Vapaussota 140218

Edellinen artikkelini Suomen Vapaussodasta teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.

Jääkäreiden pääjoukko pääsi viimein merelle, kohti Suomea

”Laivaus kesti kauan. Vasta iltapäivällä 14.2. Arcturus ja Castor olivat valmiina lähtöön. Laiturille oli kertynyt runsaasti saattajia, ratsumestari Gripenberg kotimaan edustajana, sotilaskuvernöörin ja komendantin virastojen edustajat, hajotetun pataljoonan upseerikunta ja runsaasti muutakin väkeä, jonka tämän merkillisen joukon lähtö oli houkutellut paikalle. Erityistä ylpeyttä jääkärit tunsivat nähdessään saattajien joukossa tarunomaisen maineen saavuttaneen kaapparilaiva Möwen komentajan, kreivi Dohna-Schlodienin.

Kello 2.15 iltapäivällä Arcturus ja Castor irroittautuivat laiturista ja lipuivat merelle. Pataljoonan upseerit saattelivat niitä aallonmurtajalle saakka. laulut, suomalaiset ja saksalaiset, raikuivat laivojen kansilla. – –

Pataljoonan upseerien joukossa oli monia, jotka olivat ilmeisen voimakkaasti kiintyneet jääkäreihin ja heidän kauttaan myös siihen Suomeen, jota he eivät olleet koskaan nähneet. Enimmäkseen nämä upseerit kuuluivat niihin, jotka suomalaisten silmissä olivat parhaiten täyttäneet sotilaan ja miehen mitat. Eräät hajotetun pataljoonan upseerit, sen viimeisestä komentajasta alkaen, ilmaisivat pian kiintymyksensä vakuuttavimmalla mahdollisella tavalla – seuraamalla kasvattejaan Suomen taisteluihin kohta, kun tie niihin heille avautui. – –

Tilat, jotka Arcturus ja Castor pystyivät kallisarvoiselle lastilleen tarjoamaan, eivät olleet varsin väljät. Arcturus saattoi normaalitapauksessa ottaa 265 matkustajaa. Joskus vuosisadan vaihteessa, laittomien asevelvollisuuskutsuntojen nostattaman Amerikan-kuumeen vuosina, jolloin »siirtolaisruumakin» oli ollut käytössä, matkustajamäärä oli noussut 600 henkeen, hiukan siitä ylikin. Helmikuun 14. päivänä 1917 laivaan sullottiin 854 jääkäriä ja lisäksi eräitä »siviilimatkustajia» – Thesleff rouvineen, pataljoonan molemmat Schwesterit, pari muuta Saksasta Suomeen palaavaa suomalaista ja joukon jatkoksi kaksi sotavankeudesta vapautettua venäläistä everstiä. – –

Castoriin oli sijoitettu 950 jääkärin kuljetuserästä loput 96, pääasiassa tykistömiehiä.”[i]

Ankaria taisteluja Ruovedellä

[ii]

”Tiistaina helmikuun 12 p:nä varahin aamulla vahvennettiin Ylä-Pohjan heikkoa etuvartiota n. 40 miehellä Vöyrin koulusta sekä 1 colt- ja 1 maxim-konekiväärillä. Vihollisen oli tiedoitettu olevan tulossa Korkeakoskelta, ja sitä vastaan lähetetty osasto joutui taistelemaan sen kanssa Myllymäellä. Ylä-Pohjasta lähti pienenläntä osasto colt-kiväärin kera metsän halki kiertämään vihollista. Liike epäonnistui ja konekivääri menetettiin. Samaan aikaan oli punaisia ilmaantunut Juurakkoon Pekkalan kaakkoispuolelle. Hans Wasenius lähti pienen miesjoukon kanssa hyökkäämään aukean kentän yli. Mutta vihollisella oli konekiväärejä ja ylempänä sijaitsevat hyvät asemat, ja tulellaan se esti valkoisten etenemisen. Wasenius, Vöyrin koulun parhaimpia ja uljaimpia miehiä, kaatui, ja hänen kerallaan kaksi lapualaista. Joukko vetäytyi sen jälkeen takaisin. Illalla saapui jääkäri Mäkinen 150 Kauhavan miehen kera ja sijoitettiin Huovilaan Ylä-Pohjasta itäänpäin. Vähän aikaisemmin oli osa Vöyrin kouluakin saapunut. 12 p:n illalla oli seudulle siten sijoitettu seuraavat voimat: Pekkalan kartanon luo Laurila n. 150 miehen ja Vibergin 2 konekivääriä käsittävän konekivääriosaston kera, Ylä-Pohjaan Vöyrin koulu, 60 miestä ja 1 konekivääri luutnantti Eljas Erkon johdolla, sekä Huovilaan Mäkinen 150 miehen kera.

