisiooniimme,
jotka ovat lopettelemassa taisteluja Karjalan kannaksella.
Tehtävä
on täysin toteutettavissa. Tiedustelumme on saanut selville, että suomalaisia on
edessä aivan vähän, joten vakuutan 8. armeijan päällystölle ja
armeijankomentajalle toveri Habaroville henkilökohtaisesti,
että koko suunnitelma toteutetaan täsmällisesti ja
aikanaan.”[i]
Venäläisten
hyökkäys lähti sujumaan päällisin puolin suunnitelman mukaan, mitä nyt
suomalaiset räjäyttivät sillan, miinoittivat, ampuivat, jne. Kun tie oli
kapea, niin venäläinen moottoroitu kolonna ruuhkautui pahasti. Pioneerit
rakensivat uuden sillan vaikka suomalaiset tarkka-ampujat napsivatkin pioneereja
vähemmäksi. Tietä piti myös levittää lapioimalla ojat umpeen, jotta
kaksisuuntainen liikenne olisi mahdollista.
Murrosteitten
purkamista, miinanraivausta - välillä suomalaiset hiihtopartiot vievät
vartiomiehiä vangiksi, tavanomaista sotaa. Hienoista ihmettelyä, että miksi
”suomalaiset kurjat mökkiläiset” eivät tuokaan urhoolliselle
puna-armeijalle ”leipää ja suolaa” - eikä ”neidot hymyä ja kukkia”
kuten oli ennen sotaa luvattu[ii].
Päinvastoin ”pojat moittivat” politrukille, että suomalaiset ampuivat heitä
”piilosta”, se oli kuulemma ”epärehellistä”.[iii]
3.12.1939:
”Meillä on hätä: divisioonan esikuntapäällikkö on pahasti haavoittunut.
Suomalainen tarkka-ampuja on osunut häneen ensimmäisellä
laukauksella”.[iv]
Divisioonan
uusi esikuntapäällikkö kertoo Armeijakunnan (56.AK) ja Armeijan (8.A) olevan
tyytymättömiä kun divisioonan (18.D) hyökkäys ”polkee paikallaan” ja
sanoo divisioonan saavan vahvennuksekseen hyökkäysvaunuprikaatin.[v]
Divisioonaan kuului jo ennestään hyökkäysvaunupataljoona.
5.12.1939:
Venäläiset valtasivat Uomaan kärsien suuria tappioita. Saivat vangiksi yhden
suomalaisen haavoittuneen korpraalin.[vi]
Vanki ei suostunut puhumaan mitään.
11.12.1939:
Politrukit ja komissaarit ottivat vangin kuulusteluunsa: ”Silloin
asiaan puuttui Razumov.
No niin, nyt puhummekin me
sarvipäiset komissaarit, Razumov aloitti. —
Me olemme ihan tavallisia ihmisiä, niin kuin tekin, ja tuomme teille
vapauden...
Ette te ole ihmisiä,
korpraali paukautti selkeästi, heti kun Ranta oli kääntänyt Razumovin sanat.
— Olette ahneita sikoja, jotka työntyvät
kysymättä toisten tarhaan. Me poltamme talomme, mutta jätämme pihalle
läävän, sikalan. Siellä on teidän paikkanne! Ja nyt saatte vaikka ampua
minut, perkele soikoon.
Razumovin
kasvot eivät värähtäneetkään, ääni ei muuttunut.
Tuo on loiseläjän puhetta.
Kulakkiko olet vai suojeluskuntalainen?
Vanki
käänsi päänsä seinään ja pysyi vaiti.
Vastaa,
nokkosensiemen, ja nouse seisomaan punakomissaaria
puhutellessasi! Razumov räjähti.
Olette
liian kaukana kansasta, sanoin suomalaiselle, —
teidän asianne ei onnistu. Tavallinen kansa ottaa meidät avosylin
vastaan.
Kysyn vielä kerran:
komentajien nimet? Vasiljev keskeytti minut.
Marsalkka
Mannerheim ja hänen ystävänsä kenraalimajuri
Johan Hägglund, IV armeijakunnan komentaja...
Kyllä me
sen tiedämme, Vasiljev heilautti kättään. – Sinun
pataljoonasi, rykmenttisi komentajan nimi?
Mutta
sitä ette tiedä, että he kumpikin ovat oikeita metsästäjiä,
vanki jankutti. – Heillä on paljon kokemusta tiikerin-, suden-
ja karhunmetsästyksestä. Miten he toimivat? Sohivat kepillä
perää, houkuttelevat karvaturrin ulos ja ovat lähtevinään
karkuun mukamas peloissaan. Karhu lähtee heidän peräänsä,
ja he jatkavat syvemmälle metsään, ja siellä onkin oksilla
peitetty kuoppa, olkaapa hyvä. He näet tarvitsevat reiättömän
turkin, jota ei ole ammuttu. Kenraali Hägglund, jota palvelen, on
mestari asettamaan rautoja.
Mitä sinä tolkutat?
Vasiljev karjaisi.
Loppu.
Muuta en sano. Viekää pois. Yksi pyyntö sotilaalta
sotilaalle: kaivakaa hauta metsään. Metsä on kotini.
Vanki vietiin pois.”[vii]
Myöhemmin
motissa venäläiset Klimovin mukaan sitten teloittivat kuusi suomalaista
sotavankia. Se ei ollut mikään teloitus, vaan joukkomurha.
19.12.1939:
Pioneerit kaivavat Itä-Lemetissä korsua divisioonan esikunnalle - ei
tainnut tulla salamasotaa.[viii]
28.12.1939:
”Illalla
Razumov tuli korsussa luokseni ja nyökkäsi oven suuntaan. Heitimme niskaamme puoliturkit ja läksimme ulos. Razumov oli
vaiti ja vei minut kauemmas vartiosotilaasta.
