Toisen Maailmansodan tapahtumista referoin
Krimin valloittajan marsalkka Erich von Mansteinin kirjaa Menetetyt
voitot. Mansteinia pidetään aiheellisesti Saksan parhaana strategina ja
operoijana taistelukentällä.
Venäjä
aikoi hyökätä länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa
1941. Siksi Saksa
joutui tekemään ennakoivan iskun itään pari viikkoa ennen kuin Venäjä
olisi hyökännyt.
Krimin niemimaa on lähestulkoon saari.
Krimi on yhteydessä Ukrainan mantereeseen kapealla Perekopin kannaksella, jonka
kautta hyökkäys Krimille piti suorittaa.
”Vuosien 1941-1942 Krimin sotaretken
aikana Mustanmeren herruus oli venäläisillä.”[i]
Kuten on myös vuonna 2023.
Saksan 11. armeija oli jo päässyt
Perekopin kannaksen ohitse matkallaan itään, mutta ei ollut vielä hyökännyt
Krimille, kun silloinen 11.A komentaja kenraalieversti von Schobert kaatui
laskeutuessaan miinakenttään. Seuraavana päivänä 17.9.1941 kenraalieversti
von Manstein otti 11.A komentoonsa Nikolajevin sotasatamassa.[ii]
Nikolajev on nykyisin nimeltään Mykolaiv.
Kun kirjoitan tätä artikkelia 31.3.2023,
niin Mansteinin aloittaessa 11.A komentajana rintamatilanne oli nykyhetkeen nähden
suorastaan herkullinen:
”Ottaessani vastaan armeijan komentajan
tehtävät tilanne oli seuraava: kaksi armeijakuntaa, 30. armeijakunta kenraali
von Salmuthin johdolla (72. jalkaväkidivisioona, 22. jalkaväkidivisioona ja
Leibstandarte) ja kenraali Küblerin 49. vuoristoarmeijakunta (170. jalkaväkidivisioona
sekä 1. ja 4. vuoristodivisioona), jatkoi Dneprillä lyödyn vastustajan
takaa-ajoa itään ja lähestyi linjaa Melitopol-Dneprin mutka Zaporozjen eteläpuolella.
Kenraali Hansenin johtama 54. armeijakunta
oli kääntynyt 46:nnella ja 73:nnella jalkaväkidivisioonallaan Krimin sisääntulotielle
Perekopin kannakselle.”[iii]
”Perekopin kapeikko, minkä kautta hyökkäys
ainoastaan on mahdollinen, on sekin vain 7 kilometriä leveä. Hyökkäys täytyi
suorittaa puhtaasti rintamansuuntaisesti täysin suojattomassa maastossa. Mitään
saarrostusmahdollisuuksia ei ollut, koska rintama nojautui molemmin puolin
mereen. Kapeikko oli jo vahvasti kenttälinnoitettu puolustusta varten. Sitä
paitsi sen koko leveydeltä kulki 15 m syvä vanhoilta ajoilta peräisin oleva
”tataarihauta”.
Jos Perekopin kannaksen läpi
onnistuttaisiin murtautumaan, niin etelämpänä oli uusi Ishunin kapeikko, missä
hyökkäyskaista supistui suolajärvien ansiosta kolmeen neljään
kilometriin.”[v]
Pelkästään yhdellä armeijakunnalla ei
ole mahdollista voittaa ylivoimaista vihollista Krimillä. Tarvitaan lisää
joukkoja muista Asovan meren rantaa itään hyökkäävistä 11.A joukoista,
vaikka siellä tulisi kriisi tai kriisejä. Marsalkka Erich von Mansteinin motto
oli, että ratkaisevassa kohdassa ei voi koskaan olla liian vahva. Siksi piti
muualta heikentää joukkoja äärimmilleen, vaikka siitä seuraisi väliaikaisia
ongelmia.
”Oli varmaa, että armeija [Erich von
Manstein - jp] otti näillä toimenpiteillä huomattavan riskin, mikäli
vastustaja lopettaisi itärintamalla vetäytymisen ja yrittäisi saada täällä
aloitteen uudelleen haltuunsa. Tämä hinta oli maksettava, jos haluttiin välttää
se, että Krimin valtaukseen ryhdyttäisiin riittämättömin voimin.”[vi]
”54. armeijakunta voi aloittaa 24.
syyskuuta hyökkäyksen Perekopin kapeikkoa vastaan. Huolimatta voimakkaasta
tykistön tuesta 46. ja 73. jalkaväkidivisioonan hyökkäysolot olivat
vaikeimmat mahdolliset, koska hyökkäys suoritettiin täysin suojattomalla ja
auringon paahtamalla suola-arolla, missä ei ollut tippaakaan vettä. Vastustaja
oli muuttanut kapeikon 15 kilometriä syväksi, vahvasti rakennetuksi
puolustuskentäksi, missä se taisteli itsepintaiseesti jokaisesta
taisteluhaudasta ja tukikohdasta.
Torjuttuaan vihollisen voimakkaat vastahyökkäykset
armeijakunnan onnistui 26. syyskuuta valloittaa Perekop ja ylittää
tataarihauta. Kolmen seuraavan, raskaan hyökkäyspäivän aikana armeijakunta
murtautui vihollisen syvän puolustusalueen läpi, ja valloittamalla vahvasti
rakennetun Armjanskin 54. armeijakunta pääsi väljempään maastoon. Lyöty
vastustaja vetäytyi Ishunin kannakselle sen jälkeen, kun se kärsimiensä
suurten miestappioiden lisäksi oli jättänyt meille yli 10 000 vankia,
112 panssarivaunua ja 135 tykkiä.
Mutta tämän raskaan voiton hedelmiä,
lopullista läpimurtoa Krimille, ei voitu vielä poimia. Vaikka myös vihollinen
oli kärsinyt kovia tappioita, niin armeijakuntaa vastassa olleiden divisioonien
lukumäärä oli lisääntynyt kuuteen. Yritys vallata myös Ishunin kapeikot välittömällä
rynnäköllä ylitti kaiken todennäköisyyden mukaan joukkojen kyvyt, kun
otettiin huomioon voimasuhteet ja ne huomattavat tappiot, joita myös
saksalainen armeijakunta oli kärsinyt.”[vii]
”Vastustaja teki tyhjäksi armeijan
esikunnan aikeet kuljettaa paikalle tuoreita voimia – tarkoitus oli tuoda
paikalle vuoristoarmeijakunta ja Leibstandarte. Ilmeisesti varautuen
saksalaisten nopeaan yritykseen valloittaa Krim, vastustaja sijoitti uusia
voimia Asovanmeren ja Dneprin väliselle rintamalle.
