Torjuntavoitto U-asemassa 1944

Täydennetty 7.12.2007, 28.12.2009, 5.7.2014, 17.7.2014  Juhani Putkinen

Taustaa

Kun Venäjä oli hyökännyt rikollisesti Suomen kimppuun 30.11.1939 ja Talvisodan yhteydessä ryöstänyt Suomelta noin 12% Suomen laillisesta alueesta ja "ajanut Suomen Saksan sateenvarjon alle" törkeällä puuttumisellaan Suomen sisäisiin asioihin  Välirauhan aikana, sekä vielä aloittanut Jatkosodan "ampumalla ensin" (mm. pommittamalla Suomen alueita 22.6.1941 klo 6.05 alkaen), niin Suomi lähti ottamaan omansa takaisin.

Venäjän aloitettua Jatkosodan Suomea vastaan Suomen puolustusvoimat alkoi ryhmittämään joukkojaan hyökkäysryhmitykseen ja viimein 10.7.1941 Karjalan Armeija aloitti hyökkäyksensä valloittamaan takaisin Venäjän Suomelta ryöstämät alueet Laatokan Karjalasta. Karjalan Armeijan hyökkäys pysäytettiin välillä ja vapautettiin Karjalan Kannas Venäjän miehityksestä 30.7. ja 9.9. välisenä aikana. Karjalan Armeija jatkoi hyökkäystä Syvärille 4.9. Suomi tarvitsi lyhyemmät ja helpommin puolustettavat puolustuslinjat imperialistista Venäjää vastaan. Samalla kotialueen turvallisuus parani oleellisesti kun venäläiset pommikoneet joutuivat lentämään rikollisille siviilikohteiden pommitusretkilleen kauempana olevilta lentokentiltä. Karjalan Armeija saavutti tavoitteensa Syvärillä (Aunuksen Kannas) 10.10.1941. Joulukuun puolivälissä II Armeijakuntakin ryhmittyi puolustukseen Maaselän Kannaksella ja alkoi pitkä asemasotavaihe.

Venäjä aloitti strategisen suurhyökkäyksen Suomen miehittämiseksi 9.6.1944 Karjalan Kannaksella. Leningradin Rintaman komentajana toimi kenraali Leonid Govorov. Venäjän ylijohdon suunnitelmien mukaisesti kenraali Kirill Meretskovin johtama Karjalan Rintama aloitti suurhyökkäyksensä Syväriltä 20.6.1944. Helsingissä puna-armeijan piti olla viimeistään 15.7.1944[i] - se jäi kuitenkin jälleen vain haaveeksi. Karjalan Kannaksen torjuntavoitoista kerrotaan tässä artikkelissa.

Mikä se U-asema sitten oikein oli? U-asema oli saanut nimensä sen pääsuunnittelijan ja varustamistöiden johtajan majuri Yrjö Urton mukaan.[ii] U-asema lähti Laatokan pohjoisnurkasta Koirinojalta koilliseen Nietjärven ja Lemetin kautta Loimolan suuntaan. Tällä alueella käytiin Talvisodassa ankaria mottitaisteluita, joissa puna-armeija kärsi hyvin suuria tappioita. Mottien tuhoamismestarina toimi silloin majuri Matti Aarnio saaden kunnianimen ”Motti-Matti”.

Kuvaan tämän artikkelin yhteydessä viivytystaisteluvaiheen Syväriltä U-asemaan, sillä vain sen tuntemisen jälkeen on mahdollista ymmärtää miten tämä valtavan ylivoimainen suurhyökkäys kyettiin torjumaan U-asemassa.

Väinö Linnan kirja Tuntematon sotilas ja Edvin Laineen samanniminen elokuva kertovat myös mm. viivytystaistelusta Syväriltä U-asemaan. Valitettavasti ne molemmat maalaavat todellisuutta mustemman kuvan tapahtumista - puhumattakaan Rauni Mollbergin surkeasta tekeleestä. Jatkosota ei suinkaan päättynyt näihin taisteluihin, vaan sen jälkeen tuli vielä mm. Ilomantsin upea torjuntavoitto, jossa motitettiin ja tuhottiin pari ryssän divisioonaa. Ja sota jatkui vielä rauhallisena asemasotana pitkään näiden upeiden torjuntavoittojen jälkeen. Suomen armeija oli Jatkosodan lopussa voimakkaimmillaan kautta aikojen, eikä suinkaan ”lopussa”, kuten annettiin ymmärtää.

Syvärillä 10.6.1944

Lähde Matti Koskimaa, Suomen kohtalon ratkaisut, 2913, sivu 302

Olisipa Aunuksen ryhmä saanut puolustautua yllä olevassa kartassa näkyvillä voimilla, niin ei olisi ollut toteutuneessa historiassa olleita vaikeuksia. Ylipäällikkö joutui kuitenkin käskemään jo 12.6.1944 lähettämään 17.D ja 20.Pr Karjalan Kannakselle ja vielä 15.6.1944 V AKE ja 11.D.

