Sanapari
Ilomantsin torjuntavoitto tuo varmaankin yleensä mieleen Jatkosodan
loppuvaiheessa saavutetun loistavan torjuntavoiton,
jossa suomalaiset motittivat ja löivät kaksi venäläisdivisioonaa sekä estivät
kolmea merijalkaväkiprikaatia, panssariprikaatia ja pioneeriprikaatia pääsemästä
apuun niille divisioonille.
Vähemmän
tunnettua on, että Ilomantsin alueella saavutettiin torjuntavoitto myös Talvisodassa.
Se Talvisodan aikana saavutettu voitto on jäänyt saman Ryhmä Talvelan
saavuttaman Tolvajärven
voiton varjoon. Vaikka näitä molempia yhdistää sama tilapäisen
sotatoimiyhtymän komentaja kenraali Paavo Talvela, niin kyseessä ovat
kaksi erillistä voittoa.
Talvisodan
alun tapahtumia käsitellään kelloajoin tässä
artikkelissa. Venäjän 155. divisioona (155.D) avasi tykistötulen Suomen rajan
ylitse Ilomantsin korkeudella 30.11.1939 kello 8.00 ja ylitti rajan kello 8.30.[i]
Kun
täysivahvuista venäläisdivisioonaa vastassa Kuolismaan suunnalla oli vastassa
vain yksi suomalaisen IV Armeijakunnan (IV AK) suorassa johdossa oleva erillinen
pataljoona, Er.P 11[ii],
niin toivottavasti kukaan lukijoistani ei kuvittele, että se
suomalaispataljoona olisi samoilla lämpimillä voittanut venäläisdivisioonan
vaikka sanotaankin yhden suomalaisen vastaavan kymmentä ryssää. Nyt nimittäin
oli vastassa yli kymmenkertainen ylivoima. Alun yleistilanteesta ja vihollisen
tavoitteista löytyy kartta tästä
artikkelista.
Niinpä
Er.P 11 vetäytyi viivytystaisteluja käyden Möhköön ja Kallioniemeen. Oli
selvää, että alueelle on saatava lisää joukkoja, että vihollisen ”jyrä”
saadaan pysähtymään.
Ylipäällikö
perusti Ryhmä Talvelan selvittämään tilanteen Ilomantsin ja Tolvajärven
suunnalla erottaen IV AK:n pohjoisesta vasemmasta siivestä alueen tälle
uudelle yhtymälle 6.12.1939. Eversti Talvela saapui vastuualueelleen 7.12.
Sinne oli jo silloin saapunut jääkärieversti Per Ole Ekholm, jonka
alaisuuteen perustettiin Osasto A. Sen jo viivytyksestä väsyneen Er.P 11 lisäksi
Ekholm sai aluksi komentoonsa yhden pataljoonan Kenttätäydennysprikaatista -
XIII/KT-Pr. Sen 1. komppania (1.K) saapui Lehtovaaran alueelle 7.12. iltapäivällä.[iii]
Oheinen
kartta menee tässä vaiheessa hieman tapahtumien edelle, mutta näen siitä
silti olevan apua tilanteen hahmottamisessa:[iv]
Ilomantsi
oli tärkeä tienristeys, joka ei saanut joutua vihollisen haltuun. Sieltä
olisi ollut helppo hyökätä Tolvajärven puolustajien selustaan Korpiselän
kautta ja/tai Joensuuhun. Jos Tolvajärvi olisi joutunut vihollisen haltuun,
niin sieltä olisi taas ollut helppo hyökätä Kollaan puolustajien selustaan.
Oli selvää, että alueelle oli keskitettävä enemmän voimaa kuin ne kaksi
pataljoonaa.
Eversti
Talvela kirjoitti päiväkirjaansa 9.12.1939: ”Pelle Ekholm alkaa myös
vaikuttaa suotuisasti Ilomantsissa.”[v]
On hyvä, että komentaja näki päivässä jotakin hyvääkin, vaikka Möhkö
menetettiin. Ehkä optimismin syynä oli kartasta näkyvä luonnon puolesta hyvä
puolustusasema Oinaansalmella.
Talvela
kävi 10.12. Ilomantsissa tapaamassa Ekholmia ja halusi, että Ekholm siirtyy hyökkäykseen
12.12.[vi] Vihollisen ylivoima oli
edelleen suunnilleen kymmenkertainen, mutta kaitpa Talvelalla oli mielessä
vanha sanonta, jonka mukaan ”hyökkäys on paras puolustus.” Se on sitten
eri asia miten pitäisi hyökätä. Itselleni tulee mieleen, että pienin
sissiosastoin vihollisen selustassa huoltoa vastaan. Mitähän Talvela ajatteli?
No,
Talvelan ”raamattu” Schlieffenin Cannae kertoi Cannaen
kaksipuolisesta saarrostushyökkäyksestä, joten sitä yritettiin toistuvasti
(myös 13.12.) täälläkin - tottumattomilla täydennysmiehillä ja
ilman tykistön merkittävää tukea. Yksi patteri kevyttä kenttätykistöä
(9./KTR 6) oli sentään saatu Ekholmin käyttöön 12.12.[vii]
Huomattakoon, että vastassa oli kaksi täyttä kenttätykistörykmenttiä,
joten vihollisella oli valtava ylivoima myös tykistön suhteen. Ehkä nämä
sinänsä epäonnistuneet hyökkäykset kuitenkin pelottivat venäläistä 155.D
komentajaa ja saivat uskomaan, että suomalaisilla olisi enemmänkin voimaa kuin
ne kaksi heikkoa pataljoonaa. Saattaa olla, että se aktiivisuus oli hyväksi myös
tässä muodossa.
