Saksan vaihtoehdot vuodelle 1916

Saksa oli jättänyt käyttämättä mahdollisuuden lyödä Venäjä maan rakoon vuonna 1915 ja siten mahdollisuuden saada siirrettyä merkittäviä määriä joukkoja länsirintamalle Englantia ja Ranskaa vastaan.

Saksalla ei ollut riittäviä resursseja lyödä Englannin Ranskassa olevia joukkoja maavoimiensa hyökkäyksellä ja Englannin maavoimat kasvoivat koko ajan.

Saksalla ei ainakaan tuntunut olevan riittäviä resursseja päästä ratkaisevaan läpimurtoon Ranskan joukkoja vastaan suoritettavalla hyökkäyksellä.

Saksan yleisesikunnan päällikön von Falkenhaynin mielestä Venäjää oli heikennetty vuoden 1915 hyökkäyksillä niin paljon, ettei Venäjästä muka ollut mitään vaaraa.

Italia oli liittynyt sotaan keskusvaltoja vastaan, mutta italialaiset joukot eivät olleet esittäneet suuria saavutuksia. Hyökkäys Italiaa vastaan ei ratkaisisi mitään.

Englannin harjoittama Saksan merisaarto heikensi Saksan elintarviketilannetta huolestuttavasti, Itävallan elintarviketilanne oli vieläkin heikompi.

Kello kävi vihollisen hyväksi, odottaminen ei tuo positiivista tulosta.

Venäjän hallussa oleva Ukraina oli silloin mm. vilja-aitta ja sieltä saisi muitakin tärkeitä raaka-aineita. Venäjän armeija oli hyvin huonossa hapessa - lyötävissä. Romania ei ollut vielä mukana sodassa. Entäpä jos hyökkäisi Romanian(kin) kautta Ukrainaan? Minua sellainen vaihtoehto houkuttelisi - samalla tietysti pitäisi olla aktiivinen esimerkiksi itärintaman pohjoisosassa, jotta vihollinen ei voi siirtää sieltä joukkoja.

Joka tapauksessa Venäjä olisi lyötävissä ja pitäisi lyödä - mutta von Falkenhayn oli iskenyt silmänsä länsirintamalla Verduniin, eikä aikonut olla aktiivinen itärintamalla.

Englanti oli erittäin riippuvainen tuonnista. Englantia vastaan olisi pitänyt käydä rajoittamatonta tehokasta sukellusvenesotaa ja tehdä myös iskuja Saksan melkoisen voimakkaalla pintalaivastolla.

Falkenhaynin tilanteenarviointi keisarille luettavissa täältä.[i]

Verdun

Toteutuneessa historiassa Saksa lähetti suunnattoman määrän joukkojaan Verdunin "lihamyllyyn" - toki siellä jauhettiin karkeasti ottaen sama määrä ranskalaisiakin joukkoja, mutta Saksalla ei olisi ollut varaa ei joukkojen, eikä materiaalin menetykseen. Vihollinen vahvistui koko ajan, turhaan kulutustaisteluun ei olisi ollut varaa.

"Helmikuun alussa [1916 - jp] oli länsirintamalla ollut saksalaisia voimia 2,350,000 miestä ja liittoutuneita 3,470,000, mutta heinäkuun alussa vastaavat luvut olivat 2,260,000 ja 3,840,000. Liittoutuneiden ylivoima oli siis lisääntynyt 460,000 miehellä 5 kuukauden kuluessa!"[ii]

"Puolessatoista vuodessa Falkenhaynin onnistui korjata Marnen tappion aiheuttamat vauriot, v:n 1916 alussa Saksalla oli jälleen aloitteen edellytykset, ja silloin Falkenhayn antoi kohtalokkaan käskynsä - Verdunin taistelu alkoi.

Verdunin taistelu hävitti jälleen sen, mikä puolessatoista vuodessa oli rakennettu."[iii]

Itävalta-Unkari hyökkää Tirolissa

Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikkö Conrad von Hötzendorf oli yrittänyt tuloksetta saada von Falkenhaynin suostumaan yhteiseen sotaretkeen Italiaa vastaan. Niinpä hän sitten von Falkenhaynille kertomatta siirsi Venäjän vastaiselta rintamalta Galitsiasta peräti viisi hyvää divisioonaansa Tiroliin  antaen sinne yhden heikohkon tilalle.[iv]

Tämä Saksan liittolainen aiheutti taas suuria ongelmia sekä itselleen, että Saksalle. Kyseessä ei ollut vain viisi divisioonaa pois itärintamalta vaan yhteensä 15,5 divisioonan typerä käyttö Tirolissa.[v]

Kyseinen hölmön tölmäys alkoi 15.5.1916 ja pysähtyi italialaisten reservien vastarintaan kesäkuun alussa. Kun Venäjä sitten aloitti hyökkäyksen 4.6.1916 kenraali Brusilovin johdolla Galitsiassa, niin Itävalta-Unkarin joukkoja piti alkaa siirtämään sinne.[vi]

Venäjä hyökkää Vilnan suuntaan

Kun Saksa ei lyönyt Venäjää vuonna 1915, niin Venäjä pääsi laittamaan armeijansa taas hyökkäyskuntoon USAn ja Japanin toimittamien valtavien materiaalimäärien avulla.[vii]

Hyökkäykseen keskitettiin 19 divisioonaa ja yli 1000 tykkiä.

