Venäjän osallisuudesta
Täydennetty 1.11.2006, 25.11.2007, 8.6.2010 Juhani Putkinen
Koska
eri foorumeilla yritetään välillä väittää Suomen Vapaussotaa sisällissodaksi,
johon Venäjä ei osallistunut, niin teen joitakin lainauksia Maanpuolustuskorkeakoulun
sotahistorian professori Ohto Mannisen kirjoituksesta Vapaussodasta:
"Suomessa
tammikuun lopulla 1918 syttynyttä sotaa käytiin Suomen itsenäisyyden
vakaannuttamiseksi, vanhaa emämaata Venäjää vastaan."
"Venäläisten
joukkojen karkottamisajatus oli johdonmukaista jatkoa itsenäisyysliikkeen
toimintaan: siihen oli varauduttu jääkäriliikkeellä - suomalaiset saivat
sotilaskoulutusta Venäjän vihollisen Saksan armeijassa - ja aktivistien
perustamilla suojeluskunnilla. Itsenäistymisen jälkeen Suomen hallitus halusi
poistaa entisen emämaan mahdollisuudet vaikuttaa maan asioihin."
"Kenraali
Mannerheim oli varautunut aloittamaan venäläisjoukkojen aseistariisumisen myös
Pohjanmaalla. Kun punaisten vallankumous oli julistettu ja venäläiset olivat
osoittaneet liittyvänsä heihin, valkoiset aloittivat aamuyöllä 28.1.
Pohjanmaallakin venäläisten joukkojen aseistariisumisen. Se onnistui
useimmiten verettömästi, mutta johti eräin paikoin senaatin joukkojen ja venäläisten
joukkojen välisiin taisteluihin. Taistelujen laajenemisen estämiseksi venäläisille
selitettiin, että aseistariisuminen ei ollut suunnattu Venäjää vastaan.
Suomen hallitus olisi mieluummin halunnut saada venäläiset pois ilman
taistelua. Suomessa olleet venäläisen sotaväen vallankumoukselliset
johtoelimet eivät kuitenkaan mukautuneet selitykseen vaan julistivat 28.1.
sodan, kirjaimellisesti he ilmoittivat olevansa sotatilassa valkokaartia
vastaan. Venäjän neuvostohallitus vahvisti sodan edellyttämällä joukoilta
aktiivista taistelutoimintaa ja valkokaartien tuhoamista."
"Venäjällä
vallan kaapanneen bolshevikkipuolueen kannalta oli Suomenkin kohdalla kysymys
uuden neuvostohallituksen hengissä pitämisestä ja maailmanvallankumouksen
odottamisesta. Heidän taktiikkaansa kuului ajatus "eroaminen yhdistymistä
varten". Itsenäisyys oli myönnetty Suomelle, jotta Venäjän-vastainen
kansallishenki heikkenisi, jotta Suomen työväestö voisi kansallishengen estämättä
kaapata vallan ja jotta Suomi sen jälkeen palaisi Venäjän yhteyteen,
suunnitteilla olevaan suureen neuvostokansojen liittoon."
"Venäjän
armeija nimitti osastojensa Suomessa suorittamia sotatoimia "taisteluksi
suomalaisia porvarillisia valkokaarteja vastaan". Tämä venäläisten sota
omasi kahdenlaisia tavoitteita, joita yhdisti taistelu valkokaarteja vastaan.
Toisaalta valkokaartit olivat karkottamassa venäläisiä maasta - tältä osin
venäläisten taisteluun ryhmittyminen oli vahvasti puolustuksellista - mutta
toisaalta venäläiset yllyttivät suomalaisia punakaarteja vallankumoukseen ja
olivat valmiit tähän liittymään - näin venäläisten toiminta oli hyökkäyksellistä
Suomen laillista valtiovaltaa vastaan."
"Sotatoimien jo käytännössä päätyttyä Suomen hallitus toukokuussa 1918 ryhtyi toimenpiteisiin siltä pohjalta, että Venäjän kanssa oli tammikuusta lähtien vallinnut sotatila. Juridisen ratkaisun teki mahdolliseksi se, että eduskunta nyt vihdoin pääsi kokoontumaan. Neuvostohallitus suostui Saksan välityksellä rauhanneuvotteluihin. Monien välivaiheiden jälkeen rauhankontaktit vuonna 1920 johtivat Tarton rauhansopimukseen."
"Venäläisen
sotaväen osuus vallankumouksellisten puolella oli varsin ratkaiseva. Venäjän
hallituksen tuessa tärkeintä oli suomalaisten punaisten varustaminen aseilla
ja heille annettu koulutus- ja neuvonantaja-apu. Tykistön ja konetuliaseiden käytössä
venäläiset toimivat itse ampujina ja punaisten kouluttajina."
