Täydennetty 21.2.2011, 17.12.2011 ja 24.3.2012 Juhani Putkinen
Talvisodan
historiassa yleensä kiitetään eversti Hjalmar Siilasvuota Suomussalmen
ja Raatteen tien voitoista. Minusta Siilasvuo olisi kuitenkin pitänyt haukkua
pystyyn Suomussalmen voiton vuoksi.
Kerrotaan,
että Siilasvuo motitti venäläisen 163. Divisioonan (163.D) Suomussalmelle ja
tuhosi sen. Todellisuudessa Siilasvuo ei motittanut divisioonaa ja päästi
melkoisen osan siitä pakenemaan taistelukentältä ja jopa viemään osan
kalustostaan mukanaan.
Katsellaanpa
niitä tapahtumia kylmästi faktoihin perustuen. Sen venäläisen 163.D:n Jalkaväkirykmentti
759 (JR 759) hyökkäsi Suomen
rajan ylitse 30.11.1939 kello 8.30[i]
Raatteessa ja eteni Suomussalmen suuntaan. Sitä rykmenttiä vastassa oli vain
suomalainen Erillinen Pataljoona 15 (Er.P 15), joka pysäytti hyökkäävän
rykmentin. 163.D:n JR 662 ja JR 81 hyökkäsivät Suomen rajan ylitse talvitietä
rakentaen odottamattomasti Juntusrannassa, koska siellä ei edes ollut tietä
rajan ylitse. Siksi Juntusrannassa ei ollut edes pataljoonaa vastassa, vaan vain
Rajavartio-osasto II vartioasemilla.
Kun
pohjoisesta Suomussalmelle hyökkäävää JR 81 pysäyttämään ei ollut
joukkoja, niin Suomussalmi oli poltettava, ettei siitä olisi tullut majapaikkaa
vihollisille. Raatteen suunnassa taistelevat suomalaiset joukot olisivat menettäneet
yhteystiensä länteen, joten ne vetäytyivät käskystä Suomussalmelle.
Er.P
15 joukoissa upseerina taistellut Onttoni Miihkali alias Mikko Karvonen
kirjoitti kirjaa Suomussalmen sotatanterilla sotatapahtumista mm. maaten
havuilla teltan lattialla kun oli vähänkin siihen tilaisuutta. Lainaan tähän
pätkän kirjasta: ”Vihollinen ei saanut olla lämpimässä. Ratsastaessani erään
tutun talon ohitse huomasin miten sen isäntä, vanha uskonnollinen mies, valeli
paloöljyllä keskelle lattiaa kokoamaansa lastukasaa. Huusin hänelle läpi
avoimen ikkunan hämmästyneen kysymykseni. Hän pysähtyi työssään, vilkaisi
minuun, tervehti ja asteli hitaasti lähemmä. Hänen äänensä oli rauhallinen
ja tasainen, kun hän vastasi:
»Mitäkö
teen? Aionpahan vain laittaa pienen kokon. Itse olen tämän talon rakentanut -
itse sen myös tuhoan. Tulkoot nuo helvetin sikiöt. Mutta yli meidän
ruumiskasojemme heidän on astuttava, ja saaliikseen saavat vain rauniot ja erämaan.
Omin käsin me kaiken tuhoamme - kaiken, mikä on omaamme.»”[ii]
Ei tainnut se uskovainen mies erityisesti rakastaa ryssiä.
”Kylä
paloi, kaunis, vauras kylä, onnellisten ja uuraitten ihmisten asuinpaikka.
Paloivat kodit, omaisuudet ... Niin, siinähän kohosi savuna ilmoille minunkin
maallinen omaisuuteni. Merkillistä, että muistin sen vasta nyt. Pari päivää
ennen sodan puhkeamista olin rahtauttanut pois kapistukseni rajalta. Täällä
kirkonkylässä ne muka olisivat paremmassa turvassa. Nyt ne paloivat. Olihan
siinä paljon läheistä ja rakasta, paljon elettyä elämää, kuin osa
olemuksestani.”[iii]
Kartta
alkutilanteesta:[iv]
Kun
suomalaisissa esikunnissa viimein tajuttiin, että vastoin luuloja venäläisiä
joukkoja hyökkääkin kokonainen divisioona, niin alueelle alettiin haalimaan
lisää joukkoja. Kenttätäydennysprikaatista joutui pataljoona (IV/KT-Pr)
Suomussalmelle 3.12. Perangalle 6.12.