26. syyskuuta vastustaja aloitti 11.
armeijan itärintamaa vastaan hyökkäyksen kahdella uudella armeijalla,
18:nnellä ja 9:nnellä, joissa oli yhteensä 12 suurimmaksi osaksi uutta tai täydennettyä
divisioonaa. Tosin ensimmäisellä rynnäköllä 30. armeijakuntaa vastaan
vihollinen ei saavuttanut menestystä, vaikka tilanne oli myös täällä
todella jännittynyt. Sen sijaan Romanian 3. armeijan kaistalla vastustaja
murskasi 4. vuoristoprikaatin ja repi kyseisen armeijan rintamaan 15 kilometrin
levyisen aukon. Mainittu prikaati menetti pääosan tykistöstään, ja sen
taistelukyky näytti olevan lopussa. Myös kaksi muuta romanialaista
vuoristoprikaatia kärsi huomattavia tappioita.
Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntää
se saksalainen vuoristoarmeijakunta, joka lähestyi jo Perekopin kapeikkoa,
takaisin jotta Romanian 3. armeijan tilanne voitaisiin palauttaa ennalleen.
Samanaikaisesti 11. armeijalta riistettiin sen ainoan nopean yhtymän,
Leibstandarten, vapaa käyttöoikeus.”[viii]
Leibstandarte suunnattiin 1. panssariryhmään hyökkäämään Rostoviin, sen
sijaan että sitä olisi voitu käyttää Krimillä.
Oli jo alun alkaen huono ajatus, että yhden
armeijan joukot haarautuisivat kahteen suuntaan (itä ja etelä). Lopulta päästiin
tilanteeseen, että 11.A sai käyttää kaikki joukkonsa Krimin valtaukseen.
11.A menetti 49. vuoristoarmeijakunnan, mutta sai tilalle 42. armeijakunnan,
johon kuului kaksi jalkaväkidivisioonaa (132. ja 24.).
Siten Krimin valtaukseen oli käytettävissä
alkuperäisen 54. armeijakunnan lisäksi 30. armeijakunta ja 42. armeijakunta.
Eikä yhtään panssarivaunua oikeaan panssarimaastoon.[ix]
”Tältä taistelulta puuttui lähes kaikki
ne edellytykset, joita yleensä vaaditaan hyökättäessä linnoitettuja asemia
vastaan.
Lukumääräinen ylivoima oli
neuvostoliittolaisella puolustajalla, ei saksalaisella hyökkääjällä. 11.
armeijan yhteensä kuutta divisioonaa vastassa oli pian jo 8
neuvostoliittolaista jalkaväki- ja ratsuväkidivisioonaa. Neuvostoliitto näet
tyhjensi 16. lokakuuta Romanian 4. armeijan siihen asti tuloksetta saartaman
Odessan linnoituksen ja kuljetti sitä puolustaneen armeijan meritse Krimille.
Vaikka Saksan ilmavoimat ilmoittivat upottaneensa 32 000 tonnia, pääosa
Odessasta lähteneistä laivasaattueista selviytyi kuitenkin Sevastopolin ja
Krimin länsirannikon satamiin. Tämän neuvostoarmeijan ensimmäiset
divisioonat ilmestyivät pian hyökkäyksemme alettua taistelurintamalle.
Saksan tykistö oli tosin viholliseen
verrattuna ylivoimainen ja tuki tehokkaasti jalkaväen hyökkäystä, mutta
vihollisen puolelta peliin voivat puuttua panssarin suojassa olevat
rannikkopatterit, jotka sijaitsivat Krimin luoteisrannikolla ja Sivasin etelärannalla.
Kyseiset rannikkopatterit olivat aluksi saksalaistykistön ulottumattomissa. Kun
neuvostoliittolaisilla oli vastahyökkäyksiin käytettävissä lukuisasti
panssarivaunuja, 11. armeijalla ei ollut yhtä ainutta panssaria.
Ylemmällä johdolla oli tuskin mitään
mahdollisuuksia helpottaa taktisilla toimenpiteillä joukkojen vaikeaa hyökkäystä.
Vastustajan yllättäminen ei ollut enää tässä tilanteessa mahdollista.
Vihollinen odotti hyökkäystä hyvin rakennetuissa asemissa. Kuten jo
Perekopissa niin myös täällä meri esti toiselta ja Sivas toiselta puolelta
kaikki mahdollisuudet vastustajan saartamiseen tai edes sivustan tulittamiseen.
Päinvastoin hyökkäys täytyi toteuttaa täysin rintamansuuntaisesti niiden
kolmen kapean väylän kautta, joihin ympärillä oleva meri oli kannakset
jakanut.
Näiden kolmen kaistan kapeus mahdollisti
aluksi vain kolmen divisioonan (73., 46. ja 22.) käytön 54. armeijakunnan
alaisuudessa, kun taas 30. armeijakunta voisi tulla vahvistukseksi vasta sen jälkeen,
kun olisimme valloittaneet hieman tilaa kapeikkojen eteläpuolelta.
Sitä paitsi myös täällä täysin
tasainen, vain ruohon peittämä suola-aro ei antanut hyökkääjälle mitään
suojaa, ja ilmatilaa hallitsivat Neuvostoliiton ilmavoimat! Neuvostoliittolaiset
maataistelukoneet ja hävittäjät syöksyivät jatkuvasti kohti jokaista
havaitsemaansa maalia. Etulinjassa taistelevan jalkaväen ja tykkipatterien
kaivautumisen lisäksi myös selustassa täytyi jokaiselle ajoneuvolle ja
hevoselle kaivaa suojahauta, jotta ne välttyisivät vihollislentäjiltä.