Tänään on synkkä päivä
meidän elämässämme, Kolja.
Tänään
suomalaiset ovat murtautuneet Lavajärven kannakselle
ja katkaisseet tien. Meidän tiemme Käsnäselkään on katkaistu. Joitakin pataljoonia
suomalaisia oli lähtenyt Syskyjärveltä ja
kulkenut huomaamatta oikeaa sivustaamme pitkin —
meillähän ei ole siellä naapureita, kuten tiedät. Ei ketään — ei luvattua divisioonaa, ei
rykmenttiä, ei pataljoonaa, ja tässä
tulos. Kiitos toveri Habaroville, että suunnitteli niin taitavasti
8. armeijansa hyökkäyksen! Suomalaiset olivat menneet metsäteitä
pitkin Lavajärvelle asti, siellä meillä on varuskunta, siellä
on 97. rykmentin pataljoona. Taistelu kesti melkein koko
päivän. Mutta meikäläiset eivät kyenneet ajamaan suomalaisia tieltä,
heitä on enemmän ja yllätystekijä auttoi heitä.
Sitten
toinen suomalaisryhmä iski Uomaahan. Puhelinyhteys
katkesi, nähtävästi he katkaisivat kaapelit, eikä radioasema toimi. Uomaassa ovat meidän
huoltomuodostelmamme: muonavarastot, ammukset,
patruunat, bensiini, hevosten rehu.
Kondrasov ei halua mennä apuun, silloinhan olisi luovuttava
hyökkäyksestä, aikataulu ja päällystön käsky rikottaisiin.”[ix]
Divisioonan
komentaja ”Kondrasov on paniikissa, täysin poissa tolaltaan, ei kuuntele
[divisioonan esikuntapäällikkö - jp] Aleksejevia, tolkuttaa, että
suomalaiset ovat sitoneet pussin suun kiinni.”[x]
Jonkinlainen yhteys vasemmalla Pitkärannassa olevaan 168. Divisioonaan on vielä
olemassa.
5.1.1940:
Elintarvikenormia pienennetään: ”Puuroa on vähemmän, leipää vähemmän,
rasvaa ei nimeksikään. Tämä surullinen uutinen on jo kahden päivän ikäinen.
Oikein onkin: pitää siirtyä ankaraan säästämiseen, ei tänne ole tultu
mahaa kasvattamaan.”[xi]
5.-6.1.1940:
”Kaukaa vasemmalta, Länsi-Lemetin suunnalta kuului myös ammuntaa. Alkoi
kranaattitulitus, ja me palasimme korsuun. Kranaatit ujelsivat ja päästivät
sitten vastenmielisen maiskauksen räjähtäessään lumessa.
Sammuttakaa
kamiina, kaatakaa siihen vettä ja äkkiä. kipinöitä lentää taivaalle!
huusi Rybakov.
Meikäläiset
ovat tulossa läpi tänne! Pavel Gultjai huudahti. - Pojat, elämä voittaa! --
Seuraavana
päivänä selvisi, että suomalaiset joukot olivat erottaneet meidät Länsi-Lemetistä
kahdella vahvalla kiilalla, ottaneet koko kylämme, koko varuskuntamme
pihteihinsä, kiertäneet meidät ja suunnanneet kohti Pitkärantaa.”[xii]
”Juuri
tuotiin kauhea uutinen. 34. prikaatin 1. hyökkäysvaunupataljoonan komentaja
kapteeni Rjazanov on teloitettu. Erityisosaston johtaja oli kuulemma itse
teloittanut hänet siksi, että Rjazanov oli jo joulukuussa ehdottanut, että
saarros murrettaisiin, että murtauduttaisiin omien luo. Tuomio oli laadittu
jälkikäteen: teloitettu pelkuruudesta ja paniikkimielialan levittämisestä.”[xiii]
7.-8.1.1940:
”Puhelinyhteys rykmentteihin oli poikki, mutta on taas kunnossa: ilmeisesti se
ovat korjanneet suomalaiset, joten kaiketi koko linjaamme salakuunnellaan.”[xiv]
Oikein arvattu.
”Molemmat
rykmentit, 316. ja 208. käyttävät radiossa salakieltä: suomalaiset
tulittavat heitä vahvalla tykki- ja kranaattitulella, ja mikä tärkeintä, he
ovat katkaisseet rykmenttejä Itä-Lemettiin yhdistävät tiet.”[xv]
Huomattakoon, että suomalaiset olivat murtaneet koodin ja lukivat salakielisiä
viestejä yhtä helposti kuin salaamattomiakin.
”Länsi-Lemetissä
ovat asiat pahemmin. Sinne ovat jääneet saarroksiin 34. prikaatin hyökkäysvaunut.
Suomalaiset ovat tuoneet paikalle salaa panssarintorjuntatykistön ja 76 millin
tykkejä ja tulittavat johdonmukaisesti kasaan jääneitä vaunujamme.”[xvi]
”Lopuksi
Razumov sanoi, että siirtyminen pienennettyihin ruokanormeihin ei saa levittää
masennusta. 8. armeijan uusi komentaja Grigori Mihailovits Stern on
luvannut toimittaa divisioonalle ilmateitse kaikkea tarpeellista: muonaa, lääkkeitä
ja patruunoita.”[xvii]
Muistakaamme, että Saksan ilmavoimien komentaja Hermann Göring lupasi
samoin huoltaa Saksan 6. Armeijan Stalingradin mottiin - kumpikin pettivät
lupauksensa.