Kuusamossa perustettu Er.P 16. Äkkinäinen voisi luulla, ettei tilanne enää
ole erityisen paha - kolme suomalaista pataljoonaa yhtä divisioonaa vastassa.
Kannattaa kuitenkin huomata, ettei suomalaisilla ollut tykistöä, eikä
panssarintorjunta-aseita. Vihollisdivisioonaan kuului orgaanisena osana kaksi
kenttätykistörykmenttiä (72 tykkiä) ja hyökkäysvaunupataljoona (55 Hv).
Panssarintorjuntatykkejä divisioonan määrävahvuuteen kuului 48[v],
eikä niillä ammuttu olemattomia suomalaisia panssarivaunuja, vaan olevia
suomalaissotilaita.
7.12.
Ylipäällikkö perusti eversti Siilasvuon komentoon prikaatin, jonka runkona
toimi JR 27, lisukkeena aselajijoukkoja. 8.12. Siilasvuon piti ottaa alueella
rintamavastuu ja hänelle alistettiin alueella jo olevat joukot.[vi]
Siten syntyi Ryhmä Siilasvuo.
Seurasi
hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, joissa molemmat puolet kärsivät
tappioita, mutta mitään ratkaisua taisteluissa ei syntynyt.
14.12.
havaittiin, että Raatteen tietä alueelle on tulossa lisää vihollisia[vii]
- se oli 44.D.
Tarvittiin
siis lisää nappuloita pelilaudalle myös suomalaisten puolelle. 16.12. Vääkkiöön
oli saapumassa suomalainen polkupyöräpataljoona (PPP 6) sissitoimintaan 163.D
selustaan.[viii]
Se sissitoiminta huoltoyhteyksiä vastaan oli aivan mainio siirto - parempi myöhään
kuin ei milloinkaan. 17.12. Suomussalmelle saapui myös peräti patteri kenttätykistöä
2./KTR 9. 19.12. pääosat kyseisestä kenttätykistörykmentistä - miinus 3.
patteri, joka oli jouduttu lähettämään Kuhmon suuntaan.[ix]
Ei
alueella ollut suomalaisia joukkoja vieläkään liikaa. Piispanjärven alueelle
perustettiin Ryhmä Susi IKL:n kansanedustajan everstiluutnantti Paavo
Susitaipaleen johtoon. Sen runkona oli JR 65. Ryhmään kuului myös
alueella ennestään ollut Er.P 16. Ryhmä aloitti 25.12. hyökkäyksen Piispanjärveltä
etelään ensimmäisenä tavoitteena Palovaara.[x]
Suomussalmella
jo olleista Ryhmä Siilasvuon joukoista, JR 64:stä, Kevyt osasto 22:sta (Kev.Os
22), pioneeripataljoonasta (22.Pion.P) ja viestipataljoonasta (22.ViestiP)
perustettiin Siilasvuon johtoon 9.D.[xi]
Kenraalimajuri
W.E.Tuompo oli sekä evl Susitaipaleen, että ev Siilasvuon esimies.
24.12.1939
Tuompo antoi molemmille Suomussalmen suunnalla operoiville komentajille
seuraavanlaisen Toimintaohjeen:[xii]
1.
Vihollisen
163.D:n päävoimat, jotka aikaisemmassa taisteluvaiheessa ovat kärsineet
suuria tappioita, Suomussalmen kk:n seudulla. Raatteen suunnalla osallistunut
taisteluun uusi n. rykm:n vahvuinen vihollinen. Yksi vahv. rykm. [JR 662]
Piispajärven eteläpuolella. Suomussalmen pohjoispuolella toimivan vihollisen
huoltotilanne vaikea, joukkojemme [Ryhmä Susi - jp] tarmokkaan
ja menestyksellisen sissitoiminnan takia.