Vihollinen oli sen päivän taisteluissa menettänyt 10 kaatunutta ja 5 vankia. Valkoisten mieshukkana oli, paitsi Waseniusta, 2 kaatunutta ja 2 kadonnutta. Mieliala valkoisten keskuudessa oli masentunut.

Helmikuun 13:s koitti ja se päivä tuli kuumaksi Ruovedellä oleville suojeluskunnille.

Aamulla klo 9 aikaan tulee ratsumies vaahtoavalla hevosella täyttä karkua kylään. Hän viskautuu alas satulasta Walleniuksen majatalon portailla, syöksyy sisään ja ilmoittaa, että 800 punaista ryntää paraikaa Pitkälään. Kenttävahti pakenee ja puhelinjohto on katkaistu.

Lindholm, joka oli aamulla ennättänyt vajaan puolentunnin ajan opettaa miehilleen tähtäyksen taitoa, saa käskyn käydä väkineen rekiin, jotka aina seisoivat lähtövalmiina kylänraitilla. Knaapin johdolla lähtee pitkä kolonna ripeätä ravia Paarlammia kohti. Puolimatkassa tulee vastaan viisi rekeä. Niissä istuu pakeneva etuvartio, joka on töintuskin pelastunut Pitkälään ja sieltä kirkonkylään päin.

Knaapi, jonka Wallenius on käskenyt asettumaan Selvikiin, jatkaa kuitenkin matkaa, päättäen käyttää Selvikiä peräytymisasemana. Paarlammin huvilan kohdalla tavataan pari ratsumiestä, jotka ovat pitäneet vihollista silmällä. Heidän tiedoituksestaan käy ilmi, että vaara ei olekaan vallan uhkaava ja että tieto vihollisvoimain suuruudesta on liioiteltu. Valkoiset asettuvat levollisesti asemiin tien molemmin puolin Rauhamäkeä kohti. Tottumatonta väkeä on vaikea saada valitsemaan hyviä asemia. Jokainen mies täytyy asettaa ja opettaa erikseen. Kaivaudutaan lumeen ja katkotaan vähän havuja alustaksi. Väkeä opastetaan tarkoin ampumaan vasta käskyn annettua ja säästämään ammuksia, sillä kivääriä kohti on vain 30-50 panosta ja sen lisäksi 900 panosta sisältävä varalaatikko. Konekivääriä ei ole matkassa. 10-miehinen reservi seisoo Rauhamäen takana.

Sitten alkaa vihollinen työntyä eteenpäin. Suljetuin kolonnin se koettaa pyrkiä lahden poikki vasemman siiven kimppuun, mutta kohtaa murhaavan tulen, alkaa horjua ja pysähtyy metsänreunaan, missä levittäytyy ja jää makaamaan. Vastakkaisesta maantien vierisestä metsänreunasta rupeaa paukkumaan, samoin Paarlammin huvilan tornista, ja oikealla sivustalla koettaa vihollinen liikehtiä eräitä kunnaita kohti, joilta se voisi ampua valkoisten kylkeen. Knaapi älyää vaaran ja panee reservin suorittamaan onnistuneen vastahyökkäyksen. Vihollisen matkassa oleva konekivääri käy pian äänettömäksi. Arvatenkin se on mennyt epäkuntoon.

Sillävälin on puhelinmiehistö saanut johdon selvitetyksi. Wallenius kehoittaa Knaapia perääntymään Selvikiin, mutta tämä lupaa pitää asemansa, jos hän vain saa konekiväärin. Ainoa jälellä oleva konekivääri lennätetään Ylä-Pohjasta Paarlammille ja saapuu hyvissä ajoin, mutta ilman miehistöä. Knaapi saa senvuoksi itse ruveta käyttelemään asetta. Vihollinen on keräytynyt erään n. 600 m päässä olevan ladon taakse yrittääkseen puskea uudelleen kummuille. Kädenkäänteessä on konekivääri saatettu hyvään asemaan Rauhamäen pohjoisrinteelle, ja uhkaava hyökkäys torjutaan muutaman silmänräpäyksen kuluessa. Tulitaistelua jatkuu.

