Edellinen
artikkelini Suomen Vapaussodasta
teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
”Sen jälkeen kun Raudun asema-alueelta
oli helmikuun 23 p:nä ollut pakko peräytyä, tuli valkoisten puolustuslinja käymään
puoliympyrän muotoisessa kaaressa mainitun alueen ympäri, minne vihollisia
sitten, sivustavarmennuksestaan ollenkaan huolehtimatta, vähitellen alkoi
kasaantua. Valkoisten miehittämistä paikoista oli kirkonkylä aivan
rautatieaseman itäpuolella, Leinikkälä ja Mäkrälä pohjoispuolella sekä
Orjansaari länsipuolella.”[i]
Kartalla näkyvä Leinikylä on tekstissä Leinikkälä. Tekstissä oleva Mäkrälä
sijaitsee kartalla olevasta sanasta Ylämäki n. 2 km luoteeseen ja esiintyy
nimellä Mäkrä. Kartalla yksi ruutu on 2 km.
”Vihollinen heti radan käytyä selväksi
sai 25 p:nä vahvennusta, sillä junan tuloa juhlittiin kauas kaikuvalla
riemunulvonnalla asemalla. Mutta myöskin puolustajat kerkisivät saada
apuvoimia Sortavalan ja Joensuun harjoitusleireiltä. Kun osa harjoitusleireiltä
tulleesta täydennysmiehistöstä sijoitettiin Valkjärvelle, nousi Raudussa
oleva puolustusvoima 26 p:n tienoilla n. 500 mieheen, siihen luettuna siellä
aikaisemmin olleet joukot.”
Tämä joukko jaettiin kolmeksi
komppaniaksi:
I komppania kirkonkylässä n. 190 miestä.
II komppania Mäkrälässä ja Leinikkälässä
n. 150 miestä.
III komppania Orjansaaressa n. 160 miestä.”[iii]
”Keskiviikkona helmikuun 27 p:nä klo 6
tienoissa illalla kävi vihollinen vihdoinkin odotettuun hyökkäykseen. Se
kohdistui Leinikkälää ja kirkonkylää vastaan ja sitä tuettiin tykki- ja
konekivääritulella. Sen jälkeen kun yksi meikäläisten konekivääreistä
oli kirkonkylästä siirretty uhatulle rintamanosalle, saatiin vihollinen
torjutuksi. Hyökkäys uudistettiin kuitenkin jälleen klo 11 samana iltana, ja
voitiin torjua vasta sen jälkeen kun Mäkrälästä käsin oli tehty vastahyökkäys.
Tällöin kävivät puolikaaren muotoisen puolustusaseman edut ensi kerran ilmi.
Kun punaiset olivat vailla suojelevaa sivustavarmennusta, näkivät ne itse
joutuvansa ahdinkoon miltei suoraan selän puolelta, minkä vuoksi niiden oli
kiireesti keskeytettävä hyökkäyksensä ja käytävä itse
puolustautumaan.”[iv]
”Torstaina helmikuun 28 p:nä aloitti
vihollinen uudelleen hyökkäilynsä, tällä kertaa kuitenkin pääasiallisesti
kirkonkylää vastaan. Kuten niin usein Ahvolassa olivat rynnäköt täälläkin
hurjapäisen kiihkoisia. Hyökkääjien keskuudesta kuului venäläisten
kiroilu ja ärjähdykset aina ylinnä. Ankarimmin hyökkäili vihollinen
asemalta kirkonkylään vievän maantien vartta. Hyökkäykset, jotka
uudistettiin 3-4 kertaan, olivat tuolloin tällöin kehittymäisillään
pistintaisteluksi, mutta torjuttiin ne kuitenkin aina takaisin, vaikkakin
monesti vasta aivan viime tingassa. Onnelliseen päätökseen vaikutti osaltaan
suuressa määrässä meikäläisten erinomainen puolustuslinja kirkonkylän länsipuolella.