2.
9.D
(liite n:o 1) keskitetään Suomussalmelle ja Ryhmä Susi (liite n:o 2)
keskitetty päävoimin Piispajärvelle, pienemmät osat Yli-Näljängälle, hyökkäävät
26.12. aamulla.
Tätä varten käsken:
a)
Ryhmä
Susi, varmistaen vasemman sivustansa hyökkäämällä osilla voimia
Ruhtinaansalmen suuntaan, lyö Piispajärven eteläpuolella olevan vihollisen,
valtaa voimillaan Kiannanniemen [Linna] ja etenee Suomussalmen suuntaa
katkaistakseen 163.D:n perääntymisen.
b)
9.D
varmistaen Raatteen suunnan lyö idästä [Huom!] suoritettavalla hyökkäyksellä
Hulkonniemeen edenneen vihollisen.
3.
Toimintavalmius
25.12. klo 12 mennessä ilmoitettava.
Komentaja W.E.Tuompo kenraalimajuri
Esikuntapäällikkö V.A.Viklund eversti
Kehotan
lukemaan tarkasti mikä tehtävä Siilasvuon 9.D:lle käskettiin hänen
esimiehensä toimesta.
Siilasvuon joukkojen piti hyökätä IDÄSTÄ 163.D:n kimppuun samalla kun ryhmä
Suden piti samaan aikaan hyökätä pohjoisesta. Tuompon toiminta-ajatus oli
siis pistää 163.D ”vasaran ja alasimen väliin”.
9.D
tehtäväksi annettiin lyödä Hulkonniemessä olevat venäläisjoukot ja hyökkäyksen
olisi pitänyt alkaa 26.12. aamulla. Sitä kuitenkin siirrettiin vuorokaudella.[xiii]
Eli
nyt alueella oli suomalaisjoukkoja kohtalaisen mukavasti yhden venäläisdivisioonan
lyömiseen ja toisen pidättelemiseen kunnes ensimmäinen on lyöty.
Valitettavasti joukot oli kuitenkin jaettu kahden eri komentajan alaisuuteen
(Siilasvuo ja Susitaival). Siten Susitaival kävi pohjoisempana omaa sotaansa
sen 163.D:n JR 662:ta vastaan ja Siilasvuo loppuja kahta vihollisrykmenttiä (81
ja 759) vastaan Suomussalmella. Ryhmä Suden toiminta-alueen itäpuolella oli
pitkä etelä-pohjois-suuntainen Kiantajärvi, joka ei erityisemmin
kiinnostanut kumpaakaan herroista komentajista - eikä se tullut myöskään
esille Tuompon käskyssä.
Susitaivalta
sen Kiantajärven ei niin hirveästi tarvinnutkaan kiinnostaa kunhan eliminoisi
JR 662:n. Ryhmä Sudesta ja Susitaipaleesta lisää täällä.
Siilasvuota
olisi pitänyt kiinnostaa, sillä hänen tehtävänsä oli nimenomaan lyödä ne
Hulkonniemessä pesitsevät rykmentit, eikä päästää niitä karkuun Kiantajärveä
pitkin.
Oheisessa
kartassa tilanne 26.12.1939.[xiv]
Kuten
kartasta näkyy, niin Osasto Mäkinen oli estämässä 44.D pääsemästä länteen
apuun 163.D:lle ja estämässä 163.D:aa pakenemasta itään. IV/KT-Pr oli estämässä
163.D:aa etenemästä lounaaseen Hyrynsalmelle - en ainakaan itse jaksa uskoa,
että sillä olisi ollut vähäisintäkään halua lähteä siihen suuntaan,
nimittäin sen huolto oli poikki ja se olisi joutunut vielä kauemmas
mahdollisuudesta saada elintarvikkeita, ammuksia ja polttoainetta.