”Kenraalimotissa”
oli upseereilla vielä erinomainen lounas.
9.1.1940:
”Vielä satoi lunta, ja söimme pelotta päällystön ruokalateltassa. Tällainen
oli ruokalista: hevosenlihakeittoa, äitelän makeaa paleltuneiden perunoiden
takia. Jälkiruokana oli tee ilman sokeria, kitkerä, koska se oli [divisioonan
lääkäri - jp] Voznesenskin käskystä keitetty kuusenkerkkien kanssa. Sata
grammaa leipää ruoan kanssa, kourallinen korppuja ja lusikallinen
omenamarmelaatia.”[xviii]
Tämä
motti oli onnellisessa asemassa, sillä oli hevosia mitä syödä.
Panssarimiesten motissa ei ollut hevosia, eikä hyökkäysvaunuja voinut syödä.
10.1.1940:
”Olin jo tekemässä lähtöä, kun
divisioonan talousupseeri Nesterov tuli. Hänen kasvoilleen
oli kaunopuheisesti kirjoitettu:
asiat ovat huonosti. Hän istuutui viereeni, hörppi hevoskaalisopan
ilmeettömänä ja sanoi minulle kuiskaten, että kaikkein
pahin on toteutunut: suomalaiset ovat eristäneet meidät Pitkärannan luona taistelevasta 168. divisioonasta. He ovat luoneet sinne
semmoisen suojajoukon, että kaikki Pitkärantaan ja Salmiin läpimurtoa yrittäneet ryhmämme ovat kaatuneet
viimeiseen mieheen konekiväärien ristitulessa tai räjähtäneet tielle ja
tienpientareisiin asetettuihin miinoihin. Muona alkaa loppua, hevosia ei
ole monta jäljellä. 316. ja 208. rykmentti
ovat saarroksissa. Länsi-Lemetti ei voi tulla niiden avuksi, hyökkäysvaunuprikaatin
vaunumiehet ovat satimessa.”[xix]
10.-15.1.1940:
Motista mottiin murtautunut panssarimies kertoo: ”Kävi ilmi, että
suomalaiset olivat avanneet 6. tammikuuta rumputulen kohti Ruokojärveä.
Taisteluita oli joka päivä. 316. rykmentti on kokenut valtavat tappiot. --
Kun
pääsimme perille, ilmoittauduimme 316. rykmentin esikunnassa. Ilmoittauduin:
”Toveri rykmentinkomentaja, tehtävä suoritettu, hyökkäysvaunuja ei enää
ole. Henkiin on jäänyt kaksi miestä: minä, ampuja Tregubenko, ja ajaja
Gordijenko.”
Seuraavana
päivänä meidät kutsuttiin uudestaan rykmentin esikuntaan ja käskettiin
murtautua 25 miehen ryhmän kanssa Itä-Lemettiin divisioonan esikuntaan ja viedä
mukanamme rykmentin lippu ja salaiset asiakirjat. --
Täytyy
sanoa, että saimme etsiä aukkoa pitkän aikaa, joka puolella on suomalaisten
taisteluhautoja. He ovat piirittäneet teidät perusteellisesti. Kun tulimme,
emme uskoneet, että olemme omien puolella. Läksimme heti ruokalaan. Emme
olleet syöneet lämmintä ruokaa kolmeen neljään päivään. Saimme leipää
ja marmelaatia, kuumaa teetä, täyden lautasen kaalikeittoa. Tehän elätte täällä
herroiksi!”[xx]
”15.
tammikuuta. Mistä lie tullut, mutta yöllä oli pakkasta 48, päivällä 42
astetta. En kirjoittanut päiväkirjaa - sormet puutuvat, kynä putoaa kädestä.
En käynyt missään.”[xxi]
16.1.1940:
”Tammikuun kuudestoista oli kaikkein kauhein päivä. Kaikki sekoittua
yhdeksi möykyksi. Pakkasta oli 40 astetta. Yöllä oli ollut kuulemma
50. Monilta vartiomiehiltä, monilta taisteluhaudoissa
istuvilta olivat kädet ja jalat paleltuneet. Lääkintäpataljoona
on tupaten täynnä. Se on ensimmäinen onnettomuus, ja
toinen on koko päivän jatkuva loputon tykistötuli. Tavallisesti
suomalaiset laukaisevat päivässä 10-20 ammusta tai kranaattia,
heillä ei taida olla ylenmäärin ampumatarvikkeita, mutta
nyt he suorastaan ammensivat päällemme "lahjojaan". Ja
iltapuolella se alkoi ilmasta. Kolmen Fokkerin lentue — harmittomia,
kaksisiipisiä ruiskutuskoneita, mutta annahan olla, kun ne lähtevät matalahyökkäykseen...
Niiden pommit ja konekiväärisarjat yhtyivät yleiseen kuoroon, tuohon sodan
helvetinsinfoniaan.
Hiippaillessamme
Pasa Gultjain kanssa keskipäivällä lounaalle
metsän kautta päämme yli lensi vonkuvia kranaatteja oikein roppakaupalla. Ei paranisi
pistää nenäänsä ulos, mutta kun syödäkin
pitää... Makasimme lumessa tunnin verran kovassa
pakkasessa, minä aloin jo nuokkua ja torkahdella...
