Erillissota

Täydennetty 1.8.2007, 8.8.2007, 4.9.2007, 11.10.2007, 30.12.2007, 27.8.2008, 19.6.2009, 16.12.2010 Juhani Putkinen

Suomi oli joutunut puolustautumaan Talvisodassa yksin imperialistista hyökkääjää Venäjää vastaan. Myötätuntoa Suomi toki sai ja hieman vapaaehtoista apuakin. YK:n edeltäjä Kansainliitto erotti Venäjän jäsenyydestään tämän laittoman hyökkäyksen vuoksi. Ennen Talvisotaa, Välirauhan aikana ja Välirauhan jälkeenkin Saksa oli Venäjän liittolainen. Nämä liittolaiset olivat yhdessä hyökänneet Puolaan ennen Talvisotaa ja jakaneet Puolan keskenään. Saksa ei auttanut Suomea, vaan auttoi liittolaistaan Venäjää Talvisodassa.

Englanti ja Ranska olivat Talvisodan loppupuolella luvanneet lähettää joukkojaan Suomen avuksi Venäjää vastaan. Näitä joukkoja olisi kuitenkin parhaassakin tapauksessa saapunut Suomeen vähän ja hitaasti. Niiden pääasiallinen tarkoitus oli estää Saksaa saamasta rautamalmia Ruotsista. Lisää tietoa löytyy tästä artikkelista. Suomi ei voinut hyväksyä tätä avuntarjousta vaan joutui tekemään katkeran rauhan, jossa vihollinen miehitti noin 12% Suomen alueesta vaikka ei ollut kyennyt sotilaallisesti valloittamaan kuin murto-osan miehitetystä alueesta. Yli 400 000 suomalaista joutui pakolaisiksi omista kodeistaan, joita heidän sukunsa oli tyypillisesti asuttanut useiden sukupolvien ajan.

Saksan valloitettua Norjan ja Tanskan Suomen oli käytännössä mahdotonta saada apua tai edes käydä kauppaa muiden länsimaiden kuin Saksan kanssa. Venäjäkin esti Suomelle elintärkeän tuonnin Venäjältä. Suomineito oli pää mestauspölkyllä ja imperialistinen Venäjä piti kirvestä ylhäällä, pelastavaa ritaria ei ollut mailla halmeilla. Suomi joutui riippuvaiseksi Saksasta.

Lainaus: ”Saksa miehitti huhti-kesäkuussa 1940 Norjan, Tanskan, Belgian, Hollannin, Luxemburgin ja Pohjois-Ranskan. Siihen kaatui lännestä saatavan sotilaallisen avun mahdollisuus. Suomen ulkopolitiikan oli keskityttävä murtamaan Saksan piittaamattomuus ja kylmyys. Saksan kanssa solmittiin kauppasopimus, mutta lähettiläs Kivimäen Berliinissä esittämät vetoomukset diplomaattisen tuen saamisesta kaikuivat edelleen kuuroille korville.

Yhä ahtaammaksi käyvässä tilanteessa Suomessa eläteltiin toivoa, että Saksa luopuisi ainakin jossain määrin tukemasta Neuvostoliiton Suomen-politiikkaa.”[i]

Harkittiin Suomen ja Ruotsin välistä valtioliittoa

Lainaan Risto Rytin päiväkirjaa: ”24.9.40 [Henrik] Ramsay ja [Väinö] Hakkila raporteerasivat Ruotsin matkastaan. [Pääministeri] Per Albin [Hansson] oli nyt ollut sitä mieltä, että olisi perustettava Pohjolan liittovaltio, Ruotsi, Suomi ja Norja yhtenä. Sotaliitto ei riitä, koska ulkopolitiikka jossakin maassa saattaa olla seikkailuhaluinen. Mannerheim ja Walden olivat mukana tässä keskustelussa.”[ii]

23.10.40 [Suomen Tukholman-lähettiläs] Wasastjerna tuli Güntherin terveisillä, että hän nyt on valmis ajamaan liitovaltion muodostamista Ruotsin ja Suomen välillä edellyttäen, ettei Suomi pyri revanssisotaan, mutta että Suomen rajat yhteisesti turvataan. -- 25.10.40 Ulkoasiainvaliokunnan kokous, jossa läsnä kaikki jäsenet RR, RW. RWg, M.P. ja A.K. Yksimielisesti päätettiin vastata, ettemme ajattele revanssia ja olemme valmiit keskustelemaan.

[Rytin myöhempi lisäys:] Venäjän ultimatiivinen vaatimus 6.12.40 [luopua suunnitelmasta].”[iii]

6.12.1940 Venäjän ulkoministeri Vjatseslav Molotov kuitenkin ilmoitti Suomen Moskovan suurlähettiläs Juho Kusti Paasikivelle Venäjän jyrkän kielteisen kannan hankkeeseen.[iv]  

Siitä on erikseen artikkeli, että Venäjä esti Suomen puolueettomuuden.

Petsamon nikkeli

Venäjä painosti Suomea törkeästi yrittäen päästä Suomen Petsamon nikkelin herraksi ja saada henkilöstönsä Petsamoon. Nikkelikaivosoikeudet oli annettu kanadalaiselle yhtiölle. Saksa halusi saada nikkeliä Petsamosta, mutta ei ollut valmis tukemaan Suomea nikkelikysymyksessä. Suomi oli ”puun ja kuoren raossa”.

Lainaus: ”Sotilasjohto piti Petsamon joutumista Neuvostoliiton valvontaan niin vaarallisena, että Mannerheim ja [puolustusministeri - jp] Walden tukivat tinkimättömyyslinjaa eronpyynnöillään 10.2.1941.

Neuvostoliiton neuvottelutaktiikan muuttuessa kireän uhkaavaksi lähettiläs Paasikivi esitti ilman hallituksen lupaa, että nikkeliyhtiön johto olisi vuoronperään Suomella ja Neuvostoliitolla. Hän sai ulkoministeriltä terävän muistutuksen ja jätti eronpyynnön 20.2.1941 sekä matkusti Helsinkiin.”[v]

Rytin päiväkirjasta: ”12.2.41 Keskustelin Mannerheimin, Rangellin ja Wittingin kanssa nikkelineuvotteluista venäläisten kanssa. Sovittiin, että pidämme kiinni seuraavasta: Toimitusjohtaja, teknillinen johto ja koko henkilökunta sekä työväestö suomalaisia; johtokunnassa yhtä monta suomalaista ja venäläistä, mutta suomalainen aina puheenjohtajana. Venäläiset saisivat asettaa paikalle kaksi kontrollanttia, jotka saisivat seurata yhtiön kaupallista ja teknillistä toimintaa. Osakkeet voisivat näillä edellytyksillä kuulua tasan meille ja venäläisille ja Jäniskosken voimalaitos kuulua yhtiölle. Tästä olimme kaikki yksimielisiä. Ensin olisi kumminkin koetettava päästä vähemmällä, erityisesti osakepääomaan nähden saada aikaan suhde 51:49 suomalaisten hyväksi.”[vi]