Knaapi haavoittui kohta sen jälkeen pahasti vasempaan käsivarteen. Vihollinen teki nyt rintamahyökkäyksen Paarlammin huvilasta alkavien niittyjen poikki Rauhamäkeä kohti, mutta sen tultua 200 m päähän Knaapi torjui hyökkäyksen konekiväärillään, jota hän kovasta verenvuodostaan välittämättä edelleen käytteli. Haavoitetun kätensä vuoksi hän ei voinut ylläpitää pitkin riviä kulkevaa niittotulta, vaan käänteli raskasta asetta sylissään edestakaisin. Vihollisen vetäydyttyä takaisin täytyi Knaapi toimittaa sidottavaksi, mutta sitä ennen hän kerkisi panna konekivääriin uuden patruunanauhan. Wrede, joka samassa tuokiossa joutui paikalle, otti hoitajaa vaille jääneen aseen hoivaansa, vaikka olikin tottumaton sen käyttämiseen, mutta sai siitä huolimatta sillä kuitenkin aikaan hyviä tuloksia.

Punaisten hyökkäyshalu tuntuu laimentuneen. Pimeän tullen antaa Lindholm, joka pelkää vihollisen aikovan käydä etenemään, ampumalinjan kautta kulkea käskyn, että määrätyn merkin annettua on tuliteho lyhyeksi aikaa koroitettava äärimmilleen ja sitten hurrattava kaikin voimin.

Vihollinen kuulee yht’äkkiä valkoisten siihen saakka säästeliään tulen paisuvan hirmumyrskyksi, yksittäisiä huutoja kuuluu sieltä täältä, ja vihdoin kohisee koko Tyrninvuoren juurelta voimakkaita eläköön-huutoja. Punaiset hellittävät otteensa, ja toistamiseen ne vilistävät selät köyryssä Pitkälän metsän läpi maantielle rekiinsä paeten pelastuakseen.

Lindholm ei lähtenyt ajamaan takaa, vaan asetti yöksi varmennukset Munalan torppaan ja Pitkälään.

[Pekkala ja Ylä-Pohja – väliotsikko jp]

Samanaikaisesti kuin Pitkälää vastaan – keskiviikkona 13 p:nä – tehty hyökkäys tapahtui myöskin Pekkalassa ja Ylä-Pohjassa taisteluja, jotka kävivät vielä kovemmiksi ja uhkasivat saada puolustajille onnettoman käänteen.

Pekkalasta nelistänyt ratsupatrulli oli klo 10 aikaan aamulla tiedoittanut, että vihollisvoima paraikaa eteni Muroleelta Pekkalaa kohti. Sitä vastaan lähetetty uusi patrulli totesi, että punaisten etujoukko oli ehtinyt Juurakon taloon, joka on 3 km Pekkalasta lounaaseen päin. Näiden tietojen johdosta Laurila antoi n. 150 miehen vahvuisen joukkonsa asettua metsänreunaan asemaan, jonka rintama oli länttä ja lounatta kohti, vasen siipi valtamaantielle ja oikea siipi kasvihuoneen kohdalle asti. Toinen konekivääreistä, maxim-mallinen, asetettiin suojeluskuntalaisen Lallin johdolla ristiinrakennettujen riihien viereen, toinen, Nils Roosin johtama colt-kivääri, kasvihuoneen nurkalle. Laurila arveli vihollisen hyökkäävän lahtea kohti viettävien aukeiden peltojen yli, eikä senvuoksi ryhtynyt mihinkään toimiin vasemman siipensä suojaamiseksi.

Vihollinen odotutti itseään. Taistelupatrulleja ei oltu lainkaan lähetetty sitä tähystelemän, niin että punaisten liikkeistä oltiin aivan tietämättömiä.

Klo 1 tienoissa tuli ensimmäinen kranaatti möyryten puistoon puiden latvojen yli, ja yhdestä tykistä, joka oli sijoitettu 1½ km kartanosta lounaaseen päin olevaa maantiesiltaa kohti, ylläpidettiin tasaista ja taukoamatonta tulta koko taistelun ajan. Tulos oli kuitenkin mitätön, joitakin puiston puita vioittui ja muuan kranaatti rikkoi päärakennuksen kiviset ulkoportaat. Tuli oli kaikesta päättäen suunnattu valkoisten Taipaleen takaisia yhteyksiä vastaan. Pian sen jälkeen näyttäytyi vihollisen pyssymiehiä hevoshaassa 250 m lounaaseen päin ristiinrakennetuista riihistä. Klo puolo 2 korvilla aloitti vihollinen ampumisen haasta käsin, ja useita vahvoja ampumalinjoja ponnisteli eteenpäin hangessa riihistä eteläänpäin olevan tiheän sekametsän läpi. Ne pääsivät maantien tasalle asti, missä kaksi konekivääriä – toinen hyvin kätkettynä maantien varrella olevaan viidakkoon, toinen vainioiden poikki kulkevan kylätien lähelle – tehokkaasti vahvisti yhä tiukemmaksi kiristyvää vihollisen tulta, joka nyt täydellisesti lakaisi koko Laurilan asemaa. Lähin punaisten konekivääri pakoitettiin vaikenemaan, mutta myöskin valkoisten riihiryhmän nurkalla oleva raskas konekivääri täytyi siirtää taemmaksi.