Tilanne kehittyi niin pitkälle, että ilmatorjuntapatterit eivät uskaltaneet
enää tulittaa, koska ilmahyökkäys olisi murskannut ne välittömästi. Vasta
sen jälkeen kun Mölder hävittäjälentolaivueineen tuli paikalle,
onnistuttiin viimeisinä hyökkäyspäivinä lakaisemaan taivas puhtaaksi
ainakin valoisan ajaksi. Yöllä hänkään ei voinut estää vihollisen ilmahyökkäyksiä.”[x]
”25. lokakuuta näytti joukkojen hyökkäysvoima
kuluneen loppuun. Erityisen hyvän divisioonan komentaja oli ilmoittanut jo
kaksi kertaa, että hänen rykmenttiensä voimat olivat lopussa. Kyseessä oli
tuollaisissa kamppailuissa aina eteen tuleva hetki, jolloin taistelun kohtalo on
veitsen terällä. Ajankohta, jolloin nähdään kumpi on vahvempi: hyökkääjän
tahto ottaa itsestään kaikki irti vai puolustajan vastustuskyky. Vain johtaja
voi päättää, vaaditaanko joukoilta voimien ponnistamista äärimmilleen silläkin
uhalla, että suuret tappiot osoittautuvat lopulta kuitenkin turhiksi. Mutta
johtajan päätös olisi turha, jos hän ei voisi luottaa joukkoihin ja niiden
haluun olla antamatta periksi.
11. armeijan johto ei ollut kaiken sen jälkeen,
mitä joukoilta oli täytynyt vaatia, valmis päästämään voittoa käsistään
ehkä viime hetkellä heikkouden takia. Kaikesta huolimatta sotilaiden
murtumaton hyökkäyshenki voitti vastustajan sisukkaan puolustustahdon. Vielä
yhden raskaan taistelupäivän jälkeen päästiin 27. lokakuuta lopulliseen
tulokseen. 28. lokakuuta luhistui neuvostoliittolaisten puolustus kymmenen päivää
kestäneiden katkerien taistelujen jälkeen. 11. armeija voi siirtyä
takaa-ajoon.”[xi]
”Ilmeisesti vihollinen vetäytyi, sen jälkeen
kun sen puolustus oli luhistunut kapeikkojen eteläpuolella, Odessasta tulleella
”rannikkoarmeijallaan” (5 jalkaväki ja 2 ratsuväkidivisioonaa) etelään pääkaupunkiin
Simferopoliin. Kaupunki muodosti avainkohdan niille ainoille päällystetyille
teille, jotka pitkin Jailavuoriston pohjoisreunaa johtivat Sevastopoliin tai
Kertshin niemimaalle ja vuoren yli etelärannikon satamiin. Toinen ryhmä (9.
armeijakunta, jossa oli 4 jalkaväki ja 2 ratsuväkidivisioonaa) näytti
haluavan vetäytyä kaakkoon, siis Kertshin niemimaan suuntaan. Kolme
divisioonaa oli ilmeisesti jo reservinä Simferopolin-Sevastopolin alueella.”[xii]
Manstein pohtii vihollisen mahdollisia
aikomuksia, mutta jätän ne pois.
”Näiden ajatuskulkujen mukaisesti vasta
saapunut ja kolme divisioonaa käsittävä (73., 46. ja 170) 42. armeijakunta
sijoitettiin ajamaan takaa vetäytyvää vihollisryhmää Feodosijan-Kertshin
suunnalle. Armeijakunnan pitäisi mikäli mahdollista pysäyttää vastustaja
Parpatshin kapeikossa ja estää vihollisen lastaus laivaan joko Feodosian tai
Kertshin satamissa.
Armeijan pääosan täytyi pyrkiä mitä
kiivaimman takaa-ajon avulla tekemään tyhjäksi venäläisten kaikki yritykset
muodostaa uusi rintama vuoriston pohjoisreunalle. Ennen kaikkea oli tärkeää
estää se, että aluksi Simferopoliin vetäytyvä vihollisen pääryhmä voisi
pelastautua Sevastopolin linnoitusalueelle.
Tämän mukaisesti 30. armeijakunta, 72. ja
22. divisioona, sijoitettiin Simferopolin suunnalle, jotta se estäisi
vastustajan asettumisen vuoriston reunalle. Armeijakunnan olisi saatava
mahdollisimman pian valvontaansa myös rannikkotie Alushta-Sevastopol hyökkäämällä
nopeasti Jailavuoriston kautta pitkin tietä Simferopol-Alushta.
54. armeijakunta (50. ja vasta rintamalle
saapunut 132. jalkaväkidivisioona sekä moottoroitu prikaati) sai
takaa-ajosuunnaksi Bahtishisarain-Sevastopolin. Täällä oli tärkeää
katkaista niin nopeasti kuin mahdollista vastustajalta tie
Simferopol-Sevastopol. Lisäksi armeija toivoi voivansa vallata Sevastopolin yllätyshyökkäyksellä.”[xiii]
”16. marraskuuta raju takaa-ajo oli ohi ja
Krim oli linnoitusalueeseen asti käsissämme.
42. armeijakunta murskasi käymällä
nopeasti kimppuun vastustajan yrityksen pysäyttää takaa-ajo Parpatshin
kapeikkoon. Armeijakunta valtasi Feodosijan tärkeän sataman ennen kuin
vastustaja oli kyennyt ottamaan sieltä laivaansa huomattavia voimia. Lisäksi
armeijakunta valloitti 15. marraskuuta Kertshin. Vain merkityksettömiä
vastustajan joukkoja pääsi pakenemaan salmen yli Tamanin niemimaalle.