Ollessamme syömässä ammus
räjähti melkein vieressä. Me kaikki
putosimme pöydän alle, teltta hytkähti, tiski kaatui. Kolme komentajaa
haavoittui ruokalan edessä; he taisivat olla 34. prikaatin
vaunumiehiä. Hampaani löivät loukkua vilusta, pelosta ja
voimattomuudesta. Keitto oli oikein vastenmielistä: paleltuneen
perunan paloja, hapankaalin ruoteja. Kaikki hevoset on jo syöty — osa
niistä teurastettiin, osa kuoli itsestään, sillä ne eivät olleet nähneet heinää eivätkä kauraa enää aikoihin. Ne
ovat syöneet kaiken mahdollisen leirin ympäriltä, kalunneet
männyistä kuoren, ahmineet pensaat, pureskelleet toistensa hännänpäät.
Lounaalla
meille ilmoitettiin, että ruokala suljetaan.”[xxii]
22.-24.1.1940:
”Aamulla
pioneerit kokosivat kuoliaaksi paleltuneiden
ruumiit ja pinosivat ne verstaiden taakse.
...Sotilas
makasi selällään, hieman vääntyneet kädet koholla
taivasta kohti, ikään kuin hän olisi pyytänyt jotain joltakulta siellä ylhäällä. Hänellä oli
kengät ja jalkarätit, mantteli ja hattu.
Miksi hattu eikä piippalakki, niin kuin meillä kaikilla? Poika oli kaiketi uusinta täydennystä.
Hattu oli vierähtänyt nuoresta
ajellusta päästä. Mutta kaikkein kauheinta olivat silmät. Niitä
ei ollut. Silmien paikalla oli lunta. Ne näyttivät pumpulihauteilta
tai pieniltä valkeilta perhosilta. Soturi katsoi harmasta taivasta tämän
kauhean kaihin läpi ikään kuin kysyen:
—
Minkä
takia?
Kaikki lääkintäpataljoonan
teltat ovat tupaten täynnä paleltuneita.
Voipuneet lääkärit sahaavat jalan toisensa jälkeen, niin kuin me halkoja.”[xxiii]
28.1.1940:
”Kondrasov lähetti
26. päivä 56. armeijakunnan esikuntapäällikölle eversti Ikonnikoville
radiosähkeen — näemme nälkää, tarvitsemme korppuja,
tiivisteitä ja suolaa. Lähetimme tänään taas sähkeen.
Luen sen sinulle: "Olemme eläneet hevosilla. Enää niitä
ei ole, ne on syöty. Lentokoneet heittävät vähän ja epäsäännöllisesti.
76. hyökkäysvaunupataljoonassa on 20-30 haavoittunutta
ja sairasta, muonaa ei ole, he ovat näännyksissä.
Kun heitettiin suolaa, paketti hajosi. Väki nääntyy. Suolaa
on saatava. Toimittakaa suolaa heti tänään. Ryhtykää toimiin."”[xxiv]
4.2.1940:
”Kauan
kaivattu ja odotettu suola heitettiin syöksyvästä lentokoneesta. Maahan pudotessaan se hajosi taivaan tuuliin. Suomalaisia
tarkka-ampujia pelkäämättömät huimapäät ryömivät
romuttuneiden autojen, hyökkäysvaunujen ja rattaiden keskellä,
ruumiiden keskellä, ja nuolevat kokeeksi suolaista lunta,
keräävät sitä pakkeihin ja vaihtavat sitten suolaveden jauhoihin.
Annoin heille pienen pussin jauhoja. Niin kovasti teki suolaista mieli!
Smirnov
ja Gultjai kävivät eilen ruokalan ja soppakeittiöiden
luona kaivelemassa lunta pioneerilapiolla tunkiolla, jonne puurontähteet ennen kaadettiin.
"Kullankaivajat'' palasivat iloisina ja tyytyväisinä,
Pasa ilkkui minua sievistelijäksi ja sanoi liedellä touhutessaan, ettei
antaisi minulle mitään, mutta sain kuitenkin
reilusti — melkein kolmannespakillisen mullalla maustettua yhdistettyä
hirssi- ja helmipuuroa.”[xxv]
7.-8.2.1940:
”Kävin eilen kapteeni Vasiljevin tiedustelijoiden luona, luin heille
uutiskatsauksen, jonka olin kirjoittanut yöllä Moskovan radiosta.
Luin
pojille muistikirjaan jäljentämäni armeijankomentaja Sternin radiosanoman:
”Kondrasovin sankarit! Pitäkää pintanne, älkää surko, teille on tulossa
uutta vahvistusta. Teidät vapautetaan pian, ja saatte kaikki palkinnon!”
Vastaukseksi
ei kajahtanut entiseen tapaan vahvaa hurraahuutoa. Vastauksena oli vaivautunut
hiljaisuus.”[xxvi]
13.-14.2.1940:
Razumov ”näytti pari armeijan esikuntaan lähetettyä radiosanomaa. »Tilanne
vakava. Hevoset syöty. Muonaa ei saatu, 600 miestä sairaana. Nälkää,
keripukkia, kuolemaa.»
»Paljon
paleltuneita. Lääkkeet lopussa. Haavoittuneet kuolevat nälkään. Miksi ette
tule pelastamaan?»
Kerron
vain sinulle, kuiskasi Razumov. - Meidän 316. ja 208. rykmenttimme taitavat
olla mennyttä. --
Kolme
rykmenttiä on siis menetetty. Emme ole enää divisioona, olemme vain kärpänen,
jolta on revitty siivet.”[xxvii]
17.2.1940:
”Sillä
välin tässä yleisessä metelissä kymmenkunta hyökkäysvaunuamme Mitron-Ruuskasen varuskunnasta lähti irtautumaan
ihan toiselta puolen. Vaunumiesten kanssa kohti Pitkärantaa
syöksyivät hyökkäysvaunuprikaatin kahden pataljoonan, 179.
moottoroidun jalkaväkipataljoonan ja 224. tiedustelupataljoonan
jäänteet sekä 208. ja 316. rykmentin tykkimiehet.