"Tsaarin allekirjoittamassa hyökkäyskäskyssä puhuttiin »vihollisen karkottamisesta pyhän Venäjän rajojen ulkopuolelle», ja siinä pyrittiin muutenkin valituin korulausein innostamaan joukkoja taisteluun. Mutta samana päivänä annettiin toinenkin käsky, täynnä ankaria uhkauksia: »Reservit ja tykistö tulevat viipymättä suuntaamaan tulensa joukkoihin, jotka pysähtyvät vihollisen edessä tai jotka osoittavat vangiksiantautumisen oireita. Lievästi haavoittuneet samoin kuin itseään silponeet tullaan pakottamaan takaisin taistelulinjaan. Tiheä santarmiketju tulee seuraamaan taistelujoukkoja. Tämän ketjun läpi ei ainoakaan taistelukuntoinen sotilas tule pääsemään.» Tämä käsky on paljon sanova todistus Venäjän armeijan silloisesta tilasta."[viii]

Hyökkäys alkoi 18.3.1916 ja käytännössä päättyi 25.3.1916. Venäjän tappiot olivat noin 120 000 miestä.[ix]

"Ainoassakaan maailmansodan taistelussa ei uhrattu miehiä niin häikäilemättömästi ja silmittömästi kuin [näissä - jp] Narocz-järven ja Postawyn taisteluissa. Ja uhrit olivat turhia, sillä venäläisten hyökkäyksillä ei ollut välillisestikään mitään tulosta; saksalaisten onnistui torjua ne siirtämättä länsirintamalta apuvoimia."[x]

Brusilovin menestyksellinen hyökkäys

Kuten edellä mainittiin venäläisten joukkojen hyökkäys kenraali Brusilovin johdolla alkoi 4.6.1916. Brusilov joutui aikaistamaan hyökkäystään kun Italia huusi apua Itävalta-Unkarin hyökkäyksen takia. Niinpä Brusilov ei muodostanut rintamaansa selvää painopistettä, vaan hyökkäys tapahtui koko Venäjän lounaisrintaman leveydellä.

Voimien keskitys tehtiin siten, että jokainen lounaisrintaman armeija valitsi sektoristaan painopisteen ja vastaavasti jokainen armeijakunta valitsi omalta vastuualueeltaan painopisteen.[xi]

Huomattakoon, että Brusilovia vastassa oli vain yksi saksalaisdivisioona, mutta sen sijaan runsaasti epäluotettavia tshekeistä ja slovakeista koottuja joukkoja, jotka antautuivat rykmenteittäin.[xii] Toki joukkojen johdossakin oli vikaa. Itävalta-Unkarin 4.A murtui aivan täydellisesti, sen komentajaa arkkiherttua Josef Ferdinandia syytettiin tappiosta ihan aiheellisesti.[xiii]

4.6.-12.8.1916 Brusilovin joukot ottivat vankeja noin 8000 upseeria ja 400 000 miestä ja saaliiksi noin 500 tykkiä.[xiv]

Brusilovin hyökkäyksen patoamiseen piti tuoda 32 divisioonaa, joista 20 saksalaista.[xv]

Venäjän tappiot vuonna 1916

Brusilovin hyökkäys oli menestys, mutta kun katsotaan yleisiä numeroita, niin ei se Venäjän menestykseltä vaikuta.

"V:n 1916 hyökkäykset tulivat Venäjälle maksamaan äärettömän paljon. Yksistään kesähyökkäysten aiheuttamat tappiot kohosivat Golovinin mukaan 1,200,000 kaatuneeseen ja haavoittuneeseen sekä 212,000 vankiin. Koko vuoden tappioluvut olivat 2,060,000 kaatunutta ja haavoittunutta sekä 344,000 vankia."[xvi]

Falkenhayn saa mennä

29.8.1916 Falkenhaynin eronpyyntö hyväksyttiin ja sotamarsalkka Paul von Hindenburg astui hänen tilalleen Saksan yleisesikunnan päälliköksi.[xvii]

Mutta kun Venäjää ei lyöty vuonna 1915 (Falkenhayn ei sitä halunnut), eikä myöskään vuonna 1916 (Falkenhayn halusi Verdunin), niin ...

