Läpimurto Kuuterselässä

Täydennetty 14.5.2014 Juhani Putkinen

Läpimurto Kuuterselässä vuoden 1944 kesällä oli suoranaista jatkoa tapahtuneelle läpimurrolle Valkeasaaressa, joten suosittelen lämpimästi lukemaan ensin tämän artikkelin. Siinä annetaan perusteelliset taustatiedot molemmille läpimurroille.

Venäjän määrällisesti ylivoimaiset, hyvin varustetut joukot pääsivät lähes vapaasti virtaamaan panssarivaunujen, lentokoneiden ja hyvin runsaan ylijohdon tykistön tukemana pääaseman lävitse puolustuksen murruttua Valkeasaaressa. Kyseessä oli Venäjän neljäs strateginen suurhyökkäys Suomen valloittamiseksi. Venäjän hyökkäystä johti Leningradin Rintaman (armeijaryhmä) komentajana toiminut kenraalieversti Leonid Govorov.

Edessä oli keskeneräinen VT-linja (Vammelsuu - Taipale). Syitä keskeneräisyyteen on selvitetty em. artikkelissa. Venäjän joukot osasivat löytää VT-linjasta heikon kohdan ja iskivät juuri siihen suunnattomalla voimalla. Todettakoon, ettei se suinkaan ollut ainoa hyökkäyskohta. Myös 2.D:n puolustuskaistalla Siiranmäessä riehui suurtaistelu, mutta siellä Venäjän joukot torjuttiin pitkissä, raskaissa taisteluissa. Kuuterselän murtuminen oli ratkaiseva koko VT-aseman menetyksen kannalta.

[i]

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kenraaliluutnantti K. L. Oesch: ”Suomalaiset odottivat neuvostojoukkojen hyökkäyksen alkavan jo 13. 6. aamulla. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan keveiden panssarivoimien tukema tiedustelutoiminta jatkui koko päivän vilkkaana, tykistön harhauttamis- ja hakuammuntojen säestämänä. Venäläisillä joukoilla tosin oli, kuten hyökkäyksen kuluessa saadun upseerivangin papereista kävi selville, tarkat lentovalokuvauksen perusteella laaditut kartat mittakaavassa 1: 10 000 VT-asemasta, mutta erinäisiä yksityiskohtia oli aseman miehityksen jälkeen vielä selvitettävä. Tarkoituksena oli päästä selvyyteen aseman heikoista kohdista, oli tutkittava missä aita oli matalin, koska sellaisesta kohdasta on helpointa mennä yli. Tässä tiedustelussaan neuvostojoukot onnistuivat täydellisesti ja erittäin nopeasti.

Hyökkäys VT-asemaa vastaan alkoi varhain 14.6. aamulla voimakkaan rumputuleksi paisuneen tykistövalmistelun jälkeen ja lentovoimien pommittaessa sekä asemia että selustayhteyksiä. 3.D:n kaistalla hyökkäykset kohdistuivat Kivennavan päätien vaiheille, mutta kovimmat iskut tulivat heikoksi todettuun kohtaan Kuuterselän asemia vastaan. Suomalaisten puolustuksen painopiste oli 2.D:n ja 3.D:n vasemmalla siivellä, mutta voimakkaimmat hyökkäykset tulivat 3.D:n oikeata, vain heikosti miehitettyä, ja 2.D:n tuntuvasti vahvemmin miehitettyä siipeä vastaan. Sahakylään ja Rv.Pr:n kaistalla Vammelsuuhun suuntautui myös voimakasta painostusta. Monin vastaiskuin hyökkäykset torjuttiin useissa paikoissa, mutta Kuuterselässä ja Sahakylässä eivät asemat kestäneet. Kuuterselän harvaan miehitettyjä ja melkein alkuasteella olevia asemia vastaan kohdistui niin kova hyökkäys, että panssarivaunujen tukema jalkaväen massa työnsi puolustajat asemistaan kylän rinteessä oleviin keskeneräisinä hylättyihin asemiin, jossa vastaiskuin jatkettiin taistelua. Vihollispanssarien murtautuminen Kuuterselän asemiin kävi helposti, koska estekivet olivat paikoilleen asettamatta ja pimensivät jalkaväen ampuma-alan ja koska puolustajan panssarintorjunta-aseet olivat liian heikot ja riittämättömät. Oli siis tapahtunut pahanlaatuinen sisäänmurto, joka pyrki kehittymään läpimurroksi. IV AK:n komentaja alisti Ps.D:n Pamppalaan sijoitetun osan, J.Pr:n kolme pataljoonaa vahvistettuna tykistöpatteristolla ja rynnäkkötykkikomppanialla vastahyökkäystä varten 3.D:lle. J.Pr suoritti illan ja seuraavan yön kuluessa kaksi vastahyökkäystä taistellen uljaasti ja kärsien melkoista mieshukkaa. Sen onnistui saada takaisin Kuuterselän kylä ja osa tukilinjastakin, mutta sen voimat olivat liian heikot vihollisen jatkuvasti kasvavaa ylivoimaa vastaan, vaikka se tuhoamalla vihollispanssareita ym. oli saanut aikaan suuria tappioita hyökkääjän. riveissä. Ps.D kokonaisuudessaan käytettynä olisi varmaankin pystynyt vaikuttamaan laajemmalti kauemmas länteen. J.Pr:n täytyi seuraavan aamun aikana irroittautua taistelusta, jolla liian vähäisin voimin suoritettuna oli vain hyvin paikallinen merkitys. Kuuterselän murtokohta oli laajentunut pitemmälle länteen päin ja sitä hyväksi käyttäen venäläisten panssarikärki 14.6. klo 17 ilmestyi Mustamäen asemalle ja jatkoi etenemistään Sykiälään, jolloin Sahakylän asemat oli jätettävä.”[ii]

Edellä se läpimurto on kerrottu tiivistetysti ja ammattitaitoisesti kenraali Oeschin toimesta. Minusta siitäkin katastrofista on kuitenkin syytä ottaa opiksi, joten jatkakaamme tarkastelua - vaikka sydän itkeekin verta.

