”Vaikka
Suomen ja Neuvostoliiton suhteet 1920-luvulla muodostuivatkin parhaimmillaan
viileän korrekteiksi, ei Suomi koskaan
saanut ystävällismielisen maan leimaa. Tämä olisi sinänsä ollut jo
periaatteessakin mahdotonta, koska Neuvostoliiton propagandakoneisto tarvitsi
ja kehitti kapitalistisesta naapurista
uhkakuvia. Tämä kärjistyi erityisesti
1930-luvun vaihteessa, jolloin Neuvostoliitossa elettiin liki sisällissodan
kaltaisessa tilanteessa kollektivisoinnin ja
teollistamiskampanjan merkeissä. Tässä vaiheessa sai Suomi esiintyä
sotaprovokaattorin roolissa: Ståhlbergin
kyyditystä väitettiin yritykseksi provosoida sota Neuvostoliittoa
vastaan, jonka taustavoimina olisi Neuvostoliiton
tuolloin pelkäämä — tai ainakin uhkaavaksi
väittämä — Ranska. Saksan kanssahan Neuvostoliitolla sitä vastoin
oli hyvät suhteet vuosina 1922-34. Myöhemmin 1930-luvulla, Saksan noustua tärkeimpänä
pidetyksi ulkoiseksi uhaksi, alettiin Suomi
esittää Saksan ja jopa Japanin — ei enää länsivaltojen — käsikassarana.”[i]
”'Tämä kaukonäköinen
poliitikko' ilvehti Pravda, edusti Puolan Beckin ja Moscickin
koulukuntaa. Kohta kuitenkin, ennusti
kirjoittaja, Cajanderilla olisi tilaisuus vakuuttua siitä,
etteivät kaukonäköistä olleet Suomen hallituksen marionetit, vaan avunantosopimuksen solmineet Viro, Latvia
ja Liettua. Cajanderit eivät kuitenkaan pääsisi vastuusta, mitä Suomen kansa yhä itsepäisemmin vaati.”[ii]
Niin,
”kaukonäköiset” Viro,
Latvia ja Liettua joutuivat Venäjän miehittämiksi - Suomen kansa
pelasti uhrautuvalla taistelullaan Suomen siltä kohtalolta.
Pravdan
27.11.1939 kuva Suomen pääministeri A. K. Cajanderista on hyvä esimerkki Venäjän
propagandasta Suomea vastaan. Kuten tiedämme, niin Cajander ei halunnut Suomen
varustautuvan sotaa varten, eikä uskonut sodan mahdollisuuteen - Venäjän
propaganda kuitenkin esittää Suomen hampaisiin saakka aseistautuneena
sodanlietsojana.[iii] Todellisuudessahan Suomi
laiminlöi törkeästi varustautumisen. Sen joutui Talvisotaa edeltäneen ajan
demarivaltiovarainministeri Väinö Tanner myöntämään
sodan jälkeen: ”puhdasta säästämistä olisi ajoissa varautuminen ollut.”
”Molotovin puhe [1.11.1939 - jp],
joka oli pidetty korkeimmassa neuvostossa,
julkaistiin näkyvästi Pravdassa, jossa se hallitsi koko etusivua. Aluksi Molotov
keskittyi Saksan-suhteisiin,
joiden kuvattiin kehittyvän täysin myönteisesti. Puna-armeijan voimaa
ylistettiin ja korostettiin sitä, miten sen
antama isku — Saksan armeijan hyökkäyksen ohella — oli nopeasti
tehnyt lopun Puolasta, 'Versailles'n rujosta
lapsesta'. Molotov korosti myös sitä, ettei Saksaa enää voitu pitää
aggressiivisena valtiona, sillä sehän pyrki rauhaan. Aggressoreita olivat sen sijaan Ranska ja Englanti,
jotka halusivat jatkaa sotaa Puolan auttamisen varjolla, vaikkei vanhan Puolan palauttamisesta voinut olla puhettakaan,
kuten 'jokaiselle oli selvää'. Puhe sodasta
'hitlerismiä vastaan' oli sekin väärin, sillä kysymys oli poliittisesta näkemyksestä
eikä ideologiaa voitu tuhota voimalla, niinpä tällainen sota ei ollut ainoastaan mieletön
vaan myös rikollinen. Mitä tuli Neuvostoliiton suhteisiin
Saksaan, ne olivat perustavalla tavalla parantuneet
ja Neuvostoliitto antoi Saksalle poliittista tukea sen rauhanpyrkimyksissä.”[iv]
Tämä on syytä huomioida varsinkin niiden, jotka uskovat jälkikäteen
kehiteltyyn punapropagandaan siitä, että Venäjä olisi pelännyt Saksan
hyökkäystä Suomen kautta Pietariin - ja muka siksi Venäjän piti hyökätä
Suomen kimppuun.
”Valtuuskunta
lähti Moskovasta 13.11. TASS:in uutisen
mukaan suomalaiset eivät neuvotteluissa olleet esittäneet myönnytyksiä,
vaan päinvastoin koventaneet linjaansa ja mm. lisänneet 'Leningradia
uhkaavien' divisioonien määrän seitsemään, osoittaen näin myöntymättömyyttään.