Uusi vihollinen Romania

Romania näki Itävalta-Unkarin heikkouden ja kuvitteli pääsevänsä helpolle saaliinjaolle - ryöstöretkelle. Nimenomaan Venäjä houkutteli Romanian mukaan ryöstöretkelle.

"_»Nyt tai ei koskaan!», sähkötti Venäjän yleisesikunnan päällikkö kenraali Aleksejev v:n 1916 heinäkuun alussa Bukarestiin Venäjän sotilasasiamiehelle eversti Tatarinoville, joka sai tehtäväkseen osoittaa Romanian pääministerille Bratianulle, että Romanian sotaan liittymisen hetki oli koittanut.

Eversti Tatarinov kiinnittikin Bratianun huomion Itävalta-Unkarin voimien kärsimiin tappioihin, hän viittasi siihen, että Saksan joukot olivat tarkoin sidotut - niistä ei liiennyt tehokasta apua liittolaisille -, hän huomautti edelleen Sarrail'n armeijan sitovan Bulgarian voimat ja lupasi vihdoin, että Venäjä tulisi huolehtimaan aseiden ja sotatarvikkeiden kuljettamisesta viivytyksettä Romanialle. - - Aleksejev sähkötti pari päivää myöhemmin: »Olemme Transsilvanian porteilla; mitä odotatte yhä vielä? Jos me tunkeudumme sinne ilman teitä, ette tule koskaan pääsemään sinne.»_"[xviii]

"Romania ei enää jaksanut vastustaa houkutusta: heinäkuun 23 p:nä Romanian sotilasasiamies sopi alustavasti sotilaallisesta yhteistoiminnasta ympärysvaltojen kanssa, elokuun 17 p:nä ratifioitiin Bukarestissa liittosopimus, ja 27 p:nä Romania julisti sodan Itävalta-Unkarille, vedoten ensi sijassa kaksoismonarkian alueella elävien romanialaisten huonoon kohteluun, »rodun etujen suojaamisen välttämättömyyteen» ja palavaan haluunsa jouduttaa hirvittävän sodan päättymistä!"[xix]

"Romanian armeijan vahvuus oli noin 650,000 miestä. Siihen kuului jalkaväkeä 12 aktiivi- ja 12 reservidivisioonaa sekä ratsuväkeä 10 divisioonaa."[xx]

"Edellä on jo viitattu silloisen tilanteen äärimmäiseen vaikeuteen: Verdunin taistelu jatkui saksalaisille yhä tukalampana, Sommen taistelu riehui hurjimmillaan, itärintamalla oli venäläisten hyökkäys vaivoin saatu jarrutetuksi, mutta tasapaino ei silti suinkaan vielä ollut palautunut, italialaiset hyökkäilivät Isonzon rintamalla, ja romanialaiset olivat tunkeutumassa Siebenbürgeniin 24 vahvan divisioonan suuruisin voimin, vastassaan neljä heikkoa, kulunutta ja uupunutta itävaltalaista ja unkarilaista divisioonaa, joista yksi oli nostoväkidivisioona. 377,000 miestä 60,000 vastassa!

Tilanne näytti suorastaan epätoivoiselta, mutta Romaniasta päätettiin silti suoriutua rohkealla, yllättävällä hyökkäyksellä."[xxi]

"Sotamarsalkka v. Mackensenin johtaman bulgarialais-turkkilais-saksalaisen armeijan oli hyökättävä Tonavan eteläpuolella Romaniaan ja jatkettava tunkeutumista Dobrudzhaan, kunnes Tonavan ja Mustan meren välinen kapein kohta olisi saavutettu. Itäsivustan tultua täten varmistetuksi piti Mackensenin hyökätä mahdollisimman suurin voimin Tonavan yli Svishtovin luona ja tunkeuduttava sen jälkeen Bukarestia kohti. Samanaikaisesti oli Siebenbürgeniin keskitettävä uusi armeija suorittava hyökkäyksen pohjoissuunnasta Valakiaan. Romanialaiset aiottiin siis nujertaa yllättävällä, samankeskisellä hyökkäyksellä.