"Voimaansa
Venäjä lisäsi tuomalla Suomeen Pietarin alueelta vanhan armeijan osastoja,
noin 2 000 miestä. Itse asiassa moninkertainen määrä käskettiin lähtemään,
mutta vain osa totteli."[i]
"Keväällä 1918 Venäjän hallitus sitten päätti
pyrkiä rauhansopimukseen valkoisen Suomen kanssa, samoihin aikoihin, kun Suomen
eduskunta virallisesti totesi maan olleen sodassa Venäjää vastaan tammikuusta
1918 lähtien.
Venäjän
arkistot ovat osoittaneet, ettei ole mitään syytä väheksyä venäläisten
osuutta tähän sotaan. Kyse ei ollut vain vapaaehtoisina suomalaiseen
punakaartiin liittyneistä neuvonantajista. Mukana oli sekä Suomessa ollutta
vanhaa armeijaa että uutta puna-armeijaa ja venäläistä punakaartia. Mikä
merkittävintä tämä venäläinen punakaarti ja myös vakinaisen armeijan
osastoja lähetettiin Suomeen Pietarista, ja nimen omaan neuvostohallituksen käskystä."[ii]
"Vapaussoturit
muistelivat ylpeinä varsinkin Ruoveden Pekkalassa helmikuun 12. päivänä käytyä
taistelua, jossa 250 venäläistä anarkistimatruusia hyökkäsi mustat pääkalloliput
liehuen Lapuan suojeluskuntaa vastaan. Nuoren pohjalaisen ylioppilaan päästyä
lakaisemaan vihollista konekiväärillään M.E. Laurila johti urhoolliset
lapualaiset vastahyökkäykseen. Sata matruusia jäi kentälle, ja henkiin jääneet
pysähtyivät Tampereellekin vain hetkeksi paetakseen päätä pahkaa
Pietariin."[iii]
Venäjän
puolustusministeri Podvoiski määräsi Venäjän armeijakunnan
Viipurissa riisumaan suojeluskunnat, eli Suomen laillisen armeijan, aseista ja
luovuttamaan ne punakaartille.[iv]
Podvoiski korosti
Suomen suurlähettiläälle Venäjällä Enckellille 26.1.1918, että Venäjä
aina tulisi tukemaan sosialisteja, eikä minkäänlainen puolueettomuus voinut
tulla kysymykseen. Ohjesäännössä sanottiin, että armeijan tehtävänä
oli tukea taistelua porvaristoa vastaan kaikkialla Euroopassa.[v]
”Enckellin
pyrkiessä kapinan puhjettua neuvostohallituksen puheille häntä ei enää
otettu vastaan.”[vi]
Viipurin
armeijakomitea julisti 42. AK:n joukkojen olevan 29. 1. 1918 lähtien »sotatilassa
Suomen porvarillisen valkokaartin [Suomen laillisen armeijan - jp] kanssa»,
minkä vuoksi oli ryhdyttävä kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin.[vii]
Podvoiski
sähkötti 4.2.1918 Glazunoville -- on välttämätöntä aivan lähipäivinä
lyödä porvarillinen valkokaarti [Suomen armeija] hajalle.[viii]
Pietarin punakaarti
lähetti joukkoja Suomeen. Pietarin sotilaspiirin esikunta käski 1.2.1918
irrottamaan varuskunnasta niin paljon joukkoja kuin mahdollista Suomea varten.
4.2.1918 Pietarista lähti panssarijuna, yms. Savon rintamalle, valtasivat
7.2.1918 Mäntyharjun.[ix]
Viipurin rintamalle
lähetettiin Pietarista tammi- helmikuussa 1918 em. Siestarjoen osastoa lukuun
ottamatta n. 1000 miestä mukanaan konekivääreitä ja tykistöä. Näiden lisäksi
tulivat Itä-Suomessa jo olevista joukoista punaisiin liittyneet vapaaehtoiset.[x]
13.2.1918 Ahvolassa hyökkäysyritys tyrehtyi valkoisten tuleen. Venäläisten menetettyä uskonsa tilalle tuotiin Pietarista 890 siperialaista.[xiii]
Venäjän
puolustusministeri Trotski aloitti maaliskuussa 1918 armeijauudistuksen. Suomessa
olevien Venäjän maavoimien johdossa oli kolme eri ”virkaporrasta”:
”Svetsnikovin
esikunta Tampereella, 42. AK:n esikunta Viipurissa ja aluekomitean sotilasosasto
Helsingissä. Svetsnikov toimi Länsi-Suomen venäläisten ja punaisten voimien
komentajana. Viipurin pääesikunta johti Karjalassa toimivia punakaarteja ja
venäläisiä joukkoja Pietarin sotilaspiirin esikunnasta saamiensa ohjeiden
mukaan. Viipurin esikunnassa oli venäläisillä yleisesikuntaupseereilla
johtoasema, mutta suomalaisilla punaisilla oli siinä myös edustajansa.
