Edellinen
artikkelini Suomen Vapaussodasta
teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
Ennen Vapaussotaa ja punakapinaa mm. Turussa
ja Porissa perustettiin mieslukuisia suojeluskuntia, mutta niille ei onnistuttu
hankkimaan merkittävää määrää sotilasaseita, kuten kunnollisia kiväärejä.
Siten ne olivat alivoimaisina punakaarteihin ja Venäjän miehitysjoukkoihin
pakotettuja toimimaan matalalla profiililla ja kerääntymään suuremmaksi
joukoksi Uuteenkaupunkiin.[i]
Tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1918
suojeluskunta teki ensimmäisen sotatoimensa riisumalla aseista venäläisten
kuusimiehisen vartioston kaupungin puhelinasemalla. Saalis oli kuusi kivääriä.[ii]
1.2.1918 alkoi joukon järjestäminen
ryhmiin, joukkueisiin ja komppanioihin. Ensimmäisen viikon aikana joukko kasvoi
lähes 600 miehen vahvuiseksi.[iii]
Aseita oli vain 113 kivääriä, joista suuri osa vanhanaikaisia Berdaneita, ja
yksi konekivääri. Patruunapula oli huutava jo ennen ensimmäistäkään
varsinaista taistelua.
Vihollisen ylivoima oli hirvittävä. Vähin
asein, ja varsinkin ammuksin, ei ollut hyökättävissä vihollisen tukikohtiin
lisäaseiden saamiseksi. Läpimurto pohjoiseen muiden hallituksen joukkojen
yhteyteen tuntui myös mahdottomalta niin kaukaa vihollisen selustasta. Aseita
yritettiin pyytää Suomen Tukholman suurlähetystön kautta laivalla. Toiseksi
viimeinen sähkösanoma Tukholmaan kuului: ”Ellei aseita saavu, tuhoutuu
Uudenkaupungin Suojeluskunta.”[iv]
Läpimurtoa pohjoiseen valmisteltiin, mutta
lopulta päätökseksi tuli lähteä jäitse Ahvenanmaalle mahdollisimman
nopeasti, salassa ja harhauttaen.[v]
”Lähtöpäivä. torstai helmikuun 7, oli
sumuisen raaka. Sateli räntää. Jälkien peittämiseksi oli suojeluskunta
jaettu kahteen osastoon: I ja II komp. everstin johdossa ja kuormaston
seuraamana ajoi hevosilla kaupungin etelätullista Lokalahden kirkonkylään,
III ja IV komp. taas Fabritiuksen johdossa marssiessa jalkaisin maanteitse
pohjoiseen. Kaarroksen tehtyään tuli tämä osasto meren jäälle, mistä käänsi
suuntansa eteläiseksi. Jäällä oli vettä paikotellen puolisääreen.”[vi]
”Vuorokauden pysyi joukko alallaan Brändössä.
Jääsuhteet näyttäytyivät poikkeuksellisen hyviksi. Sunnuntaina, helmikuun
10:nä, suoritettiin kauniin sään vallitessa matka Lappveden poikki
Kumlingeen, jossa väestö osoittautui ystävälliseksi ja vieraanvaraiseksi ja
jossa, etenemismääräystä odotellessa Vårdöhön ja Ahvenan mantereelle lähetetyiltä
tiedustelijoilta[saatiin tietoja - jpu], kunta järjestettiin kiinteämmäksi ja
pantiin miehistölle toimeen sotilaallisia harjoituksia mm. kotitekoisten
pommien heittämisessä. Kunnan pomminvalmistusosasto samoinkuin
telefonikomennuskunta todistautuivat seuraavina päivinä erittäin
toimellisiksi ja valppaiksi. Kiinteämmän sotilasjärjestyksen aikaansaamista
tarkoitti niinikään sotilasvalan vannottaminen Suomen lailliselle
hallitukselle, mikä erittäin harvasanainen vala ja yksinkertainen toimitus
teki juhlallisen vaikutuksen koko joukkoon, jolla sotilaallisena tuntomerkkinä
oli kapea valkoinen nauha käsivarsisiteenä.”[vii]
Uudenkaupungin Suojeluskunta oli kapteeni
Fabritiuksen komennossa. Venäjän joukkoja arvioitiin olevan Ahvenanmaalla
ainakin 800 – 1000 miestä. Fabritius teki sotasuunnitelman, jota sitten myös
noudatettiin.
12.2.1918 lähetettiin 10-miehinen partio
vangitsemaan Sottungan saarella olevan sotilaspuhelinaseman venäläinen miehistö.
Partio palasi tuoden mukanaan neljä vankia, neljä kivääriä, kaksi puhelinta
ja puhelinpäiväkirjoja.