Hyökkäämällä nopeasti Simferopolin
kautta, kaupungin jonka 72. divisioonan kärkiosasto valtasi jo 1. lokakuuta, ja
murtautumalla vuoristotietä etelärannikolle Alushtan kohdalla 30.
armeijakunnan onnistu jakaa vastustajan päävoimat kahteen osaan. Siten
vihollisen oli mahdotonta muodostaa puolustusrintama vuoriston pohjoisreunalle,
ja lisäksi se kaikki Simferopol-Alushta tien itäpuolelle tungetut voimat
kulkivat kohti tuhoaan. 42. armeijakunta oli jo sulkenut vastustajan voimilta
Feodosijan pelastavan sataman. 30. armeijakunta sai pian haltuunsa myös
rannikkotien Alushta-Jalta-Sevastopol. 30. armeijakunnan hyökkäys päättyi
jalkaväkirykmentti 105:n suorittamaan Balaklavan linnakkeen rohkeaan
valtaukseen.”[xv]
”Armeijan oikealla siivellä moottoroitu
prikaati Ziegler heitettiin eteen katkaisemaan niin pian kuin mahdollista
vastustajan vetäytymistie Sevastopoliin. Prikaati sai myös ajoissa haltuunsa tämän
tien Alma- ja Katsajoen yli menevät sillat. Everstiluutnantti von Boddien
johtama 22. jalkaväkidivisioonan tiedustelupataljoona hyökkäsi vuoriston
ylitse etelärannikolle Jaltan luona. Siten vastustajalta oli katkaistu kaikki
Sevastopoliin johtavat päällystetyt vetäytymistiet. Simferopol-Alushta tien
itäpuolelle tungetuille vastustajan osille jäivät avoimeksi vain
vaikeakulkuiset, linnoitukseen johtavat vuoristotiet. Houkuttelevasta
ajatuksesta, yrittää prikaati Zieglerin avulla kaapata Sevastopol, täytyi
kuitenkin luopua. Prikaatin voimat eivät olisi riittäneet siinäkään
tapauksessa, että vastustaja ei olisi varmistanut linnoituksen etumaastoa
vahvalla miehityksellä.”[xvi]
”Kyseistä prikaatia nopeasti seuraavan
54. armeijakunnan tehtäväksi annettiin katkaista etenemällä Belbekin ja
Tshornajan kautta lopullisesti Sevastopoliin johtava tie vuoristossa vielä
olevilta vihollisen osilta. Armeijakunta törmäsi kuitenkin sitkeään
vastarintaan sen jälkeen, kun se oli suorittanut vauhdikkaan takaa-ajon
linnoituksen etumaastoon Katshan ja Belbekin välillä sekä edennyt vuoriston
kautta kohti Tshornajaa. Vastustajalla oli linnoituksessa vielä neljä
koskematonta laivastoprikaatia, jotka muodostivat puolustusarmeijan ytimen.
Linnoitustykistö aloitti toimintansa. Vuoristoon tungetuista rannikkoarmeijan
voimista oli huomattavia osia pelastautunut vuoristoteitä Sevastopoliin, joskin
ilman tykkejä ja ajoneuvoja. Meritse tapahtuvan huollon avulla ne täydennettiin
viipymättä. Puolustajien rivejä vahvistivat edelleen lukuisat suuren
laivastotukikohdan työväestöstä muodostetut pataljoonat, jotka saivat
aseensa linnoituksen varastosta. Senastopolin komentajan tarmokkaalla johdolla
vastustaja voi pysäyttää 54. armeijakunnan hyökkäyksen linnoituksen
etumaastoon. Meritse tapahtuvan huollon ansiosta vastustaja tunsi itsensä jopa
riittävän vahvaksi ryhtyäkseen laivaston yksiköiden tulituen avustaessa hyökkäämään
Sevastopolin pohjoispuoliselta rannikolta 54. armeijakunnan oikeaa sivustaa
vastaan. Oli välttämätöntä siirtää 30. armeijakunnasta 22. divisioona
tueksi tälle rintamakaistalle.”[xvii]
”Näissä oloissa täytyi luopua armeijan
suunnitelmasta kaapata takaa-ajon päätteeksi Sevastopol ylläköllä idästä
ja kaakosta. Luopumispäätökseen vaikutti myös se, että idästä tehtävän
hyökkäyksen huoltoa varten ei ollut käytettävissä tietä. Sotasaaliiksi
saatuun karttaan merkittyä tietä ei vielä todellisuudessa ollut olemassa.
Tien alku päättyi vaikeakulkuiseen kallio- ja metsämaastoon.”[xviii]
”Vaikka takaa-ajoa ei voitu kruunata
Sevastopolin linnoituksen valtauksella, niin takaa-ajo kuitenkin johti
vastustajan avoimella taistelukentällä tuhon partaalle. 11. armeijan 6
divisioonaa löi suurimmaksi osaksi hajalle vihollisen kaksi armeijaa, joissa
oli yhteensä 12 jalkaväki- ja 4 ratsuväkidivisioonaa. Noin 200 000
miehen taisteluvahvuudesta vastustaja menetti kapeikkojen taisteluissa ja sitä
seuranneessa takaa-ajossa yli 100 000 vangittuina ja niiden lisäksi noin
700 tykkiä, 160 panssarivaunua ja vähintään 25 000 miestä kaatuneina.
Kertshin salmen yli ja Sevastopoliin voitiin pelastaa vain jäännökset ilman
raskaita aseita. Siitä, että näistä miehistä voitiin pian jälleen
muodostaa linnoituksessa täysiarvoisia joukkoja, vihollinen sai kiittää
meriherruutta, joka mahdollisti täydennysmiehistön ja kaluston kuljetuksen
ajoissa paikalle.”[xix]
Sevastopolin linnoituksen valloitus tuli
vielä olemaan suunnaton urakka ja siinä yhteydessä myös saksalaiset joukot kärsivät
merkittäviä tappioita. En kuvaa sitä operaatiota tässä yhteydessä
tarkasti, vaan ainoastaan kirjaan joitakin hajahuomioita.
Kyseessä oli nimenomaan linnoitus
valloitettavana. Vastassa oli vihollisen joukkoja yhdeksän divisioonaa, joiden
täydennys ja huolto toimi hyvin meritse.[xx]
11. armeijan piti saada keskitettyä
Sevastopolin valloitusta varten kaikki mahdolliset joukkonsa, vaikka oli suuri
uhka, että Venäjä suorittaa maihinnousun tai maihinnousuja Krimille. Saksan
olisi pitänyt hyökätä mahdollisimman pian, ennen kuin vihollinen toipuu kärsimistään
suurista tappioista. Laskelmien mukaan vaadittavat joukkojen siirrot ja
ammuskuljetukset saataisiin tehtyä noin 27.11.1941 – vaan sitten iski
kelirikko – tiet vellinä. Siten tykistövalmistelu pääsi alkamaan vasta
17.12.1941 – ja aika tiksui vihollisen hyväksi. Armeijaryhmä otti 11.