Meidänkin
käskettiin valmistautua lähtemään heidän jälkeensä,
mutta käsky peruutettiin melkein saman tien.
Myöhemmin
Rybakov sanoi minulle, että kukaan ei ollut antanut
vaunumiehille lupaa irrottautua saarroksesta, vaan he olivat
toimineet omalla vastuullaan ja riskillään. Riski ei kannattanut:
Vaunumiehet mursivat suomalaisten ensimmäisen ja toisen
saartorenkaan, mutta eivät päässeet 168. divisioonan luo
– he joutuivat murrosteisiin, miinoitetulle tielle ja konekiväärien
ristituleen ja menehtyivät melkein kaikki. Tuhatseitsemänsataa miestä!”[xxviii]
”Yksi
TB pudotti lastin laatikoita ja säkkejä, mutta suomalaisten puolelle – nämä
olivat hekin älynneet levittää aholle ristin ja sytyttää kulmiin
oikein nuotiot. Semmoisia ne "hidasälyiset" suomalaiset ovat.”[xxix]
19.2.1940:
»Pääsimme
radioasemalle onnellisesti, otimme mukaamme paperille kirjoitetut tuoreimmat
uutiskatsaukset.
Kun
olimme lähdössä, vanha tuttuni Vladimir Vesnin vinkkasi minut vaivihkaa
luokseen ja osoitti pöytää, jolla oli muutama
vielä koodaamaton radiosanoma. Luin kuumeisesti, yritin
painaa rivit mieleeni.
"Armeijan
esikunta, Kovaljov. Miksi tapatte nälkään? Antakaa muonaa. Auttakaa, tulkaa
pelastamaan, muuten kuolemme
kaikki. Kondrasov, Razumov."
"Tilanne
vaikea. Kärsimme tappioita, terveitä 360, sairaita 750.
Olemme heikentyneet lopullisesti. Auttakaa pikaisesti. Emme
jaksa enää."
Jälkimmäinen oli 34. hyökkäysvaunuprikaatin päällystöltä.»[xxx]
19.2.1940:
”Korsussa
oli hirveä löyhkä. Iljettävä haju tuli kamiinalla seisovasta ämpäristä. Pioneerit olivat keittämässä hevosen suolia, jotka
ennen aina heitettiin ensimmäisenä pois. Suolet oli kaiketi pesty
huonosti – vedestä on kova pula. Suomalaiset tarkka-ampujat
ovat kaataneet jo kymmenkunta miestä avannolle, josta otamme vettä. --
Sotilaat alkoivat ammentaa
kesken Samoznajevin puheen haisevaa
keitostaan ämpäristä pakkeihin. He ammensivat sitä myös
meille. Minä nielin tummaa kuumaa nestettä yrittäen olla
hengittämättä. Luulin oksentavani siihen paikkaan. Mutta vatsani vaati
ruokaa! Ensimmäiset viisi lusikallista sain alas vain
pakolla, mutta sitten se alkoi sujua ja särvin koko annoksen.
Miehet muljauttivat polkupyörän sisäkumin näköisen suolen
pöydälle. Sitä ei voinut leikata puukolla, se karkasi kädestä
ja puukko liukui siltä. Silloin se hakattiin pieniksi paloiksi
kirveellä. Minä sain kolme palasta. Rupesin pureskelemaan
harmaata kimmoista möykkyä, mutta en saanut pureskeltua
sitä hampailla millään pienemmäksi. Pyöritin suolenpätkää
poskesta toiseen, kunnes leukaperät väsyivät ja niitä alkoi kolottaa. Pysähdyin, lepäsin ja aloin taas pureskella. Lopulta
suljin silmäni, keräsin kaikki voimani ja nielaisin sen.”[xxxi]
20.2.1940:
”Kaikkein
vahvimmat Rybakov ja Samoznajev lähtivät illalla sahaamaan mäntyä. He lähtivät jäniksen perään, mutta saivat karhun:
he olivat törmänneet hevosennahkaan. Kaikki sisälmykset ja luut oli jo
aikoja viety, mutta nahka oli jätetty, se oli peittynyt
kuuraan. Mikä onnenpotku! Nahka muistutti kattopeltiä – jäätynyt,
punaruskea, taipumaton ja koliseva, kun se raahattiin korsun kynnyksen yli.
Nahka pilkottiin
kahteentoista osaan, kullekin pala. Häntä arvottiin,
sen voitti Kutjukov. Hän kiinnitti hännän budjonnovkaan (Aljosa sanoo
lakkiamme periaatteesta ohjesäännön mukaisesti
kypäräksi) ja lausui jotain tällaista: "Hevonhäntähusaarit
kävivät täällä ja söivät mahansa täyteen tammasoppaa,
tammasoppaa."
Nahan
sulettua kaikki tarttuivat toimeen: puhdistivat ja yrittivät
karvoa osansa, mutta ei se niin vain käynytkään. Karvat olivat kuin rautaa. Ne ajeltiin
ja irroteltiin, millä voitiin. Sitten
nahka leikattiin suikaleiksi ja pantiin kiehumaan. Kun se oli kiehahtanut, se
otettiin vedestä ja siitä kaavittiin loputkin karvat, sitten se leikattiin
kuutioiksi ja pantiin taas kiehumaan...
Nahka paisui ja pehmeni, keittäminen tuntui kestävän ikuisuuden,
mutta lopuksi kuutiot muistuttivat kotitekoista makaronia. Kun syö ensin lusikan liukasta nahkamakaronia ja sitten
kaksi lusikkaa lientä, niin jo leviää lämpö rintaan, jo alkaa
vatsassa pulputtaa, liikkua ja urista.
