Vapaussota 260218 – Antrean rintama, Ahvola

Edellinen artikkelini Suomen Vapaussodasta teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.

Uutta virkeyttä

Pitkän kahakoinnin jälkeen oltiin Ahvolassa väsyneitä ja alakuloisia.

”Alakuloisuuden ollessa suurimmillaan saapui pataljoonanpäällikön apulainen insinööri Viktor Sandberg ja toi uutta virkeyttä uupuneisiin mieliin. Hänen tenhoava isänmaanrakkautensa, kansanomainen käytöksensä ja tyynet, järkevät sanansa herättivät uutta toivoa ensin johtajissa ja sitten miehistössä. Hän piti sytyttäviä puheita tuvissa, joissa miehistö majaili, ja pianpa kohosi mieliala jälleen korkealle. Osastot järjestettiin uudelleen, etuvartiopalvelus järjestettiin, panoksia jaettiin ja vallituksia luotiin paikka-paikoin. Antreasta saatiin uusia patruunavarastoja ja elintarpeita, mikä apu myöskin oli omiaan lisäämään uskallusta. Puolustus järjestettiin siten, että 3. komppania sai osalleen Oravalanjärvestä maantiehen ulottuvan rintamanosan, 4. komppanian miehittäessä Hauhianmäen ja Suninmäen. Sieltä käsin itäänpäin Hannilaan menevä maasto varmennettiin patrulleilla ja asettamalla aliupseerivartio Perkiön torpan kohdalle. Sunin talo oli keskuspaikkana ja siellä oli liikettä ja hälinää kuin milläkin markkinoilla.”[i]

Eläimellisen raivokkaita hyökkäyksiä

”Jo tiistaina, helmikuun 26 p:nä, eli Syvälahdelta peräytymisen jälkeisenä päivänä, alkoivat vihollisen odotetut hyökkäykset, jotka sitten jatkuivat enemmän tai vähemmän kiivaina aina maaliskuun 10 p:ään saakka. Hyökkäyksensä, jotka etupäässä suuntautuivat Oravalaa, Hauhianmäkeä ja Suninmäkeä vastaan, vihollinen aloitti ankaralla tykkitulella, jota venäläiset johtivat. Aito venäläiseen tapaan rynnäköt tehtiin eläimellisen raivokkaasti ja uusittiin kerta toisensa jälkeen. Riveissä syntyneisiin aukkoihin viskattiin alituiseen uusia miehiä, jotka karjuen ja kiroillen koettivat temmata uupuneita tovereita mukaansa. Kun hyökkäyksistä viimein täytyi herjetä, huusivat pois-väistyvät punaiset vastustajilleen uhkauksen, että he seuraavana päivänä murskaisivat nämä perinpohjin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Päivä päivältä rynnäköitä jatkettiin ilman vähintäkään menestystä. Mutta sangen vaikea oli kuitenkin meikäläisten usein torjua näitä hyökkäyksiä. Rintama kaikkine sivustavarmennuksineen oli siksi pitkä, ettei miehiä riittänyt reserviin nimeksikään, vaan jok’ainoan miehen täytyi maata rintamalla harvoissa puolustusketjuissa. Miehistöä ei riittänyt edes korjaamaan kuolleita ja haavoitettuja heti niiden kaatumapaikoilta, vielä vähemmän viemään ruokaa taistelijoille, joiden täytyi jatkuvasti virua asemissaan aamusta iltaan jopa usein vielä yönkin yli. Kun sitten hyökkäykset keskeytyivät muutamiksi tunneiksi, kantoivat naiset voileipiä niille, joiden täytyi vielä jäädä ampumaketjuun; kun taas kaikkein uupuneimmat ja raihnaisimmat lähetettiin sijoituspaikkoihin lämmittämään kohmettuneita jäseniään ja yrittämään nukkua muutaman tunnin. Usein sattui, että pakkasessa puoliksi jäätyneitä ruumiita täytyi kanniskella pois ampumaketjusta tai että sanitäärit ja sairaanhoitajattaret saivat viinan väellä virotella väsymyksen tainnuttamia miehiä jälleen hereille. Voi käsittää, että moisissa olosuhteissa tilanne välistä näytti epätoivoiselta, varsinkin kun apumiehistöä voitiin lähettää vain pikku erissä harjoitteluleireistä. Samaan aikaan käytiin näet tuimia taisteluita Raudussakin, missä aikaisemmin oli ollut vain vähäinen 50-60-miehinen joukko, mutta missä nyt täytyi tuketa etenemistie useilta sadoilta venäläisiltä ja punaisilta; lisäksi oli edellämainittu uusi rintama paraikaa muodostumassa Antrean ja Raudun puoliväliin Pölläkkälän eteläpuolelle. Kaiken kaikkiaan lienee täydennysväkeä 26. II-2. III välisenä aikana saatu korkeintaan 100 miestä.”[ii]