armeijalta vielä yhden divisioonan (73.) Rostovin kriittiseksi muuttuneen
tilanteen vuoksi. Hyökkäys Sevastopolin linnoitusta vastaan muuttui siten
uhkayritykseksi. Liian vähän voimaa käytettävissä hyökkäykseen ja liian
myöhään. Armeijan johto (Manstein) lähti kuitenkin uhkayritykseen – jolla
tuntui olevan mahdollisuus onnistua. Raskaat taistelut ylivoimaista, hyvin
linnoittautunutta vihollista vastaan kuluttivat joukkoja ja oltiin tulossa
ratkaisuun. Silloin Venäjä teki maihinnousut ensin Kertshin luokse ja sitten
Feodosijassa – kuolemanvaarallinen tilanne. Siten ensimmäinen yritys
valloittaa Sevastopolin linnoitus epäonnistui - tosin saavutettiin tiukempi
piiritys ja parempia lähtöasemia uutta hyökkäystä varten.[xxi]
”Jos vastustaja olisi hyödyntänyt
itselleen edullista tilannetta ja tunkeutunut nopeasti Kertshistä 46.
divisioonan perään sekä samanaikaisesti iskenyt häikäilemättä
Feodosijasta vetäytyvien romanialaisten kimppuun, niin seurauksena ei olisi
ollut pelkästään se, että 11. armeijan uudelleen syntyneen itärintaman
tilanne olisi muuttunut toivottomaksi. Koko 11. armeijan kohtalo olisi ollut
vaakalaudalla. Päättäväinen vastustaja olisi voinut tukahduttaa koko
armeijan huollon iskemällä nopeasti, vaikkakin heikoin voimin Dzankoihin.
evastopolista apuun käsketyt joukot – 170. jalkaväkidivisioona ja
pohjoiskaistan hyökkäyksen keskeytyksen jälkeen myös 132. jalkaväkidivisioona
– voivat saapua Feodosijan länsi- tai luoteispuolelle aikaisintaan kahden
viikon kuluttua.
Vastustaja ei kuitenkaan tajunnut käyttää
edullista hetkeä hyväkseen. Ilmeisesti vihollisen johto ei joko huomannut
tilaisuutta tai uskaltanut tarttua siihen nopeasti. Sotasaaliiksi saaduista
kartoista ilmeni, että Feodosijan luona maihin nousseen 44. armeijan tarkoitus
oli 4. tammikuuta mennessä edetä tuolloin käytettävissään olleilla
kuudella divisioonalla Staryi Krymin länsi- ja luoteispuolelle ja asettua
sitten saavutetulla linjalla puolustukseen! Ilmeisesti vastustaja ei siis
uskaltanut ryhtyä, vaikka sillä oli peräti kolminkertainen ylivoima, rohkeaan
ja laajakantoiseen operaatioon, mikä olisi voinut johtaa 11. armeijan tuhoon.
Luultavasti vastustaja halusi saada vielä lisää vahvistuksia.
Itse asiassa vihollinen ei saavuttanut edes
aiemmin mainittua linjaa Staryi Krymin länsipuolella.
Kertshin kautta liikkeelle lähtenyt 51.
armeija seurasi 46. jalkaväkidivisioonaa vain viivytellen. Ja Feodosijan luona
maihin noussut 44. armeija eteni aluksi varovasti ratkaisevaan lännen ja
luoteen suuntaan. Sen sijaan 44. armeija eteni hämmästykseksemme vahvoin
voimin itään 51. armeijaa kohti. Vastustaja näki ilmeisesti vain taktisen
tavoitteen, voimiemme tuhoamisen Kertshin niemimaalla, ja kadotti siten silmistään
operatiivisen päämäärän, 11. armeijan elinhermon katkaisemisen.
Niinpä uupunut 46. jalkaväkidivisioona ja
sillä välin Genitshekistä saapunut vahvistettu jalkaväkirykmentti 213
onnistuivat pystyttämään sen seitinohuen varmistusrintaman, joka ulottui
Staryi Krymistä Jailavuoriston pohjoisrinteessä Ak-Monain länsipuolella
olevaan Sivashiin.”[xxii]
”15. tammikuuta 1942 oltiin lopulta niin
pitkällä, että 30. ja 42. armeijakunta voivat aloittaa Feodosijan rintamalla
vastahyökkäyksensä. Hyökkäyspäätös oli vaikea. Hyökkäys täytyi näet
suorittaa kolmella ja puolella heikentyneellä saksalaisdivisioonalla sekä
romanialaisella vuoristoprikaatilla päin vihollista, jonka vahvuus oli nyt
kasvanut kahdeksaksi divisioonaksi ja kahdeksi prikaatiksi. Kun vastustajalla
oli lisäksi käytettävissään panssareita, joskin rajallinen määrä, meillä
ei ollut niitä lainkaan. Ilmavoimien tuki oli enemmän kuin kyseenalainen,
koska koneet eivät viime päivien sään takia olleet voineet nousta ilmaan
kohti Feodosijaa. Siitä huolimatta hyökkäykseen oli uskallettava ryhtyä.
Hyökkäys onnistui urhoollisten joukkojen
ansiosta, ja siinä kunnostautui jalkaväkirykmentti 105:n lisäksi erityisesti
jalkaväkirykmentti 213 luotettavan komentajansa eversti Hitzfeldtin johdolla.
Rykmentti oli jo aikanaan kunnostautunut tataarien taisteluhaudan rynnäkössä
ja Kertshin valtauksessa. 18. tammikuuta mennessä Feodosija oli käsissämme.
Vastustaja menetti 6700 kaatuneen lisäksi 10 000 miestä sotavangiksi. 177
tykkiä ja 85 panssarivaunua. Ilmavoimat olivat tehneet, kuten nyt voimme
todeta, kaikista säävaikeuksista huolimatta Feodosijan satamassa hyvää työtä
ja upottaneet useita joukkojenkuljetusaluksia.”[xxiii]
Mansteinilla ei ollut tarpeeksi joukkoja
puhdistamaan Kertshin niemimaa. Siksi 11.A tyytyi työntämään viholliset
Parpatshin kapeikkoon – lyhin mahdollinen puolustuslinja.[xxiv]
”Koska vastustajalla oli käytössään
”Kertshin jäätie”, se voi toipua Feodosijan sataman menetyksestä.