Pää on
pyörryksissä. Tärkeintä olla kiirehtimättä ja hosumatta,
olla juomatta pakista, täytyy syödä lusikalla, lusikalla, ja nuolla se
puhtaaksi joka kerta.”[xxxii]
22.2.1940:
”Semmoiset puna-armeijanpäivälahjat.
Ei kovin hääppöistä. Ja
me kun luulimme ja odotimme! Odotimme tietysti irtautumiskäskyä. Mutta saimmekin tarjouksen suomalaisilta. Hyvä, vahva,
hiukan tupakan käheyttämä ääni vetosi tuskin havaittavalla pietarilaisella aateliskorostuksella Kondrasoviin kovaäänisellä
milloin miltäkin puolelta.
—
Vetoan teihin komentajamme majuri Matti Aarnion nimissä. Kollegat!
Antautukaa, muuten tuhoatte itsenne ja miehenne. Se ei voi olla
tavoitteenanne. Tavoitteenanne on jäädä henkiin.
Jollette lähetä rauhanneuvottelijaa, niin avaamme huomenna kello
yksitoista tulen raskaalla tykistöllä. Teidät on saarrettu
kolminkertaisella renkaalla. Vastarinta on hyödytöntä. Antakaa
itsellenne lahja armeijan juhlapäivänä.”[xxxiii]
23.2.1940:
”Suomalaisten tykit paukkuvat taas.
Laskea sekunteja laukauksesta ammuksen räjähdykseen.
Tajuan, että tykit ovat tässä ihan
lähellä. Niin olivatkin: suomalaiset olivat raahanneet yöllä meidän ampumahautojemme lähelle
puiset vitsalevyt. He olivat työntäneet edellään
lumessa, ilmeisesti ne olivat jalaksilla,
ja sitten he olivat tuoneet samoin jalaksilla meiltä siepatut
76-milliset puupyöräiset rykmenttitykit ja alkaneet nuijia kolmensadan
metrin päästä suorasuuntauksella meidän kiinteitä hyökkäysvaunujamme.
Luin äskeisen kappaleen.
Jotenkin epäselvää. Asia on näin: niihin
paksuihin kilpiin on tehty reiät piipuille, kilvet suojasivat
tykkimiehistön meidän kivääreiltämme ja konekivääreiltämme.
Puoleen päivään
mennessä suomalaiset olivat tuhonneet melkein
kaikki hyökkäysvaunumme. Jäljellä oli viisi tai kuusi, tarkkaan ei
korsussamme vielä tiedä kukaan. Tämä on loppu. Hyökkäysvaunun
tykit olivat puolustuksemme koko toivo ja koko sen tulivoima.
122-milliset
haupitsimme ovat hiljaa, ammuksia ei ole.”[xxxiv]
23.2.1940:
”Lähempänä lounasaikaa ryömivät meille
Rybakov ja hänen sotilaspalvelijansa, nykyään
Rybakov Razumovin sijaisena yöpyy yhä
useammin esikunnan korsussa. Hän tuli ilmoittamaan,
että saatamme illalla lähteä murtautumaan ulos. Kondrasov
ja Kondratjev olivat tappiomme nähtyään lähettäneet 15.
armeijan komentajalle Kovaljoville ja sotaneuvoston jäsenelle
Vasuginille jyrkän salasanoman. Rybakov luki sen ulkomuistista: "Kuolemme.
Katastrofi on alkanut. Vaadimme irtautumislupaa.
Odotamme klo 16:een asti. Kondrasov. Kondratjev." ”[xxxv]
”Prikaatin-komentaja
Kondratjev oli lähettänyt vastaukseksi puna-armeijan päivän
toivotuksiin ja taisteluterveisiin henkilökohtaisesti radiosanomaa
15. armeijan esikuntaan salaamatta sitä, avoimena
tekstinä:
"Olemme
viime päivinä kärsineet suuria tappioita. Tarvitsemme
reaalista apua. Te vain lupailette. Pelastakaa meidät. Lähettäkää
puolentoista kilometrin päässä Itä-Lemetistä sijaitsevaan
risteykseen kevyt rykmentti, se pelastaa meidät. Lähettäkää
se tänä yönä. Sähköttäkää päätös. Kieltäytyminen tarkoittaa
tuhoa." ”[xxxvi]
25.2.1940:
”Aleksei
luki meille radiosanomia.
"15. armeijan esikunta.
Kovaljov. Vasugin. Olemme olleet saarroksissa
40 päivää. Vaikea uskoa, mutta vastustaja on vahva.
Päästäkää meidät turhasta kuolemasta. Ihmiset ja kalusto ovat
taistelukyvyttömät. Olemme käytännössä sairasleiri. Terveet ovat näännyksissä."
"15. armeijan esikunta.
Armeijankomentaja Kovaljov. Sotaneuvoston jäsen
Vasugin. Auttakaa, hyökätkää vastustajan kimppuun,
ottakaa muovaa ja tupakkaa. Eilen kolme TB:tä kääntyi ja lähti pois pudottamatta mitään. Miksi kiusaatte meitä
nälällä? Auttakaa, muuten kuolemme kaikki. Kondrasov. Kondratjev."