”IV AK:n käytettävissä olevilla voimilla oli raskas ja erittäin vaikea tehtävä VT-asemassa, joka monin paikoin oli jäänyt heikoksi. Ne lisävoimat, 3.Pr ja 4.D, jotka etuaseman odottamattoman nopean murtumisen vuoksi vihdoinkin oli suunnattu Kannakselle, eivät vielä olleet perillä, kun taistelu VT-asemasta jo oli ratkaistu. Lisäksi oli 10.D tunnetuista syistä toistaiseksi poissa pelistä. Nyt tuntui raskaana se, ettei ollut yllättävien käänteiden varalle tarpeellisia reservejä. VT-aseman miehitys jäi näissä olosuhteissa muutamin paikoin pakostakin harvaksi ja sen reservit riittämättömiksi. Mahdollisuudet menestykselliseen torjuvaan puolustukseen aina siihen saakka, kunnes 3.Pr ja ainakin 4.D:n pääosa olisivat ehtineet mukaan asemasta pian alkavaan ratkaisutaisteluun, olivat kylläkin vähäiset, eivät kuitenkaan aivan olemattomat. Tarkasteltaessa IV AK:n ryhmitystä ja torjuntataistelun suoritusta on nimittäin pantava merkille, että päätökset ja toimenpiteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Esiintyi kitkaa ja virheitä varsinkin reservien käytössä. Nämä tuskin kuitenkaan vaikuttivat ratkaisevasti koko taistelun lopputulokseen, joskin johdon tarkoituksenmukaisemmat päätökset olisivat tarjonneet suurempia mahdollisuuksia matkalla olevien reservien perille ehtimiseen.

IV AK:n komentaja oli jakanut puolustuskaistansa kolmeen osaan, kun VT -asema 12. 6. -44 kuluessa miehitettiin. Oikealla noin 10-11 km:n Vammelsuun kaistalla oli ratsuväkiprikaati, jonka taistelujoukot vastasivat noin 4 pataljoonaa ja 2 patteristoa; rintamaleveys pataljoonaa kohti oli siis lähes 3 km. Seuraavalle noin 26 km:n Sahakylän - Kuuterselän - Kivennavan kaistalle tuli 3.D, jonka käyttöön 12.6. kuluessa asetettiin 18.D:sta autoilla kuljetettu JR 48 vailla III patl:aa. Näin ollen 3.D:aan kuului 7 omaa (JR 11, JR 53 ja Er.P 13) ja 2 vierasta pataljoonaa eli yhteensä 9 patl, tykistöä vain oma orgaaninen tykistö eli 4 patteristoa sekä 1 yhteinen tukipatteristo 2.D:n kanssa. 3.D:n vasemmalla siivellä ollut III/JR 11 alistettiin kuitenkin puolustuskaistoineen naapurina olevalle 2.D:lle. Kivennavan kautta kulkeva valtatie jäi edelleen 3.D:lle. Pataljoonista jäi tämän rajanmuutoksen jälkeen etulinjaan 6 ja reserviksi 2, joten etulinjan pataljoonien rintamaleveydeksi tuli keskimäärin (III/JR 11 poisluettuna) 24/6=4 km ja reservi­pataljoonat huomioon otettuna 24/8=3 km. Kuuterselän ja Sahakylän kaistoille, joiden yhteinen leveys oli noin 11 km (mutkineen), tuli yhteensä 2 pataljoonaa ja 3.D:n kaistan n. 13 km leveälle itäiselle osalle 6 pataljoonaa, reservit mukaanluettuna. Vasemmalla noin 20 km:n Riihisyrjän - Siiranmäen kaistalla oli 2.D, jonka käyttöön oli annettu 18.D:n JR 6 kokonaisuudessaan. 2.D:n käytössä oli kaikkiaan 11 pataljoonaa (JR 6, JR 7, III/JR11, II + III/JR 49, Er.P 12/2 ja Heimo P 3 sekä lisäksi heikohko eestiläinen I/JR 200) ja 8 patteristoa tykistöä, näistä yksi yhteinen naapurin 3.D:n kanssa. Jalkaväestä oli etulinjassa 6 pataljoonaa, reservinä 5, joten etulinjan pataljoonien keskimääräinen rintamaleveys oli 20/6= runsaasti 3 km ja kaikki pataljoonat huomioon ottaen 20/11=noin 2 km. 2. ja 3. D:n kaistojen miehitystiheyksien välillä oli siis hyvin tuntuva ero. - IV AK:n reservinä oli panssaridivisioonan lisäksi Vammeljärven maastoon sijoitettu 10.D, jolla ei vielä toistaiseksi ollut käyttöarvoa. Ps.D oli jaettu kahteen ryhmään, joista toiseen, Pamppalan maastoon sijoitettuun, ev. Puroman johtamaan kuului kolme jääkäripataljoonaa (JP 2, JP 3 ja JP 4), yksi rynnäkkötykkikomppania ja yksi raskas patteristo (Rask.psto 14), ja toiseen, Ahijärven maastoon sijoitettuun, ev. Björkmanin johtamaan ryhmään. kuului yksi jääkäripataljoona (JP 5), kevyet ja raskaat panssarivaunut sekä yksi tukipatteristo.

IV AK:n komentaja oli siis ilmeisesti pitänyt Kivennavan­Pamppalan tien ja 2.D:n koko kaistaa painopistesuuntana. 2.D:n kaistalla oli tosin taktillisesti hallitseva ja vetävä paikka, Siiranmäki, mutta erityisen vetäviä teitä pohjoiseen ei 2.D:n vasemman osan kautta kulkenut. Kivennavan länsipuolista Kuuterselän - Sahakylän aluetta IV AK:n komentaja on ilmeisesti pitänyt ns. "korpimaastona", joka ei vetäisi puoleensa merkittävämpiä hyökkäysvoimia.