Ilmatiedustelu totesi jatkuvasti vilkasta liikennettä Mustanmeren satamissa ja
Kaukasuksen pohjoispuolisilla lentokentillä. Jo 29. tammikuuta 1942
tiedusteluosastomme totesi, että vastustajalla oli Parpatshin rintamalla vielä
tai jälleen käytettävissään 9 divisioonaa, 2 jalkaväkiprikaatia ja 2
panssariprikaatia.”[xxv]
”Näennäisesti rauhallisten, mutta
todellisuudessa jännittävien viikkojen jälkeen vastustaja aloitti lopultakin
27. helmikuuta odotetun suurhyökkäyksen.
Vastustaja yritti Sevastopolin rintamalla
murtautua 54. armeijakunnan kaistalla läpi ohuen saartorenkaan pohjoiseen ja itään.
Neljää saksalaisdivisioonaa ja yhtä romanialaista vuoristoprikaatia vastassa
oli sentään linnoituksen alueella 7 jalkaväkidivisioonaa, 3 prikaatia ja yksi
ratsuväkidivisioona (ilman hevosia). Näiden divisioonien tykistön lisäksi
vastustajan tulitukena oli osittain panssarin suojassa oleva linnoitustykistö.
Vihollisen hyökkäykset, jotka kohdistuivat erityisesti alasaksilaisen 22.
divisioonan ja saksilaisen 24. divisioonan kaistoille, torjuttiin kuitenkin
raskaissa taisteluissa joukkojen erinomaisen lujuuden ja tykistömme tehokkaan
tuen ansiosta.
Parpatshin rintamalla vastustaja aloitti hyökkäyksensä
30. armeijakuntaa (170. ja 132. jalkaväkidivisioona) ja 42. armeijakuntaa (46.
jalkaväkidivisioona ja 19. romanialainen divisioona) vastaan 7 jalkaväkidivisioonan,
kahden prikaatin ja useiden panssaripataljoonien voimin. 6-7 jalkaväkidivisioonaa,
2 panssariprikaatia ja 1 ratsuväkiprikaati oli toisessa portaassa valmiina
puuttumaan asiaan ja käyttämään hyväksi onnistunutta läpimurtoa.
Sillä aikaa kun saksalaisdivisioonat
pystyivät torjumaan vihollisen hyökkäyksen, 19. romanialaisen divisioonan
puolustus luhistui. Siten menetettiin myös kaksi tälle kaistalle sijoitettua
saksalaista patteristoa. Ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin heittää
reservinä ollut jalkaväkirykmentti 213. taisteluun ja siirtää 170.
divisioonan esikunta ja 105. jalkaväkirykmentti tämän rintaman eteläosasta
pysäyttämään vihollisen läpimurto pohjoisessa. Paksussa liejussa nämä
joukot pääsivät raskaine aseineen niin hitaasti eteenpäin, että vastustaja
kykeni murtautumaan niin pitkälle länteen, että vihollinen käytännössä
avasi Parpatshin kapeikon pohjoisessa. Romanialainen divisioona poistui
taistelusta.
Raskaat taistelut jatkuivat täällä vähentymättömällä
voimalla samoin kuin Sevastopolin rintamalla maaliskuun 3. päivään asti.
Silloin oli taistelun molemmille osapuolille lepotauko tarpeen.”[xxvi]
”13. maaliskuuta vastustaja aloitti
uudelleen suurhyökkäyksen. Tällä kertaa vihollinen sijoitti etulinjaan 8
jalkaväkidivisioonaa ja 2 panssariprikaatia. Panssariprikaateista tuhottiin
kolmen ensimmäisen hyökkäyspäivän aikana 136 panssarivaunua. Taisteluiden
kovuutta osoittaa se, että 46. divisioonan rykmentit, joita kohti isku tällä
kertaa suuntautui, torjuivat kolmen ensimmäisen päivän aikana päivittäin10-22
hyökkäystä. 18. maaliskuuta 42. armeijakunnan täytyi ilmoittaa, ettei se enää
pystyisi torjumaan uutta suurhyökkäystä.”[xxvii]
11.A sai uuden vastaperustetun 22.
panssaridivisioonan, jota ei vielä oltu edes yhtymäharjoitettu. 11.A heitti
sen ”vihreän” divisioonan 20.3.1942 Parpatshin kapeikon puolustuslinjan
takaisinvaltaukseen. Hyökkäys epäonnistui, mutta järkytti Venäjän joukkoja
perusteellisesti – Saksallahan ei aiemmin ollut Krimillä panssareita. Venäjän
seuraava hyökkäys tapahtui vasta 26.3.1942 ja 42.AK kykeni torjumaan sen. Venäjän
viimeinen yritys vallata Krim takaisin tapahtui 9.4.1942 ja torjuttiin 11.4.
tuottaen Venäjän joukoille raskaita tappioita.[xxviii]
”Jotta suunniteltu hyökkäys Kertshin
niemimaalla voitaisiin toteuttaa mahdollisimman vahvoin voimin, armeijan täytyi
siis jälleen heikentää muut rintamansa äärimmilleen.
Kertshin rintamalla vihollisella oli
edelleen neuvostoliittolainen 44. ja 51 armeija. Niissä oli huhtikuun 1942
lopussa yhteensä 17 jalkaväkidivisioonaa, 3 jalkaväkiprikaatia, 2 ratsuväkidivisioonaa
ja 4 panssariprikaatia, siis yhteensä 26 suurta yhtymää.
Näitä joukkoja vastaan 11. armeija voi
asettaa Sevastopolista saapuva 50. divisioona mukaan luettuna, vain 5
saksalaista jalkaväkidivisioonaa ja 22. panssaridivisioonan. Näiden yhtymien
lisäksi käytettävissä oli vielä uuden romanialaisen 7. armeijakunnan
alaisuudessa 19. romanialainen divisioona, 8. romanialainen ratsuväkiprikaati
ja länsirannikolta saapunut 10. romanialainen divisioona. Koska romanialaisia
joukkoja voitiin käyttää vain rajallisesti hyökkäystehtäviin, suunnitellun
offensiivin voimasuhteet heikkenivät vielä entisestään. Hyökkäystä
valmisteltiin peitenimellä ”Trappen-Jagd”._”[xxix]
”Tiedustelumme mukaan vihollinen oli
keskittänyt kaksi kolmasosaa voimistaan – sama koski sekä etulinjassa olevia
että reserviyhtymiä – pohjoiskaistalle tai sen taakse. Sen sijaan eteläkaistalla
etulinjassa oli vain kolme divisioonaa ja reservissä 2-3 divisioonaa. -- --
Tämän tilanteen pohjalta armeija teki hyökkäyssuunnitelmansa.