PSS-asema 23.6.1944

Lähde: Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 264

Kuten yllä olevasta kartasta näkyy, niin suomalaisten voimat heikkenivät erittäin merkittävästi.

Hyökkääjän voimat Syvärillä

Karjalan Rintamaan kuuluivat 7. Armeija Aunuksen Kannaksella ja 32. Armeija Maaselän Kannaksella. Syväriltä hyökkääviin 7. Armeijan joukkoihin kuuluivat 4. Armeijakunta, 37. Kaartin Armeijakunta, 99. Armeijakunta ja 368. Divisioona. Lisäksi 127. Kevyt Armeijakunta oli ryhmitetty 7. Armeijan taakse reserviin sekä 3. Merijalkaväkiprikaati ja 70. Merijalkaväkiprikaati suorittivat maihinnousun Laatokalta Tuulokseen.

7. Armeijaan kuului yhteensä 9 divisioonaa, tykistödivisioona, ilmatorjuntadivisioona, 2 panssariprikaatia, 3 panssarirykmenttiä, 7 rynnäkkötykkirykmenttiä, 2 kaartinraketinheitinrykmenttiä, 5 tykistörykmenttiä, 8 kranaatinheitinrykmenttiä, 2 pioneeriprikaatia, 2 ponttonisiltapataljoonaa, 2 amfibioautopataljoonaa ja 3 tienrakennuspataljoonaa. 7. Armeijan tukena oli 4 lentodivisioonaa.

7. Armeijan voimat olivat 20.6.1944: noin 150 000 miestä, yhteensä noin 340 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä, noin 1 600 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä, sekä noin 600 lentokonetta.[iii]

Huomioitakoon tykistön suhteen vielä, että kaikkiaan tähän Syvärin eteläpuolelta käynnistyvään sotatoimeen oli keskitetty noin 3 400 tykistöasetta.[iv]

7.Armeijan piti yhteistoiminnassa 32.Armeijan kanssa tuhota suomalainen Aunuksen Ryhmä.

32.Armeijaa johti kenraaliluutnantti Filip Gorolenko. Vaikka tämän sotatoimiyhtymän nimi oli hienosti armeija, niin siinä oli kuitenkin ”vain” noin neljää divisioonaa vastaavat joukot.[v]

Puolustajan voimat Syvärillä

Aunuksen Ryhmää oli komentanut kenraaliluutnantti Lennart Oesch, joka sai 14.6. siirron johtamaan Suomen kannalta ratkaisevan tärkeää Karjalan Kannaksen puolustusta. 15.6. hänen tilalleen Aunuksen Ryhmän komentajaksi tuli kenraaliluutnantti Paavo Talvela, joka hallitsi hyvin hyökkäyksen ja jotensakin myös puolustuksen, mutta ei valitettavasti hallinnut kunnolla tärkeää viivytystä (joka johti viivytysvaiheessa konfliktiin alaisensa VI Armeijakunnan komentajan kenraalimajuri Aarne Blickin kanssa).

Kun Venäjän suurhyökkäys Karjalan Kannaksella oli meneillään, niin ylipäällikkö veti Aunuksen ryhmältä Karjalan Kannakselle 2 divisioonaa ja prikaatin. Siten Aunuksen Ryhmälle jäi puolustustaistelua varten vain 3 divisioonaa (5., 7. ja 8.) ja prikaati (15.) - eli noin 50 000 miestä.[vi] Jo voimien valtava alivoima tarkoitti sitä, ettei Syvärille voitu jäädä torjuvaan puolustukseen. Niinpä marsalkka Mannerheim antoikin Aunuksen Ryhmälle käskyn siirtyä puolustuksesta viivytykseen.

Puna-armeijan mielestä sillä oli viisinkertainen tykistöylivoima. Panssarivaunujen ja rynnäkkötykkien ylivoima oli ääretön, sillä niitä suomalaisilla ei ollut käytettävissä Aunuksen Ryhmän puolustustaisteluihin. Viivytysvaiheessa myöskään ilmavoimilta ei voitu saada mainittavaa apua, sillä ne tarvittiin Karjalan Kannaksella.

Suomalaisen tykistön määrää 20.6.1944 Syvärillä ja yleensäkään Aunuksen puolustuksessa en ole löytänyt absoluuttisena lukuna. Aunuksen ryhmän kokoonpanotaulukosta 20.6. voi kuitenkin laskea suuntaa-antavan tiedon:

- 15. Pr  2 patteristoa + raskas patteristo;

- 5. D  5 patteristoa + raskas patteristo + järeä patteristo + linnoituspatteristo;

- 8. D  3 patteristoa + raskas patteristo + linnoituspatteristo;

- 7. D  3 patteristoa + raskas patteristo + 2 linnoituspatteristoa.[vii]