Presidentti Ryti kirjoitti suurlähettiläs Paasikivelle Moskovaan 15.2.1941: ”Uskon varmasti että venäläisten tarkoitus on tuhota Suomen itsenäisyys, kuten tekivät Baltian maidenkin itsenäisyydelle ja tämä on tietysti aina otettava huomioon keskinäisiä asioitamme selvitettäessä. -- Meidän pitäisi myös tällaisissa oloissa pyrkiä palauttamaan asemamme todella suvereenisen valtion asemaksi, sillä jos me jatkuvasti alistumme kaikissa kysymyksissä, meillä kohta ei ole mahdollisuutta antaa perään joutumatta Baltian maiden kohtalon alaiseksi. Pitäisin sen vuoksi Petsamon asiassa kovasti kiinni siitä, etteivät ryssät pääse sellaiseen asemaan, jossa voivat määräillä asioista välittömästi meidän alueellamme.”[vii]

Rytin päiväkirja: ”19.2.41 Paasikivi oli ilman valtuuksia ja vastoin ohjeita luvannut [Neuvostoliiton varaulkoasiainkansankomissaarille] Vyschinskille tasa-arvoisuuden Petsamon nikkelin osakkeissa, vaihtuvan johtokunnan puheenjohtajan paikan aina vuorollaan, tasa-arvon johtokunnan jäseniin nähden, Jäniskosken voimalaitoksen yhtiölle, ja viidenneksen virkamiehistä venäläisiä. Kun nyt täytyi ilmoittaa, ettei hallitus ollut tämän takana, oli Vyschinski ollut pahalla tuulella ja uhkaava. [Neuvotteluvaltuuskunnasta] Grönblom tuli käymään Helsingissä ja kertoi Paasikiven olevan täyden paniikin vallassa.”[viii]

Suomen asema vaarallinen

Rytin päiväkirja: ”31.3.41 P.E. Svinhufvud luonani lounaalla. Selitin hänelle politiikkaamme. Asemamme kahden suurvallan etupiirien raja-alueena on edelleen sangen vaarallinen. Tämän vuoksi meidän:

1) On ensi sijassa luotettava itseemme, tehtävä kaikki mahdollinen

puolustuskykymme vahvistamiseksi.

2) Kehitettävä suhteitamme Ruotsiin.

3) Pidettävä hyvät välit Saksaan.

4) Vältettävä kaikkia konflikteja Venäjän kanssa ja koetettava kehittää suhteitamme siihen parhaalla tavalla.

Meidän on koetettava säilyä suurvaltain välienselvittelyjen ulkopuolella ja ennen kaikkea koettaa välttää alueemme joutuminen taistelukentäksi niiden välisissä taisteluissa sekä säilyttää täysi määräys- ja päätösvalta omissa asioissamme. S:d sanoi yhtyvänsä.”[ix]

Paasikivi Rytin luona 29.4.41: ”JKP kiteytti päiväkirjassaan käydyn keskustelun seuraavasti: "Rytin kanta on: 1) Nliitto tahtoo valloittaa Suomen ennemmin tai myöhemmin. - -. 2) Sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä syntyy suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa. - - 3) Saksa tulee meitä auttamaan, jos Neuvostoliitto hyökkää päällemme. "”[x]

Valinnanvaraa?

Marsalkka Mannerheim: ”Vieläkin nousi yksi kysymys: olisiko viisasta uskaltautua välirikkoon Saksan kanssa, jos Saksan ja Neuvostoliiton kesken paraillaan käytiin keskusteluja, joiden oli syytä olettaa koskevan Suomeakin?

Probleeminasettelu olisi sodan puhjetessa itse asiassa sama siinäkin tapauksessa, että pohjoisessa olevat Saksan joukot loukkaisivat puolueettomuuttamme, sillä emme kykenisi vastustamaan sellaista hyökkäystä samalla suojaten koskemattomuuttamme itää vastaan. Olisiko Suomen joukkojen yhdessä puna-armeijan kanssa käytävä Saksaa vastaan, joka tosin v. 1939 oli »myynyt» meidät, mutta joka nyt oli lähes vuoden päivät ollut ja nähtävästi olisi yhä ainoana suojanamme uhkaavia venäläisten ekspansiopyrkimyksiä vastaan? Sellainen kehitys ei voisi johtaa muuhun kuin perikatoon.

Toisin sanoen: meidät oli työnnetty seinää vasten, mitä tulee vaihtoehtoon Saksa vai Neuvostoliitto. Muistissani olivat Stalinin syksyllä 1939 neuvotteluvaltuuskunnallemme lausumat sanat: »Ymmärrän hyvin, että te haluatte jäädä puolueettomiksi, mutta vakuutan teille, että se on mahdotonta. Suurvallat eivät kerta kaikkiaan tule sitä sallimaan.»”[xi]

Pyrkimys pitää Suomi sodan ulkopuolella

Ryti sanoi Ruotsin ulkoministeri Güntherille 7.-8.5.41, että: ”hänellä ja hänen hallituksellaan oli päättäväinen pyrkimys pitää Suomi sodan ulkopuolella myös mahdollisessa Venäjän ja Saksan konfliktissa.”[xii]

Rytin ohje Mannerheimille: ”»suomalaiset eivät ylittäisi rajaa ennen kuin venäläiset olisivat sen tehneet, eivätkä saksalaisetkaan saisi aloittaa sotatoimia Suomen alueelta käsin.»

Ulkoministeri Witting ilmoitti tämän Saksan lähettiläälle: "Me olemme niin epämoderneja, että pidämme kiinni vanhoista käsityksistä ja käymme sotaa vain jos meidän kimppuumme hyökätään."[xiii]

Saksalainen neuvottelija Karl Schnurre Rytin luona 20.5.1941. Ryti Schnurrelle: ”me emme, vaikka Moskovan rauha kirveleekin, missään tapauksessa halua ryhtyä hyökkäyssotaan Venäjää vastaan, emme myöskään halua sekaantua suurvaltain välisiin välien aseellisiin selvittelyihin”[xiv] Keskusteluista Saksan kanssa on perusteellinen artikkeli täällä.