11. armeija ei aikonutkaan suunnata ratkaisevaa iskua kohti eteenpäin työntyvää
rintamanmutkaa, vaan toteuttaa hyökkäyksen eteläkaistalla pitkin Mustanmeren
rannikkoa. Siis paikassa, missä vastustaja odotti ilmeisesti vähiten hyökkäystä.
Tehtävä annettiin 30. armeijakunnalle,
johon kuului 28. kevyt, 132. ja 50. jalkaväkidivisioona sekä 22.
panssaridivisioona. Aluksi keskikaistalle harhauttamaan jäävän 170.
divisioonan oli myös määrä siirtyä myöhemmin eteläkaistalle.
30. armeijakunnan piti murtautua kolme
divisioonaa ensimmäisessä portaassa läpi Parpatsh-aseman ja syvät
panssariestehaudat ylittäen vallata aluksi maastoa idästä, jotta
panssaridivisioonan olisi mahdollista siirtyä estehaudan yli. Sen jälkeen
armeijakunnan piti 22. panssaridivisioona mukaan lukien kaartaa aluksi
koilliseen ja myöhemmin pohjoiseen käydäkseen vastustajan pohjoiskaistalla
olevien päävoimien sivustan ja selustan kimppuun ja saartaakseen ne yhdessä
42. armeijakunnan ja 7. romanialaisen armeijakunnan kanssa niemimaan
pohjoisrannikolle.
Tämän liikkeen johdosta syntyvän
armeijakunnan avoimen itäsivustan varmistaminen Kertshin suuntaan oli prikaati
Groddeckin tehtävä. Tämä liikkuva yhtymä koostui moottoroiduista
saksalaisista ja romanialaisista yksiköistä. Prikaatin oli suoritettava tämä
varmistustehtävä offensiivisesti etenemällä nopeasti Kertshin suuntaan,
jotta se ehtisi ennen mahdollisesti vetäytyviä vihollisosastoja taempiin
asemiin.
Helpottaakseen Parpatsh-aseman vaikeaa
ensimmäistä läpimurtoa 11. armeija suunnitteli – ensimmäistä kertaa –
syöksyveneiden käyttöä vesitse tehtävään yritykseen. Aamun sarastaessa syöksyveneillä
piti kuljettaa pataljoona Feodosijasta Parpatsh-aseman selustaan.
Vahvan tykistön lisäksi ratkaisevaa 30.
armeijakunnan hyökkäystä tukisi 8. lentoarmeijakunta kokonaisuudessaan.”[xxx]
En lähde kuvaamaan mitä kaikkea tapahtui,
miten sää vaikutti, jne. Oleellista oli luotettavaan tiedustelutietoon
perustuva hyvä suunnitelma. 11.A aloitti hyökkäyksensä 8.5.1942. Taistelu
Kertshin niemimaasta päättyi vihollisen täydelliseen tuhoon, niin kuin
pitikin päättyä. Se, että vihollinen joutuu perääntymään jostakin ei
ratkaise mitään.
”Saapuneiden ilmoitusten mukaan haltuumme
oli joutunut noin 170 000 vankia, 1133 tykkiä ja 258 panssarivaunua.
Viisi saksalaista jalkaväkidivisioonaa ja
yksi panssaridivisioona sekä kaksi romanialaista jalkaväkidivisioonaa ja
ratsuväkiprikaati oli tuhonnut kaksi armeijaa, joissa oli yhteensä 26 yhtymää.
Vain häviävän pieni osa vastustajista pääsi pakenemaan Kertshin salmen yli
Tamanin niemimaalle. Jälleen kerran joukkomme olivat pystyneet valtavaan
suoritukseen. Niiden menestyksestä 8. lentoarmeijakunnalle kuului ratkaiseva
osuus. Todellinen tuhoamistaistelu oli päättynyt voittoon!”[xxxii]
”11. armeijalla oli vielä vaikein tehtävä
edessään: Sevastopolin linnoituksen valloitus.”[xxxiii]
”11. armeijan tarkoitus oli hyökätä
pohjoisrintamalla ja itärintaman eteläosassa sekä sitoa vastustaja
keskikaistalla alueella Mekensia-Verh-Tsorgun. Ensimmäiset hyökkäystavoitteet
olivat pohjoisessa Savernajanlahden pohjoisranta ja Gajtanin luona olevat
kukkulat sekä etelässä Sapun-aseman hallitsevien kukkuloiden valtaus molemmin
puolin teitä, jotka veivät etelärannikolta tähän asemaan ja Balakalavasta
Sevastopoliin.
Hyökkäys pohjoisessa annettiin 54.
armeijakunnan tehtäväksi. Armeijakuntaan kuului 22., 42., 50. ja 132. jalkaväkidivisioona
sekä vahvistettu jalkaväkirykmentti 213. 54. armeijakunnalle annettiin
ohjeeksi keskittää voimansa tiukasti päähyökkäyssuuntaan Severnajanlahden
itäosan pohjoispuolisille kukkuloille. Alkuvaiheessa sivulle jäävät
taistelukentän osat pidettäisiin toistaiseksi aisoissa, jotta niiden
puolustuslaitteet voitaisiin vallata myöhemmin mahdollisesti takaapäin.
Armeijakunnan vasemman siiven oli valloitettava Gajtanin kohdalla ja siitä
kaakkoon sijaitsevat kukkulat, jotta kauempana etelässä olevan romanialaisen
vuoristoarmeijakunnan olisi myöhemmin mahdollista aloittaa oma hyökkäyksensä.