Siten yhteensä noin 22 patteristoa. Yhdessä kenttätykistörykmentissä pitäisi olla kolme patteristoa, joten voitaneen sanoa Syvärillä olleen 20.6.1944 7 kenttätykistörykmenttiä, joista tosin osa ei soveltunut lainkaan liikkuvaan sodankäyntiin. Yhdessä patteristossa taas pitäisi periaatteessa olla 12 tykkiä, joten tykkejä oli ilmeisesti alle 264 kpl. Yhdellä suomalaisella divisioonalla piti olla 12 kpl 120 mm ja 24 kpl 81 mm kranaatinheitintä ja prikaatilla 6 kpl 120 mm kranaatinheitintä. Kranaatinheittimien kokonaismäärä saattoi olla noin 42 kpl 120 mm ja noin 84 kpl 81 mm. Siten kenttätykkejä ja kranaatinheittimiä oli yhteensä noin 390 kpl. Se merkitsisi vihollisen enemmän kuin nelinkertaista ylivoimaa kenttätykkien ja kranaatinheittimien suhteen. Dokumenttielokuvan mukaan tykistöylivoima oli kahdeksankertainen.

Tykkikalusto oli kirjavaa, jopa samassa patterissa voi olla erilaisia tykkejä. Patteristojen tykkimääräkin vaihteli, joten absoluuttisen tykkimäärän laskeminen on ”kiven takana”.

Kun otetaan vielä huomioon panssarivaunujen ja rynnäkkötykkien tykit, raketinheittimet sekä panssarintorjuntatykit, niin voidaan liioittelematta sanoa, että hyökkäävällä puna-armeijalla oli murskaava tykistöylivoima Aunuksen Ryhmään nähden.

Aunuksen Ryhmän ilmatorjuntaa varten oli käytettävissä kaikkiaan 18 kevyttä ilmatorjuntapatteria.

Onnistunut luopuminen Syvärin asemista

Suomalaiset joukot harvensivat Syvärin takana olleen sillanpään etulinjan olemattomiin ja lähtivät siirtymään taaksepäin vihollisen huomaamatta - joukkoja jätettiin asemiin vain vetäytymisen salaamiseen tarvittava erittäin vähäinen määrä.

Loputkin vetäytyivät huomaamatta ja käytännöllisesti katsoen tappioitta Syvärin ylitse. Vihollinen ampui tykistöllään tyhjiä suomalaisasemia. Tämä irrottautuminen etulinjasta oli mestarillisesti suoritettu sotatoimi.[viii] Jos Syväri olisi jouduttu ylittämään tulen alla ja vihollisen painostamana, niin torjuntavoitto U-asemassa olisi vaarantunut.

Suurhyökkäys alkaa

Kesäkuun 21. päivän aamulla klo 7 alkoi teräsmyrsky Syvärillä Lotinanpellon suunnalla noin 12 km leveällä lohkolla. Vihollinen keskitti tähän valitsemaansa läpimurtokohtaan yhteensä noin 1 600 kenttätykin, kranaatinheittimen ja raketinheittimen tulen. Lisäksi sadat suorasuuntaustykit, panssarivaunut ja rynnäkkötykit tulittivat Syvärin etelärannalta sekä sadat pommi- ja rynnäkkökoneet hyökkäsivät etulinjasta 5 km syvyyteen saakka. Tulivalmistelu kesti 3 h 32 min. Sinä aikana vihollisen tykistö ja heittimistö ampuivat noin 76 500 kranaattia. Vihollisen ilmavoimat pudottivat ensimmäisenä hyökkäyspäivänä noin 62 000 pommia.[ix]

Ylimenohyökkäyksen edellä ja sen alkaessa suomalainen tykistö toimi valitettavasti vielä asemasodan ammustensäästöoppien mukaisesti, eikä ampunut täydellä teholla. Ammuksista ei sinänsä ollut puutetta, sillä niitä tuhottiin tai jäi viholliselle yli 70 000 laukausta. Hyvänä esimerkkinä voidaan kuitenkin mainita majuri Pekka Arton komentama Rask.Psto 24., joka ampui 21.6. peräti 2 050 laukausta, mikä on raskaalle patteristolle huomattava määrä.[x]

Tästä alkoi noin 300 km pitkä[xi] (osalla joukoista hieman lyhyempi) yhtämittainen viivytystaistelu Syväriltä U-asemaan - ratkaisevaan torjuntavoittoon. Linnuntietäkin Syvärin latvaosalta Nietjärvelle on noin 230 km.

Onnistunut viivytystaistelu

Vihollisen päämääränä oli tuhota Aunuksen Ryhmän joukot ja huristella Sisä-Suomeen ja Karjalan Kannaksella taistelevien suomalaisjoukkojen selkään. Todellisuudessa vihollinen ei kyennyt tuhomaan viivytystaistelun aikana yhtään suomalaista komppaniaa, puhumattakaan pataljoonasta, rykmentistä, divisioonasta, armeijakunnasta tai Aunuksen Ryhmästä.

Tämän viivytystaistelun kuluessa vihollisen voimat kulutettiin niin vähiin, että loistava torjuntavoitto U-asemassa oli mahdollista siedettävin omin tappioin.

Otetaanpa esimerkkejä viivytystaistelusta.