Ryti valtioneuvostolle 9.6.1941: Venäjä ”on kaikin keinoin koettanut synnyttää maailmansodan ja laajentaa sitä voidakseen, pysyen itse sodan ulkopuolella, heikontaa kaikkia muita suurvaltoja saadakseen lopulta aikaan vallankumouksia ja sekasortoa kaikkialla ja silloin, voimakkaimpana, tilaisuuden toteuttaa pyrkimyksiään Venäjän ja bolshevismin maailmanvaltaan. --

Näin ollen, niin julmalta kuin se ehkä kuuluukin, on meidän melkein toivottava sodan puhkeamista Saksan ja Venäjän välille, toivoen tietysti että itse voimme pysyä sen ulkopuolella.”[xv]

Venäjän uskottiin hyökkäävän

Paasikivi Rytin luona 13.6.41. Ryti: Venäjä ”ei tulisi missään tapauksessa pitämään Moskovan rauhaa, vaan hyökkäisi meidän päällemme.”[xvi]

Rytin päiväkirja 14.6.41: ”Mannerheim, Rangell, Walden, Witting ja Heinrichs selostamassa tilannetta ja yh:n edistymistä. Mannerheim oli melkein varma, että venäläiset, jos sota Saksan ja Venäjän välillä syttyy, heti hyökkäävät meidänkin kimppuumme ainakin ilmassa, mutta myös maalla ja merellä, joten varovaisuustoimenpiteet mahdollisimman suuressa mittakaavassa välttämättömiä.”[xvii]

Varovaisuustoimenpiteinä Suomi mm. kutsui ensin suojajoukkoja palvelukseen, sittemmin kutsui joukot ylimääräisiin kertausharjoituksiin (salainen liikekannallepano) ryhmittäen joukot puolustukseen.

Ryti USA:n suurlähettiläs Schoenfeldille 20.6.41: ”Ryti kiinnitti huomiota siihen, että mikäli vihollisuuksia syntyisi saksalaisten ja venäläisten välille, olisi luontevaa odottaa, että jälkimmäiset yrittäisivät siepata demilitarisoidun Ahvenanmaan”[xviii]

Jatkosota

Kuten tiedämme, niin tämä usko Venäjän hyökkäykseen oli täysin oikeutettu. Venäjä hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun sotaa julistamatta alkaen 22.6.1941 kello 6.05 aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan. Suomen ehtona sotaanlähdölle oli juuri se, että Venäjä hyökkää ensin Suomen kimppuun - ja Venäjä hyökkäsi.

Huomattakoon myös presidentti Risto Rytin selvänäköisyys 9.6.41 hänen puhuessaan Venäjän maailmanvalloitusaikeista. Venäjä nimittäin oli suunnitellut hyökkäävänsä länteen ja aikoi hyökätä länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa 1941.

USA:n suurlähettiläs Schoenfeld Rytin luona 4.7.41. Rytin päiväkirja: ”Sanoin, että olimme valitettavasti joutuneet Venäjän uuden hyökkäyksen kohteeksi ja pakotettuja parhaamme mukaan puolustamaan vapauttamme ja elämäämme. --

Sch. kysyi, oliko meillä poliittisia sopimuksia Saksan ja sen liittolaisten kanssa. Vastasin, ettei meillä ollut mitään poliittisia sopimuksia paremmin Saksan kuin sen liittolaisten kanssa. Sotilasjohtomme on ollut kosketuksessa Saksan sotilasjohdon kanssa sotatoimien koordinoimisesta, mutta olemme niiden kanssa vain cobelligerentejä faktillisen tilanteen vuoksi. Käsitämme sotamme erilliseksi puolustussodaksi, emmekä halua sekaantua suurvaltojen välisiin suuriin välien selvittelyihin, joihin varamme ja voimamme eivät riittäisikään, eivätkä ne meitä kiinnosta. Meidän kohdallamme on kysymyksessä vain oma elämämme ja turvallisuutemme vapaana itsenäisenä kansana.”[xix]

Im Bunde mit

Mannerheim: ”Tiedonanto, että Saksa aloittaisi vihollisuudet Neuvostoliittoa vastaan, vieläpä jo seuraavana päivänä, saapui illalla 21. kesäkuuta. Varovaisuustoimenpiteisiimme oli siis ryhdytty viime tingassa.

Aikaisin aamulla 22. kesäkuuta 1941 saksalaiset ylittivät Neuvostoliiton rajan, ja kello 6.00 radioitiin Hitlerin tunnettu julistus, jossa mm. lausuttiin, että suomalaiset ja saksalaiset joukot Jäämeren rannikolla seisoivat rinnakkain puolustamassa Suomen maaperää. Kun Suomi ei ollut sitoutunut lähtemään sotaan saksalaisten kanssa ja tätä seikkaa oli heille monta kertaa kategorisesti tähdennetty, ei Hitlerillä ollut minkäänlaista oikeutta tuollaiseen yksipuoliseen julistukseen, En voi pidättyä ajattelemasta, että tämän menettelyn tarkoituksena olikin asettaa Suomi tapahtuneen tosiasian eteen, joka pakottaisi venäläiset hyökkäämään, mutta toisaalta olen varma siitä, että tuo hyökkäys ei missään tapauksessa olisi jäänyt tulematta.”[xx]

Hitlerin puhe saksaksi ja suomennettuna löytyy tästä artikkelista.

Vastahyökkäys

Mannerheim: ”Kuten aiemmin on huomautettu, joukkojemme keskitys rintamille tapahtui yksinomaan puolustusnäkökohtien pohjalla laaditun suunnitelman puitteissa. Sen jälkeen kun venäläisten hyökkäystä Suomeen täytyi pitää tapahtuneena tosiasiana, oli kuitenkin välttämätöntä mikäli mahdollista siirtää puolustuksemme niille kapeikoille, jotka luonnostaan olivat tarjona Karjalan kannaksella ja Itä-Karjalassa. Ennen kaikkea oli saatava neutralisoiduksi venäläisten muodostama tukialue sekä luotava maamme elintärkeiden osien turvaksi riittävän syvä suojavyöhyke. Ahdinkotilamme vuoksi oli myös välttämätöntä saada Moskovan rauhassa luovutettu alue liitetyksi jälleen maamme talouselämän puitteisiin. Tämän kaiken edellytyksenä oli siirtyminen hyökkäyskannalle, mutta sitä ennen oli suoritettava eräitä laajasuuntaisia uudelleenjärjestelyjä.”[xxi]  

Ettei termiä "vastahyökkäys" Suomen hyökkäysvaiheesta voitaisi pitää vain "Putkisen mielipiteenä", niin todettakoon, että esimerkiksi eversti Wolf Halsti käyttää tätä termiä kirjassaan Kesäsota 1941 - Suomen sota 1939-1945 (Toinen osa), mm. sivuilla 592 ja 598. Termi on täysin looginen kun otetaan huomioon, että Venäjä ensin hyökkäsi Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05 ja vasta sen jälkeen Suomi aloitti puolustuksellisen vastahyökkäyksen.