3.D:n komentaja puolestaan piti Kuuterselän suuntaa sekä maastollisesti että asemien heikon valmiusasteen vuoksi vaarallisena, jopa hyvin todennäköisenä voimakkaan hyökkäyksen suuntana, koska erityisesti asemien heikko kunto "aidan matalimpana kohtana" saattoi olla suoranaisena houkuttimena hyökkääjälle. 3.D:n asemista oli myös jo 12.6.-44 tähystyshavainnoilla todettu, että venäläisiä voimia siirtyi Kivennavan suunnasta Raivolaan ja yleensä länteen päin. 13. 6. -44 havainnot olivat yhä selvempiä ja Kuuterselän asemista voitiin suorastaan lukea ainakin divisioonan verran joukkoja, noin 50 panssarivaunua ja 50 tykkiä olevan aseman etumaastossa, tai liikkeellä länteen päin (ev.luutn. Halstin ilmoitus). Mitä tämän lisäksi metsäisen maaston vuoksi jäi havaitsematta, oli sekin jollakin tavoin otettava huomioon. Kaikista näistä havainnoista ilmoitettiin välittömästi ja jatkuvasti IV AK:n esikuntaan. 3.D:n komentaja puolestaan, samalla kun hän esitti, että Sahakylän pataljoonan kaista, jolla oli erittäin hankalat yhteydet omaan rykmenttiinsä JR 53:een, alistettaisiin Ratsuväkiprikaatille, ilmoitti vakaana käsityksenään, että ilmeisesti pian alkava hyökkäys kohdistuu merkeistä päättäen voimakkaampana Kuuterselän kuin Kivennavan - Pamppalan päätien suuntaan. Toisin sanoen 3.D:n komentaja vaati kiinnittämään enemmän huomiota toisarvoisena pidettyyn Kuuterselän suuntaan.

IV AK:n komentaja piti kuitenkin tästä huolimatta Kivennavan valtatien suuntaa päähyökkäyssuuntana, koska ilmatiedustelu oli todennut vihollisrivistöjä "solkenaan" juuri päätiellä. (Sivumennen huomautettakoon, että muunlaista havaintoa ei päätien suunnalta voitu odottaakaan, koska se oli ko. alueen varsinainen ja parhain etenemistie. Tärkeintä asiassa oli se, millä tavoin ja missä määrin etenevät vihollisjoukot levittäytyivät sivuteille ja maastoon tulevaa hyökkäystä silmälläpitäen. Päätien suunnassa suoritetut hyökkäykset olivatkin todellisuudessa monin verroin heikommat kuin Kuuterselässä ja Siiranmäessä.) 3.D:n komentajan esitykset eivät saaneet ryhmityksessä eikä alistussuhteissa mitään muutosta aikaan, AK:n määräämä ryhmitys ja voimien jako pysyivät entisellään. Sekä jalkaväki- että tykistövoimat huomioon ottaen pysyi siis 2.D:n kaistan miehitys melkein kahta vertaa voimakkaampana kuin 3.D:n. Menipä IV AK:n komentaja - kummallista kylläkin - niin pitkälle 3.D:n sisäisen ryhmityksen määräämisessä, että hänen suoranaisesta käskystään II/JR 48 jakoi III/JR 53:n kanssa n. 8 km leveän Onkamon kaistan (JR 11:n oikealla puolella) ja I/JR 48 tuli JR 11:n taakse Uupuneeseen reserviksi (käyttö AK:n komentajan luvalla). Vaikka 3.D:n monien havaintojen tukemaa käsityskantaa useita kertoja vakuuteltiin IV AK:n komentajalle, ei tämä suostunut mihinkään muutoksiin, paitsi siihen, että vasta myöhään 13. 6. illalla 3.D:n 13.Er.P:tl, joka myös oli määrätty reserviksi JR 11:n kaistan taakse, sai luvan marssia yöllä 13-14. 6. Kuuterselän kaistan ainoaksi reserviksi; se joutui raskaan yömarssin jälkeen suoraan ja väsyneenä vastahyökkäykseen. Tilannetta ei voinut muuttaa I/JR 48, joka saapui paikalle muutamia tunteja myöhemmin, koska sen tullessa oli panssarien tukema hyökkäys jo edennyt liian pitkälle. Etulinja oli sekä Kuuterselässä että Sahakylässä miehitetty liian heikosti ja panssarintorjunta-aseistus puutteellinen.

Jos IV AK:n komentaja kaikesta huolimatta katsoi koko 2.D:n kaistan ja Kivennavan päätien suunnan samanarvoisiksi, niin piti kuitenkin kokemuksen ja Kuuterselän - Sahakylän heikon varustamiskunnon perusteella olla myös selvää, että pelkästään Kuuterselän yli 6 km leveä kaista oli liian suuri yhden pataljoonan puolustettavaksi. Kova hyökkäys saisi siellä aikaan sekä sisään- että läpimurron, ja sitä tietä järkkyisi painopisteenkin puolustus ennen aikojaan, kuten todellisuudessa sitten kävikin. Oli sitäpaitsi otettava huomioon, että Kivennavan kaista oli valmiiksi linnoitettu ja pystyi siten kestämään kovankin painon tarvitsematta heti reservejä. Yhdenkin pataljoonan ja patteriston siirto 2.D:sta 3.D:n käyttöön ­esim. 3.D:n oma III/JR 11 divisioonien rajojen muuttamisen jälkeen - olisi ollut jo tuntuva apu 3.D:lle ja voimakas painopiste olisi edelleenkin jäänyt IV AK:n komentajan haluamalle kaistalle. Tai sitten olisi 3.D:n komentajan pitänyt saada vapaammat kädet oman yhtymänsä ryhmitykseen nähden. Näillä järjestely toimenpiteillä, jotka olisi voitu suorittaa nopeasti, olisi 3.D:n komentaja voinut käyttää JR 48:n molempia pataljoonia oman rykmenttinsä komentajan johtamina esim. Kuuterselän alueen puolustuksen vahvistamiseen.