Hyökkäys etelälohkolla oli 30.
armeijakunnan tehtävä. Armeijakuntaan kuului 72. ja 170 jalkaväkidivisioona
sekä 28. kevyt divisioona. Armeijakunnan oli aluksi saavutettava lähtöasemat
ja tykistölle tähystyspaikat myöhempää hyökkäystä varten Sapunin selänteen
suuntaan. Tämän toteuttamiseksi oli tarpeen vallata vihollisen ensimmäinen
sulkulinja Pohjoiskärki-Kapellivuori-Rauniokukkula-Kamary-Kamarystä etelään
sijaitsevat vuoren kukkulat ja poistaa pelistä Balaklavan itäpuolisella
kalliovuorella oleva eteläinen sivustavarmistus. Tehtävän suorittamiseksi 72.
jalkaväkidivisioona sijoitettiin Sevastopoliin johtavan valtatien molemmin
puolin ja 28. kevyt divisioona, sen erityispiirteitä vastaten, Balaklavan
lahden itäpuolella olevan kalliovuoren pohjoisimman kukkulajonon valtaukseen.
170. divisioona jätettiin aluksi reserviksi. Tämän kaistan rikkonaisen
maaston erikoispiirteet aiheuttivat sen, että mainitut tehtävät voitiin
ratkaista vain huolellisesti valmisteltujen osittaishyökkäysten avulla.
Molempien edellä mainittujen saksalaisten
iskuryhmien välissä olevan romanialaisen vuoristoarmeijakunnan tehtävänä
oli aluksi sitoa edessään oleva vastustaja. Erityisesti 18. romanialaisen
divisioonan oli suojattava 54. armeijakunnan vasemman siiven hyökkäyksen eteläsivusta
osittaishyökkäyksen avulla ja pitämällä vastustaja matalana tykistötulella.
Kauempana etelässä piti 1. vuoristodivisioonan tukea 30.
armeijakunnanpohjoissiipeä valtaamalla ”Sokeritoppa”.
Hyökkäyksen tykistövalmistelussa armeija
luopui vastustajan niin suosimasta rumputulesta. Kun otettiin huomioon maaston
erikoispiirteet ja vihollisen lukemattomat puolustuslaitteet, rumputulella ei
olisi ollut odotettavissa ratkaisevaa menestystä eivätkä ammukset olisi riittäneet
sen toteuttamiseen. Sen sijaan tykistövalmisteluna suoritettaisiin viisi päivää
ennen jalkaväen hyökkäystä ilmavoimien tukemana mahdollisimman tehokas
tuli-isku vihollisreservien tunnettuihin majapaikkoihin ja huoltoteille. Sen jälkeen
hyökkäystykistö kukistaisi tasaisella tähystetyllä tulella vihollistykistön
ja tulittaisi vastustajan ensimmäisen puolustusvyöhykkeen varustukset rynnäkkökypsäksi.
Sillä aikaa 8. lentoarmeijakunta hyökkäisi jatkuvasti kaupungin, sataman,
huoltolaitosten ja lentokenttien kimppuun.”[xxxiv]
7.6.1942 aamulla tykistö avasi tulen
johdantona jalkaväen hyökkäykselle.
13.6.1942 vallattiin Stalinin linnake.
17.6.1942 mennessä lyötiin pohjoiseen
linnoitusrintamaan syvä kiila. Toisen puolustuslinjan laitteet Tsheka, GPU,
Siperia ja Volga oli valloitettu.
26.6.1942 aamulla vastustaja oli heitetty
linnoituksen sisemmälle alueelle. Vihollisen reservit olivat ilmeisesti pääosin
lopussa, mutta saksalaisten rykmenttien hyökkäysvoimakin oli jo lähes
olematon.
Kenraalieversti Erich von Manstein päätti
suorittaa lähes mahdottomalta tuntuvan ja erittäin vaarallisen hyökkäyksen
syöksyveneillä Savernajanlahden ylitse aikaisin aamulla 28.6.1942. Vihollinen
ei uskonut sellaiseen uhkayritykseen ryhdyttävän, joten se operaatio ratkaisi
taistelun. Saksalaiset pääsivät Venäjän joukkojen Sapun-aseman sivustaan.
1.7.1942 taistelu Sevastopolista päättyi
Saksan voittoon. Saksa sai linnoitusalueelta yli 90 000 sotavankia. Kenraalieversti
Erich von Manstein ylennettiin sotamarsalkaksi ja Krimistä taistelleet saivat
Krimin muistokilven.[xxxvi]
Maantiede ei ole muuttunut, Krimille voi
edelleenkin hyökätä maitse vain Perekopin kapeikon kautta.
Nytkin Mustaa merta hallitsee Venäjän
laivasto, joten suurimittaisiin maihinnousuihin ei ole kunnollisia edellytyksiä.
Krimin valtauksessa kaatui, haavoittui ja
katosi suuri määrä saksalaisia sotilaita. Krimin valtaus tuskin onnistuu
Ukrainallekaan pienin tappioin.
Krimi on Ukrainan laillista aluetta, jota
Venäjä miehittää laittomasti. Siten oikeudenmukaista on, että Ukraina saa
Kriminsä takaisin.
Entäpä JOS:
Ukraina pysäyttäisi alueidensa vapauttamisen sinne suunnilleen Perekopin
kapeikon hujakoille;
katkaisisi Dnepriltä vedensaannin Krimille;
tuhoaisi Kertshin sillan;
katkaisisi maakaasun ja sähkön toimitukset Krimille;
julistaisi Krimin merisaartoon – uhkaisi upottaa kaikki laivat ja veneet,
jotka pyrkivät Krimille;
julistaisi Krimin ilmasaartoon – uhkaisi ampua alas kaikki lentokoneet,
jotka pyrkivät Krimille;
pommittaisi tärkeitä kohteita Krimillä – ja vain odottaisi?
[i]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 157
[ii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 157
[iii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 162
[iv]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 488
[v]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 163
[vi]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 165
[vii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 165
[viii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 165-166
[ix]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 169
[x]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 170
[xi]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 171
[xii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 171-172
[xiii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 172
[xiv]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 489
[xv]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 173
[xvi]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 173
[xvii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 174
[xviii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 174
[xix]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 174
[xx]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 178
[xxi]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 180-181
[xxii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 183-184
[xxiii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 188-189
[xxiv]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 189
[xxv]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 190
[xxvi]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 190-191
[xxvii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 191
[xxviii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 191-192
[xxix]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 193
[xxx]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 194-195
[xxxi]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 490
[xxxii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 196-197
[xxxiii]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 197
[xxxiv]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 201-202
[xxxv]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivu 491
[xxxvi]
Erich von Manstein; Menetetyt Voitot; 2001; sivut 205-213