13.2.1918 aamulla osasto (I ja II komppania)
suojeluskuntalaisia Fabritiuksen johdolla valtasi Prestön lennätinaseman
ottaen 19 venäläistä vankia. Sotasaalista tuli mm. 19 kivääriä ja yksi
konekivääri. Omat tappiot olivat yksi kaatunut.
15.2.1918 kello 18 oli tarkoitus hyökätä
Godbyyn. Jo joukkoja keskitettäessä saatiin vangiksi 8 tiellä vastaan
tullutta venäläistä osasto Engblomin toimesta. Vähän myöhemmin vangittiin
36 venäläistä suuresta kolonnasta, jossa oli mm. 8 kenttätykkiä (4,2”) 90
kivääriä ja 16 hevoskuormaa elintarvikkeita. Tykit oli purettu kuljetusta
varten osiin, eikä palapeliä osattu kasata. Onneksi seuraavana aamuna saapui
apuaan tarjoamaan saksalainen tykistöluutnantti K. Schleutker. Luutnatti
Schleutker harjoitti sitten neljälle tykille miehistön.
Boxön linnoitus antautui nähdessään
kaukaa suuren suojeluskuntalaisjoukon, vahvistettuna ahvenanmaalaisilla
vapaaehtoisilla, lähestyvän ja saatuaan antautumisvaatimuksen –
puhelinjohdot oli tietysti katkaistu. Vangiksi otetut ryssät marssivat
Kastelholman vankilaan. Boxön linnoitukseen sijoitettiin vartiomiehistöksi
yksi joukkue suojeluskuntalaisia ja 40 ahvenanmaalaista. Saggön linnoitus
antautui kuultuaan Boxön antautuneen. Saalis oli mm. kaksi kanuunaa ja kaksi
konekivääriä.[viii]
Sotatoimet Ahvenanmaan vapauttamiseksi
ryssistä näyttivät siten sujuvan varsin hyvin.
Ruotsi ei kuitenkaan halunnut Suomen
joukkojen vapauttavan Ahvenanmaata Venäjän joukoista ja siten vakiinnuttavan
Ahvenanmaan olon osana Suomea. Ruotsin vehkeilyä, törkeitä valheita, sähkösanomien
välittämättä jättämisiä, jne. on yksityiskohtaisesti kuvattu Kai Donnerin
kirjasarjassa Suomen Vapaussota. Minulla on asiasta artikkeli,
jossa lähteenä on käytetty marsalkka Mannerheimia.
En kuvaa tässä artikkelissa Ruotsin,
ruotsalaisten ja osan ahvenanmaalaisista vehkeilyä. Totean vaan, että se
vehkeily aiheutti aivan turhia aseleponeuvotteluja, neuvotteluja joukkojen
poistamisista Ahvenanmaalta, jne. Tuli turhia katkoja sotatoimiin ja lopulta
Uudenkaupungin Suojeluskunnan kuljettamisen Ruotsin kautta Tornioon.
Ruotsi lähetti ilman Suomen lupaa
sotilasretkikunnan järeiden sotalaivojen tukemana Suomen alueelle
Ahvenanmaalle. Ruotsi myös esti aseiden ja ammusten toimittamisen
Suojeluskunnalle.
”Taistelusuunnitelma: III komp., joka oli
edennyt Kvarnbosta ja jonka asemapaikaksi oli määrätty Grelsbyn
kuninkaankartano, oli kierrettävä luutn. Åhmanin johdolla metsän läpi
Godbyn eteläpuolelle ja katkaistava vihollisen perääntymistie. I komp. ja IV
komp. oli salmen puolelta lähestyttävä kylää. Tunnussana oli »Mannerheim».
Liikkeet onnistuivat täydellisesti. Venäläisten vahdit nähdessään
valkokaartilaisten tulevan pakenivat kylään, samalla hetkellä kuului pientä
laukaustenvaihtoa kylän etelälaidasta, missä luutn. Åhman parin ryhmän
kanssa valtasi yhden konekiväärin, jolloin kaksi ryssää sai surmansa. I
komp. ja III komp. oikean siiven päästessä toistensa yhteyteen alkoi
saartorengas olla täydellinen; pääjoukko venäläisiä oli heittäytynyt III
komp. vasenta siipeä vastaan, mutta huomattuaan tulleensa kierretyksi, antautui
satakunta ryssää pienelle suojeluskuntalaisosastolle.
Vankikaravaani, joka hetkeä myöhemmin
marssitettiin Kastelholman linnaan, käsitti 130 miestä. Noin 150 kivääriä,
1 kuularuisku, melkoinen joukko ampumavaroja jäi sotasaaliiksi Godbyn
valtauksessa.”[ix]
”Tiistaina, 19 p:nä, klo 10 ajoissa
aamulla ilmotettiin Godbystä puhelimella, että vihollisjoukko, tällä kertaa
Turusta tulleita punakaartilaisia, arviolta ainakin 150 miestä, oli kaikessa
hiljaisuudessa päässyt lähestymään kylää ja odottamatta esittänyt
etuvartiostollemme ultimatumin antautumisesta. Elleivät meikäläiset
alistuisi, oli odotettavissa hirvittävä tykkipommitus ja kylän hävitys.