Suomi kieltäytyi

Saksa pyysi Suomea hyökkäämään Pietaria (Leningrad) vastaan, mutta Suomi kieltäytyi. Sama juttu Muurmannin radan katkaisemisen kanssa. Nämä molemmat operaatiot olisivat olleet Saksalle erittäin tärkeitä. Pietarin kaatuminen olisi vapauttanut merkittäviä saksalaisia joukkoja muihin operaatioihin. Muurmannin radan katkaisu olisi vähentänyt oleellisesti Venäjän USA:lta ja Englannilta saamaa valtavan suurta materiaalista apua. Jo toisen näistä toteuttaminen olisi voinut johtaa Venäjän luhistumiseen - häviöön sodassa.

Mutta Suomi kävi omaa erillistä sotaansa ja katsoi vain omaa etuaan (oikein tai väärin).

Mannerheim: ”On ehkä paikallaan jo tässäkin yhteydessä mainita, että ilmavoimillemme antamani ehdoton kielto lentää Pietarin yli pysyi voimassa koko jatkosodan ajan 1941-1944.”[xxii] ”olin alusta pitäen selvästi ilmoittanut tasavallan presidentille ja hallitukselle, etten missään tapauksessa tulisi johtamaan Nevan kaupunkia vastaan tehtävää hyökkäystä.”[xxiii]

Rytin päiväkirjasta 24.8.41: ”Olin Waldenin kanssa päämajassa, jonne M. oli pyytänyt tulemaan neuvottelemaan eräästä kysymyksestä, josta ei tahtonut yksin päättää. Hän oli nimittäin saanut kenraalisotamarsalkka Keiteliltä kirjeen, jossa tämä esitti:

1) Että meidän joukkomme, saavutettuaan entisen valtakunnan rajan, jatkaisivat hyökkäystään edelleen Venäjän alueella. Saksalaiset eivät käy suoraan hyökkäykseen Pietaria vastaan, vaan kulkevat eteläpuolelta sen ohi saartaen sen ja kääntyen sitten takaisin hyökätäkseen Laatokan suunnalta kaupunkia vastaan. Meidän joukkomme pitäisi tunkeutua Venäjän alueelle itäkannaksella ja edetä täällä Laatokan ranta-aluetta pitkin ja sitten, yhdyttyään vastaan tuleviin saksalaisiin, yhdessä näiden kanssa idästä käsin hyökätä Pietariin, jota saksalaiset tällä välin olisivat ilmapommituksilla pehmittäneet.

--

Esitin käsityksenäni, ettei meidän pitäisi suostua näihin ehdotuksiin. Meillä ei ole syytä edes osallistua Pietarin valtausyritykseen, se olisi kokonaan ulkopuolella meidän sotatavoitteitamme.”[xxiv]

Mannerheim: ”Kannaksen taistelujen raivotessa kuumimmillaan sain kenraalisotamarsalkka Keitelilta, Saksan sotavoimien yleisesikunnan päälliköltä kirjeen, jossa hän ehdotti, että Suomen armeija hyökkäisi Pietaria vastaan pohjoisesta käsin samanaikaisesti, kun saksalaiset aloittaisivat hyökkäyksen etelästä, ja että Laatokan itäpuolella suoritettava offensiivi ulotettaisiin Syvärin toiselle puolen, tarkoituksena saavuttaa yhteys Tihvinän suunnalla taisteleviin saksalaisiin. Tähän ehdotukseen sisältyi myös esitys, että jokin voimakas liikkuva osasto jätettäisiin varmistamaan Laatokan kaakkoispuolta.

Tasavallan presidentin saavuttua pyynnöstäni päämajaan esitin hänelle Saksan sodanjohdon vetoomuksen, toistaen ottaneeni vastaan ylipäällikkyyden sillä nimenomaisella ehdolla, että hyökkäykseen Pietaria vastaan ei ryhdyttäisi. Huomautin myös, että käsitykseni mukaan oli tuskin maan etujen mukaista ylittää Syväri.

Presidentti Ryti yhtyi esittämiini näkökantoihin, ja 28. elokuuta lähetin kenraalisotamarsalkka Keitelille kieltävän vastauksen. Saksalaiset tyytyivätkin tähän ilmoitukseen, mitä tuli sotaretken ulottamiseen Syvärin yli, mutta pitivät sitä itsepintaisemmin kiinni ehdotuksestaan, että osallistuisimme Pietaria vastaan tehtävään hyökkäykseen. Koska en voinut lähteä päämajasta alistaakseni tämän kysymyksen presidentin harkittavaksi, minun oli pakko pyytää häntä uudelleen käymään luonani. Keskustelujen tuloksena oli tälläkin kertaa epäävä kirjelmä, päivätty 31. elokuuta. --

Tällä keinoin ei Pietaria vastaan suunniteltu hyökkäys kuitenkaan ollut joutunut pois päiväjärjestyksestä. Muutamaa päivää myöhemmin, 4. syyskuuta, saapui luokseni Saksan sotavoimien päämajasta sotamarsalkka Keitelin lähin mies jalkaväenkenraali Jodl, jolle oli annettu tehtäväksi saada minut vakuuttumaan siitä, että Suomen oli välttämätöntä osallistua tähän yritykseen. Pysyin kiinteästi kannallani, ja kenraali Jodl, jolle ilmeisesti oli annettu tiukat ohjeet, puuskahti lopulta sanomaan:

- Mutta tehkää nyt sentään edes jotain osoittaaksenne hyvää tahtoa!

Jotteivät suhteemme saksalaisiin olisi jännittyneet entisestään ja jotta olisi mikäli mahdollista saatu aikaan myönteinen ratkaisu neuvotteluissa, joita parhaillaan käytiin 15 000 viljatonnin toimittamiseksi Saksasta Suomeen, suostuin vastenmielisesti ottamaan harkittavaksi hyökkäyksen ulottamisen oikean siipemme edessä olevalle Mustallepurolle. Tämäkään suunnitelma ei joutunut toteutettavaksi.”[xxv]  

Kivimäki:

Suomen suurlähettiläs Saksassa Kivimäki Rytin luona 7.1.42. Rytin päiväkirja: ”Selitin katsovani:

1) Meidän täytyy esiintyä Saksaan nähden täysin rehellisesti.

2) Pitää itsemme kolmiliiton ulkopuolella.

3) Muistaa, että varamme ja voimamme eivät riitä osallistumiseen suursotaan.

4) Ponnistuksemme omassa sodassamme N.L:ää vastaan on koetettava rajoittaa mahdollisimman vähiin, koska suuriin ponnistuksiin emme pitkää aikaa kykenekään.