”[xxxvii]
”Myöhemmin Aleksejev liittyi
joukkoomme. Zinovi Nesterovits näytti kartalta kaikki
divisioonamme yhdeksän "mottia". Hän
veti lyijykynällä. Käsnäselästä alas surullista tietä. Ensimmäinen
"motti" on Uomaa, sitten Suuri, Saarijärvi, Lavajärvi. Hän
piirsi "motin" Syskyjärven luo, kaksi Ruokojärven lähelle, "panssarimotin"
Länsi-Lemettiin ja meidät Itä-Lemettiin. Suomalaiset
sanovat meitä kuulemma "kenraalimotiksi", koska täällä
on divisioonan esikunta ja hyökkäysvaunuprikaatin esikunta, ja niiden
johdossa ovat tietysti punakenraalit.
Olemme aliarvioineet
suomalaiset sotilaat ja etenkin päällystön, Aleksejev virkkoi murheellisesti.
— Järkeilimme: metsätyöläisiä, eivät
ne mitään tiedä, eivät ne mitään osaa. Ja näin tässä on käynyt.
Sotilaat ovat vahvoja, eikä päällystökään tyhjän panttina
roiku. Komentajat ovat akatemiat käyneitä, kuka Ruotsissa, kuka Saksassa.
Yksin kenraali Hägglund on jo korvaamaton. Muistatteko, kun vanki sanoi
häntä "mottimestariksi"?”[xxxviii]
28.2.1940:
”Kirjoitan
hätäisesti. Palasimme Rybakovin kanssa juuri esikunnan korsussa. Tänään kello 18 on saatu lupa irtautua saarroksesta.
Lähdemme murtautumaan kello 21. Vahvat ja taitavat lähtevät ensimmäisessä
rivistössä. Heikot, ja niihin minäkin valitettavasti kuulun, ovat toisessa
rivistössä, ja viimeisenä tulee kolmas, myöskin vahva rivistö, jossa on pääasiassa
vaunumiehiä.
Koko
operaatiota komentaa esikuntapäällikkö eversti Aleksejev.
Sotakomissaari on Razumov. Aleksejevin varamies on
majuri Zarov.
Jälkimmäisessä
rivistössä ovat siis 34. prikaatin vaunumiehet
komentajineen. Tätä rivistöä johtavat divisioonankomentaja
Kondrasov ja prikaatinkomentaja Kondratjev.
Läpimurtolohkot
on valittu. Mukaan on käsketty ottaa vain ase
ja patruunoita. Kaikki paperit, rahat ja kartat on poltettava.
Kokoontuminen kello 20.30.”[xxxix]
Tietenkin
kirjoitettu jälkikäteen sotasairaalassa.
”Edessä
on käynnissä todellinen taistelu. Tykki paukkuu, konekiväärit säksättävät, kranaatit räjähtelevät. Huudamme kaikin
voimin "hurraa!" ja ammuskelemme juoksussa minne sattuu.
Myöhemmin selviää, että
etujoukkomme on läpäissyt suomalaisten kolme sulkurengasta, päässyt aholle
ja törmännyt kilometrin päässä suomalaisten leiriin. Sen olemassaolosta Pitkärannan tiellä tiedustelumme ei tiennyt mitään. Eikä ihme: koko
viimeisen kuukauden aikana tiedustelijat eivät ole käyneet
kaukana kylästä. Siellä puhkeaa ankara taistelu. ja nyt olemme sitä
mieltä, että se pelasti meidät.
Rivistömme
komentaja eversti Aleksejev ohjaa meidät jyrkästi
vasemmalle, poikkeamme tieltä ja juoksemme metsään ja hankeen
niin nopeasti kuin voimme. Tallaamme lunta vuoron perään neljä rinnakkain, raivaamme tietä ja kiiruhdamme eteenpäin,
pois ja irti. Kaukana oikealla on käynnissä taistelu, mutta
se on jo laantumassa, meidän pikakiväärimme ampuvat yhä harvemmin,
eikä kiväärin laukauksiakaan kuulu usein.
Siellä, tuossa taistelussa
on kaatunut rakas ystäväni Aljosa, arvostettu komentaja ja päällikkö,
rykmentin komissaari Aleksei Nikolajevits Razumov. Hänen kanssaan ovat kuolleet
Sasa Samoznajev, politrukki Smirnov, hänen uskollinen vaimonsa Anja-kaunotar
ja monet, monet muut. Myöhemmin käy ilmi, että tuossa epätasaisessa,
todella sankarillisessa taistelussa on meikäläisiä kaatunut kaksisataa.
Rivistömme siirtyy yhä
enemmän vasemmalle. Etenemme umpihangessa. --
Aamun tuskin sarastaessa
tulemme Mustavaaran juurelle. Aleksejev
neuvottelee Zarovin kanssa ja muuttaa suuntaa jyrkästi, käännymme metsään
ja kierrämme mäen kaukaa. Esikuntapäällikkö arvelee, että mäellä voi
olla suomalaisten vartiopaikkoja tai tähystyspaikka. Hän on oikeassa: pian
ylitämme kaksi tuoretta, tasoitettua latua, jotka vievät mäelle. --
Laskeudumme alas tielle ja syömme
ja syömme, nielemme kaiken ahneesti. Syntyy spontaani kokous. 8. armeijakunnan
poliittisen osaston päällikkö Arefjev puhuu:
– Toverit sotilaat! Toverit
komentajat! Isänmaa ei koskaan unohda urotekoanne!
Sitten
meitä kuljetetaan reellä ja autolla. Salmin sotilassairaala
sijaitsee suomalaisen koulun hyvässä rakennuksessa. Meidät pestään suihkussa,
hiuksemme leikataan, partamme ajellaan, meidät puetaan
puhtaisiin alusvaatteisiin ja haavamme sidotaan.