Tällä
välin Ekholmille saapui kaksi Kenttätäydennysprikaatin pataljoonaa (XII ja V)
lisää. Kenttätäydennysprikaatin kolmesta pataljoonasta muodostettiin
14.1.1940 uusi Jalkaväkirykmentti 41 (JR 41).[viii]
No, niin nyt Venäjällä oli enää noin nelinkertainen ylivoima miehissä
Suomeen nähden tällä suunnalla - nythän ei ole enää mitään hätää.
14.12.1939
saatiin kaatuneilta vihollisupseereilta karttoja ja asiakirjoja, joista selvisi
155.D kokoonpano ja suunnitelmat.[ix]
Taistelujen tuloksena Ilomantsin suunnalla syntyi eräänlainen voimatasapaino.
155.D oli menettänyt suomalaisten arvioiden mukaan lähes kolmanneksen
voimistaan ja useita hyökkäysvaunuja oli tuhottu[x]
(venäläiseen jalkaväkidivisioonaan kuului hyökkäysvaunupataljoona).
”Viholliselta
siepatun radiosanoman mukaan loppuivat elintarvikkeet Ilomantsin suunnassa
olevalta 155. Divisioonalta joulukuun 21. päivän aikana. Talvela halusi
käyttää mielestään edullista tilannetta hyväkseen ja antoi eversti
Ekholmille hyökkäyskäskyn, jonka mukaan tämän oli hyökättävä
Kalliosalmella jo seuraavana päivänä. Ekholm ei kuitenkaan uskonut hyökkäyksen
onnistumismahdollisuuteen, mutta joutui vastaväitteidensä jälkeen taipumaan
Talvelan tahtoon tämän pysyessä lujasti päätöksessään.”[xi]
Tässä
hyökkäyksessä Kenttätäydennysprikaatin pataljoonat ja yksi komppania
polkupyöräpataljoonasta (3./PPP 7 Talvelalta lainassa) hyökkäsivät ja Er.P
11 oli reservissä.[xii] Tälläkään hyökkäyksellä
vihollisdivisioonaa ei lyöty, mutta kyllä sitä kypsytettiin.
”Vuoden vaihtuessa kenraalimajuri
Talvela saattoi kiinnittää huomionsa tehtävänsä
toiseen osaan »lyödä vihollinen
Ilomantsissa», sillä rintamatilanne alkoi
vakiintui Aittojoen saavuttamisen jälkeen. Tämän takia Er.P 112 ja PPP 7
siirrettiin Ilomantsiin. Käsitysten mukaan olisi
mahdollisuudet käydä 155.D:n kimppuun, jos
tykistöä saataisiin
lisää. Tämä toive ei toteutunut, joten hyökkäysajatuksesta
oli luovuttava. Tähän ajatukseen oli
liittynyt myös SissiP 2:n toiminta erämaan
kautta Yläjärveltä Liusvaaran ja
Kuolismaan suuntiin neuvostojoukkojen
selustaan. Kun hyökkäysajatuksesta oli luovuttu, PPP 7 ja Er.P 112
saivat käskyn ryhtyä voimakkaaseen
sissitoimintaan, jonka johtajaksi määrättiin
4.1. everstiluutnantti Viljanen.
Kun neuvostojoukkojen hyökkäykset
Oinaansalmella 31.12. oli torjuttu, rintama kiteytyi
Ilomantsin suunnassa siihen muotoon,
jollaisena se säilyi pääpiirteissään sodan loppuun saakka.”[xiii]
Suomalaista
sissitoimintaa vastaan Venäjä keskitti kaksi Rajavartiorykmentin
hiihtopataljoonaa.[xiv]
Venäjän
joukkojen hyökkäykset torjuttiin ja suomalaisten joukkojen voimat eivät riittäneet
tuhoamaan venäläistä 155.D:aa. Siten tilanne saattaa näyttää
pattitilanteelta, mutta todellisuudessa 155.D oli ihan helisemässä
suomalaisten sissitoiminnan vuoksi. Suomi oli täälläkin saavuttanut torjuntavoiton
ja ennen sodan päättymistä täältä irrotettiin ylimääräisinä yksi
pataljoona ja kranaatinheitinosasto käytettäväksi muualla.[xv]
Ekholmin
Osasto A:n tappiot 30.11.1939-13.3.1940 olivat vain 125 kaatunutta, 275
haavoittunutta ja 22 kadonnutta.[xvi]
[i] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 44
[ii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 44
[iii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 46
[iv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 182
[v] Paavo Talvela, Sotilaan elämä, Osa 1, sivu 163
[vi] Paavo Talvela, Sotilaan elämä, Osa 1, sivu 163
[vii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 162
[viii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 182
[ix] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 165
[x] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 165
[xi] Paavo Talvela, Sotilaan elämä, Osa 1, sivu 170
[xii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 166
[xiii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 181
[xiv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 183
[xv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 185
[xvi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 187