5) Ilman poliittisia sopimuksia koetettava säilyttää saksalaisten goodwill saadaksemme taloudellista apua ja materiaalitukea sekä mahdollisissa neuvotteluissa kannatusta Saksan taholta.

K:mäki oli samaa mieltä sanoen meillä olevankin hyvä goodwill Saksassa. Erityisesti Hitler ihailee meitä sotilaina rajattomasti.”[xxvi]

Mannerheim: Muurmannin radan katkaisemista koskeva sitkeä kiistakysymys joutui uudelleen päiväjärjestykseen helmikuun alussa. Vähän aikaisemmin oli vuoristojoukkojen kenraali Dietl nimitetty Lapin saksalaisjoukkojen komentajaksi; näistä joukoista oli muodostettu erillinen 20. vuoristoarmeija, jonka esikunta sijaitsi Rovaniemellä. Käydessään luonani kenraali Dietl koetti innokkaasti saada aikaan päätöksen yhteisoperaatiosta, jossa Suomen armeijan osalle tulisi Vienanmeren rannikolla sijaitsevan Sorokan kaupungin valtaus - kaikki toiveita, jotka minun oli pakko tehdä tyhjäksi.

Muutaman päivän kuluttua sain kenraalisotamarsalkka Keitelilta kirjeen, jossa tämä esitys uudistettiin ja samalla viitattiin siihen, että kyseessä olevan operaation tueksi asetettaisiin huomattava määrä ilmavoimia. -- Kantani saksalaisten esityksen suhteen, jonka mukaan joukkojemme toivottiin osallistuvan Muurmannin rataa vastaan suoritettaviin operaatioihin, oli kielteinen ja pysyi sellaisena, ja tämän ilmoitin uudelleen presidentti Rydille Helsingissä käydessäni. Presidentin lausuttua olevansa samaa mieltä lähetin kenraalisotamarsalkka Keitelille kieltävän vastauksen.”[xxvii]  

Ryti:

Ryti 24.8.1941: "Meillä ei ole syytä edes osallistua Pietarin valtausyritykseen, se olisi kokonaan ulkopuolella meidän sotatavoitteitamme."[xlvii]

Suomi EI sitoutunut

Kenraali Erik Heinrichs (Yleisesikunnan päällikkö Jatkosodan aikana): "Kun Erfurth [saksalainen kenraali Suomen päämajassa - jp] oli tullut näin pitkälle, yleisesikunnan päällikkö puuttui taas puheeseen: »Minun on heti esitettävä vastalauseeni äskeisen rinnastuksenne kahta kohtaa vastaan. Suomi ei ole liitossa teidän kanssanne, me käymme - sitoumuksitta - sotaa teidän rinnallanne yhteistä vihollista vastaan. Tässä suhteessa ei voi vallita mitään epäselvyyttä. Suomen hallitus on tämän sodan aikana jo kahdesti torjunut Saksan vaatimukset tai aloitteet liittosopimuksen solmimiseksi.» -- Kenraali Heinrichs lisäsi vielä, että hän oli henkilökohtaisesti siinä määrin osallistunut suomalais-saksalaisten suhteiden kehittämiseen vuoden 1941 päivistä lähtien, että hän uskoi tietävänsä, mitä puhui. »Suomi ei ole koko tänä aikana sitoutunut mihinkään, mutta on - ja joka kohdassa - suorittanut ne tehtävät, jotka yleisesikuntien välisissä kosketuksissa oli ajateltu meidän tehtäviksemme, jos rauha rikkoutuisi ja jos joutuisimme käymään sotaa yhdessä."[xxxix]

Saksa hyväksyi erillissodan

Saksan suurlähettiläs Suomessa von Blücher Rytin luona 17.11.41 pyytämässä Suomea liittymään antikominternsopimukseen. Rytin päiväkirja: ”Bl. sanoi, että Suomen asenne aina ollut kommunismin vastainen ja sen vuoksi herättäisi huomiota ja antaisi aihetta kaikenlaisiin kannunvalantoihin, jos Suomi ei yhtyisi sopimukseen. Vastasin, että kansa koetettava pitää koossa. Agitatio voi sanoa, että tämä on vain ensimmäinen askel kolmivaltasopimukseen ja kiinteään liittoon Saksan kanssa, johon nähden yksimielisyyttä ei olisi saavutettavissa ja johon viittaaminen tässä yhteydessä voisi herättää levottomuutta. Bl. huomautti, että Saksassa pantaisiin erikoista arvoa juuri Suomen liittymiselle tähän sopimukseen. Sitä vastoin on Saksan hallitus täydelleen hyväksynyt suomalaisten omaksuman kannan, että Suomi käy omaa sotaansa Venäjää vastaan Saksan aseveljenä, mutta ei halua sekaantua yleiseen suursotaan ja että Suomi myös haluaa omissa sisäisissä asioissaan rakentaa omalle historialliselle kehityspohjalleen. Tämän vuoksi ei mitään ehdotuksiakaan kolmivaltasopimukseen liittymisestä ole esitetty eikä tulla esittämään.”[xxviii]

Sodan pitkittyessä Suomi selvitteli mahdollisuuksia päästä irtautumaan sodasta erillisrauhan avulla. USA tarjosi palveluksiaan tässä asiassa. Suomi otti asiassa avoimesti yhteyttä Saksan ulkoministeriin von Ribbentropiin, joka kuitenkin alkoi vaatimaan Suomelta poliittista sitoumusta. Suomi kieltäytyi.

Ryti on kirjannut tästä päiväkirjaansa 18.3.43: ”Kun tässä vaiheessa katsottiin välttämättömäksi ilmoittaa asiasta Saksalle, jouduimme sen taholta ankaraan painostukseen, jossa uhattiin, ettei [raha-asiainministeri] Schwerin [von] Krosigk, jonka piti tulla tänne pitämään esitelmää, tulisikaan, että Blücher lähtisi pois täältä ja vaadittiin muodollista sitoumusta, ettemme vastedeskään rupea keskustelemaan rauhasta Venäjän kanssa. -- mitään sitoumusta Saksalle emme suostuneet antamaan.”[xxix]  

Suomi EI ollut liittolainen

Saksan ulkoministeri von Ribbentropin puheen 26.11.1941 Suomi EI ollut Saksan liittolainen, ei edes sotinut Saksan rinnalla, kuten sen puheen mukaan Italia, Romania, Unkari ja Slovakia olivat.[xlvi]

"Saksa kaikkine liittolaisineen julisti sodan Yhdysvalloille. Suomi ei sitä tehnyt. Tämä yksin todistaa, että Suomi ei ollut Saksan liittolainen."[xlviii] Saksan liittolaisista on artikkeli täällä.