Yritän päiväkaudet saada
selville, minne 34. hyökkäysvaunuprikaatin miehet ovat kadonneet, missä
Gaponjuk, Kondratjev, Grjaznov ja eversti
Smirnov ovat. Kirjoitan muistiin kaiken, mitä onnistun saamaan selville.
Panssariprikaatin
vahvan rivistön oli määrä tulla perässämme
ja sulkea muodostelma. Siinä oli suhteellisen vahvoja poikia, ja jos meitä olisi seurattu,
heidän oli määrä osoittaa tarvittavaa
vastarintaa suomalaisille ja suojata päärivistöä. Mutta tämä rivistö,
johon kuuluivat vielä tekniikan miehet ja jalkaväen
jäänteet, yhteensä toistatuhatta sotilasta, ei tullutkaan perässämme vaan kääntyi
vasemmalle kohti Lavajärveä tuttua tietä
pitkin, samaa, joka oli tuonut meidät Käsnäselästä Lemettiin.
Suomalaiset olivat varautuneet siihen ja järjestäneet tielle puolen kilometrin
pituisia murrosteita, asentaneet miinoja ja rakentaneet
tulenjohtokorsuja murrosteiden jälkeen molemmille puolille tietä. Samoin he
olivat tehneet samansuuntaiselle kiertotielle. He päästivät
vaunumiehet, ajoivat heidät miinoihin,
rupesivat tuhoamaan rivistöä ja tuhosivatkin sen kokonaan.
Kuka oli tehnyt päätöksen
lähteä pohjoiseen ja jättää Aleksejevin?
Divisioonankomentaja Kondrasov, prikaatinkomentaja Kondratjev?
Koko
rivistö kaatui tai joutui vangiksi. Kaikki paitsi Kondrasov
ja hänen adjutanttinsa luutnantti Ivanov. Kondrasov oli pukeutunut
tavallisen puna-armeijalaisen asepukuun, ottanut tapetulta sotilaalta manttelin ja budjonnovkan ja tavoittanut Ivanovin
kanssa meidän rivistömme, jonka hän löysi jälkien perusteella, ja kulki ihan sen hännillä kypärä silmillä. Sanotaan,
että hän olisi ollut haavoittunut.”[xl]
”Sulgin on käynyt katsomassa meitä.
Hän jaksaa hienosti. Häneltä sain tietää, että
Kondrasovin rivistön tuhoamisoperaation oli suorittanut Suomen
armeijan Jääkäripataljoona 4 majuri Matti Aarnion
johdolla.”[xli]
Tässäkin
tapauksessa Suomen valloitusyrityksessä epäonnistunut divisioonankomentaja
teloitettiin: »Kaksi sotilasta raivaa kivääreillä tien väkijoukkoon ja vievät
sotilashenkilöä kädet sidottuina aidan luo. Miehellä on puna-armeijan
sotamiehen asepuku ja upseerinsaappaat. Pään ääriviivat ja vartalo ovat
minulle tuskaisen tutut, mutta kasvoja en näe. Sotilaat kohottavat kiväärit.
Kaksi laukausta. Sidottu puna-armeijalainen nytkähtää, kuin häntä olisi
isketty vasaralla rintaan, ja lyyhistyy polvilleen.
Puolen
tunnin kuluttua joku tuli huoneeseemme ja sanoi arkisella äänellä:
”Kondrasov on teloitettu.”»[xlii]
Vienan Karjalasta kotoisin, mutta Suomeen pakenemaan joutunut ja sittemmin suomalaisena upseerina Jatkosodassa Karjalaa Venäjän miehityksestä vapauttanut Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali kiersi vapautettua aluetta haastatellen paikallisia asukkaita ja kirjoittaen sotapäiväkirjaansa. 6.5.1942 hän on kirjoittanut päiväkirjaansa:
"Kalinansaaren
staarosta oli kutsunut minut kotiinsa iltateelle. Hän oli noin
kolmenkymmenenviiden vuoden vanha mies, mutta hänen uurteisista, kalpeista
kasvoiltaan ja haaleista, väsyneistä silmistään näytti elämä olevan
pakenemaisillaan pois kokonaan. Hänen toinen kätensä roikkui hervottomana
sivulla. Hampaat olivat tipahtaneet pois, ja
niiden tilalle oli pistetty pari riviä teräviä, pitkiä, välkkyviä
teräspiikkejä. Hänen vaisu, kalpea hymynsä oli samalla kertaa naurettava ja
peloittava, kuin robotin irvistys.
Venäläisten
kannattaisi ottaa opikseen. Suomea EI kannata yrittää valloittaa. Me EMME
luovu itsenäisyydestämme.
[i] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 57-58
[ii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 54-55
[iii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 66
[iv] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 67
[v] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 70
[vi] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 73
[vii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 78-79
[viii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 88
[ix] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 106
[x] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 107
[xi] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 134
[xii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 136-137
[xiii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 137
[xiv] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 139
[xv] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 139
[xvi] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 139
[xvii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 140
[xviii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 145
[xix] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 154
[xx] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 156-157
[xxi] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 158
[xxii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 159
[xxiii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 177
[xxiv] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 186
[xxv] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 207
[xxvi] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 220
[xxvii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 225-226
[xxviii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 230
[xxix] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 230
[xxx] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 247
[xxxi] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 249-250
[xxxii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 258-259
[xxxiii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 267
[xxxiv] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 276
[xxxv] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 277
[xxxvi] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 277-278
[xxxvii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 281
[xxxviii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 282
[xxxix] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 299
[xl] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivut 303-310
[xli] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 311
[xlii] Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2003, sivu 303
[xliii] Mikko Karvonen, Salainen sotapäiväkirja, 2007. sivu 259