Klo 3 ajoissa oli Laurilan pakko askel askeleelta väistyä asemastaan, sitten kun uusia vihollisvoimia oli käynyt hyökkäämään suoraan hänen vasenta siipeään vastaan Pekkalaan vievän oikotien vartta sekä erästä tämän itäpuolella kulkevaa kävelytietä pitkin. Osia hänen joukoistaan alkoi paeta meijerin kohdalla odotteleviin rekiinsä, ja n. 50 miestä karkasi Taipaleen kautta Kautun kanavalle päin. Tilanne oli ehdottomasti viholliselle edullinen, uusia joukkoja virtasi sille taukoamatta avuksi, ja peltojen poikki Kompan torppaan vievää tietä pitkin saapui sen lisäksi pienempiä parvia, jotka aloittivat kiihkeän tulen korkealta Jokelanvuorelta. Sen kuitenkin vaimensi Lallin konekivääri, joka oli sitä varten viety kartanon pihaan. Tiheässä metsässä oli valkoisten mahdoton löytää paikkaa, jossa he olisivat voineet järjestäytyä vastarintaan, ja perästä painava vihollinen miehitti jo metsäisen harjun sekä pääsi aina rakennusten väliin saakka. Uljaan Laurilan ja hänen lapualaistensa näytti käyvän huonosti. Takanaan heillä oli avoimet pellot; jos heidän onnistui päästä hengissä niiden yli, niin saivat he lyhyen hengähtämisrupeaman Kalliolinnan metsäisellä niemellä, mutta siitä alkoi joka taholle sileä jää. Punaisten tykki kiskottiin hevoshakaan ja asetettiin ampuma-asemaan sen itäiselle rinteelle.

Tällävälin oli Roos pitänyt colt-kiväärillään puolensa kasvihuoneen nurkalla, ja käyttäen suotuisaa silmänräpäystä hyväkseen hän suuntasi kiivaan tulen kohti tungeksivia ryhmiä vastaan. Useita kymmeniä punaisia kaatui ja haavoittui, yleinen hämminki syntyi heidän riveissään, eikä Laurila aikaillut liikoja käydessään vastahyökkäykseen. Kello oli nyt 4 ja 5 vaiheilla. Tuotapikaa oli sotaonni kääntynyt. Valkoisten konekiväärit pakoittivat punaisten samanlaiset aseet vaikenemaan. Hevoshakaan raahattu tykki avasi uudestaan tulen, mutta jo heti ensilaukauksella se potkaisi niin kovasti takaisin, että koko kapine irtautui kiinnitysvehkeistään ja vieri mäkeä alas ojaan, johon se jäi makaamaan. Sen miehistö syöksähti hevosineen perimään sitä takaisin, mutta kaatui Roosin konekiväärin niittämänä. Lapualaiset työntäytyivät hellittämättä metsässä eteenpäin, ajaen edellään silmittömään pakoon hajautunutta vihollista aivan kiväärinpiippujen edessä. Pikaisella arviolaskulla todettiin, että 100-kunta venäläistä oli kaatunut hevoshaan ja kartanon välisessä maastossa. Hämärän tullessa oli taistelu päättynyt ja vihollinen lyöty ratkaisevasti pakoon Tampereelle päin, jättäen tykkinsäkin jälelleen. Valkoisilla ei ollut lainkaan mieshukkaa.

Hyökkääjinä oli ollut n. 300 venäläistä merisotilasta (ns. »musta kaarti»), joiden joukossa oli löydetyistä ruumiista päättäen ollut paljon kalmukkeja tai tataareja. Myöskin suomalaisia punakaartilaisia oli ollut mukana, ja jotkut kartanon omista punaisista olivat ehättäneet halukkaiksi tienoppaiksi tuolle kaamealle rosvojoukkiolle.