IV AK:n komentaja olisi lisäksi voinut voimakkaammin vaikuttaa puolustuksen kestävyyteen käyttämällä reserviänsä tarkoituksenmukaisemmin. Reserviksi tarkoitetun Panssaridivisioonan jakaminen ja sijoittaminen kahteen eri paikkaan ei vielä sellaisenaan ollut virheellinen toimenpide, koska osat käyttöön asetettaessa vielä olisi voitu yhdistää. Mutta jakoon sisältyi jo ilmeisesti myös tarkoitus käyttää divisioonaa jaettuna, ja tämä oli virheellisen käytön siemen. Tässä ei nimittäin pidä paikkaansa geometriasta opittu sääntö, että kokonaisuus on yhtä suuri kuin sen osat yhteensä, sillä kokonaisena käytetyn Ps.D:n voima on tuntuvasti suurempi kuin sen erillään käytettyjen osien voima yhteensä. Ps.D:n komentaja vastustikin jakoa, mutta tuloksetta. Jako kahteen osaan Ahijärven ja Pamppalan maastoon oli itse asiassa tarpeeton jo senkin vuoksi, että Pamppalan seudulta tämä nopeasti liikkuva yhtymä olisi yhtä pian ja tarpeeksi nopeasti ollut siirrettävissä sekä 2. että 3.D:n kaistoille. 2.D:n puolustuskaista oli kuitenkin niin vahvasti miehitetty, että saattoi melkoisella varmuudella laskea sen pystyvän tukkimaan ensimmäiset sisäänmurrot omilla reserveillään, jota vastoin 3.D:ssa ei näin edullista tilannetta ollut. Kun sitten Ps.D:n Os. Puroma, saatuaan käskyn 14.6. klo 16.00, jolloin läpimurto Kuuterselässä oli jo kehittynyt jonkin verran ohi suomalaisten tykistöasemien, lähti Pamppalasta etenemään suorittaakseen voimakkaassa vihollistulessa sekä ryhmittymisen että raskaan vastahyökkäystehtävänsä, eivät hänen kolme jääkäripataljoonaansa tukiaseineen voineet ratkaisevasti vaikuttaa tilanteeseen, rohkeasta ja uljaasta taistelusta huolimatta. Lopputulokseksi jäi se, mikä jo yleisen taistelukuvauksen yhteydessä on esitetty.

Mahdollisuudet vihollisen takaisin lyömiseen ja murtuman tukkimiseen olisivat olleet tuntuvasti suuremmat, jos Ps.D:aa olisi käytetty kokonaisena tykistöineen, kaikkine panssarivaunuineen, rynnäkkötykkeineen, pioneereineen ja ps-torjunta-aseineen ja pantu se toimimaan hyvissä ajoin. Tämä olisi ollut hyvin mahdollista vielä toimintakäskyn antamishetkellä, vaikka Ps.D oli ryhmitettynä kahteen eri paikkaan, sillä 2.D:n taholla ei tarvittu eikä kaivattu AK:n reservin apua. 2.D:lla oli kaikki mahdollisuudet selviytyä omin voimin. Ps.D:n molemmat eri osastot olisivat Kuuterselkään marssiessaan voineet yhtyä. Mutta miksi ei IV AK:n komentaja antanut tätä käskyä? Oliko tarkoitus käyttää reserviä tipoittain, kunnes kaikki oli myöhäistä, vai eikö nähty uhkaavan vaaran suuruutta? Haitallisesti vaikutti myös lopputulokseen se seikka, että Ps.D:n se osa, joka sai vastahyökkäyksen suoritettavakseen, pantiin toimintaan kovin myöhään - varsinainen hyökkäys pääsi alkamaan vasta illan suussa (n. klo 21.00) - johon mennessä murtuma jatkuvasti paheni. Kallista aikaa oli menetetty, kun 3.D:n komentajan oli täytynyt vähäisillä reserveillään, kahdella eri ajankohtina IV AK:n komentajalta saamallaan pataljoonalla, yrittää näperrellen paikkailla päivän kuluessa uhkaaviksi kehittyneitä murtoja, joiden rajoittaminen ja takaisin lyöminen olisi onnistunut sitä paremmin, mitä nopeammin olisi vastatoimintaan ryhdytty riittävin voimin. Kuuterselän kaistan puolustajain sekä lukumäärä että varsinkin pst-aseistus olivat riittämättömät voimakkaan tykistön tukeman hyökkääjän voimakkaita ja lukuisia panssareita vastaan.”[iii]

[iv]

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mannerheim

Vilkaistaanpa mitä ylipäällikkö kirjoittaa Kuuterselästä muistelmissaan: ”Kesäkuun 13. päivä kului vihollisen onnistumatta tunkeutua VT-asemiin, mutta seuraavana päivänä se oli valmis heittämään taisteluun materiaalimassansa. Rannikolla hyökkäykset torjuttiin, mutta pääradan pohjoispuolella sijaitsevan Kuuterselän kylän luona venäläisten onnistui saada aikaan murtuma, jonka merkitys osoittautui ratkaisevaksi. Yön kuluessa tosin kenraalimajuri Lagus valtasi Panssaridivisioonallaan kylän lähellä sijaitsevat kukkulat takaisin, mutta sen jälkeen ne siirtyivät hurjissa taisteluissa kädestä käteen, kunnes vihdoin kesäkuun 15. päivän aamuna jäivät vihollisen valtaan. Ylivoima oli niin suuri, että puolustuslinjan uudelleen muodostaminen ei tuntunut vastaavan tarkoitustaan, jonka vuoksi joukot vedettiin tällä kaistalla viisi kilometriä taaksepäin.

