Siitä,
että Suomi ei varustautunut ennen Talvisotaa, jouduttiin maksamaan erittäin
kova hinta. Eihän vaan historia ole parhaillaan toistamassa itseään?
Suomi
piti tärkeänä,
ettei ole velkaa - velattomuus oli tärkeämpi kuin itsenäisyys.
Suomi
luotti naiivisti YK:n edeltäjän Kansainliiton takaavan rauhan, vaikka oli
esimerkkejä siitä, ettei se ollut totta.
Suomi
luotti Venäjän kanssa solmittuihin Tarton
rauhansopimukseen, Hyökkäämättömyyssopimukseen
ja Hyökkäämättömyyssopimuksen jatkosopimukseen.
Vaan
kun Venäjä on ollut imperialistinen roistovaltio jo noin 500 vuotta ja on sitä
edelleen, niin sellainen luottamus on typeryyttä. Venäjä kunnioittaa vain
voimaa, eikä arvosta sopimuksista
kiinni pitämistä.
Niinpä
Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun alkaen 30.11.1939 kello 6.30, rikkoen
törkeästi em. sopimuksia, aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Talvisodan.
Siinä Talvisodassa Suomi ja suomalaiset joutuivat kärsimään poliitikkojen
luottavaisuuden, naiiviuden ja typeryyden vuoksi aivan turhia tappioita. Se
typerä politiikka heijastui vielä seuraavaankin sotaan - vaikka Talvisota
olikin avannut kukkaronnyörit. Venäjä hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun
alkaen 22.6.1941 kello 6.05,
aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan,
joka oli erillissota.
Lainaan
eversti Wolf H Halstia, joka oli itse mukana Talvisodassa ja
Jatkosodassa:
”Pyydän
näet että lukija hyväntahtoisesti palauttaisi mieleensä mitä muistelmieni
ensimmäisessä osassa olen kertonut poliittisten päätöksentekijäin tavoista
suhtautua valtakunnan turvallisuuskysymyksiin ja heidän täydellisestä välinpitämättömyydestään
asiantuntijoiden mielipiteitä ja varoituksia kohtaan. Sitten pyydän että
lukija muistaisi sen lukiessaan tästä osasta mitä meille sijaiskärsijöille
tuon asenteen vuoksi tapahtui. Se kertoo noin sadantuhannen nuoren
suomalaisen väkivaltaisesta kuolemasta. Vähintään joka toinen heistä joutui
antamaan henkensä aseistuksen heikkouden, ampumatarvikkeiden vähyyden, riittämättömän
koulutuksen, kantahenkilöstön harvalukuisuuden ja muiden senkaltaisten
puutteiden vuoksi, syistä jotka olisivat olleet ajattelemalla ja tietäviä
kuuntelemalla vältettävissä.
En
esitä pyyntöäni meidän vuoksemme, siksi että rukoilisin myötätuntoa tai sääliä
kaatuneillemme ja haavoittuneillemme. Teen sen tulevaisuuden, en menneisyyden
vuoksi, lukijoitten itsensä ja heidän jälkeläistensä takia. Toivon että he
aikanaan voisivat antaa myönteisemmän lausunnon valitsemistaan ja
valtuuttamistaan päätöksentekijöistä kuin me omistamme. Siihen on olemassa
vain yksi keino: valita huolellisemmin ja valvoa päättäväisemmin.”[i]
Investoiminen
maanpuolustukseen olisi ollut ja olisi edelleen ”puhdasta säästämistä”.
Valtiovarainministeri
Väinö Tanner tunnusti alkuvuodesta 1941 varustautumattomuuden
Talvisotaan olleen mielettömyyttä: ”puhdasta säästämistä olisi
ajoissa varautuminen ollut.”[ii]
Niinpä,
mutta esimerkiksi 26.7.1939 Tanner vastusti aseiden ostoa USA:sta.[iii]
Ja 13.8.1939 Tanner puhui edelleen puolustusmäärärahoja vastaan.[iv]
J.
K. Paasikivi
sen sijaan kirjoitti 5.8.1939: ”Wenäjä tahtoo saada meidät ja samoin kuin
Viron ja Latvian jonkunlaisiksi vasallivaltioikseen ja se on jo ankara asia.”[v]
--
”Puhuin
edellä moraalisista tekijöistä pienten valtioiden tukena. Mutta kun
toistaiseksi niitä ei ole, niin ei meillä nähdäkseni ole muuta keinoa
kuin olla valmiit puolustamaan itseämme niin paljon kuin kykenemme ja olla
valmiit ampumaan vihollista jokaisesta kadun kulmasta, jos se päällemme hyökkää.