Hulkonniemestä
länteen oli joukkoja, joiden piti hyökkäyksellä puristaa ”mottia”
pienemmäksi, selvästikin Tuompon käskyn vastaisesti. Tuompo käski hyökkäämään
IDÄSTÄ, eikä suinkaan lännestä etelästä ja lännestä, kuten Siilasvuo
toteutuneessa historiassa teki.
Pahinta
oli, että Siilasvuo jätti pohjoiseen Kiantajärven suuntaan pakotien auki!
Minusta
se oli anteeksiantamatonta. Kiantajärveä pitkin ryssät saivat käytännössä
karata aivan vapaasti Juntusrannan suuntaan. Ja niinhän siinä tietysti kävikin.
28.12.1939
aamulla Vuoriniemessä ja Kirkkoniemessä sijainneet tähystäjät havaitsivat
venäläisten irtautuvan sekä Hulkonniemestä, että kirkonkylästä.[xv]
”Puolilta päivin arviolta 2 000 miestä, 20 erilaista tykkiä, 6 hyökkäysvaunua
ja 48 kuorma-autoa käsittänyt 4-5 km pitkä rivistö ohitti Kannikkoniemen
matkalla pohjoiseen.”[xvi]
”Keskipäivällä
JR 27 miehitti tyhjennetyn kirkonkylän taistelutta. Illalla rykmentti sai
9.DE:n käskyn pitää saavuttamansa tasan. Takaa-ajotehtävää ei annettu.”[xvii]
Ihmettelen kauhiasti mistä Siilasvuota oikein kiitettiin - olisi pitänyt
haukkua pystyyn.
Lisää
venäläisiä joukkoja pakeni järvelle Kiantajärven länsirannalta.
9.DE
antoi ensimmäiset käskyt takaa-ajosta Kiantajärvellä vasta 29.-30.12. yöllä[xviii]
- oi aikoja, oi tapoja. Ensin päästetään karkuun ja sitten ei organisoida
edes takaa-ajoa.
9.D
komentajana toimi eversti Hjalmar Siilasvuo. Hänen esimiehensä oli
Pohjois-Suomen Ryhmän (armeijakunnan esikuntaa vastaava elin) komentaja
kenraalimajuri Tuompo. 9.D esikuntapäällikkönä toimi kapteeni Alpo
Marttinen (myöhempi eversti ja Mannerheimristin ritari sekä vielä USAn
armeijan eversti). Samaan taisteluun osallistuvan naapuriyhtymän Ryhmä Suden
komentajana toimi everstiluutnantti Susitaival.
Dosentti
Pasi Tuunainen on tutkinut eri johtajien vaikutusta 9.D sotatoimiin
Suomussalmella ja Kuusamossa, kirjassaan Tahtojen taisto. Tuunaisen
tutkimus vahvistaa päätelmiäni Siilasvuon virheistä, mutta tuo lisävalaistusta
johtamiseen.
Varovainen
Siilasvuo olisi ilman aktiivista Marttista möhlinyt vieläkin enemmän.
Marttinen olisi ollut aktiivisempi ottaen myös enemmän riskejä. ”Marttinen
oli esimerkiksi 27. joulukuuta Hulkonniemessä tutustumassa tilanteeseen. Hän
pyysi puhelimitse Siilasvuolta lupaa käyttää Lassilan pataljoonaa eli Jalkaväkirykmentti
27:n I Pataljoonaa painopistesuunnassa 163. Divisioonaa vastaan. Pyyntönsä hän
perusteli tuntemuksellaan, että vihollisen vastarinta oli murtumaisillaan. »Omat
joukot saivat lämmintä ruokaa. Kaikki mahdollisuudet olivat olemassa täydentää
menestystä.» Toisin kuin Karin pataljoonan tapauksessa Hulkonniemessä kaksi
viikkoa aikaisemmin Siilasvuo ei nyt taipunutkaan, koska Lassilan pataljoona oli
divisioonan ainoa reservi. Komentaja käski esikuntapäällikkönsä takaisin
esikuntaan, jossa tämä yritti uudelleen selostaa tilannetta ja vakuuttaa
ratkaisun olevan käsillä. Vastauksenaan Siilasvuo käskikin yllättäen yhdeksän
maissa illalla, että joukot oli vedettävä kilometri taaksepäin. Marttinen
oli tiukasti eri mieltä, minkä vuoksi hän otti puhelimella yhteyttä majuri
Kariin ja Pataljoona Mankosen komentajaan kapteeni Reino Mankoseen. Molemmat
komentajat olivat Marttisen kannalla. Sitä paitsi he eivät olisi edes kyenneet
toteuttamaan Siilasvuon [typerää - jp] käskyä ilman suuria vaikeuksia.