Sammatuksessa taisteltiin 24-25.6.1944. 15. Pr I Pataljoona ja sille alistettu 24.Tykkikomppanian joukkue puolusti Sammatusta 100.Kaartindivisioonan hyökkäystä vastaan. Nämä joukot torjuivat hyökkäyksen tykistön tuella. 24.6. tällä yhden pataljoonan puolustuslohkolla tuhottiin yhteensä 26 vihollispanssaria. Yksi valiotaistelija korpraali Toivo Ilomäki tuhosi tässä Sammatuksen taistelussa 75 mm panssarintorjuntatykillä 24.6. yhteensä 16 panssarivaunua, joista 14 oli raskaita T-34 (Sotka) ja 2 järeitä Klim Voroshiloveja. Tykin lataajana toimi sotamies Kalle Rask.[xii]

Tykistön merkitys myös viivytysvaiheessa saavutettuihin ajanvoittoihin oli merkittävä. VI Armeijakunnan tykistö ampui 1.-5.7. yhteensä noin 27 900 laukausta ja kranaatinheittimistö noin 16 800 laukausta.[xiii] Viivytystaistelussa on oleellista peräytyä riittävän pitkin ”harppauksin”, että tykistö ennättää valmistautua taisteluun uusissa asemissa. 6.-10.7 tykistö ampui noin 26 900 laukausta ja kranaatinheittimistö noin 16 500 laukausta.[xiv]

7.7. VI AK:n komentajaksi vaihtui kenraalimajuri A. E. Martola.[xv]

Vihollisen 7.Armeija oli kyennyt etenemään Syväriltä vajaa 10 km vuorokaudessa. Tänä aikana Aunuksen ryhmän joukot olivat tuhonneet yli 200 lentokonetta ja yhteensä noin 250 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä sekä useita kymmeniä tuhansia miehiä.[xvi]  

Tilanne Itä-Karjalassa 1.7.1944

Lähde: Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 267

Ensimmäinen torjunta U-asemassa

”Illalla 9.7. vihollisrykmentti hyökkäsi panssarien tukemana Lemetin tien suunnassa. Joukkomme vetäytyivät 10.7. aamuyöllä pääpuolustuslinjan läpi, jolloin vihollinen sai kosketuksen U-asemaa puolustaviin joukkoihimme Lemetin tien suunnalla. Vihollinen yritti murtaa U-aseman suoraan liikkeestä. Jo kello 5:een mennessä vihollisjoukot olivat levittäytyneet ja ryhmittyneet hyökkäykseen panssarien tukemana koko Lemetin lohkon pääpuolustuslinjan etumaastoon. Oma tykistömme oli kuitenkin onneksi jo ampumavalmiina. Kun vihollisvoimat aloittivat hyökkäyksen, ne saivat vastaansa ankaran tykistökeskityksen. Vihollisen kahdestakymmenestäneljästä panssarista tuhoutui seitsemän ja useita vaurioitui. Ensimmäinen hyökkäys U-asemaa vastaan oli torjuttu 5. Divisioonan lohkolla oman tykistön keskitetyn tulen tuella.”[xvii]

Aamulla 11.7. vihollisen tykistö ja raketinheittimistö aloittivat ankaran tulivalmistelun Nietjärven lounaispäähän U-aseman etummaista linjaa vastaan. Panssareiden tukema hyökkäys alkoi kello 8.30. Iskut ja vastaiskut vaihtelivat, oma tykistö aiheutti vihollisen JR 762:lle raskaita tappioita. Vihollisen 7.Kaartinpanssariprikaatin 13 panssarivaunusta tuhottiin 6.[xviii]

12.7. vihollinen aloitti edellispäivää rajumman hyökkäyksen koko Laatokan ja Nietjärven väliseen U-aseman osaan. Vihollisen hyökkäys tyrehtyi oman tykistön 9 patteriston, kahden järeän patterin, linnoituspatterin ja kranaatinheittimistön keskitettyyn torjuntatuleen. Vihollinen sai kuitenkin pienen murron ja tarvittiin vastaiskuja. Onneksi U-asemassa oli tällä kohtaa monta syvyyteen porrastettua puolustuslinjaa, joten ei ollut mitään hätää.

Katitsanlammella vihollinen yritti kiivaasti tunkeutua 5.D:n ja 8.D:n saumaan. Se lyötiin kuitenkin oman tykistön ja kranaatinheittimistön suorittaman voimakkaan tulivalmistelun jälkeen vastahyökkäyksellä 13.7. Vihollinen menetti Katitsanlammen taistelussa noin 1000 miestä, joista noin 300 kaatuneina.[xix]  

Nietjärvi 10.7.1944

Lähde Matti Koskimaa, Suomen kohtalon ratkaisut, 2913, sivu 387

Loimolan suunnalla temmataan aloite

Loimolaa kohti hyökkäsi vihollisen kolme divisioonaa ja panssariprikaati.