"Suomen kansainvälispoliittinen asema olikin selvä niin talvi- kuin jatko­sodan aikana. Liittoutuneet perustivat Moskovan ulkoministerikokouksessa lokakuussa 1943 European Advisory Commission (EAC) -nimisen elimen val­mistelemaan Saksan ja sen liittolaisten antautumisasiakirjoja. Suomea ei käsitelty siellä koskaan, mikä jo yksin osoittaa, että Suomen erillinen asema oli jatkosodan aikana selvä. Suomi ei ollut Saksan liittolainen."[l]

Hitlerkään ei protestoinut

Suomen suurlähettiläs Kivimäki kävi pitämässä Hitlerille esitelmän lokakuun lopulla 1943, jossa hän toi selvästi julki Suomen erillissodan - Hitler ei protestoinut, joten hän oli asiasta samaa mieltä: "Suomihan ei ole aseveljeyteen suostuessaan Saksan tieten sitoutunut muuhun kuin puolustautumaan, jos sitä vastaan hyökättäisiin."[xliv]

Rytin kirje Hitlerille

Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Suomen valloittamiseksi 9.6.1944. Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto katsoivat, että Suomen on saatava tehokasta materiaalista apua Saksalta kyetäkseen estämään Venäjän yritys miehittää Suomi.

Kun Suomi oli tehnyt rauhantunnusteluja, niin Saksa vaati nyt avun ehtona poliittista sitoutumista, ettei Suomi tee erillisrauhaa ilman Saksan lupaa. Suomi ei kuitenkaan ollut valmis tekemään sopimusta natsi-Saksan kanssa.

Saadakseen tarpeellista apua presidentti Ryti uhrasi itsensä isänmaansa puolesta lähettämällä Hitlerille henkilökohtaisen kirjeen, jossa lupasi ettei hän, eikä hänen hallituksensa tee erillisrauhaa ilman Saksan lupaa. Tämä kirje ei sitonut Suomea, vaan Suomi voi tehdä rauhan vaihtamalla presidenttiä ja hallitusta. Silloin Ryti ei joutunut syömään lupaustaan ja Suomi oli vapaa tekemään erillissodastaan erillisrauhan sitten kun se oli Suomen kannalta järkevintä.

Lainaus: ”Lainopillisia asiantuntijoita kuultuaan Ryti päätti antaa Hitlerille sitoumuksen olla tekemättä erillisrauhaa. Hallituksen piirissä katsottiin aluksi, että Rytin vakuutus olisi joka tapauksessa vietävä eduskuntaan ja pyydettävä siltä luottamuslausetta. Ryti itsekin ilmoitti, että hän ei antaisi vakuutusta ilman eduskunnan suostumusta. Eduskunta kutsuttiin kahdesti koolle 26.6.1944, mutta hallituksen tiedonantoa ei kuulunut. Eduskunta olisi hyväksynyt Saksalle annettavan sitoumuksen vain, jos sille olisi ilmoitettu myös neuvostohallituksen antautumisvaatimuksesta. Silloin taas tieto olisi vuotanut saksalaisten korviin. Näille puolestaan ei saanut missään tapauksessa paljastaa, että vaihtoehtoja ei ollut.

Lopulta Ryti taipui antamaan vakuutuksen pelkästään omissa nimissään. Hän ojensi 26.6. von Ribbentropille Hitlerille osoitetun kirjeen. -- Asiaa valtioneuvostossa käsiteltäessä presidentti huomautti erikseen, että allekirjoitus voitaisiin mitätöidä siten, että hän eroaisi virastaan. -- Ratkaisu perustui toisaalta vakavaan rintamatilanteen ja toisaalta siihen, että valittavissa oli vain Saksan apu tai ehdoton antautuminen.”[xxx]

Mannerheim: ”Ei tarvinne lisätä, että minusta oli vastenmielistä suostutella presidenttiä toimenpiteeseen, jonka takia hänen ennen pitkää olisi pakko luopua paikaltaan. Tämä tuntui sitäkin vaikeammalta, koska minua oli ajateltu presidentti Rytin seuraajaksi. Mutta en katsonut voivani menetellä toisin. On luettava kunniaksi presidentti Rydille, että hän allekirjoitti sitoumuksen, vaikka oli täysin tietoinen seurauksista. Eräässä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä antamassani lausunnossa olen maininnut, että presidentti Rytin teko oli kansalaisurotyö, ja tämä arvostelma pitää paikkansa. -- Oli onnistuttu - joskin veitsi kurkulla - luomaan pohja tilanteen vakauttamiselle ja samalla myös rauhanteolle.”[xxxi]

25.6.1944 SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner: ”Samana iltana pidetyssä valtioneuvoston istunnossa ilmoitti Ryti Tannerin mukaan "harkinneensa asiaa ja tulleensa siihen tulokseen, että avun ja aseiden saamiseksi sitoumus olisi annettava ja koska ei ole toiveita, että eduskunta sen hyväksyisi, oli hän velvollinen ottamaan se omalle vastuulleen."”[xxxii]

Väinö Tanner kirjannut 28.6.44 Tamminiemessä: ”[Ryti] selosti vaikuttimiaan. Hätä oli suuri ja apu lähellä. Olisi järjen vastaista kieltäytyä sitä vastaanottamasta, kun toinen vaihtoehto, ehdoton antautuminen oli vielä huonompi.”[xxxiii]

Kyseistä kirjettä taustoineen ja seurauksineen käsitellään yksityiskohtaisemmin tässä artikkelissa.

Sopimusta EI ollut

Jatkosodan päätyttyä tehtiin tutkimus, jossa selvitettiin oliko Suomi tehnyt Saksan kanssa poliittisen sopimuksen. Hornborgin komitean mietintö luovutettiin hallitukselle 17.7.1945: "Komitea katsoi selvitetyn, että poliittista sopimusta Saksan kanssa ei ollut."[xlv]

Väinö Tanner

Väinö Tanner - hyvin vaikutusvaltainen suomalainen sosialidemokraatti toimi jo ennen Talvisotaa mm. Valtiovarainministerinä, ollen yksi este Suomen varustautumiselle sotaan. Talvisota, eli "Siperia", opetti kuitenkin Tanneria, joten hän suhtautui jatkossa positiivisemmin maanpuolustukseen. Tanner toimi myös Jatkosodan aikana valtiovarainministerinä ja oli hallituksen ulkoasianvaliokunnan jäsenenä Suomen poliittisen johdon "sisärenkaassa" päättämässä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Siten hänen päiväkirjaansa ja muistiinpanoihinsa perustuvat kirjat ovat hyvin relevantteja lähteitä sotahistoriassa.