Vihollinen vaihtoi aikataulua

”Kaikkina näinä päivinä oli vihollinen hyökkäillyt ainoastaan päivän aikaan, kun sen sijaan yöt, lukuunottamatta alituista laukaustenvaihtoa, kuluivat jokseenkin rauhallisesti. Yleensä alkoivat hyökkäykset klo 9 tienoissa aamulla ja jatkuivat vaihtelevan kiivaina aina hämäräntuloon saakka. Tätä säännöllisyyttä käyttivät meikäläiset hyväkseen järjestääkseen olonsa ja toimensa. Se osa miehistöstä, joka oli saanut nukkua yönsä majapaikoissa, söi aamiaista klo 7-9 välillä aamusella ja lähti sitten »ketjuun» hätistämään vihollista. Jonakin lyhyenä hengähdyshetkenä taistelun lomassa nautittiin päivällisvoileivät, joita naispuoliset avustajat olivat kantaneet ketjuun, ja 9 korvissa iltasella odotteli höyryävä illalliskeitto kotiutuvia kamppailijoita. Yöksi jätettiin asemiin ainoastaan harvanlainen ampumaketju.

Sunnuntai maaliskuun 3 päivä toi kuitenkin mukanaan yllättävän muutoksen tähän säännöllisyyteen. Tietymättömästä syystä oli vihollinen sinä aamuna herännyt ennen aikojaan ja aloitti hyökkäilynsä tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Heralammen eteläkärjessä olevat etuvartiomme saivat äkkiarvaamatta niskaansa vahvoja vihollispartioita, joiden onnistui pureutua kiinni niinhyvin Hauhianmäkeen kuin Suninmäkeen. Tänä aamuna jäi aamiainen useimmilta pojilta syömättä, sillä ensi hälyytyslaukaukset kuultuaan kiiruhtivat kaikki asemiin, joista sitten piankin alkoi paukkua yhtämittainen kiväärituli pitkin rintamaa. Klo 10 tienoissa alkoi vihollisen tykistö ampua siihen asti tuntemattomalla kiivaudella ja tarkkuudella. Sen tuli pakoitti kerrassaan meikäläiset perääntymään Suninmäeltä askel askeleelta taaksepäin. Eräänä rupeamana ampumisen hetkeksi tauotessa vallattiin kuitenkin tällä vuorella takaisin alkuperäiset asemat. Myöskin meidän tykistömme avasi tulen, jonka ei kuitenkaan, yhtä vähän kuin kivääritulenkaan, onnistunut pidättää venäläisiä merisotilaita ja näiden suomalaisia aseveljiä syöksymästä tiheinä rynnäkköketjuina, milteipä kokonaisina kolonneina, asemistaan meitä kohti. Leikkiin sekaantuivat sitten konekivääritkin, ja koko taistelulinja muuttui tuotapikaa oikeaksi paukkuvaksi ja rätiseväksi, korvia huumaavaksi hornaksi. Viisipäiväisten, kovassa pakkasessa kestettyjen taistelujen jälkeen puolustivat meikäläiset ketjuaan enemmänkin tympeän koneellisesti kuin itsetietoisella uljuudella. Puolustusketju syyti kuitenkin tulta eteensä sitä myöten kuin kuumenneet kiväärinpiiput sallivat. Mutta merisotilaille ominaisella raivopäisyydellä jatkoi vihollinen hellittämättä etenemistään, yhtään välittämättä yhä kasvavasta mieshukastaan. Onnistuipa se paikoin päästä vain muutaman kymmenen askeleen päähän meikäläisistä, kunnes rynnäkkö lopulta murtui. Tilanteen kireyttä kuvaa, että meikäläisten täytyi osittain täyttää aukkojaan tykkimiehillä ja että eräs Raunionmäellä sijaitseva reserviasema miehitettiin kaikenlaisella takalistoväellä ja lievemmin haavoittuneilla.”[iii]

Tappioita tuli, mutta myös täydennystä

”Vihollisen tappiot näinä päivinä olivat suunnattomat, varsinkin sen Suninmäellä kärsimät. Mutta menettivätpä meikäläisetkin kokonaista 44 miestä kuolleina ja haavoittuneina, mikä suunnilleen 350-miehisessä joukossa jo tiesi aika hallaa.”[iv]

Torstaina 7.3. vihollinen hyökkäsi taas kiihkeästi, mutta 8.3. hyökkäysyritykset heikkenivät ja 9.3. taukosivat tykkänään. Taistelujen jälkeen mieliala oli jo epätoivoinen.

Täydennyksiä kuitenkin tuli noin 300 miestä, konekivääri ja peräti kaksi tykkipatteria Pohjanmaalta. Vanhat Berdan-kiväärit saatiin vaihdettua lippaallisiin.

9.3. saapui vielä 163 miehen vahvennusjoukko. Sitten oltiin taas toiveikkaita.

11.3. vastaisena yönä vihollinen teki yhden raivokkaimmista hyökkäyksistään, mutta sekin torjuttiin verisesti. Sitten alkoi tällä rintamalla asemasota. Asemasota ei tarkoittanut, etteikö olisi tullut tappioita. Kun 2.-9.3. viikolla tappioita oli noin 75 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, niin 16.-23.3. viikolla tuli 35 kaatunutta ja n. 130 haavoittunutta.[v]

 

[i] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 324

[ii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 325-326

[iii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 326-327

[iv] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 330

[v] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 330-335

Vapaussota

Etusivulle

free counter