Sillä suunnalla puolustuksessa oli 7. Divisioona, jolle oli annettu vahvistukseksi ”tuoreet” eversti (Motti) Matti Aarnion JR 56(II AK:n 1.D:stä) ja Er.P 2. Nyt oli aika temmata aloite ylivoimaiselta viholliselta itselle. JR 56:n, joka saapui 9.7. Loimolaan[xx], piti hyökätä Loimolan suuntaan etenevän vihollisen sivustaan Loimolanjärven eteläpuolelta kaakkoon ja JR 9:n kahdella pataljoonalla Uuksujärven maastosta Saarijärvelle johtavan tien suunnassa. JR 9:n joukot katkaisivat vihollisen tien ja aiheuttivat sille ennen vetäytymistään suuria tappioita. JR 56 katkaisi tien aiheuttaen viholliselle mm. 9 panssarivaunun tappiot. Näillä 10.-12.7. käydyillä taisteluilla saatiin lisää aikaa U-aseman varustamiseen ja kulutettiin vihollisen voimia, sekä nostettiin omaa taisteluhenkeä ja -tahtoa.[xxi]

Vihollinen koukkaa

”Vihollisen 7. Armeijan komentaja kenraaliluutnantti A. Krutikov totesi, etteivät hänen joukkonsa olleet kyenneet murtamaan U-asemaa Laatokan-Lemetin välillä eikä Käsnäselästä Loimolaan johtavien teiden suunnassa. Krutikov siirsi 127.Kevyen Armeijakunnan (3 prikaatia - jp) Suojärven-Loimolan tien suunnalle. Kevyen Armeijakunnan piti kiertää laajojen suo- ja korpimaastojen kautta Muuannon alueelle ja sieltä lounaaseen U-asemaa puolustavien suomalaisten joukkojen selustaan.”[xxii]

No, saihan sitä yrittää tällaistakin - vihollinen lyötiin mm. suomalaisten rajajääkäripataljoonien taitavuuden ja lujan taistelutahdon avulla.

Vihollisen joukot U-asemaan hyökättäessä

Heinäkuun puolivälissä Laatokan-Nietjärven välisellä kaistalla toimi 4.Armeijakunta, johon kuuluivat 114.D, 272.D, 3.MerijvPr, 70.MerijvPr, panssarirykmentti ja rynnäkkötykkirykmentti. Armeijakunnan tukena oli runsaasti ylijohdon tykistöä ja raketinheittimistöä.

Nietjärven-Lemetin välisellä kaistalla hyökännyt 127.Kevyt Armeijakunta, johon kuului kolme prikaatia oli irrotettu rintamasta ja siirretty hyökkäämään Loimolanjärven pohjoispuolelle. Nietjärven-Lemetin väliselle rintaman osalle oli ryhmitetty etulinjaan 162.Linnoitusalueen joukkoja.

37.Kaartinarmeijakunta, johon kuului kolme divisioonaa ja panssariprikaati, toimi Vuortanajärven-Syskyjärven-Varpajärven-Uuksujärven alueella. Se oli kärsinyt raskaita tappioita yrittäessään murtaa U-aseman puolustuksen. 37.KaAK oli irrotettu rintamasta ja siirretty selustaan. Sen tilalle rintamavastuuseen oli ryhmitetty etulinjaan 150.Linnoitusalueen joukkoja. 37.KaAK:n 98.KaD toimi kuitenkin Nietjärven-Lemetin rintamaosan reservinä.

Loimolan suunnalla toimi edelleen 99.Armeijakunta, johon kuuluivat 18D, 65.D, 310.D ja 69.MerijvPr. Armeijakunnan tukena oli suuria tappioita kärsineitä panssari- ja rynnäkkötykkijoukkoja.[xxiii]

Puolustuskäsky

Aunuksen Ryhmän komentaja, kenraaliluutnantti Paavo Talvela antoi 14.7. käskyn puolustuksen vakiinnuttamisesta. Nyt on puolustettava torjuvasti. Pääpuolustuslinja on U-linja.

”Ylipäällikkö kiittää kauttani joukkoja siitä, että vihollisen rynnistys Laatokan koillispuolella on pysäytetty määrätylle linjalle. Yhtyen tähän kiitokseen lausun luottavani, että joukkojen urheus ja ryhti yhtyneenä johtajien taitoon ja rohkeuteen on takaava meille Laatokan Karjalan taistelijoille vastaisenkin menestyksen.”[xxiv]

VI AK (5.D, 8.D ja 15.Pr) puolustaa U-aseman Laatokanpuoleisessa osassa ja 7.D siitä vasemmalla.

Tykistöä oli käytettävissä yhteensä 19 patteristoa, 3 erillistä patteria ja 2.Rautatiepatteri. Näistä muodostettiin erillinen Tykistöryhmä Takkula, johon kuului 4 patteristoa. Sen tykistöryhmän piti siirtyä tilanteen mukaan tukemaan taistelua uhanalaisimmalla suunnalla. VI AK:n ja sen alaisten yhtymien käyttöön tuli yhteensä 11 patteristoa ja 7.D:n käyttöön 4 patteristoa.[xxv]

Torjuntavoitto Nietjärvellä 15.-17.7.