Kolmikko sopi keskenään, että yöllä pidetään saavutetut asemat ja aamulla
jatketaan hyökkäystä. Siilasvuo tuli tuntia myöhemmin Marttisen huoneeseen
ja kysyi, oliko tämä välittänyt käskyn. Marttisen vastattua kielteisesti
Siilasvuo suuttui ja uudisti käskynsä. Marttinen ei omien sanojensa mukaan välittänyt
käskyä »toisenkaan kehotuksen jälkeen, koska se oli järjetön». Aamulla
28. joulukuuta 163. Divisioonan joukot alkoivat yllättäen irtautua. Siinä
vaiheessa Siilasvuo käski hyökätä voimakkaasti »maalla, merellä ja ilmassa»,
mutta Marttisen mukaan se ei enää auttanut ja 163. Divisioona pääsi vetäytymään
lähes häiriöttä ja esteettömästi.”[xix]
”Joulukuun
28. päivänä aamulla Marttinen pyrki vaikuttamaan komentajaansa ehdottamalla tälle
painokkaasti, että Lassilan pataljoona tulisi heittää tuleen sulkemaan
saartorengas. Siilasvuo ei antanut lupaa tähän”[xx].
!!!
”Marttinen
kertoo esimiehensä [Siilasvuon - jp] olleen liian varovainen ja
teoreettisuuteen taipuvainen doktrinääri.”[xxi]
Everstiluutnantti
Susitaipaleelle ei kerrottu Siilasvuon hyökkäyssuunnan muutoksesta. Susitaival
luuli Siilasvuon hyökkäävän idästä, joka olisi katkaissut pakotien. Siten
kenraalimajuri Tuompo on osasyyllinen ryssien paon onnistumiseen.[xxii]
163.D:n
tuhoaminen olisi voinut onnistua paremmin jos Tuompo olisi koordinoinut
tiiviimmin alajohtoportaidensa yhteistoimintaa.[xxiii]
Venäläisen
163.D:n vahvuus vahvennuksineen lienee taistelujen alkaessa ollut 23 000 miestä.
Arviot henkilöstötappioista vaihtelevat: 25-30 prosenttia, eli 5 800-6 900
miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Tappioista noin 1000 miestä oli Ryhmä
Suden osuus. Vankeja suomalaiset ottivat kaikkiaan kolmisen sataa.
Sotasaalista
Suomussalmen taisteluista saatiin seuraavasti. Esimerkiksi kiväärejä miehet ottivat suoraan
omaan käyttöön. Suoraan käyttöön otettu materiaali ei näy luvuissa.
Hyökkäysvaunuja
15, panssariautoja 2, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 25,
panssarintorjuntatykkejä 12, kuorma-autoja 151, konekiväärejä 19,
ilmatorjuntakonekiväärejä 2, pikakiväärejä 33. kiväärejä 625, kenttäkeittiöitä
26.[xxiv]
Valtaosan
sotasaaliista otti Ryhmä Susi, eli evl Susitaival, eikä suinkaan ev Siilasvuo.
Susitaipaleen ottamaa saalista on lueteltu mm. täällä.[xxv]
Eli
kyseessä oli suoraan sanottuna ns. vesiperämotti. Siilasvuon karkuun päästämät
joukot olivat Ryhmä Suden riesana mm. Juntusrannassa sodan loppuun saakka.