Mackensen oli valmis hyökkäykseen jo heti Romanian sodanjulistuksen jälkeen, kun sen sijaan Siebenbürgenin hyökkäysryhmän keskityksen voitiin laskea kestävän syyskuun toiselle puoliskolle. Siihen asti oli Itävalta-Unkarin 1. Armeijan viivytettävä vihollista Etelä-Karpaateilla ja Transsilvanian alpeilla."[xxii]

"Saksa oli julistanut sodan Romanialle elokuun 28 p:nä, Bulgaria seurasi esimerkkiä syyskuun 1 p:nä - Mackensen oli valmis aloittamaan hyökkäyksensä. Hänellä oli välittömästi käytettävänään kolme heikkoa bulgarialaista divisioonaa sekä muutamista saksalaisista ja bulgarialaisista pataljoonista muodostettu erillisosasto. Svishtovin luona oli Itävalta-Unkarin raskas siltakuormasto valmiina myöhemmin suoritettavaa Tonavan ylimenoa varten, sekä muutamia pattereita raskasta tykistöä ja Itävalta-Unkarin Tonavan laivue. Lännenpänä varmisti yksi bulgarialainen divisioona Tonavan linjan Orsovaan asti.

Mackensenin piti myöhemmin saada hyökkäystä varten käytettäväksi lisävoimia, mm. yksi turkkilainen armeijakunta ja yksi saksalainen divisioona. Joukkojen kuljetus sujui muuten varsin hitaasti Bulgarian kehittymättömän rautatieverkoston takia."[xxiii]

Mackensen hyökkää

"Hyökkäysjoukot ylittivät syyskuun 4 p:nä rajan ja valtasivat jo 6 p:nä Turtukain linnoitetun sillanpään. Mackensenin joukot ottivat 2,800 vankia ja saivat saaliikseen 100 tykkiä. Vain vähäiset rippeet, niiden joukossa divisioonan komentaja, pääsivät pakenemaan Tonavan pohjoispuolelle. Bukarestiin saapui ensimmäinen onnettomuuden viesti.

Sotamarsalkka v. Mackensen oli vanha husaariupseeri, ja hänen sotapäälliköntoiminnassaan oli aina reipasta ratsuväenhenkeä. Nytkin loistavalla yllätyksellä aloitettu hyökkäys jatkui nopeassa tahdissa. Toinen tärkeä linnoitettu Tonavan-sillanpää, Silistria, vallattiin syyskuun 9 p:nä. Romanialaiset pakenivat Dobrudzhan eteläosasta ja asettuivat puolustukseen vahvasti varustettuun asemaan Constanzan-Cernavodan radan eteläpuolelle. Täällä he saivat avukseen kenraali Zaiontshkovskin komentaman venäläisen armeijakunnan, minkä lisäksi he alkoivat siirtää apuvoimia Siebenbürgenin rintamalta odottaessaan Mackensenin uutta iskua."[xxiv]

Falkenhayn hyökkää

Erottuaan Saksan yleisesikunnan päällikön tehtävästä von Falkenhayn ei suinkaan jäänyt lepäämään laakereillaan, vaan pyysi päästä komentamaan joukkoja rintamalle - ja pääsi lyömään Romaniaa oikein isän kädestä.

"Kenraali v. Falkenhayn oli saapunut Siebenbürgeniin syyskuun 17 p:nä, ja tutustuttuaan tarkoin tilanteeseen hän oli 19 p:nä ottanut komentoonsa uuden 9. Armeijan, joka muodostettiin Itävalta-Unkarin 1. Armeijan entisestä eteläryhmästä, vahvistuksena Verdunista siirretty saksalainen Alppiarmeijakunta, Elsassista kuljetettu 187. Divisioona ja 76. Reservidivisioona Kuurinmaalta. 187. Divisioona oli jo parhaillaan taisteluissa. Vain divisioonan vahvuinen Alppiarmeijakunta oli parhaillaan keskittymässä 50 km luoteeseen Hermannstadtista, ja 76. Reservidivisioonaa kuljetettiin vielä; voitiin laskea sen olevan käytettävissä vasta syyskuun 26 p:nä.

Falkenhayn oli täysin vakuuttunut siitä, että torjuva puolustus niin leveällä rintamalla suurta ylivoimaa vastaan tulisi auttamatta epäonnistumaan. Nopean ja häikäilemättömän hyökkäyksen täytyi olla 9. Armeijan tunnuksena. Hyökkäys 75,000 miehellä 120,000 vastaan."[xxv] Tehtävän vaihto teki hyvää Falkenhaynille. Se olisi kuitenkin pitänyt tehdä jo aikaisin edellisenä vuonna.