15.7. klo 8.03 vihollisen tykistö, kranaatinheittimistö ja raketinheittimistö aloittivat raivoisan tulivalmistelun 5.Divisioonan etulinjaa ja lähiselustaa vastaan. Tulivalmistelu kesti tunnin ja kohdistui rajuimpana Nietjärven länsi- ja koillispuolelle. Sen jälkeen alkoi vihollisen hyökkäys. Nietjärven länsipuolella hyökkäsi rykmentti kymmenien panssarivaunujen tukemana. Nietjärven koillispuolella hyökkäsi neljä pataljoonaa ja Lemetin suunnalla kaksi pataljoonaa panssarien tukemana.

Vihollisen hyökkäykset torjuttiin puoleenpäivään mennessä kaikkialla muualla paitsi Nietjärven länsipuolella. Oman tykistön ja heittimistön keskitetty torjuntatuli aiheutti viholliselle raskaita tappioita ja nosti suomalaisten joukkojen peräänantamatonta taistelutahtoa.

Nietjärven länsirannalla heikosti varustettu Maksimoff-linja ei kestänyt ylivoimaisen vihollisen rynnistystä, sillä puolustuksessa oli vain kaksi kulunutta pataljoonaa (I ja II/JR 44). Hyökkäys jatkui kolmannelle puolustuslinjalle, joka oli parhaiten varustettu ja sijaitsi kapealla hiekkaharjanteella. Taempi linjakin murtui. Vastahyökkäykseen lähetettiin ensin 15.Prikaatin IV pataljoona majuri Erik Väänäsen johdolla. Se löi yhdessä JR 44:n osien kanssa pisimmälle pohjoiseen ehtineen vihollispataljoonan ja otti haltuunsa asemat Siimeksen talon koillispuolella. Seuraavaksi vastahyökkäykseen lähetettiin 15.Prikaatin I pataljoona ratsumestari Toivo Eskolan johdolla. Pataljoona hyökkäsi 15.7. illalla Teirilammen länsipuolelle ja tuhosi seuraavan yön kuluessa sinne tunkeutuneen vihollisen palauttaen menetetyt taaemman aseman osat Yrjölää myöten. Yrjölän ja Siimeksen väliin jäi noin 400 m levyinen murtuma, jota vihollinen piti sinnikkäästi hallussaan 9 panssarivaunun tukemana.

Vihollisen ilmavoimat tukivat koko 15.7. päivän ajan hyökkääviä joukkojaan noin 200 lentokoneella.

Omat ilmavoimat antoivat merkittävää tukea. Lentorykmentti 4 pommitti n. 30 koneella vihollisryhmityksiä Nietjärven kaakkoispäässä ja Lavajärven alueella - se antoi moraalista tukea joukoillemme, ja vastaavasti viilensi vihollisen hyökkäysintoa.

16.7. klo 3 JR 45:n II Pataljoona hyökkäsi majuri E. Pokkisen komentamana pohjoisesta Siimeksen ja Yrjölän väliin. Majuri Erik Väänäsen komentama 15.Pr:n IV Pataljoona hyökkäsi koillisesta Siimeksen-Yrjölän murtumassa olevan vihollisen kimppuun. JR 44:n III Pataljoonan muodostama osasto puristi vihollista luoteesta. Vihollinen piti sitkeästi puoliaan panssarivaunujen tukemana. Rintamahyökkäys olisi tullut kalliiksi. Lounaasta määrättiin hyökkäämään taisteluhautaa vyöryttäen 15.Pr:n I Pataljoona. Tykistön piti samalla estää tulellaan vihollisen lisävoimien pääsy murtoalueelle. Taisteluhaudan vyörytys alkoi 16.7. klo 22.30 kymmenen patteriston ja kolmen raskaan kranaatinheitinkomppanian minuutin kestäneen tuli-iskun jälkeen. Tuli-iskussa ammuttiin suppealle murtoalueelle noin 1 000 kranaattia. Iskuosastot vyöryttivät vihollisen hallussa ollutta taisteluhautaa käyttäen konepistooleita, käsikranaatteja ja liekinheittimiä. Oma tykistö esti vihollista tuomasta lisävoimia taistelualueelle. Vihollinen taisteli lähes viimeiseen mieheen.  

Lähde Matti Koskimaa, Suomen kohtalon ratkaisut, 2913, sivu 403

Aamuyöllä 17.7. lounaasta vyöryttävä 15.Pr:n I Pataljoona ja koillisesta vyöryttävä 15.Pr:n IV Pataljoona lähestyivät toisiaan. Rengas alkoi kuroutumaan umpeen sisäänmurtautuneen vihollisen takana. Vihollispataljoona yritti vielä viime hetkillä hyökätä Maksimoffin suunnasta saarrettujen avuksi, mutta tykistön ja heittimistön keskitetty tuli esti yrityksen alkuunsa. Kello 8.20 mennessä koko sisäänmurtoalue oli puhdistettu vihollisista, vain pieni osa vihollisista pääsi pakoon.