Joukkuepäällikkö Vuorenkoski, jolla oli Godbyssä 28 miestä, sai puhelimessa
lyhyet selvät ohjeet; samalla sai I komp. 2 muuta joukkuetta määräyksen
rientää Haraldsbystä avuksi ja III komp. käskyn Grelsbystä käsin suorittaa
saman kiertoliikkeen kuin sunnuntai-iltana s. o. katkaista punakaartin paluutie
Maarianhaminaan. Schleutkerin oli määräaikaan pantava tykkinsä [4 kenttätykkiä
- jpu] soimaan. 10 minuutin »antautumisajan» kuluttua punaiset ketjussa lähestyivät
kylää ja samaan aikaan alkoi tosiaan heikäläinen Ämnäsin seuduilla oleva
tykkipatteri tulen. Vuorenkoski puolestaan avasi hyvin tähdätyn konekivääritulen,
joka heti tyrehdytti punaisten etenemisen, mikä pian muuttui hillittömäksi
paoksi. Meikäläiset granaattiosumat repivät vihollisen rivit hajalle;
tehokkaasti vaikutti asiaan myös III komppanian metsästä suuntaama sivutuli.
Tunnissa oli hyökkäys torjuttu ja hieman myöhemmin pakotti Schleutker Ämnäsissä
olevan punaisen patterin vaikenemaan. Vihollinen vetäytyi jälleen Gölbyhyn ja
Jomalaan.
Punaisilla oli ollut johtajinaan venäläisiä
sotilaita ja matruuseja ja monet suomalaisista kaatuneista olivat puetut
sotilassinelliin. Niin mm. tunnettu agitaattori Borg Turusta, joka tässä
taistelussa sai surmansa ja tavattu kaatuneiden joukossa.
Godbyn puhelinaseman hoitaja, urhea neiti
Johansson, teki tämän taistelun aikana muistettavia palveluksia suojeluskunnan
asialle. Jäämällä paikoilleen huolimatta kuulien tunkeutumisesta läpi
puhelinaseman seinien hän sai mm. ajoissa Haraldsbyhyn tiedoitetuksi, että
toinen vihollisjoukko, 300 venäläistä 3 kuularuiskun ja kahden tykin kanssa,
oli parhaillaan kiertämässä Finströmin ja Markusbölen kautta meikäläisten
selkään.
Tästä alkoi taistelun toinen vaihe.
Grelsbyn kartanoon oli jäänyt taistelun
ajaksi ainoastaan pieni vartiosto, josta yllätyksen kautta 4 miestä joutui venäläisten
vangiksi, loput peräytyivät. Kartano oli siis vihollisen käsissä, joka
harjoitti siellä monenlaista ilkivaltaa. Godbyn-Grelsbyn tien itäpuolitse lähetti
Fabritius silloin 22 miestä II komppaniasta Neoviuksen johdolla; länsipuolitse
oli III komp. määrä palata entiseen majapaikkaansa ja yhteistoimin edellisen
osaston kanssa vallata takaisin Grelsby. Liike onnistui. Kiivaan lyhyen
laukaustenvaihdon, jossa ryssät menettivät useita miehiä kaatuneina, nämä
peräytyivät etelää ja Strömsvikiä kohti. Neovius joukkoineen ahdisti peräytyjiä
Markusböleen saakka majottuen yöksi kylään, kansakoululle. III komppania oli
jäänyt entiseen kortteeriinsa Grelsbyhyn. Parilla hyvin tähdätyllä
laukauksella, jotka osuivat aivan päärakennuksen viereen, Schleutker oli
avustanut tämän tuloksen saavuttamista. Kello 6 illalla oli asema seuraava: II
komp. ynnä yksi joukkue III:sta Markusbölessä, II komp. uudelleen Grelsbyssä,
I komp. Godbyssä ja IV komp. reservissä ja vahdissa Haraldsbyssä. - -
Menestys oli myös vaatinut uhrinsa: III:n
komp. miehistä oli koululainen Söderholm Turusta kaatunut, joitakin lievästi
haavottunut ja 4 meikäläisistä joutunut vihollisen vangiksi. Vastustajalta
oli jäänyt jälkeen 22 ruumista, mutta kertoivat paikkakuntalaiset näiden
kuljettaneen vielä kymmenittäin kaatuneita ja haavottuneita mukanaan.”[x]
[i]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivut 136-151
[ii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivu 151
[iii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivu 152
[iv]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivu 157
[v]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivu 158
[vi]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivut 159-160
[vii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivu 163
[viii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivut 164-178
[ix]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivut 187-189
[x]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota III; 1921; sivut 191-194