Myös rannikolla taistelevien yksikköjen oli pakko irrottautua saarrostusuhan vuoksi ja niiden yhteyksien ollessa vaarassa katketa. VT-asemat oli nyt murrettu viidentoista kilometrin pituudelta, eikä vihollinen vitkastellut käyttää menestystään hyväkseen. Aamupäivällä 15. kesäkuuta todettiin vahvojen kolonnain olevan etenemässä luodetta kohti. --

Muutamassa päivässä tilanne oli kääntynyt sellaiseksi, että koko sotilaallinen asemamme natisi liitoksistaan. -- päätin alistaa III ja IV armeijakunnan yhteisen komentajan alaiseksi. Täksi valittiin Aunuksen ryhmän komentaja kenraaliluutnantti Oesch, jolle 15. kesäkuuta annettiin toimintaohjeet. Näiden mukaan hänen oli määrä tilanteen vaatiessa siirtyä viivytystaisteluun johtaakseen joukkonsa taistelukelpoisessa kunnossa VKT-linjalle (Viipurin - Kuparsaaren - Taipaleen linjalle).”[v]

Koskimaa

Eversti Koskimaa on kuvannut Kuuterselän taisteluja seuraavasti: ”Samalla kun venäläiset keskittivät Vammelsuun suunnalle 108.AK:n, siirsivät he aiemmin rannikon suunnassa hyökänneen 109.AK:n Sahakylän ja Kuuterselän suuntaan. Samalla vahvennettiin Kivennavan suunnassa hyökkäävää 30. Kaartinarmeijakuntaa. 98.AK keskitettiin Siiranmäen ja Korpikylän suunnille. Venäläisten päämääränä oli murtaa nopeasti VT-asema Vammelsuun - Kuuterselän alueella ja edetä päävoimin Viipuriin. III AK:n alueella venäläisten päämääränä oli suojata päähyökkäyksensä oikea sivusta sekä tunkeutua Vuoksen - Suvannon linjalle III AK:n selustayhteyksille.

VT-aseman linnoittamista oli jatkettu aivan viime hetkiin asti, mutta se oli vielä pahasti keskeneräinen. Maasto oli suurelta osalta hiekkakangasta ja suota. Panssarivaunut saattoivat toimia monin paikoin myös tiestön ulkopuolella. VT-asema oli lujimmin varustettu Vammelsuussa ja Kivennavalla, joissa oli runsaasti taistelu- ja suojakorsuja sekä piikkilanka- ja kiviesteet. Kuuterselän alueella linnoitustyöt olivat kesken, ja sen pohjoispuolella oli VT-asemassa paha aukko aina Kotselänjärvelle saakka. Myös Siiranmäessä linnoitustyöt olivat kesken kuten yleensäkin koko VT-asemassa Kivennavan itäpuolella.

IV AK oli 13.6. valmiiksi ryhmitettynä VT-asemassa. Rannikolla, Vammelsuun - Metsänvartijan välisellä lohkolla oli puolustuksessa vahvennettu RvPr, johon kuuluivat HRR, URR, ErP 20 ja JP 1. Rintamavastuussa olivat HRR ja sille alistettu vajaa ErP 20 sekä URR. RvPr:n reservinä oli JP 1 Vammeljärven eteläpuolella. IV AK:n reservinä RvPr:n lohkon takana oli JP 6 Vammeljärven kaakkoispuolella.

RvPr:n tukiryhmänä oli majuri A. Mattilan komentama KvPsto 12 ja RatsPtri. RTR 2:n tilapäisryhmä, johon kuuluivat 1.MtRsPtri, 2.MtRsPtri ja 1.RautPtri, vahvensi RvPr:n tykistön tulta.

Kenraalimajuri A. Pajarin 3.D puolusti IV AK:n keskustaa Sahakylän - Kivennavan välisellä alueella. Sahakylän ­ Kuuterselän lohkosta vastasi eversti A. Ravilan JR 53, jonka tukena oli everstiluutnantti R. Hankipohjan tykistöryhmä I/KTR 9 ja RsPsto 16.

Eversti V. Forsbergin taisteluosasto, johon kuuluivat JR 48 (- I ja III P) ja III/JR 53, puolusti Onkamon alalohkoa. Osaston tukipatteristona oli majuri O. Koskisen I/KTR 16, joka liitettiin everstiluutnantti Hankipohjan tykistöryhmään.

Eversti A. Vuokon komentama JR 11 (-III P) puolusti Palokankaan alalohkoa Kivennavan - Viipurin valtatien molemmin puolin. Rykmentille oli alistettu osia kuudesta eri pataljoonasta. Reservinä oli majuri KL Pirhosen komentama II/JR 11. Majuri E. Nuolimaan tykistöryhmä, johon kuuluivat III/KTR 16, II/KTR 8, RsPsto 18 ja RsPsto 14, tuki 3.D:n vasemman sivustan joukkoja. ErP 13 Pitkälammen lounaispuolella ja I/JR 48 Kauko-Lempeelässä olivat 3.D:n reserveinä.”[vi]

”Suomalaiset olivat nyt valmiit vastaanottamaan venäläisten rynnistyksen. Joukkojen vähäisyydestä johtui, että puolustus oli erityisen heikko Kuuterselän ­Sahakylän välisellä alueella, josta vastasi JR 53. Sen lohko oli peräti 11 kilometriä leveä ja heikosti linnoitettu. Rykmentillä oli reservinä vain joukkue. Panssarintorjunta ja tykistön tulituki olivat täysin riittämättömät.

IV AK ja sen alaiset yhtymät menettivät pääasemassa Valkeasaaren suunnalla 10.6. yhteensä lähes 6 patteristoa. Nyt VT-asemassa IV AK:n tykistön tuki oli vieläkin vähäisempi kuin pääasemassa. Armeijakunnalla ja sen alaisilla yhtymillä oli 40 kilometrin levyisellä rintamalla vain 16 patteristoa ja 3 erillistä patteria yhteensä 200 tykkiä. Taktillinen tulen tiheys oli vain 5 tykkiä rintamakilometriä kohti. Tykistön tuki oli heikoin 3.D:n lohkolla, jossa oli vain 7 patteristoa 20 kilometriä leveällä rintamalla eli 4 tykkiä rintamakilometrillä. Panssarintorjunnan ohella IV AK:lla oli toinen ratkaiseva heikkous VT-asemassa. Siltä puuttui vahvan puolustuksen tärkein runko, riittävän kenttätykistön tuki.”[vii]