Se
163.D meni siten harjoitellessa. Raatteen tietä saapunut Moskovassa paraateissa
esitelty määrävahvuinen[xxvi]
valiodivisioona 44.D piti sitten lyödä seuraavaksi. Sen pitäisi nyt jo sujua
paremmin kun oli harjoiteltu yhdellä divisioonalla - eikä nyt ollut niin
loistavaa pakenemismahdollisuutta kuin Kiantajärvi oli.
Oheisessa
kartassa tilanne 1.1.1940 puolilta päivin.[xxvii]
Kirjailija,
opettaja Onttoni Miihkali (pakolainen Venäjän miehittämästä
Karjalasta) alias Mikko Karvonen katseli puolustuslinjaa suomalaisena upseerina
keväällä 1940 ja kirjoitti kirjaansa Raatteen tiellä: ”Seison
Raatteen tiellä, Kuomasjoen sillalla, ja silmäilen ympärilleni. Tässä on
siis Kuivasjärven-Kuomasjärven kuuluisa puolustuslinja, jota vastaan
vihollinen hyökkäili useita viikkoja, kykenemättä sitä murtamaan.
Olen
hämmästynyt. Järvien välinen jokihan on vain puron putrakko, pahainen,
loriseva oja nytkin, jolloin se on tulvaveden paisuttama. Se muodostaa erämaahan
vain muutamien metrikymmenien levyisen mutkittelevan aukeaman.
Entä
varustukset? Siellä täällä jokunen ampumahauta, pari kolme kantoihin kääräistyä
piikkilankaa, - siinä kaikki. Ällistyttävää ja samalla melkein naurettavaa.
Mokoma »linja» ja mokomat »varustukset».
Mietiskelen
hetken ja alan ymmärtää. Tuon aukeaman reunassa on ollut maailman vankin ja
luotettavin varustus, suomalainen sotilas, sisukas ja urhoollinen, kestävä
kuin kallio, peräänantamaton kuin kohtalo.
Suomalainen
sotilas on pitänyt vartiota noissa vaatimattomissa ampumahaudoissa, valvonut
niissä sydäntalven pitkät yöt ja lyhyet päivät. Tulipalopakkanen on
paukkunut hänen ympärillään, teräsmyrsky on vuorotellut lumimyrskyn kanssa,
viiltävä viima on ulvonut kilpaa luotien kera. Mutta hän on pysynyt
asemissaan, ravinnut itseään rakkaudella, jota hän on tuntenut isänmaata
kohtaan, ja lämmittänyt vihallaan, joka täytti hänen sydämensä sinä päivänä,
kun vihollinen hyökkäsi hänen maansa rajan yli.
Vaatimattomat
varustukset, mutta valloittamaton puolustuslinja.”[xxviii]
On
inhottavaa jälkiviisastella tämänkin divisioonan lyömisen suhteen, sillä tämä
meni jo oleellisesti paremmin kuin edellinen harjoitus. 44.D viipaloitiin
makkaraksi aivan oikein, mutta sitä makkaraa ruvettiin syömään länsipäästä
mahdollistaen osan joukoista pakenemisen itään. Sinne itään olisi mielestäni
pitänyt keskittää joukkoja aivan oleellisesti enemmän ja alkaa tuhoamaan
divisioonaa sieltä päin. Sen divisioonan huolto oli katkaistu idästäpäin,
tuskin se olisi lähtenyt pakenemaan länteen. Jos olisikin, niin se olisi ilman
huoltoa tuhottu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.
”44.D:n
joukkojen huoltotilanne oli suomalaisten hyökkäyksen alkaessa heikko.
Elintarvikkeita ei divisioonalla juuri ollut ja hevosille ei ollut voitu jakaa
rehuja viikkoon. Ampumatarvikkeita joukoilla oli vain 1/10-1/4 tuliannosta.