Lainaan kirjaa Suomen tie rauhaan 1943-44: "Näin alkaneessa sodassa, jota myöhemmin on alettu sanoa jatkosodaksi, Suomen armeija joutui taistelemaan Saksan rinnalla. Se tapahtui ilman minkäänlaisia poliittisia sopimuksia. Suomen taholla pidettiinkin tärkeänä korostaa, että Suomen sota oli erillinen ja ettei sillä ollut mitään yhteistä suurvaltain sodan kanssa. Oli helppoa selittää, ettemme suhteissamme Saksaan olleet liittolaisia, vaan 'myötäsotijia' (cobelligerent). Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin yhteinen vihollinen."[xli]

Myöhemmin, kun Suomi teki rauhantunnusteluja, niin Saksa alkoi vaatimaan Suomelta poliittista sopimusta Saksan kanssa - joka jo näyttää, ettei sellaista ollut olemassa. Eikä sellaista myöskään tullut, sillä Suomi ei suostunut tekemään jatkossakaan Saksan kanssa sen useaan otteeseen vaatimaa sopimusta.

"Edellä on jo tullut mainituksi, ettei Suomen ja Saksan välillä uuden sodan syttyessä ollut olemassa minkäänlaista poliittista sopimusta. Sotilaspuolellakaan ei tiettävästi ollut varsinaisia sopimuksia. Sen sijaan oli kyllä ennakolta käyty keskusteluja, joiden tarkoituksena oli ollut selvittää, minkälaisia strategisia ohjelmia kummallakin taholla olisi seurattava siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto tulisi hyökkäämään. Suomi ei siis Saksaan nähden ollut liittolais- ja vielä vähemmän alistussuhteessa, kuten vihollisen propaganda jatkuvasti väitti. Oman sodan erikoisluonnetta olikin sodan kestäessä Suomen taholta jatkuvasti korostettu.

[Ulkoministeri - jp] Ramsayn Berliinin matkan seurauksena oli kuitenkin ollut se, että Saksan taholla oli herätty epäilemään, että Suomi mahdollisesti voisi irtautua sodasta ja tehdä Neuvostoliiton kanssa erikoisrauhan. Suomessa oli esitetty lausuntoja, jotka koskivat sodasta irtautumista. Olihan sosiaalidemokraattinen puolueneuvosto päätöslauselmassaan lausunut, että "Suomi on vapaa päättämään sodasta irtautumisestaan, milloin siihen sopiva hetki ilmaantuu ja sen vapaus ja itsenäisyys on turvattu". Muitakin samaan suuntaan käyviä lausuntoja oli esitetty. Kaiken kukkuraksi Suomi vakavasti oli alkanut harkita myönteistä vastausta Yhdysvaltain hallituksen välitystarjoukseen. Siitä johtui, että Ramsay v. Ribbentropilta oli saanut vastaanottaa vaatimuksen 'paktin' teosta. Se merkitsisi poliittista liittoa Saksan kanssa, sillä sopimuksen keskeisenä osana tulisi olemaan sitoumus, ettei kumpikaan sopimuksen allekirjoittanut valtio tulisi erikseen tekemään rauhaa, vaan ainoastaan yhteisymmärryksessä (im Einvernehmen) toisen kanssa."[xlii]

"Saimme jälleen hiukan terveisiä Saksasta: Hitler oli kirjoittanut Tasavallan presidentille 16 sivua pitkän kirjeen, jonka v. Blücher 14. päivänä lokakuuta antoi presidentille. Se oli huonolla tuulella ollessa kirjoitettu. Kirjeessä arvosteltiin synkeästi Suomen asennetta Saksaan päin. Esitettiin siitä useita esimerkkejä. Kirjeessä esitettiin lisäksi toivomus, että Suomi tunnustaisi Mussolinin vankeudesta vapauduttuaan syyskuun puolivälissä muodostaman uusfasistisen hallituksen. - Mussolinin hallitusta ei tunnustettu. Meneteltiin päinvastoin siten, että ministeri Onni Talas kutsuttiin Roomasta kotiin "selostamaan tapahtumia". Hiukan myöhemmin koko lähetystö kutsuttiin kotiin.

Ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa lokakuun 25. päivänä Ramsay luki luonnoksen Hitlerille meneväksi vastauskirjeeksi. Se oli kuuden sivun mittainen, taitavasti laadittu ja siinä kosketeltiin Hitlerin kirjeessä mainittuja kysymyksiä suomalaiselta kannalta. Se oli kyllä lämpimästi kirjoitettu, mutta ei sisältänyt mitään lupauksia eikä sitoumuksia vastaisuuteen nähden."[xliii] Eli Suomi harjoitti hyvin itsenäistä politiikkaa suhteessa Saksaan, eikä suostunut "aseveljen" näinkään viattomiin pyyntöihin, jotka olisivat ulospäin näyttäneet suopealta politiikalta Saksaan nähden.

Torjuntavoitot

Suomi saavutti suurenmoiset torjuntavoitot estäen siten Venäjää valloittamasta koko Suomea - joka olisi tietenkin johtanut itsenäisyyden menetykseen, joukkomurhiin ja joukkokarkotuksiin Siperiaan. Venäjän tarkoituksenahan oli panna suomalaiset kävelemään Siperiaan.

Kolme torjuntavoittoa Karjalan Kannaksella 1944

Torjuntavoitto U-asemassa 1944

Ilomantsin torjuntavoitto 1944

Mannerheim: ”On mielenkiintoista yrittää eritellä venäläisten Suomea vastaan tekemän yleishyökkäyksen tavoitteita ja suoritustapaa sekä tarkata, miten se liittyi suurten rintamain tapahtumainkulkuun. --

Tätä taustaa vasten katsoen on sotilaalliselta kannalta lievimmin sanottuna omituista, että venäläiset yleensä ryhtyivät hyökkäämään Suomeen. Tämä toisarvoisella rintamanosalla suoritettu suurisuuntainen yritys oli toisaalta omiaan heikentämään ja hidastamaan Baltian maissa tapahtuvaa offensiivia, ja toisaalta taas Suomen kysymys olisi epäilemättä ratkennut Saksan aseiden tappion yhteydessä, jolloin Suomi olisi jäänyt yksinään taistelemaan voimakasta puna-armeijaa vastaan. Mitä enemmän Saksan mahti Itämeren alueella heikkeni, sitä suuremmaksi kävivät Suomen hallituksen mahdollisuudet johtaa maansa pois sodasta. Oli niin muodoin täysin varmaa, että Suomi hyväksyisi siedettävät rauhanehdot siinäkin tapauksessa, että sitä vastaan ei hyökättäisi, eikähän meidän liioin voitu katsoa kykenevän koitumaan minkäänlaiseksi uhaksi Neuvostoliitolle sodan loppuvaiheessa. Kun kerran olimme pidättyneet lähtemästä Pietaria vastaan saksalaisten ollessa asemissa aivan sen laitamilla ja sittemmin - saksalaisten suurimman mahdin päivinä - itsepintaisesti vastustaneet heidän kaikkia yrityksiään saada suomalaiset mukaan tuohon operaatioon, niin ei kai kukaan voinut kuvitella, että lähtisimme hyökkäämään Pietariin sen jälkeen, kun saksalaiset joukot oli ajettu 150 km päähän länteen. Saksalaisia vastaan suoritettaviin ratkaiseviin operaatioihin venäläiset eivät tarvinneet Suomen aluetta eivätkä liioin niitä alueita, jotka olimme miehittäneet. Mikä oli niin ollen selityksenä Neuvostoliiton Suomea vastaan tekemään hyökkäykseen?