"Ensimmäinen isku oli Falkenhaynin suunnitelman mukaan annettava helpoimmin tavoitettaville vihollisvoimille, Hermannstadtin eteläpuolelle edenneille Romanian 1. Armeijan osille. Ensimmäisen aukon tultua täten isketyksi voitaisiin ryhtyä suunnittelemaan jatkuvaa toimintaa, joka todennäköisesti tulisi kohdistumaan Romanian 2. Armeijaan. Sillä välin oli Itävalta-Unkarin 1. Armeijan 65,000 miehen suuruisin voimin viivytettävä 220,000 miehen vahvuista vihollista."[xxvi]

Falkenhayn antoi käskynsä 22.9.1916: "Kenraali v. Staabsin oli hyökättävä kolmen divisioonan voimin pohjoissuunnasta Hermannstadtin molemmin puolin vihollisen oikeaa siipeä vastaan Alppiarmeijakunnan kiertäessä vihollisen vasemman sivustan eteläpuolitse, Cibin-vuorten kautta, romanialaisten selkäpuolelle. Kenraali v. Schmettow'n johtaman ratsuväkiarmeijakunnan (yksi saksalainen ja yksi itävalta-unkarilainen ratsuväkidivisioona) oli varmistettava Romanian 2. Armeijaa vastaan.

Suunnitelma oli äärimmäisen rohkea. Petrosenyn seuduilta siirrettiin kaikki suinkin liikenevät voimat ratkaisukohtaan - jäljelle jäi heikko osasto viivyttämään vihollista. Romanialaisilla oli mahdollisuus edetä Petrosenyn suunnasta Maros-joen laaksoa pitkin kulkevalle rautatielle. Käyköön näin! ajatteli Falkenhayn, ratkaisu tulee tapahtumaan Hermannstadtin eteläpuolella. Vielä suurempi vaara uhkasi koillissuunnasta. Pystyisikö Itävalta-Unkarin 1. Armeija pitämään puoliaan vaadittavan ajan? Hermannstadtin-hyökkäyksen onnistuminen edellytti, että naapuriarmeijan eteläsiipi säilyttäisi kosketuksen 9. Armeijan vasempaan siipeen. Ja Romanian 2. Armeija? Pysyisikö se passiivisena Fogarasin tasalla, toimettomana kuin Rennenkampfin armeija Tannenbergin taistelussa, vai suuntaisiko se tuhoavan iskun Hermannstadtia kohti?"[xxvii]

"Falkenhayn huomauttaa, ettei hänen elämästään ole suinkaan puuttunut dramaattisia huippukohtia, mutta että hän harvoin on odottanut ratkaisua vakavammin jännittyneenä kuin syyskuun 29 p:n aamuna.

Mutta ratkaisu olikin jo sillä välin tapahtunut. v. Staabsin jatkaessa 29 p:n aamuna hyökkäystään ei vastassa ollut enää vihollista. Romanialaisen Hermannstadtin-ryhmä oli pakenemassa, sen komentaja kenraali Popovici oli antanut joukoille käskyn hajaantua, paeta vuoriston kautta ja kokoontua jälleen eteläpuolella. - -

Puolet Romanian 1. Armeijasta, 60,000 miestä ja 16 tykistöpatteria, oli kärsinyt ratkaisevan tappion, joukot eivät enää olleet taistelukelpoisia, vaikkakin pääosan onnistui paeta omalle puolelle. - -

Pienissä ryhmissä, yksitellen, romanialaiset puikkivat vuoristopolkuja pitkin Aluta-joen laakson kumpaakin puolta etelään päin, jättäen osan tykistöään ja kuormastoaan hyökkääjän saaliiksi. Falkenhaynin armeija oli saavuttanut ensimmäisen voittonsa."[xxviii]

"Levosta ei kuitenkaan voinut olla puhettakaan, sillä tilanne oli yhä vaarallinen - Romanian 2. Armeija lähestyi uhkaavasti 9. Armeijan sivustaa, ja Pohjoisarmeijakin jatkoi etenemistään. Aika oli täpärällä, Romanian 2. Armeija oli tuhottava nopealla iskulla. Falkenhayn jättää Alppiarmeijakunnan Rother Turmin luo varmistamaan eteläsuuntaan ja valmistautui kolmen divisioonan ja yhden ratsuväkiarmeijakunnan suuruisin voimin hyökkäämään Romanian 2. Armeijan vasempaan sivustaan. Romanialaisille tämä suunta oli erittäin arka, sillä heidän yhteytensä kulkivat vasemman siiven takaa, Kronstadtista etelään Predealin solan kautta.

Aluta-joen eteläpuolitse itäiseen suuntaan hyökkäävistä divisioonista muodostettiin XXXIX Armeijakunta, komentajanaan kenraali v. Staabs. Kun kuitenkin kaikki Siebenbürgenin voimat, siis myöskin Itävalta-Unkarin 1. Armeija, alistettiin nyt Falkenhaynin komentoon, hän saattoi vetää pohjoissiiveltä kaksi divisioonaa Romanian 2. Armeijaa vastaan käytävään ratkaisutaisteluun. Näistä divisioonista muodostettiin kenraali v. Morgenin johtama I Res.AK, jonka piti hyökätä keskityskohdastaan, Henndorfista, kaakkoissuuntaan, vihollisen keskustaa ja oikeaa siipeä vastaan. Suunnitelma oli jälleen sangen uskallettu, milteipä uhkarohkea, sillä olihan pelättävä Romanian Pohjoisarmeijan hyökkäystä 9. Armeijan sivustaan. - -

Eteneminen alkoi lokakuun 2 p:nä. - -

Lokakuun 8 ja 9 p:nä käydyssä Kronstadtin taistelussa romanialaiset kärsivät jälleen tappion ja jatkoivat perääntymistään. Hyökkääjä sai haltuunsa kaupungin eteläpuolella olevan tärkeän Predealin solan.