Se kulki näet pitkin erään harjanteen lakea, jonka edessä oleva pitkä,
avoin jokilaakso eroitti senpuolisen rinteen vastakkaisella puolella kohoavasta
äkkijyrkästä harjusta. Tässä joennotkossa vihollisen hyökkäykset juuri
alituisesti torjuttiinkin.”[v]
”Koittipa sitten lauantai maaliskuun
2:nen, kenties kovin päivä koko tämän rintamanosan puolustuskaudella ja
luonteeltaan hyvin samanlainen kuin Ahvolassa maaliskuun 3:na eletty. Jo klo 7
tienoissa aamusella voi huomata vihollisen varustautuvan hyökkäykseen. Klo 9
se sitten aloitettiinkin yrittämällä kiertää kirkonkylän sivustaan sen
eteläpuolella olevan Vakkilan kylän kautta. Tätä liikettä toimeenpanemaan lähetettiin
n. 80-miehinen punainen hiihtäjäjoukko 2 konekiväärin kera, jota vastaan
valkoisilla oli panna vain 8-9 miehinen ryhmä. Hyökkäys torjuttiin, ja
saatuaan vähäisen apuvoiman onnistui meikäläisten illemmällä karkoittaa
vihollinen sekä anastaa siltä toinen konekivääri.
Jokseenkin samaan aikaan kävi vihollinen hyökkäämään
Leinikkälää ja kirkonkylää vastaan, tykistön alusta alkaen säestäessä.
Jälleen oli mukana venäläisiä, enimmäkseen
merisotilaita, jotka osoittivat ihailtavaa kuolemanhalveksuntaa. Näiden
raivon ja ulvonnan kiihoittamina etenivät punaisetkin piittaamatta vähääkään
murhaavasta luotisateesta. Monista yrityksistä huolimatta ei vihollisen
kuitenkaan onnistunut päästä edellämainitun joennotkon ylitse. Jo kerran
olivat sikäläiset puolustajat aika pahassa pinteessä, kun ammusvarat olivat
heiltä sulaneet keskimäärin 5 panokseen miestä kohti. Kaikeksi onneksi
sattui vihollinen juuri silloin pitämään vähän pidemmän hengähdysrupeaman,
ja sillä aikaa ennätti ihmeellinen salliman suoma hankkia tervetulleen lisäyksen
patruunavöihin; tästä lähemmin vähän myöhemmällä. Jännittävän
kamppailun käydessä saatiin sitä paitsi kipeästi kaivattua miehistövahvennustakin,
n. 80 miestä, jotka suoraan Käkisalmen harjoitteluleiriltä tulleina pantiin
heti vahvistamaan harvaa puolustusketjua. – Leinikkälässä alkoi
puolustuslinja jo horjuakin, kunnes tilanne pelastettiin jouduttamalla aika
kiireellä kirkonkylästä konekivääri ja pienoinen apumiehistö uhattuun
kohtaan.”[vi]
Vihollisen ”tappiot olivat varmastikin
hyvin tuntuvat noiden hurjien rynnistysten johdosta. Vaikka punaiset yön
kuluessa kokosivat ja korjasivat taistelukentältä haavoittuneet ja kuolleet,
niin virui kuitenkin vielä aamulla parikymmentä ruumista valkoisten asemain
edustalla. Paikalle jääneet kiväärit ja varustarpeet antoivat myöskin
aavistaa edellisen päivän tuhoisan hämmingin laajuutta. Mutta olivatpa meikäläisetkin
kärsineet tuntuvaa vahinkoa, vaikkei sen määrä liene noussut 20 haavoitettua
suuremmaksi, josta kiitos aikaisemmin luotujen ampumahautojen ja vallien suoman
turvan.”[vii]
[i]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 349
[ii]
Ari Raunio, et al; Kannaksen sotakartasto; 2015; yhdistetty ja rajattu
sivuilta 26-27
[iii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 349-350
[iv]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 350
[v]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 351-352
[vi]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 353-354
[vii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 354-355