”Sahakylän lohkolla, jota puolusti 3.D:n I/JR 53, venäläiset hyökkäsivät kiivaan tulivalmistelun jälkeen ja saivat aikaan murron noin kello 8. He jatkoivat nopeasti hyökkäystään Sykiälän tien suunnassa. I/JR 53:n komentaja, majuri O. Jahnukainen heitti reservinsä vastahyökkäykseen, jolla vihollinen lyötiin takaisin. Vain Metsänvartijan tukikohta jäi venäläisten haltuun. Sillä aikaa oli kuitenkin I/JR 53:n puolustus alkanut horjua Sahakylän alueella. Pataljoonan kaikki reservit olivat vastahyökkäyksessä Metsänvartijan suunnalla. Majuri Jahnukainen ilmoitti vaikean tilanteen ylemmille johtoportailleen ja pyysi apuvoimia. Kello 9 sai Vammeljärven kaakkoispuolella IV AK:n reservinä oleva JP 6 käskyn selvittää tilanne I/JR 53:n lohkolla.

Everstiluutnantti T. Peitsaran komentaman JP 6:n vastahyökkäys yhdessä I/JR 53:n osien kanssa onnistui, ja Sahakylä vallattiin takaisin. JP 6 siirtyi varmistamaan Mustamäen tietä. Venäläisten painostus Sahakylän suunnalla jatkui kuitenkin hellittämättä. Majuri Jahnukainen ryhtyi kello 15 suunnittelemaan puolustusta taemmaksi Kiimasuon - Merisuon kannakselle.

IV AK:n komentaja oli käskenyt RvPr:n ja 3.D:n yhteistoiminnassa hoitaa Sahakylän alue. Käsky oli sekava. Majuri Jahnukainen sai noin kello 16 käskyn, että I/JR 53:n tuli ottaa haltuunsa ja pitää Sahakylä. Samalla RvPr:n komentaja, kenraalimajuri Melander alisti I/JR 53:n JP 6:n komentajalle. Majuri Jahnukainen kokosi kaikki irtisaatavat voimat huoltomiehiä myöten ja lähti uudelleen vastahyökkäykseen. Tykistön tukea vastahyökkäyksessä oli vain kaksi patteristoa.

Vihollinen aloitti kello 7 rajun tulivalmistelun Kuuterselässä, jota puolusti majuri A. Keravuoren komentama II/JR 53. Tulivalmisteluun osallistui ainakin 9 patteristoa, kaksi kranaatinheitinrykmenttiä ja 100 raketinheitintä, eli yhteensä noin 250 tykkiä ja heitintä. Kello 8 ryhtyivät vahvat lentomuodostelmat pommittamaan asemia ja jatkoivat toimintaansa lyhyin väliajoin koko päivän.

Venäläisten valitsemassa läpimurtokohdassa hyökkäsi 109.AK siten, että Kuuterselässä hyökkäsi n.D ja sen vasemmalla puolella 286.D. Hyökkäävien divisioonien tukena oli ainakin yksi panssariprikaati. Venäläiset pyrkivät Kuuterselän kautta Liikolaan ja edelleen Kivennavan - Viipurin tielle suomalaisten selustaan. Osillaan venäläiset pyrkivät RvPr:n vasempaan sivustaan Vammeljärven eteläpuolelle ja selustaan Kanneljärven alueelle.

Venäläisten panssarivaunut tunkeutuivat tulivalmistelun jälkeen helposti eteenpäin, sillä suomalaisilla ei ollut riittävästi panssarintorjunta-aseita, ja puolustusasema Kuuterselässä oli linnoitettu vajavaisesti. Vihollinen murtautui II/JR 53:n asemiin noin kello 9. Suomalaiset vetäytyivät sulkulinjalle Kuuterselän kylän harjanteelle ja pureutuivat siellä puolustukseen.

Venäläiset kohdistivat nyt rajut hyökkäykset Kuuterselän kylässä sijaitsevaa asemaa vastaan saadakseen haltuunsa Kuuterselästä Suulajärven eteläpäähän johtavan tien, joka avaisi heille hyökkäyssuunnat suomalaisten selustaan. Tykistö ja ilmavoimat jatkoivat suomalaisten asemien moukarointia. Kymmeniä panssarivaunuja syöksyi Kuuterselän kylän eteläpuolisille aukeille tukemaan jalkaväen hyökkäystä. Puolenpäivän aikaan II/JR 53:n puolustus alkoi horjua. Pataljoona irtautui sulkulinjalta ja vetäytyi Kuuterselän kyläaukean pohjoispuolelle.

Saatuaan tiedon venäläisten Kuuterselkään kohdistamasta ankarasta tulivalmistelusta 3.D:n komentaja käski kello 8.10 reservinsä I/JR 48:n siirtymään Liikolan - Kuuterselän tien puoliväliin everstiluutnantti Ravilan, JR 53:n komentajan käyttöön. Noin kello 9 kenraalimajuri Pajari käski ErP 13:n siirtymään Liikolan itäpuolelle. Samalla hän käski JR 48:n komentajan, eversti Forsbergin sulkemaan Onkijärven - Haukijärven kannaksen ja siten suojaamaan sivustansa Kuuterselän suuntaan.

Kenraalimajuri Pajari antoi käskyt ajoissa ja siirsi vähäiset reservinsä uhanalaisimpaan suuntaan. Everstiluutnantti Ravila käski noin kello 10 II/JR 48:n siirtymään Kuuterselän pohjoispuolelle ja lyömään vastahyökkäyksellä VT-asemaan tunkeutuneen vihollisen. Kun 3.D:n komentaja sai tiedon, että II/JR 53:n puolustus horjuu Kuuterselän sulkulinjallakin, hän muutti edellä mainitun käskyn. Kenraalimajuri Pajari käski kello 10.45, että I/JR 48:n tuli siirtyä sulkulinjalle II/JR 53 vahvennukseksi. Käsky oli tilanteen vaatimusten mukainen.