Laurila lähti Pekkalasta vasta taistelun loputtua ja saapui väkineen illalla Kauttuun.

Keskiviikko-aamuna klo 5 aikaan tiedoitettiin Ylä-Pohjaan, että vahvoja vihollisvoimia, suureksi osaksi valkokauhtanaisia, oli tulossa Korkeakoskelta päin. Kaikki talon eteläpuolelle hajaantuneet etuvartiot vedettiin takaisin talon seutuville, koska niiden olisi vihollisen tultua ollut mahdoton peräytyä etelänpuolisen avoimen maaston yli. Ampumahautoja kaivettiin järvestä talon editse ja maantien yli avoimelle kentälle, niin että niiden rintama oli etelää ja lounatta kohti. Konekivääri seisoi pihamaalla.

Klo 10 aikaan voitiin korkealla sijaitsevasta ja joka taholla avoimien kenttien ympäröimästä talosta kiikarilla nähdä vihollisjoukkoja, jotka lähenivät Myllymäeltä ja Korkeakoskelta päin. Taistelu alkoi. N. 400 m päässä lounaaseen sijaitsevan työväentalon läheisyydestä ammuttiin valkoisia konekiväärillä. Toinen konekivääri oli asetettu mäenrinteeseen n. 600 m Huovilasta länteenpäin ja vielä kolmaskin Mäki-Pohjan kohdalle. Avoimella ja suojattomalla paikalla oleva talo oli siis kolmelta suunnalta kohdistetun ristitulen alaisena. Konekiväärin ja joukkojen sijoittaminen Huovilan länsipuolelle kävi mahdolliseksi sen kautta, että Huovilassa majaillut komppania oli kohta taistelun alettua vetäytynyt Ruhalaa kohti. Valkoisten konekivääri sai pian työväentalolle asetetun punaisten konekiväärin vaikenemaan, mutta ennen pitkää se alkoi uudelleen papattaa korkealla paikalla sijaitsevan Sillanmäen torpan luota.

Vihollisen ampumalinjat työntäytyivät hellittämättä eteenpäin tehokkaan konekivääritulen turvin ja pääsevät aina 300 m päähän talon itäpuolelle. Koko ajan kuuluu tykki-, konekivääri- ja jalkaväkiammuntaa Pekkalasta ja Paarlammilta. Ammukset alkavat käydä vähiin. Sitten tulee tieto, että Laurila väistyy Pekkalasta – yksityisiä ryhmiä sieltä pakeneekin jään yli – ja viime hetkessä päättää Viljanen, joka nyt hoitaa päällikkyyttä, peräytyä. Yksitellen vetäytyvät miehet pois ampumalinjalta, viimein puolustaa taloa vain Erkko viiden miehen kera itsepäisesti vielä puolentunnin ajan. Viimeisenä miehenä hän vihdoin poistuu, ja silloin ovat punaiset jo pihalla.

Pohjan komppania yöpyi Kauttuun, jonne aikaisemmin oli jo keräytynyt joukko Pekkalasta paenneita ja kauhavalaisia. Myöhemmin saapui Laurila väkineen.

Torstai-aamuna, helmik. 14 p:nä, Laurila jälleen miehitti Pekkalan, joka oli yön kuluessa ollut tyhjillään. Koneenhoitaja oli pitänyt sähkölaitosta käynnissä ja koko kartano oli ollut valaistuna, jonka vuoksi punaiset eivät olleet uskaltaneet sitä lähestyä. Erkko valtasi lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen uudelleen Ylä-Pohjan, jonne pieni parvi punaisia oli asettunut. Yöllä ja aamuhämärissä nämä olivat noutaneet kuolleensa Pekkalasta ja Pohjalta. Heidän Pekkalassa kärsimänsä mieshukka lienee ollut hyvin suuri. Wallenius ilmoitti yli 100 vihollista kaatuneeksi, eikä se tieto tunnu mahdottomalta, koska »mustasta kaartista» vain pienoinen parvi saapui perästäpäin aivan hajautumistilassa Tampereelle, josta sen mainittiin jatkaneen suoraa päätä Pietariin. Metsä oli täynnä kaatuneita venäläisiä merisotilaita. Erkko voi nähdä viimeiset ruumiskuormat, joita ajettiin Korkeakoskelle päin.”[iii]



[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 824-826

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota II; 1922; Liite 5

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota II; 1922; sivut 516-525

Vapaussota

Etusivulle

free counter