44.D:n varikolla Vasonvaarassa rajan takana oli tarvikkeita vielä jonkin
verran, mutta niitä ei suomalaisten sissitoiminnan takia saatu kuljetetuksi
joukoille. Yli kaksi viikkoa kestänyt tehokas häirintä oli tuottamassa
tulosta.”[xxix]
5.1.1940 aamulla suomalaiset aloittivat yleishyökkäyksen 44.D:n lyömiseksi.[xxx] 6.1. aamulla 44.D:n
komentaja käski joukkojaan murtautumaan kalusto mukanaan saarroksista itään.
Paikalliset suomalaiset johtoportaat saivat tästä tiedon 6.1. aamupäivällä.[xxxi]
Ulosmurtautumisyrityksiltä
puuttui yhtenäinen johto ja ne yleensä torjuttiin. Tukikohtien välisistä
aukoista kuitenkin pääsi osa pakenijoista Haukilan koillispuolisiin metsiin.
JR 65 irrotti partioita takaa-ajotehtäviin. Jalan liikkuvat venäläiset jäivät
hiihtävien suomalaisten armoille. ”Vain harvat pääsivät rajan taakse osan
paleltuessa matkalle. Taistelut hiljenivät 7.1. aamupäivällä. Kaikkiaan JR
65 otti pari sata vankia. Puolisen tuhatta kaatunutta neuvostosotilasta löytyi
aikanaan tältä korpialueelta.”[xxxii]
”JR
27 sai haltuunsa runsaan sotasaaliin, tuhosi vielä satoja harhailevia
neuvostosotilaita ja otti toista tuhatta vankia, joista useimmat olivat pahasti
paleltuneet ja kovasti nälissään. Ruokaa he eivät olleet saaneet
viikkoon.”[xxxiii]
”Kuhmon
ja Raatteen teiden haara vallattiin 7.1. iltapäivällä. Raatteen tie
tienhaaran molemmin puolin oli täynnä erilaista materiaalia kuten tykkejä, hyökkäysvaunuja,
kuorma-autoja ja hevosajoneuvoja. Arviolta tuhat neuvostosotilasta oli kaatunut,
pari sataa jäänyt vangiksi ja osa päässyt Kokkojärven jään ylitse pakoon.
Monet näistä paleltuivat pakomatkallaan tai jäivät vangeiksi myöhemmin.”[xxxiv]
”6.1.
iltapäivällä Raatteen tie Raatevaaralla saatiin katkaistuksi.
Neuvostojoukkojen toiminta tätä 9.D:n itäisintä tiesulkua vastaan jäi vähäiseksi.
Saaliiksi jäi hyökkäysvaunu ja pari kuorma-autoa. Tie pidettiin katkaistuna
aina aamuyöhön 8.1. asti. Tällöin Parvavaarasta itään vetäytyvät
neuvostojoukot saivat tien pimeän turvin avatuksi ja kalustonsa turvaan. 7./JR
64 irtautui sen jälkeen leirilleen Linnanlammelle, josta hiihti pataljoonansa
yhteyteen Kerälään.”[xxxv]
”Suomalaisten
yleishyökkäys ajoittui 1.-7.1.1940 väliseksi ajaksi. Taisteluissa 44.D
tuhoutui lähes täydellisesti, sillä se menetti 70% vahvuudestaan
kaatuneina ja lisäksi suomalaiset ottivat 1 200 vankia. Käytännöllisesti
katsoen koko divisioonan kalusto jäi suomalaisille. Yksittäisiä miehiä ja
osastoja harhaili lähimetsissä taistelun jälkeen useita vuorokausia.”[xxxvi]
No,
niin siinä kuitenkin kävi, että osa porukasta pääsi taas karkuun. Tällä
kertaa divisioonan kalusto jäi kuitenkin lähes kokonaan suomalaisten
sotasaaliiksi. Pyrkimyksenä pitäisi olla vihollisen elävän voiman tuhoaminen
kokonaan, ettei samaa porukkaa (ja jälkeläisiä) vastaan tarvitsisi tapella enää
myöhemmin.