Falkenhaynin joukot olivat siten tässäkin suunnassa saavuttaneet Transsilvanian alppien harjanteet ja työntäneet vihollisen rajan taakse. Puolet voimistaan menettänyt Romanian 2. Armeija pakeni osittain hajoamistilassa vuoriston etelärinteille.

Lokakuun 13 p:nä oli koko Siebenbürgen puhdistettu, sillä Romanian Pohjoisarmeija, jonka eteläsivusta oli jäänyt avoimeksi, perääntyi nyt kiireesti Karpaattien solien kautta Sereth-jokea kohti. Näin päättyi romanialaisten hyökkäysretki."[xxix]

Romania lyödään

Falkenhayn sai kaksi ja myöhemmin vielä kaksi divisioonaa lisää joukkoja Romanian lyömiseen pohjoisesta ja Mackensen sai yhden divisioonan saksalaisia joukkoja sekä turkkilaisen armeijakunnan lisää pieksämään Romaniaa etelästä.

"9. Armeijan hyökkäys alkoi huolellisten valmistelujen jälkeen marraskuun 11 p:nä. Szurdukin solan läpäiseminen oli äärimmäisen vaikea tehtävä jo yksistään liikenteen järjestämisen kannalta, sillä yli 60,000 miehen ja 30,000 hevosen vahvuiset joukot tykistöineen ja kuormastoineen oli saatava nopeasti 40 km:n pituisen kapeikon kautta. Rohkea yritys onnistui romanialaisten tarmokkaasta vastarinnasta huolimatta. Vastustajakaan ei ole voinut olla antamatta ihailevaa tunnustusta tämän suorituksen johdosta. »Suurenmoinen voimannäyte, yksityiskohtainen, mestarillinen valmistelu!» kirjoittaa ranskalainen kenraali Petin.

Ratkaisutaistelu käytiin vasta vuoriston eteläpuolella. Târgu Jiun luona, marraskuun 16 ja 17 p:nä. Romanialaiset kärsivät tappion, ja kenraali v. Kühnen divisioonat sekä kenraali v. Schmettow'n ratsuväki saattoivat nyt edetä Jiu-joen suuntaan."[xxx]

Joulukuun alussa "Falkenhaynin joukot" etenivät jo lännestä, luoteesta ja pohjoisesta Bukarestia kohti. Mackensen puolestaan aloitti Tonavan ylimenon 23.11.1916 ja 25.11. oli 900 m pitkä silta valmis, päävoimien päästessä aloittamaan ylimenon ja etenemisen Bukarestin suuntaan.[xxxi]

Venäjä oli luvannut auttaa Romaniaa myös tsaarin itsensä sanoin Berthelotille: »Sanokaa kuningas Ferdinandille, että minä olen hänen takanaan armeijoineni, kaikkine armeijoineni, ja että minä tulen auttamaan häntä viimeiseen mieheeni ja viimeiseen kopeekkaani asti.[xxxii] No, käytännössä Venäjä petti senkin lupauksensa, eikä auttanut Romaniaa, vaan antoi sen joutua vihollisen lyömäksi.

"Joulukuun 2 p:nä olivat Prezan ja Berthelot lähettäneet yhden romanialaisen ja yhden ranskalaisen upseerin Rasvoin luo taivuttamaan kenraalia taisteluun, Joffre [Ranskan ylipäällikkö - jp] oli kerran toisensa jälkeen kääntynyt Venäjän päämajan puoleen pyytäen, että venäläisille joukoille annettaisiin käsky yhtyä taisteluun, Ranskan tasavallan presidentti oli esittänyt pyynnön suoraan tsaarille, mutta kaikki oli ollut turhaa - venäläiset olivat pysyneet toimettomina taistelun loppuun asti."[xxxiii]

"Argesulin eli Bukarestin taistelu ratkaistiin siis joulukuun 3 p:nä. Romanialaisia joutui 60,000 miestä vangiksi, minkä lisäksi hyökkääjä sai 200 tykkiä saaliikseen. Romanian armeija alkoi hajota, suuri osa miehistöä alkoi pyrkiä kotiseuduilleen."[xxxiv]