Nykyään käytettävissä
olevien tietojen mukaan Puna-armeijan keskitysmarssi oli alkanut jo varhain
syksyllä ja mikäli neuvotteluissa vielä
kolmannelle kierrokselle asti oli varauduttu myös sopimusratkaisuun, ei
sellaista enää marraskuun alun jälkeen
otettu vakavasti huomioon. Aleksandra
Kollontain päiväkirjan mukaan Molotov ei enää kolmannella kierroksella uskonut sopimuksen syntyvän,
mutta aikaa joka tapauksessa tarvittiin vielä keskitysmarssin loppuun
suorittamiseen. Joukoille annettiin marraskuun
alkupuolella jo suoranaisiin sotatoimien tähtääviä käskyjä,
eikä Suomelle enää marraskuun toisella puoliskolla
varattu mahdollisuutta määrittää kantaansa uusiin
ehdotuksiin. Suomen armeija laskettiin lyötävän parissa viikossa ja
tulevan sodan lavasteisiin kuuluvaa 'kansanarmeijaa'
ruvettiin kokoamaan marraskuun 11. päivästä lähtien. Esityöt tätäkin
varten oli tehty jo loppukesästä.
Kolmannen neuvottelukierroksen jälkeen Suomea koskevan
lehtikirjoittelun sävyssä tapahtui selvästi havaittava
muutos. Kirjoittelu keskittyi nyt Suomen sisäisiin oloihin
kuvaten maassa muka vallitsevaa tyytymättömyyttä ja lisääntyvää
yhteiskunnallista jännitystä. Suomen hallituksen kuvattiin menettäneen
kansansuosionsa; se kun oli salannut Neuvostoliiton ehdotusten kohtuullisen
luonteen ja ryhtynyt taloudellisesti rasittavien' sotavalmisteluihin.
Niinpä tyytymättömyyttä ja kurjuutta ilmeni kaikkialla ja oppositio
nosti päätään.”[v]
Edellä
mainittua neuvotteluista kertovaa propagandaa on pakko kommentoida.
Todellisuudessahan Suomi oli valmis tekemään pieniä myönnytyksiä
sotaa edeltävissä neuvotteluissa.
Ei toki niin paljoa, että Suomi olisi menettänyt puolustautumisen
mahdollisuuden - mitä Venäjä nimenomaan halusi. Vihavainenkin antaa
kirjoituksessaan aivan oikein ymmärtää, että neuvottelut olivat Venäjän harhautusoperaatio.
Niistä hyökkäyskäskyistä löytyy tietoa täältä.
”Neuvostovastaisuuden
kerrottiin ilmenevän Suomessa muutoinkin
kaikkialla: kouluopetuksessa asioita vääristeltiin
suututtavalla tavalla ja väitettiin mm. Suomen irtautuneen Venäjästä
sodan avulla. Kaikkein taantumuksellisimmat
ainekset, jotka olivat valhekampanjan johdossa, uneksivat peräti rajoista
Uralilla. Kaikin keinoin uskoteltiin kansalle sellaistakin, ettei tsaari-Venäjällä
ja Neuvostoliitolla muka ollut mitään eroa. Kirjoittajan
mielestä ei ollut vaikeaa arvata, minkä vuoksi tällainen
'ideologinen valmistelu' oli tarpeellista. Kansan laajat joukot Suomessa
pyrkivät kuitenkin vilpittömästi ystävällisten suhteiden luomiseen. Hallituksen
neuvostovastainen kurssi oli kärsinyt tappion eikä kansa sitä kannattanut, arvioitiin jo Pravdan 16.11. julkaistussa artikkelissa.”
Niin,
ennen sotaa kouluopetuksessa kerrottiin totuus Suomen ja Venäjän välisestä Vapaussodasta.
Valitettavasti Jatkosodan jälkeen suomettuminen on hämärtänyt senkin
historiallisen tosiasian. Tsaari-Venäjällä, Neuvostoliitolla ja nyky-Venäjällä
ei ole merkittäviä eroja - Venäjä on ollut imperialistinen
noin 500 vuotta. Pravda iski kirveensä kiveen myös luullessaan, ettei Suomen
kansa seisoisi hallituksensa takana Venäjän hyökätessä Suomen kimppuun.
”Mainilan
laukausten johdosta välittömästi aloitettu agitaatiokampanja
oli peräti vaikuttava. Jo samana aamuna
kun nootti julkaistiin, täyttyivät myös lehtien sivut
protestikokousten julkilausumista. Tehtaiden yövuorot
olivat kerääntyneet kokouksiin paitsi Moskovassa, myös Leningradissa ja Kiovassa. Kaikkien julkilausumien sävy
oli yhteinen, samoin käytetyt kielikuvat: suomalaisia
nimitettiin 'variksenpelättimiksi' , 'marioneteiksi' ja 'liian pitkälle menneeksi soltuiksi' ja heille vaadittiin
'tappavaa iskua' tai 'kolminkertaista iskua'. 'On aika suitsia mitätön
kirppu', vaati kiovalaisen 'Bolsevik'- tehtaan
työläinen Zaharevits ja lukemattomat muut toistelivat
kiihtyneitä ja epäkunnioittavia iskulauseita pienestä naapurimaasta.