Raatteen
tiellä tuhottaessa vihollisen 44.D:aa Siilasvuo oli jälleen turhan varovainen
estäen Marttisen haluaman Kevyt Osasto 22 käytön vihollisen pakotien
katkaisemiseen.[xxxvii]
Raatteen
tieltä kerättiin
mm.:
Hyökkäysvaunuja
43, panssariautoja 10, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 71,
panssarintorjuntatykkejä 29, kuorma-autoja 260, traktoreita 20, konekiväärejä
106, ilmatorjuntakonekiväärejä 16, pikakiväärejä 190, kiväärejä 4822,
kenttäkeittiöitä 47, moottoripyöriä 15, hevosia 1170.[xxxviii]
Siilasvuo
sai runsaasti hyödyllistä tietoa vihollisesta Reino Hallamaan
johtamalta Suomen radiotiedustelulta, joka kuunteli vihollisen radioliikennettä
ja aukaisi salasanomia. Ilman radiotiedustelun antamia arvokkaita tietoja
Siilasvuo ei olisi voinut menestyä senkään vertaa kuin tapahtui. Siilasvuo ei
kuitenkaan halunnut myöntää radiotiedustelun merkitystä voittoon.
Hallamaa:
”Me
kaappasimme armeijakunnan käskyt divisioonille ja kyllä johdollamme oli
aivan avoimet kortit pelatessaan tätä peliä. Monet taistelut, kuten esimerkiksi
Suomussalmen taistelut, on paljon helpompi ymmärtää, jos tietää,
mitä tietoja komentajille silloin oli käytettävissään. Niistä ne eivät kyllä
mielellään puhuneet, koska se oli omiaan vähentämään heidän omaa mainettaan.
Kenraali Siilasvuo kutsui kyllä minut kerran sodan jälkeen luokseen
Ouluun ja tarjosi lounaan. Näistä asioista hän puhui hyvin vähän,
mutta kun minä olin lähdössä pois, hän sanoi, että "niin, olihan niistä
teidän tiedoistannekin jotain hyötyä". Tämän sanoakseen hän kutsui
minut Helsingistä Ouluun lounaalle!”[xxxix]
[i] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 255
[ii] Onttoni Miihkali, Suomussalmen sotatanterilla, 1940 (1992 - takavarikoitiin ja kiellettiin 1940), sivut 72-73
[iii] Onttoni Miihkali, Suomussalmen sotatanterilla, 1940 (1992 - takavarikoitiin ja kiellettiin 1940), sivut 74-75
[iv] Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat, 2003, sivu 61
[v] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 281
[vi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 259
[vii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 261
[viii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 263
[ix] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 263
[x] Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat, 2003, sivu 63
[xi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 268
[xii] Paavo Susitaival, Ryhmä Susi Talvisodassa, 1973, sivu 156
[xiii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 268
[xiv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 266
[xv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 271
[xvi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 272
[xvii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 272
[xviii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 274
[xix] Pasi Tuunainen, tahtojen taisto, 2010, sivut 149-150
[xx] Pasi Tuunainen, tahtojen taisto, 2010, sivu 151
[xxi] Pasi Tuunainen, tahtojen taisto, 2010, sivu 167
[xxii] Pasi Tuunainen, tahtojen taisto, 2010, sivu 163
[xxiii] Pasi Tuunainen, tahtojen taisto, 2010, sivu 315
[xxiv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 281
[xxv] Paavo Susitaival, Ryhmä Susi Talvisodassa, 1973, sivu 206
[xxvi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 294
[xxvii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivut 282-283
[xxviii] Onttoni Miihkali, Raatteen tiellä, 1940, sivut 9-10
[xxix] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 286
[xxx] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 288
[xxxi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 290
[xxxii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 290
[xxxiii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 291
[xxxiv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 293
[xxxv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 294
[xxxvi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 294
[xxxvii] Pasi Tuunainen, tahtojen taisto, 2010, sivu 190