Majuri E. Heinon komentama I/JR 48 saavutti jo murtumassa olevan sulkulinjan Kuuterselän kyläaukean keskustassa kello 12.30. Vihollinen oli jo tunkeutunut sulkulinjan läpi kylän keskustaan molemmilla puolilla. Saarrostusuhkan ja ylivoimaisen vihollisen pakottamana I/JR 48 vetäytyi pari kilometriä taemmaksi ja ryhmittyi taisteluun. Hajalle lyöty II/JR 53 sai käskyn kokoontua Onkijärven pohjoispuolelle.

Liikolan itäpuolelle siirtynyt ErP 13 sai kello 13 everstiluutnantti Ravilan käskyn siirtyä Kuuterselänjärven pohjoispäähän ja valmistautua vastahyökkäyksiin järven molemmin puolin. Ennen kuin pataljoona ehti aloittaa hyökkäystään se sai uuden käskyn siirtyä takaisin Liikolan suuntaan ja miehittää suokannakset 2 kilometriä Kuuterselän järvestä pohjoiseen. Pataljoona joutui heti taisteluun edellä mainituilla kannaksilla ja ryhmittyi puolustukseen hieman lännempänä Myllyojan linjalle.

Kun kenraalimajuri Pajari sai tiedon Sahakylän puolustuksen horjumisesta, hän ehdotti keskipäivällä, että koko Sahakylän lohko alistettaisiin RvPr:n komentajalle. Esitys oli perusteltu, koska Sahakylän lohko oli lähempänä RvPr:n kuin 3.D:n esikuntaa, ja murto Sahakylässä uhkasi välittömästi RvPr:n sivustaa ja selustaa. IV AK:n komentaja [Laatikainen - jp] ei suostunut 3.D:n komentajan järkevään esitykseen. Tällöin kenraalimajuri Pajari käski, että Taisteluosasto Ravilan oikea väliraja oli muutettava I/JR 53:n vasemmalle rajalle Merisuon kohdalle. Hän käski edelleen, että I/JR 53:n oli toimittava RvPr:n johdossa. Kenraalimajuri Pajari esitti uudelleen IV AK:n johdolle kello 14.25 RvPr:n ja 3.D:n välirajan muuttamista siten, että Sahakylän lohko kuuluisi RvPr:lle. Nyt viimeinkin IV AK:n komentaja suostui esitykseen.

Kenraalimajuri Pajari ryhtyi iltapäivällä selvittämään Kuuterselän tilannetta. Hän käski puhelimitse everstiluutnantti Ravilalle kello 17, että Taisteluosasto Ravilan tuli lyödä Kuuterselkään tunkeutunut vihollinen ja ottaa haltuunsa VT-asema. Taisteluosasto Ravilan pataljoonat olivat kuitenkin jo sitoutuneet taisteluun ja osittain hajalla, joten vastahyökkäyksen edellytyksiä ei ollut. Kenraalimajuri Pajarin vastahyökkäyssuunnitelmasta luovuttiin, koska se olisi saattanut johtaa vain turhiin osatappioihin voimien vähyyden vuoksi.

Kun venäläiset olivat työntäneet suomalaisia pari kilometriä Kuuterselän kylän pohjoispuolelle, suuntasivat he voimakkaan panssariyksikön Kuuterselän ­Mustamäen tielle. Venäläiset valtasivat helposti Mustamäen aseman ja jatkoivat hyökkäystä Sykiälää kohti. He uhkasivat nyt vakavasti RvPr:n selustayhteyksiä Vammeljärven - Rieskjärven kannaksel­la.”[viii]

IV AK:n komentaja päätti 14.6. noin kello 15 käyttää vastahyökkäykseen vain vahvennettua Jääkäriprikaatia ja antoi kenraalimajuri Lagukselle käskyn vallata takaisin VT-asema Kuuterselässä. Kenraalimajuri Lagus antoi noin kello 16 JPr:n komentajalle, eversti Puromalle tehtävän. Sen mukaan JPr:n tuli aluksi pysäyttää yhdellä pataljoonalla vihollisen eteneminen Kuuterselästä Liikolaa kohti ja hyökätä päävoimilla Kuuterselän suuntaan tavoitteena VT-asema. JPr:a vahvennettiin RynTykP:lla ja RsPsto 14:llä.

Kenraalimajuri Lagus siirtyi 3 .D:n esikuntaan Suulajärven itäpuolelle saadakseen tuoreimmat tiedot vihollisesta. Tällöin kävi ilmi, että Laguksella ja Pajarilla oli eri käsitys vastahyökkäyksen alistussuhteista. Asia ratkesi niin, että Kuuterselän suunnassa toimivat 3.D:n osat alistettiin JPr:n komentajalle, mutta JPr:a ei alistettu 3.D:n komentajalle.

Vastahyökkäys tapahtui siis Panssaridivisioonan komentajan johdolla ja vastuulla, vaikka se tapahtui 3.D:n kaistalla. Komentosuhde oli hieman sekava. Olisi ollut tarkoituksenmukaisempaa alistaa JPr 3.D:n komentajalle, koska vastahyökkäys tapahtui hänen vastuualueellaan ja hänellä olisi ollut paremmat edellytykset niveltää yhteen 3.D:n joukkojen ja JPr:n toiminta. IV AK:n komentajan olisi pitänyt käskeä komentosuhteet jo määrätessään hyökkäystehtävän.

Majuri P. Lammetmaan komentama JP 2 eteni Liikolan tien suunnassa. Pataljoona sai kosketuksen viholliseen noin kello 17 ja työnsi sen Onkijärven eteläpään tasalle. JPr:n pääosat siirtyivät Pamppalasta Liikolan - Kuuterselän tielle ja ryhmittyivät hyökkäykseen JP 2:n asemien taakse.