"Saksan yleisesikunnan entinen päällikkö [von Falkenhayn - jp] kruunasi Bukarestin porteilla loistavan toimintansa Saksan 9. Armeijan komentajana. Tilanteen ollessa vaikeimmillaan hänen rohkea päätöksensä painoi taistelun vaa'an voiton puolelle."[xxxv]

Bukarest miehitettiin taistelutta 6.12.1916. Vaikeiden taistelujen jälkeen Focsani vallattiin 8.1.1917 ja venäläiset perääntyivät Sereth-joen pohjoispuolelle - Romania oli joutunut miltei kokonaan keskusvaltojen haltuun, vain pieni osa Moldauta ja Dobrudzhan koilliskärki jäi jäljelle. Romanian armeija oli pirstottu.[xxxvi]

Laiminlyöty tilaisuus

"Saksan hallitus oli Yhdysvaltain painostuksen johdosta antanut syyskuun 18 p:nä v. 1915 käskyn sukellusvenesodan täydellisestä lopettamisesta Englannin länsirannikolla ja kanaalissa. Pohjanmerellä toimintaa oli jatkettu huomattavin rajoituksin; kauppalaivaa ei saanut upottaa ilman edeltävää tarkastusta. Kun englantilaiset kuitenkin aseistivat kauppalaivansa, asettivat niiden käytettäväksi laivaston miehistöä ja lisäksi antoivat niille ohjeen hyökätä viipymättä jokaista näkyviin tullutta saksalaista sukellusvenettä vastaan, kävi saksalaisten sukellusveneiden toiminta ennen pitkää mahdottomaksi. Saksan hallituksen oli tämän johdosta vähennettävä rajoituksia, ja v:n 1916 tammikuussa se selitti, että aseistettuja kauppalaivoja tullaan pitämään sota-aluksina, että niitä vastaan näin ollen tullaan hyökkäämään antamatta varoitusta. Matkustajalaivojen suhteen jäivät sen sijaan entiset rajoitukset voimaan.

Saksan sukellusvenesodan teho lisääntyi tämän johdosta huomattavasti - niinpä maaliskuussa ja huhtikuussa upotettiin kaikkiaan 432,000 tonnia -, mutta toiminta jäi silti edelleenkin puolinaisiksi; sen vaikutukset eivät vielä tuntuneet Englannissa.

Saksan valtakunnankanslerin ja merisodan korkeimman johdon välillä oli jo v:n 1915 lopusta lähtien neuvoteltu rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamisesta. Edellä on kerrottu Falkenhaynin kannanotosta tässä kysymyksessä; merisodan asiantuntijain lausuntojen perusteella yleisesikunnan päällikkö oli asettunut kannattamaan rajoittamatonta sukellusvenesotaa, joka »sattuu vihollisen arimpaan kohtaan pyrkiessään katkaisemaan meritse tapahtuvan tuonnin», kuten hän oli esittänyt tilanteenarviossaan v:n 1915 lopussa. Falkenhaynhan oli perustanut suunnitelmansa tärkeältä osalta sukellusvenesodan tuloksiin.

Meriministeri, suuramiraali v. Tirpitz, meriesikunnan päällikkö amiraali v. Holtzendorff ja laivaston päällikkö amiraali Scheer kannattivat varauksetta rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamista; v. Holtzendorff esitti eräässä mietinnössään, että Englannin vastarinta voitaisiin murtaa puolessa vuodessa. Valtakunnankansleri v. Bethmann-Hollweg vastusti ehdotettua taistelukeinoa, jota hän piti poliittiselta kannalta liian arveluttavana. Se tulisi hänen käsityksensä mukaan aiheuttamaan Yhdysvaltojen liittymisen vihollisiin ja vaikuttamaan epäedullisesti Hollannin, Tanskan ja varsinkin Romanian kantaan. - - Kanslerin vaikutuksesta rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittaminen lykättiin huhtikuun 1p:n, mihin mennessä sitä oli diplomaattisesti valmisteltava Yhdysvalloissa.

Sukellusvenesotaa koskeva kysymys joutui kuitenkin jo aikaisemmin uuteen vaiheeseen. Eräs saksalainen sukellusvene upotti maaliskuun 23 p:nä ranskalaisen matkustajalaiva »Sussexin», joka oli aivan miinanlaskijan näköinen. Hukkuneiden joukossa oli muutamia amerikkalaisia, minkä johdosta Yhdysvallat lähettivät Saksalle nootin, jossa uhattiin katkaista diplomaattiset suhteet, ellei Saksa luopuisi kansainvälistä oikeutta ja inhimillisyyttä loukkaavasta sodankäynnistään.