Arvovaltaisia Pravdan artikkeleita mukaillen
suomalaisia verrattiin taas kaikkialla Puolan entisiin vallanpitäjiin.”[vi]
Venäjän NKVD (KGB, FSB)
joukot ampuivat tykeillä ja kranaatinheittimillä omia joukkojaan Mainilassa 26.11.1939,
jotta Venäjä saisi tekosyyn hyökätä Suomeen. Siitä lisää täällä.
Venäjä ja Saksa hyökkäsivät liittolaisina
Puolan kimppuun jakaen
Puolan keskenään.
”Yöruokatunnilla pidettiin
yövuorojen työläisten kokouksia. Suurella tarkkaavaisuudella kuuntelivat
peruskorjausosaston työläiset ja toimihenkilöt TASS:in tiedotusta ja ammunnan
johdosta annetun nootin sisältöä. Työläinen,
toveri Jegorov lausui: vastauksemme on
yksinkertainen ja selkeä: mikäli liian
pitkälle menneet 'soltut' eivät asetu, antaa Puna-armeijamme
heille tarpeellisen vastaiskun. Emme salli, että rakkaiden sotilaidemme
ja komentajiemme verta vuodatetaan.”[vii]
”Agitaatiokoneisto rummutti nyt
herkeämättä 'kansan suuttumusta' vuodatetun veren tähden
ja vaati kovia toimia.
Mukaan liittyi mitä erilaisimpia piirejä kautta laajan
neuvostomaan. Suomen johtajien selitettiin 'tehneen konkurssin'
ja 'menettäneen päänsä'. Punalipullisen Itämeren laivaston kokous ilmoitti olevansa valmis murskaamaan
'vihollisen' ja puna-armeijalaiset ilmoittivat vastaavansa
'valkosuomalaisille poliittisille korttihuijareille' 'voroshilovilaisilla
yhteislaukauksilla'.”[viii]
”700:n
tiedemiehen allekirjoittaman julkilausuman mukaan, joukossa mm. akateemikot A.J.
Vysinski, E.M. Jaroslavski ja A.N. Tolstoi, kokous ilmoitti tuntevansa suuttumusta
Suomen sotakiihkoilijoiden provokaation johdosta
ja vaati 'liian pitkälle menneille sotaprovokaattoreille' päättäväistä
vastaiskua.”[ix]
”Sotatoimet alkoivat 30.11., mutta
ensimmäiset tiedot niistä
julkaistiin vasta seuraavana päivänä. Viimeisen 'rauhanajan numeron' tärkein artikkeli oli Molotovin puhe,
jossa selitettiin Suomen hallituksen asenteen pakottaneen
Neuvostoliiton välittömiin toimenpiteisiin. Kaikki
osoitti, että Suomen nykyinen hallitus, joka oli eksynyt neuvostovastaisissa vehkeissään imperialistien kanssa,
ei halunnut normaaleja suhteita, vaan ylläpiti yhä
vihamielistä asennettaan ja siltä saattoi odottaa vain uusia
provokaatioita. Siksi hyökkäämättömyyssopimus oli
irtisanottu ja diplomaattiset suhteet katkaistu. Puna-armeijalle ja
-laivastolle oli annettu ohjeet olla valmiina kaikkien
mahdollisuuksien varalta ja ehkäistä välittömästi
mahdolliset uudet hyökkäilyt. Toisin kuin vihamielinen ulkomainen lehdistö väitti, Neuvostoliitto ei uhannut
Suomen itsenäisyyttä eikä pyrkinyt aluevaltauksiin.
Päinvastoin se oli jopa valmis alueellisiin myönnytyksiin;
jopa ratkaisemaan myönteisesti kysymyksen Karjalan kansan
yhdistämisestä tälle sukua olevaan Suomen kansaan yhtenäisessä ja
riippumattomassa Suomen valtiossa.”[x]
Suomen
ja Venäjän välillä voimassa ollutta hyökkäämättömyyssopimusta
EI voinut irtisanoa ja noin vain hyökätä Suomen kimppuun rikkomatta
sopimusta. Sen jatkosopimuksen
mukaan sopimus oli voimassa vuoden 1945 loppuun. Siten Venäjä
nimenomaan rikkoi voimassa ollutta hyökkäämättömyyssopimusta hyökätessään
Suomen kimppuun 30.11.1939, aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Talvisodan.
Huomattakoon,
että Venäjä siinä puheessa tunnusti Suur-Suomen oikeutuksen -
Vienan-Karjalan, sekä Aunuksen-Karjalan liittäminen riippumattomaan Suomeen
oli myös Venäjän näkemyksen mukaan aivan oikein. Sic!
[i] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 15
[ii] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 28
[iii] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 18
[iv] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 21
[v] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivut 24-25
[vi] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 32
[vii] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 33
[viii] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 34
[ix] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 35
[x] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivut 39-41