Liittoutuneiden taholta saatujen tietojen mukaan neuvostohallitus oli päättänyt nielaista Suomen ennen ryhtymistään muihin tehtäviin.”[xxxiv]  

Erillisrauha

Suomi kävi erillissotaa ja kuten tunnettua teki myös erillisrauhan heti kun se oli mahdollista säilyttäen itsenäisyys ja läntinen demokraattinen yhteiskuntajärjestys. On kuitenkin mielenkiintoista, ettei marsalkka Mannerheim hyväksynyt sanaa erillisrauha.

Lainaus: "»Erillisrauhasta» puheen ollen tulkoon mainituksi, ettei Man­nerheim hyväksynyt tätä sanaa. Hänen mielestään - kuten eräs päämajan jäsen on asian ilmaissut - Suomen, joka kävi omaa sotaansa Venäjää vastaan ja jota ei sitonut mikään poliittinen tai sotilassopimus, ei tarvinnut tehdä »erillisrauhaa», vaan se yksinkertaisesti solmisi rauhan ja heti, kun tilaisuus siihen tarjoutui."[xl]  

Yhteenveto

Suomi oli erittäin pahassa asemassa, mutta onneksi Suomella oli erinomainen poliittinen johtaja presidentti Risto Ryti ja erinomainen sotilaallinen johtaja marsalkka Mannerheim. Kun nämä kaksi suurmiestä olivat molemmat sitä mieltä, että Suomea ei saa sitoa Saksaan, vaan Suomi käy omaa erillistä puolustussotaansa, niin näin myös tapahtui. Suomi kävi hirmuista kamppailua säilyttääkseen itsenäisyytensä ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksensä. Nämä kaksi suurmiestä onnistuivat saamaan Saksalta hyvin merkittävää apua Suomelle sitomatta Suomea kuitenkaan Saksaan.

Artikkelini perustuu pääasiassa tästä Jatkosodan erillisestä luonteesta käytännössä päättäneiden presidentti Rytin ja marsalkka Mannerheimin kirjoituksiin ja puheisiin (sodan aikana). Lainaan vielä hyvin pitkäaikaista suomalaista diplomaattia ministeri Max Jakobsonia. Hänen kirjansa väliotsikkona on Erillissodasta erillisrauhaan[xxxv]:

”Elokuun lopulla vaadittiin Saksan taholta kaksikin kertaa suomalaisia osallistumaan Leningradin valtaukseen, mutta Mannerheim kieltäytyi. Historiassa usein toistettu väite, että Pietari oli Suomen suunnalta uhattuna, osoitettiin näin katteettomaksi.”[xxxvi]

Suomi kävi erillissotaa rajoitettujen kansallisten päämäärien saavuttamiseksi. Leningradia vastaan ei hyökätty eikä Muurnannin rataa pyritty katkaisemaan. Mitään poliittisia sitoumuksia Saksalle ei ollut annettu. -- Suomi ei ollut sitoutunut Saksaan, mutta Saksan haluttiin pysyvän sitoutuneena Suomeen: siksi ei saanut tehdä mitään sellaista, mikä olisi voinut heikentää Saksan luottamusta Suomeen taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Jossakin takaraivossa oli Suomen johtajilla aina pelko siitä, että Saksa saattaisi jälleen myydä Suomen Moskovalle.”[xxxvii]

”Luopuessaan antautumisvaatimuksesta Moskova tunnusti Suomen sodan erillisen luonteen. Suomi säilytti itsenäisyytensä, ei vain muodollisesti vaan myös reaalisesti.”[xxxviii]  

Jukka Seppinen: "Suomi kävi alusta alkaen omaa erillissotaansa Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan, eikä edellytyksiä puolueettomuudelle ollut."[xlix]

Jatkosota

Etusivulle


[i] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 24

[ii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 40

[iii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 48

[iv] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivut 38-39

[v] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 65

[vi] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 65

[vii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivut 66-67

[viii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivut 68-69

[ix] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivut 75-76

[x] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 84

[xi] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivut 309-310

[xii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 85

[xiii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 88

[xiv] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 90

[xv] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 97

[xvi] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 99

[xvii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 100

[xviii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 104

[xix] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivut 114-116

[xx] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivu 313

[xxi] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivu 324

[xxii] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivu 314

[xxiii] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivu 324

[xxiv] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 129

[xxv] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivut 345-347

[xxvi] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 164

[xxvii] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivut 378-379

[xxviii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 156

[xxix] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivut 253-254

[xxx] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivut 334-335

[xxxi] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivut 451-452

[xxxii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 339

[xxxiii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 340

[xxxiv] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivut 460-462

[xxxv] Max Jakobson, Väkivallan vuodet, 1999, sivu 297

[xxxvi] Max Jakobson, Väkivallan vuodet, 1999, sivu 330

[xxxvii] Max Jakobson, Väkivallan vuodet, 1999, sivut 339-340

[xxxviii] Max Jakobson, Väkivallan vuodet, 1999, sivu 353

[xxxix] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, sivut 342-343

[xl] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, sivu 350

[xli] Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan 1943-44, 1952, sivu 9

[xlii] Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan 1943-44, 1952, sivut 64-65

[xliii] Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan 1943-44, 1952, sivut 127-128

[xliv] T. M. Kivimäki, Suomalaisen poliitikon muistelmat, 1965, sivu 262

[xlv] Jukka Tarkka, 13. Artikla, 1977, sivut 128-129

[xlvi] Ohto Manninen, Suur-Suomen ääriviivat, 1980, sivu 128

[xlvii] Ohto Manninen, Suur-Suomen ääriviivat, 1980, sivu 251

[xlviii] Jukka Seppinen, Hitler, Stalin ja Suomi, 2009, sivu 114

[xlix] Jukka Seppinen, Hitler, Stalin ja Suomi, 2009, sivu 157

[l] Jukka Seppinen, Hitler, Stalin ja Suomi, 2009, sivu 160

Jatkosota

Etusivulle

free counter