Vihollisen 4.Armeijakunta kärsi raskaan tappion. Se ei pystynyt murtamaan 5.Divisioonan puolustusta U-asemassa. Raskaimmat tappiot kärsi 114.Divisioona, jonka kaikki rykmentit taistelivat Nietjärven alueella. Vihollisen JR 762 tuhoutui lähes täysin. Suomalainen radiotiedustelu sieppasi JR 762:n komentajan lähettämän sanoman: ”Rykmentti tuhottu, mutta lippu pelastettu.” Myös 114.D:n kahden muun rykmentin (JR 536 ja JR 363) pääosat tuhottiin. Vihollisen 272.D kärsi myös raskaita tappioita samoin kuin Nietjärven koillispuolella hyökännyt 98.Kaartindivisioona. Vihollinen menetti lähes koko sen panssarikaluston (40-50 vaunua), joka oli hyökännyt Nietjärven suunnalla. Läpimurtoyritys vaati yli 2 000 vihollissotilaan hengen. Kun otetaan lukuun mukaan haavoittuneet ja kadonneet, olivat vihollisen tappiot Nietjärven alueella 5 000-6 000 miestä.[xxvi] Dokumenttielokuvan mukaan vihollinen menetti kaatuneina ja haavoittuneina Nietjärvellä 5 000-6 000 miestä ja Aunuksen Kannaksella noin 45 000 miestä.  

Nietjärvellä torjuntavoiton saavuttaneen 5.Divisioonan (Ilves-divisioona) komentajana toimi kenraalimajuri Kustaa Tapola.

VI Armeijakunnan tykistö ampui 11.-15.7. yhteensä noin 54 300 laukausta ja kranaatinheittimistö noin 24 400 laukausta.

Nietjärven taisteluissa 5.D:n tykistö ja sitä vahventava tykistö ampuivat 15.7. yhteensä 10 170 laukausta ja heittimistö noin 4 900 laukausta. 16.7. tykistö ampui Nietjärven länsipuolelle noin 2 km leveälle lohkolle 3 340 laukausta ja vielä 17.7 aamuyöllä ja aamulla noin 3 490 laukausta. Tykistön ja heittimistön käyttö oli todella voimakasta ja keskitettyä. Torjuntavoitto oli saavutettu.[xxvii]

Aunuksen Ryhmän alueella ilmatorjunta pudotti kesäkuun puolella 119 viholliskonetta ja 1.-18 heinäkuuta vielä 95 konetta.[xxviii] Tämä on kunnioitettava suoritus.

Omat tappiot olivat myös raskaat kesä-heinäkuussa kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina yhteensä: 5.D 4 450 miestä, 8.D 1 550 miestä, 7.D 3 550 miestä ja 15.Pr 1 600 miestä.[xxix] Nietjärven alueella omat tappiot kaatuneina ja haavoittuneina olivat 700 miestä ja Aunuksen Kannaksella vajaan kuukauden aikana 11 200 miestä.[xxx]

”Menestyksellisten viivytystaistelujen päätteeksi torjuttiin Laatokan Karjalassa U-asemassa kaikki neuvostojoukkojen läpimurtoyritykset heinäkuussa.”[xxxi]

Lainaan Marskia: ”Pyrkimyksenämme oli saada joukot viedyksi taistelukunnossa Pitkärannasta Loimolanjärvelle kulkevalle U-linjalle, missä samoin kuin VKT-linjallakin jokainen divisioona oli meille kipeästi tarpeen. Täälläkin manööverimme onnistui. Kaksikymmentä päivää kestäneiden yhtämittaisten viivytystaistelujen jälkeen Aunuksen ryhmän päävoimat pääsivät 10. heinäkuuta U-linjalle, missä ne vielä viikon ajan saivat ponnistaa voimansa äärimmilleen kyetäkseen torjumaan vihollisen raivokkaat hyökkäykset.”[xxxii]

Lopputulosta voidaan pitää hyvänä, mutta todennäköisesti olisi pitänyt vetäytyä vieläkin pidemmin harppauksin (samalla kun osa porukasta taistelee asemissa). Tällöin tykistö olisi ennättänyt valmistautua paremmin tulevaan taisteluun ja huolto olisi kyennyt paremmin ruokkimaan nälkäisiä taistelijoita - olisipa voinut jäädä enemmän aikaa lepoonkin. Nytkin vetäytymisnopeus (hitaus) oli sinänsä hyvin tyydyttävä.

”Suomi ei suostunut antautumaan puna-armeijalle toisessa maailmansodassa vaan taisteli torjuntavoitot kaikilla rintamanosilla ylivoimaisen vihollisen paineessa.”[xxxiii]

”Kiitos ja kunnia sankarivainajille, veteraaneille ja lotille, sekä lujana pysyneelle kotirintamalle.”[xxxiv]  

Siirtyäkö hyökkäykseen?