Saksan hallitus säikähti jälleen - sukellusvenesodan tehostamisesta ei ollut enää puhettakaan, päin vastoin sitä rajoitettiin entisestäänkin ja keisari rankaisi »Sussexin» upottaneen sukellusveneen päällikköä."[xxxvii]

Kun uudet rajoitukset tekivät sukellusvenesodan mahdottomaksi amiraali Scheer käski sukellusveneet tukikohtiinsa. Falkenhayn puolestaan pyysi eroa, mutta jäi kuitenkin keisarin toivomuksesta paikalleen.

"Useiden merisodanasiantuntijoiden lausuntojen mukaan rajoittamattomalla sukellusvenesodalla olisi ollut v. 1916 mitä tehokkain vaikutus. Sukellusveneitä oli riittävästi - niiden lukumäärä lisääntyi maaliskuusta vuoden loppuun 19:llä kuukausittain - eikä vastustajalla ollut vielä läheskään yhtä tehokkaita torjuntakeinoja kuin vuotta myöhemmin, jolloin rajoittamaton sukellusvenesota vihdoin aloitettiin."[xxxviii]

"Saksan sukellusveneet tulivat olemaan viiden kuukauden ajan miltei toimettomina, ja sillä välin Englanti yhä kiristi saartoaan. Amiraali v. Holtzendorff teki elokuussa jälleen rajoittamatonta sukellusvenesotaa koskevan ehdotuksen, ja uusi yleisesikunnan päällikkö, Hindenburg, ryhtyi tarmokkaasti ajamaan samaa asiaa, mutta v. Bethmann-Hollweg voitti vielä kerran; lokakuun puolivälissä sukellusvenesota tosin aloitettiin, mutta taas niin ankarin rajoituksin, että tulokset jäivät vähäisiksi."[xxxix]

Saksan loistavan laivaston luoja suuramiraali v. Tirpitz erosi - hän kannatti merivoimien häikäilemätöntä hyökkäyksellistä käyttöä, vaan sitä ei sallittu.

Yhteenveto

Saksa missasi käytännössä viimeisen mahdollisuutensa Ensimmäisessä Maailmansodassa vuonna 1916. Englannin maavoimat vahvistuivat koko ajan, USAn valtava teollinen potentiaali oli jo Saksaa vastassa, USAn liittyminen sotaan Saksaa vastaan oli vain ajan kysymys.

Saksalla ei ollut riittäviä resursseja saavuttaa länsirintamalla ratkaisevaa menestystä, kuitenkin Saksa teki virheen ryhtyessään länsirintamalla kulutussotaan - siihen Saksalla ei ollut varaa.

Saksalla oli kaksi valttikorttia, mutta Saksa ei käyttänyt niistä kumpaakaan.

Rajoittamaton sukellusvenesota Englannin kuljetuksia vastaan olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä pannut Englannin polvilleen. Toki Saksan suurenmoisella pintalaivastollakin olisi voinut lisäksi iskeä Englantia vastaan.

Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin ollut saada itärintamalta joukkoja vapaaksi käytettäväksi länsirintamalla. Se olisi tietysti merkinnyt Venäjän lyömistä maan rakoon. Siihen oli hyvä mahdollisuus, mutta sitä ei edes yritetty. Toki länsirintamaa olisi pitänyt heikentää ja siellä olisi mitä ilmeisimmin pitänyt jonkin verran perääntyä - käydä viivytystaisteluja kunnes Venäjä olisi lyöty. Siihen olisi ollut varaa, vaan sitä ei tehty.

Saksalla ei olisi ollut varaa pitkäaikaiseen kulutussotaan kahdella rintamalla - mutta juuri sitä Saksa valitettavasti harrasti.

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


[i]     J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 24-31

[ii]    J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 94

[iii]   J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 171

[iv]   J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 131

[v]    J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 132

[vi]   J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 137

[vii]  J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 148

[viii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 148-149

[ix]    J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 151

[x]     J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 152

[xi]    J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 155

[xii]   J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 158

[xiii]  J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 156

[xiv] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 160

[xv]  J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 161

[xvi] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 168

[xvii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 170

[xviii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 181

[xix]    J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 181-182

[xx]   J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 187

[xxi]  J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 190

[xxii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 191

[xxiii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 192-193

[xxiv] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 193-194

[xxv] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 196

[xxvi] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 197

[xxvii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 197-198

[xxviii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 201-202

[xxix] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 202-204

[xxx] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 211

[xxxi] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 212

[xxxii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 209

[xxxiii]  J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 217-218

[xxxiv] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 219

[xxxv] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 219

[xxxvi] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 220

[xxxvii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivut 267-269

[xxxviii] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 270

[xxxix] J.O.Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, 1939, sivu 270

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle

free counter