Tukiryhmä Nuolimaa, johon kuuluivat RsPsto 14, RsPsto 18, II/KTR 8 ja III/KTR 16, ampui kello 22.00 tuliiskun ja kello 22.20 tulivalmistelun murtokohtaan kuuteen maaliin. Hyökkäyshetkellä kello 22.45 tukiryhmä Nuolimaa, ampui vielä minuutin tulivalmistelun [peräti yhden minuutin - jp]. JPr:n hyökkäys oli yksi raivoisimpia, mitä Suomessa on koskaan nähty. Kapteeni Lauri Jäntti kuvaa sitä kirjassaan, »Tykinjyskeessä Jatkosodassa», sivulla 231 näin:

»Jääkärien nostattamaan hurjaan huutoon liittyvä voimakas ammunta ja rynnäkkötykkien tuli yllätti etulinjan venäläiset. Taistelun melu oli korviahuumaavaa. Tien molemmin puolin rätisivät konepistoolit ryhmien ampuessa tuli-iskuja ja edetessä juoksujalkaa. Se rohkeus ja uljuus, jota nyt nähtiin, oli ihailtavaa

JPr saavutti raivoisasti taistellen VT-aseman Kuuterselän kylän pohjoispuolella. Taistelu Kuuterselän kylästä jatkui ankarana koko yön. Venäläiset ryhtyivät aamun valjetessa vastahyökkäykseen raskaiden panssarivaunujen ja tykistön tukemina. Venäläiset tulittivat JPr:n joukkoja noin 200 tykillä ja heittimellä. Aamulla yhtyivät myös venäläisten maataistelukoneet JPr:n moukarointiin. Jääkäriprikaatin voimat ehtyivät suuriin henkilöstö- ja kalustotappioihin. Se menetti Kuuterselässä noin kolmasosan vahvuudestaan. Tykistö kärsi ampumatarvikepulaa. Se ampui koko Kuuterselän taistelun aikana vain 2 000 laukausta.

Kenraali Lagus ehdotti IV AK:n johdolle 15.6. kello 7, että JPr saisi jäädä puolustukseen saavuttamalleen tasalle, koska sen voimat eivät enää riittäneet hyökkäyksen jatkamiseen. Tällöin IV AK:n komentaja, kenraaliluutnantti Laatikainen käski pysäyttää hyökkäyksen. Edelleen hän käski kello 9.50, että PsD:n osien tuli irtautua Kuuterselästä ja vetäytyä Suulajärven - Onkijärven kannakselle. JPr vetäytyi käskyn mukaisesti ja ryhmittyi osillaan Suulajärven - Onkijärven kannakselle 15.6. illalla. JPr:n pääosat vedettiin lepoon Pamppalaan ja RynTykP Parkkilan eteläpuolelle.”[ix]

Yhteenveto

1.     Ylijohto ja IV AK:n komentaja kenrl. Laatikainen eivät olleet huolehtineet siitä, että VT-asema olisi linnoitettu ajoissa, riittävän vahvaksi ja oikeaan paikkaan;

2.     Ylijohto ei ollut huolehtinut siitä, että Karjalan kannaksella ja/tai sen läheisyydessä olisi ollut riittävästi reservejä;

3.     Ylijohto ei  ollut huolehtinut siitä, että Karjalan kannaksen armeijakunnilla olisi yhteinen paikallinen johto - armeijan esikunta, joka olisi vastannut koko Kannaksen puolustuksesta - nyt sellaista alettiin rakentamaan kesken taistelujen, kun Kuuterselkä oli jo murtunut;

4.     IV AK:n komentaja sijoitti käytettävissä olleet joukot huonosti jättäen Kuuterselkään aivan liian heikon miehityksen, jakoi joukot väärin eri lohkoille, asetti vastuualueiden rajat huonosti, eikä huolehtinut siitä, että Kuuterselän lohkon lähellä olisi ollut käytettävissä reservejä;

5.     Kenraaliluutnantti Laatikainen ei huolehtinut siitä, että komentosuhteet olisivat olleet selvät ja järkevät;

6.     IV AK:n komentaja ei huolehtinut siitä, että tykistöllä olisi riittävästi ammuksia pitkäaikaiseen suurtaisteluun;

7.     Laatikainen jakoi Suomen ainoan iskukykyisen yhtymän ns. Marskin nyrkin, eli Panssaridivisioonan, ja käytti sitä ”tipoittain”, eikä yhtenä iskukykyisenä yhtymänä, kuten sitä ehdottomasti olisi pitänyt käyttää. Panssaridivisioona on yhtymä, jonka pitää iskeä täysillä, eikä sitä saa sitoa puolustustaisteluun, vaan se on heti iskun jälkeen vedettävä taakse reserviin - valmistautumaan seuraavaan iskuun.

Niinpä sitten lukuisien komentajien, yhtymien ja yksittäisten taistelijoiden suurenmoisetkaan suoritukset eivät riittäneet torjumaan tulimyrskyn tukemaa teräsjyrää saamasta aikaan läpimurtoa.

On selvää, ettei VT-asema olisi voinut kestää loputtomiin jatkuvaa massiivista tykistötulta ja panssarihyökkäyksiä kapeana nauhamaisena linjana. Sillä olisi yksinkertaisesti pitänyt olla syvyyttä niin paljon, että aina kun etummainen linja olisi ammuttu ja pommitettu murskaksi olisi ollut mahdollisuus siirtyä seuraaviin taempiin asemiin ja niiden jauhamisen aikana taemmas olisi jälleen voitu edes harvasti miehittää uusi asema. Siten vihollisen suurikin hyökkäysvoima olisi viimein ehtynyt.

Vihollisen hyökkäysvoima ehtyi nytkin Tali-Ihantalan, Äyräpää-Vuosalmen ja Viipurinlahden suurenmoisiin torjuntavoittoihin, mutta olisi selvitty vähemmin tappioin jos VT-linja olisi kestänyt pitkään. Kukapa tietää, ehkä olisimme myös välttyneet siltä tilanteelta, että Venäjä miehittää parhaillaan Suomen Viipuria.

Jatkosota

Etusivulle


[i] Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat – Sodan kartat, 2003, sivu 227

[ii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 91-92

[iii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 159-166

[iv] Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat – Sodan kartat, 2003, sivu 228

[v] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivut 441-442

[vi] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivut 43-44

[vii] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 44

[viii] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivut 46-48

[ix] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivut 48-51

Jatkosota

Etusivulle

free counter