Sen tähden teillä hallituksessa ei mielestäni ole mitään muuta
mahdollisuutta kuin hankkia varat varustuksiin. 'The tyranny of present
conditions', sanoi äsken Chamberlain. Verot ei siinä riitä. Jos saisimme
Yhdysvalloista suuren lainan puolustustarkoituksiin, olisi se mielestäni myös poliittisesti
hyvä asia.”[vi]
Eversti
Halsti ei suinkaan halunnut antaa periksi Venäjän vaatimuksille ennen
Talvisotaa - hän näki mihin se johtaisi: ”Baltian maat olivat taipuneet Venäjän
vaatimuksiin ja tulleet käytännössä miehitetyiksi.”[vii]
”Rajan
siirtäminen Karjalan kannaksella vaaditulle Koiviston-Lipolan linjalle merkitsi
rakenteilla olevan pääaseman koko etumaaston ja itse aseman länsiosan menettämistä.
Puolustus olisi ollut siirrettävä varustamattomalle Viipurin-Vuoksen linjalle,
joka voitiin kiertää lännen kautta käyttäen Koiviston aluetta lähtökohtana.
Tukikohdan vuokraaminen Hangon seudulta vaarantaisi yhteyksiä Ruotsiin ja loisi
uuden rintaman kauas suomalaisten selustaan. Käytännössä Suomi,
suostuttuaan vaatimuksiin, olisi yhtä avuttomassa asemassa kuin Baltian maat.
Hallituksen puolueettomuuspolitiikka olisi mennyttä. Alistuminen johtaisi mitä
todennäköisimmin toivottomuusmielialaan, lujaksi ja yhtenäiseksi
osoittautuneen puolustustahdon luhistumiseen.”[viii]
”Tilanteelle
oli kuvaavaa, että venäläisten vaatimuksiin kuului pääaseman Suomen
alueelle jäävän osan hävittäminen.”[ix]
Myöskään
Väinö Tannerin mielestä ennen Talvisotaa ei saanut antaa periksi, se olisi
johtanut Baltian tielle.[x]
Niinpä
piti sotia Suomen Toinen Vapaussota Venäjää vastaan hyvin huonosti
varustautuneena - siinä oli vähällä mennä itsenäisyys. Jos Venäjä
olisi onnistunut miehittämään Suomen, niin siitä olisi seurannut mitä
todennäköisimmin kansanmurha, etniset puhdistukset ja pakkovenäläistäminen.
Nyt
laiminlyönnit maksettiin suomalaisella verellä.
”Sotilasjohtomme
oli itse asiassa jännittänyt tilanteen äärimmilleen ja ylitsekin pitämällä
joukot paikoillaan, jotta poliitikot ehtisivät keskeyttää sodan ennen kuin
tiet Suomen ydinosiin avautuivat. Meidän onnemme oli, että venäläiset olivat
rauhan tarpeessa suurpoliittisen tilanteen vuoksi.
Molemmilta
sotivilta loppui aika yhtaikaa. Venäläisiltä se loppui heidän omatta
syyttään mutta meiltä tarpeettomasti, omien laiminlyöntiemme vuoksi.”[xi]
Talvisodan
suunnattomien ihmishenkien ja aineellisten menetysten jälkeen rakennettiin
Salpalinja ja hankittiin varusteita puolustusvoimille. Voidaan tietenkin todeta,
että parempi myöhään kun ei milloinkaan, mutta toisaalta siitä nähdään,
että ne olisi voitu rakentaa ja hankkia jo ennen Talvisotaa.
Salpalinjalla:
”Ilomme oli tietenkin suuri meille siihen saakka tuntemattoman päättäväisyyden
johdosta. Ylistimme eduskuntaa ja hallitusta ja näyttelimme auliisti
aikaansaannoksiamme kun korkeat herrat tulivat katselemaan edistymistämme.
Kiitimme heitä vakinaisen väen palvelus ajan pidentämisestä, joka kartutti
suojajoukkojemme vahvuutta, uusista päällystön viroista ja toimista, aseista
ja varusteista. Mutta tämän rinnalle nousi toisenlaisiakin ajatuksia. Nythän
näimme mihin maa kykeni kun poliittiset päätöksentekijät vain halusivat,
joten rupesimme uudelleen muistelemaan menneitä vuosikymmeniä. Siitä paisui
melkoinen katkeruus.”[xii]
”Muutama
kilometri idempänä oli entisen tasavallan presidentin P.E. Svinhufvudin
kuuluisa Kotkaniemi. Kävimme tietysti siellä kohteliaisuuskäynnillä.
Kunnioitettu maanisä oli suuresti vanhentunut mutta osoitti silti elävää
mielenkiintoa puuhiamme kohtaan ja tuli useaan kertaan katsomaan linnoitustöitämme.
