Maanpuolustussektorilla toimivien henkilöiden on aina varauduttava pahimman varalle. Tämä tarkoittaa myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastuussa olevia siviilejä, eikä pelkästään sotilaita.
Meillä
on historiasta karvaita kokemuksia siitä, että aina ei ole varauduttu pahimman
varalle.
Esimerkkejä
voitaisiin esittää kauempaakin, mutta otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi
1930-luku.
Ennen
Talvisotaa
marsalkka Mannerheim halusi, että Suomi varautuisi Venäjän hyökkäyksen
varalle ja hankkisi puolustusmateriaalia. Poliitikot eivät uskoneet sodan
tulevan, vaan prioriteettina
oli esimerkiksi olla velaton valtio. No, kuten tiedämme niin ei Venäjä välittänyt
poliitikkojemme uskomuksista, vaan hyökkäsi.
Kun
sota syttyi, niin sitten poliitikot lupasivat ostaa aseita mistä hyvänsä ja
mihin hintaan hyvänsä - mutta sitten niitä ei enää ollut juuri saatavissa
ja hinta oli kova, puhumattakaan siitä, että yleisesti ottaen ne ostetut aseet
eivät enää ennättäneet Talvisotaan. Esimerkiksi onnistuimme ostamaan
USA:sta siihen aikaan ihan hyviä hävittäjälentokoneita Brewster, mutta ei
niistä ollut iloa vielä Talvisodassa. Jatkosodan alussa ne olivat kuitenkin
hyvä olla olemassa.
Jatkosodan
aikana ei tehty kaikkea mahdollista, että olisi saatu Suomelle mm. kunnollisia
hävittäjälentokoneita riittävästi. Niinpä sitten kun Venäjä aloitti neljännen
strategisen suurhyökkäyksen Suomen valloittamiseksi kesäkuussa 1944, niin
meillä ei ollut taaskaan kuin kourallinen moderneja hävittäjiä heitettäväksi
taisteluun noin tuhatta venäläiskonetta vastaan. Saksan lentokoneteollisuus
tuotti koneita suuria määriä, mutta Saksalla ei riittänyt koneisiin mm.
koulutettuja lentäjiä. Suomella taas oli hyvin korkeatasoisia lentäjiä,
jotka joutuivat lentämään täysin vanhentuneilla romuilla.
Mikä
hulluinta niin tällä kertaa poliitikot (mm. presidentti Ryti) olivat
huolissaan, että Venäjä hyökkää - mutta nyt korkeat sotilasviranomaiset
eivät varautuneet pahimman varalle. Ryti oli yksi heistä, jotka eivät
halunneet ennen Talvisotaa ottaa Suomelle lainaa aseiden ostamiseen - hän oli
oppinut läksynsä. Täsmälleen sama koski valtiovarainministeri Väinö
Tanneria. Ennen Talvisotaa hän ei halunnut nostaa puolustusmäärärahoja,
mutta ”Siperia opetti” ja jatkossa rahakukkaron nyörit olivat auki.
Korkeiden
upseereittemme tekemiä vakavia virheitä tarkastellaan mm. seuraavissa
artikkeleissa:
Silloinkin
kyseessä oli nimenomaan se, että ei varauduttu pahimman varalle, vaan
sorruttiin toiveajatteluun.
Entäpä
nykyaika?
Valitettavasti
näyttää siltä, ettemme osaa ottaa oppia historiasta:
1.
Venäjä
on edelleen se sama imperialistinen roistovaltio, joka se on ollut jo noin 500
vuotta;
2.
Venäjä
sijaitsee valitettavasti edelleen Suomen pitkän itärajan takana;
3.
Suomi on
pitänyt taas hyvin pitkään puolustusmäärärahamme aivan käsittämättömän
alhaisella tasolla - poliitikoillamme ei näytä olevan realiteettien tajua
ennen kuin sitä isketään moukarilla heidän päähänsä;
4.
Mikä
hulluinta, niin nyt Puolustusvoimain johtokin syyllistyy vakaviin virheisiin kun
ei varaudu pahimman varalle. Tämä ilmene muun muassa:
a)
pienennetään
sodan ajan joukkojen vahvuutta aivan käsittämättömän pieneksi;
b)
hävitetään
valtavia määriä täysin käyttökelpoista puolustusmateriaalia;
c)
ei
hankita uusia ilmatorjuntaohjuksia muille kuin valmiusyhtymille;
d)
ollaan
poistamassa olemassa olevia ilmatorjuntaohjuksia
ennen kuin se olisi välttämätöntä (niitä voisi myös modernisoida
Suomessa);
e)
kertausharjoituksia
järjestetään vain murto-osa tarpeesta;
f)
varuskunnissa
ei huolehdita puolustusvalmiudesta - Kaskeala uskoo, että tiedustelu varoittaa
ajoissa ja ennätetään kutsua reservit palvelukseen;
g)
edes pääkaupungin
suojana ei ole valmiudessa olevaa ilmatorjuntaa.
5.
Suomi ei
ole liittymässä demokraattisten maiden puolustusliittoon
NATOon.
Näitä
luetteloita voisi jatkaa loputtomiin. Meillä pitäisi olla nytkin
Suojeluskunnat, vaan ei ole. Niistä olisi hyötyä mm. yllätyshyökkäystä
vastaan.