Tampereen ja Viipurin johtoportaiden toimintaa koordinoivana elimenä pyrki
esiintymään aluekomitean sotilasosasto.”[xi]
"Tampereella ollutta venäläistä 106. Divisioonaa komensi bolsevikkeihin liittynyt eversti M. S. Svetsnikov. Divisioonaa viivytti tilanteen sekavuus ja joukkojen sisäinen eripuraisuus, niin että sen ensimmäiset tiedustelujunat lähtivät vänrikki Stolbovin johdolla liikkeelle vasta 2.2. Niihin oli lastautunut komppania venäläisiä sekä joukko punaisia. Yhteensä mukana oli noin 500 miestä, jotka joutuivat nelituntisen yrittämisen jälkeen vetäytymään Vilppulan luotisateesta. Uuteen hyökkäykseen kaksi päivää myöhemmin punaiset kokosivat lisää miehiä sekä tykkejä ja konekiväärejä. Vilppulan valkoiset puolustajat, joita nyt oli jo 450 miestä, pitivät vaivatta puolensa."[xiv]
Kapinallisten päiväkäskystä 18.2. ilmenee lisää venäläisiä tärkeissä tehtävissä. Läntisen rintaman esikuntapäällikkönä toimi everstiluutnantti Bulatsel ja itäisen rintaman esikuntapäällikkönä kapteeni Vladimirov.[xv] Kapinallisten Savon rintaman komentajana puoletaan toimi venäläinen Aleksei Osipov, joka yritti miehineen edetä 11.3. alkaen radan itäpuolisten metsäkylien kautta.[xvi]
”Raudun
suunnalla kävivät henkilökohtaisesti tilanteeseen tutustumassa Pietarin
sotilaspiirin komentaja Jeremejev ja puna-armeijan I AK:n komentaja, kenraali
Potapov. -- Lohkon komentajana, joka otti ohjeensa suoraan Jeremejeviltä, toimi
maaliskuun alusta lähtien M. V. Prigorovski, Taurian palatsin entinen
komendantti. Kaikesta huolimatta hyökkääjäin ei onnistunut murtaa jääkärivänrikki
V. Läheniemen ja sittemmin ratsumestari G. Elfvengrenin johtamaa valkoisten
puolustusta. Näiden siirryttyä maaliskuussa vastaoffensiiviin Raudun
asema-alueen venäläiset ja punaiset puolustajat joutuivat vuorostaan miltei
saarroksiin onnistuen vihdoin 5. 4. 1918 raskain tappioin murtautumaan
puristavan renkaan lävitse etelään. Parituhantisesta joukosta pääsi
Pietariin palaamaan ainoastaan nelisensataa. Kaatuneiden joukossa olivat lohkon
komentaja Prigorovski ja suomalaisten punakaartilaisten päällikkö Myllys.”[xii]
Pohjoisessa Kurun suunnalla vänrikki A.Stolbovilla oli 16.3. komennossaan noin 1200 miestä, mutta hävityn taistelun jälkeen kun miehet pakenivat, hänet pidätettiin. Ruovedellä rintamapäällikkö Smirnov sai aikaan jonkinlaisen aseman Tokoin-Muroleen tasalle.[xviii]
Huomattakoon, että ye-eversti Mihail Stepanovits Svetsnikov taisteli Suomea vastaan nimenomaan Venäjän kommunistisen puolueen käskystä - eikä vapaaehtoisena. Venäjän sisällissodassa hän taisteli sittemmin mm. Kaukasuksella valkoisia vastaan ja myöhemmin toimi Frunzen sotilasakatemiassa sotataidon historian pääopettajana dosenttina ja prikaatinkomentajan arvoisena.[xix]
Eli vuoden 1918 sota oli nimenomaan Venäjän ja Suomen välinen Vapaussota, joka päättyi Venäjän ja Suomen väliseen rauhansopimukseen Tartossa. Se on sitten taas oma lukunsa, että valitettavasti osa suomalaisista punikeista nousi Venäjän yllytyksestä ja aseistamana kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan, taistellen maanpetoksellisesti Venäjän joukkojen rinnalla.
[ii] Ohto Manninen, Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/1993
[iii] Pentti Virrankoski, Suomen historia, osa 2, 2001, sivu 735
[iv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 219
[v] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 221
[vi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 228
[vii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 232
[viii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 237
[ix] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 237-238
[x] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 239
[xi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 269-270
[xii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 275-276
[xiii] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivu 97
[xiv] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivu 100
[xv] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivu 215
[xvi] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivu 234
[xvii] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivu 239
[xviii] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivu 245
[xix] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivut 284-285