Hän puki ajatuksemme sanoiksi huokaamalla kerran: »Olisivatpa nämä
laitteet olleet Kannaksella silloin kun niitä siellä tarvittiin! Miten maailma
rankaiseekaan lyhytnäköisiä!»
Kävin päivittäin Selim-herran [eversti Isakson - jp] ja Akin luona esittelemässä huoltopuolen asiat ja hakemassa kirjeisiini heidän allekirjoituksiaan. Se tapahtui aina iltapäivisin, ja esittelyn päätyttyä jäin usein heidän luokseen päivälliselle ja iltaakin istumaan. Tuolta ajalta muistan eräitä mielialallemme tunnusomaisia lauseita:
Selim-herra:
»Voi hyvät veljet, jos olisi tehty tällä tavalla töitä Kannaksen aseman
eteen, olisimme siellä vieläkin. Miksi ihminen ei koskaan opi toimimaan
ajattelemalla vaan aina pitää saada selkäänsä ennen kuin herää?»
Aki
K[urenmaa - jp]: »Saadaan taas uusia panssarintorjuntatykkejä, kenttätykkejä
ja ammuksia. Ajatelkaa nyt kuinka moni suomalainen olisi hengissä ja terve
jos viime talvena olisimme voineet antaa tulitukea sillä tavalla kuin nyt
voimme jos tarve tulee! Minua itkettää kun ajattelen sitä. Kaatuivat pelkän
typeryyden takia, kalliit, korvaamattomat pojat!»”[xiii]
Puolustuskyvyn
rakentaminen on hyvin hidasta - vuosikymmeniä vaativaa - toimintaa.
Puolustuskyvyn romuttaminen sen sijaan käy varsin nopeasti. Sen romuttamisen on
jo tehnyt Ruotsi - ja valitettavasti Suomi romuttaa puolustuskykyään
parhaillaan vauhdilla.
Katsotaanpa
miten ennen Talvisotaa valtiovarainministerinä toiminut Väinö
Tanner muistelee myöhemmin tätä aikaa: ”Samanlaista luottavaisuutta,
etten sanoisi huolettomuutta, oli Suomessa osoitettu puolustusvalmiutemme
tehostamisessa. Tosin oli jo vuonna 1935 hyväksytty puolustuslaitosta
varten perushankintaohjelma, jolla armeijan varustusten pahimpia vajauksia oli täytettävä.
Sen mukaan oli vuoden 1938 alusta alkaen armeijan perushankintoihin käytettävä
yhteensä 1 158 miljoonaa markkaa. Summa osoittautui pian riittämättömäksi,
minkä vuoksi vuonna 1937 asetettiin uusi perushankintakomitea ohjelmaa täydentämään.
Hallituksen esityksestä eduskunta toukokuussa 1938 hyväksyi uuden
perushankintaohjelman, jonka mukaan vuosina 1938-1944 perushankintoja ym.
puolustuksen tarpeita varten oli osoitettava varoja yhteensä 2 710 miljoonaa
markkaa. Tästä summasta oli vuoden 1938 osalle tuleva 460 miljoonaa ja vuosien
1939-43 osalle vuosittain 200 miljoonaa ja vuonna 1944 250 miljoonaa. Ohjelma
vahvistettiin lailla. Näin varattuja varoja ennätettiin kuitenkin käyttää
varsin vähän syksyyn 1939 mennessä, joten armeijalta puuttui monenlaisia välttämättömiä
tarvikkeita silloin, kun niitä olisi todella tarvittu.”[xiv]
Tanner otti opikseen - osaavatko nykyiset poliitikot ottaa opikseen yli 70 vuotta sitten tehdyistä äärettömän vakavista virheistä - kun ei investoitu riittävästi maanpuolustukseen?
Puolustusmäärärahoja
on lisättävä oleellisesti aivan siitä riippumatta liittyykö Suomi NATOon
vaiko ei.
[i] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivu 10
[ii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivu 22
[iii] Väinö Tanner, Kahden maailmansodan välissä, 1966, sivu 227
[iv] Väinö Tanner, Kahden maailmansodan välissä, 1966, sivut 235-236
[v] Väinö Tanner, Kahden maailmansodan välissä, 1966, sivu 245
[vi] Väinö Tanner, Kahden maailmansodan välissä, 1966, sivu 247
[vii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivu 42
[viii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivut 42-43
[ix] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivu 46
[x] Väinö Tanner, Kahden maailmansodan välissä, 1966, sivu 252
[xi] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivu 89
[xii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivu 99
[xiii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivu 99
[xiv] Väinö Tanner, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, 1979, sivut 38-39