Huomattakoon yleistilanteesta Kannaksella, että Tali-Ihantalan torjuntavoitto oli jo saavutettu ja vihollinen siirtynyt siellä puolustukseen 13.7. Samoin Viipurinlahdella oli saavutettu torjuntavoitto heinäkuun puolivälissä, kun myös Äyräpää-Vuosalmi taistelut päättyivät torjuntavoittoon 18.7. U-asemasta pohjoiseen Ilomantsissa oli taistelut käynnissä, joten Martolan hyökkäys olisi keventänyt painetta Ilomantsin suunnalla.

Torjuntavoiton yhteydessä vihollinen oli kärsinyt hyvin raskaita tappioita. Itsellä oli suhteellisen voimakas tykistö. Suomalaiset joukot olisivat U-asemastakin voineet siirtyä hyökkäykseen ja iskeä vihollista niin, että tuntuu. Taistelut olivat muuttuneet hiljaiseksi asemasodaksi heinäkuun puolivälissä, joten joukot olivat saaneet jo levätäkin heinäkuun loppuun mennessä aivan riittävästi. Oli saatu täydennystä ja huollettu hyvin. Nyt VI Armeijakunnan komentaja kenraali A.E.Martola suunnitteli siirtymistä hyökkäykseen ja esitti suunnitelmansa Päämajan hyväksyttäväksi. Päämajalla ei ollut huomattamista Martolan suunnitelmaa vastaan, mutta pyysi siirtämään hyökkäystä lasketun tykistön suuren ammuskulutuksen vuoksi (9 patteristoa olisi tukenut hyökkäystä).

Martola antoi 8.8.1944 hyökkäystehtävän 8.D:lle. Pyhäjärven länsipuolitse Lemetin tielle. Hyökkäyksestä kuitenkin luovuttiin suureen ammuskulutukseen vedoten (Tykistönkenraali Nenosen neuvosta ja Päämajan päätöksellä). Kenraali Martolaa ärsytti menetetty tilaisuus.[xxxv]

Mitä ilmeisimmin silloin olisi ollut hyvä tilaisuus ottaa ryssiltä luuloja pois - jos niitä kovin paljon olikaan suomalaisten loistavien torjuntavoittojen jälkeen. Kyseisessä Lemetin maastossa oli Talvisodassa otettu melkoiselta määrältä venäläisiä pois muutakin kuin vain luuloja, kuten venäläisen 18.D vanhemman politrukin päiväkirjasta selviää.


Eversti Matti Koskimaa on sotahistorioitsija, joka on kirjoittanut useita sotatieteellisiä tutkimuksia, artikkeleita ja kirjoja. Tässä Koskimaan kirjassa on myös hyviä karttoja, josta on hyvä seurata tapahtumien etenemistä. Samoin kirjassa Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat vuodelta 2003 sisältää hyviä karttoja juuri tähän artikkeliin liittyen.

Sama taistelujen tie Syväriltä Nietjärvelle näytetään myös Tykkimiehet ry.:n dokumenttielokuvassa Taistelu Laatokan Karjalassa, jonka tuottaja ja ohjaaja on Tuomo Rysti. Elokuva kertoo lähinnä 15.Prikaatin ja 5.Divisioonan taistelusta. Suosittelen elokuvaa lämpimästi - se on saatavana Tykistömuseosta.

[i] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 30

[ii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 175

[iii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 46

[iv] Suomi 85 Itsenäisyyden Puolustajat - Rintamalla (Antti Juutilainen), 2002, sivu 245

[v] Suomi 85 Itsenäisyyden Puolustajat - Rintamalla (Antti Juutilainen), 2002, sivu 246

[vi] Dokumenttielokuva Taistelu Laatokan Karjalassa

[vii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivut 52-54

[viii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 232

[ix] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 56

[x] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivut 71-72

[xi] Suomi 85 Itsenäisyyden Puolustajat - Rintamalla (Antti Juutilainen), 2002, sivu 245

[xii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 107

[xiii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 159

[xiv] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 180

[xv] Suomi 85 Itsenäisyyden Puolustajat - Kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 268

[xvi] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 198

[xvii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 183

[xviii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 183

[xix] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 190

[xx] Suomi 85 Itsenäisyyden Puolustajat - Kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 268

[xxi] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivut 193-194

[xxii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivut 194-195

[xxiii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 198

[xxiv] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 203

[xxv] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 200

[xxvi] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivut 206-214

[xxvii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 216

[xxviii] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 176

[xxix] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 216

[xxx] Dokumenttielokuva Taistelu Laatokan Karjalassa

[xxxi] Suomi 85 Itsenäisyyden Puolustajat - Rintamalla (Ari Raunio), 2002, sivu 261

[xxxii] G. Mannerheim, Muistelmat II osa, 1952, sivut 458-459

[xxxiii] Dokumenttielokuva Taistelu Laatokan Karjalassa

[xxxiv] Dokumenttielokuva Taistelu Laatokan Karjalassa ja artikkelin kirjoittaja yhtyy tähän täydestä sydämestään

[xxxv] Jarkko Kemppi, Jalkaväenkenraali A.E.Martola, 2008, sivu 207

Jatkosota

Etusivulle

free counter