Saksan traaginen virhe 1915

Saksan yleisesikunnan päällikkö von Falkenhayn ei uskonut Venäjän olevan lyötävissä, joten siihen lyömiseen ei annettu resursseja. Vuoden alussa Saksan itärintaman ylipäällikkö sotamarsalkka von Hindenburg oli kuitenkin saavuttanut Falkenhaynista huolimatta upean osavoiton Venäjän joukoista Masurianmaan taistelussa kevättalvella 1915.

Saksan liittolainen Itävalta-Unkari oli heikko, ja heikkenemässä edelleen, rukoillen koko ajan yhä uusia saksalaisia joukkoja avukseen. von Falkenhayn ja Saksan keisari Vilhelm II päättivätkin hyökätä Itävalta-Unkarin alueella olevien venäläisjoukkojen lamauttamiseksi jo toukokuussa 1915 ennen kuin ne lyövät Itävalta-Unkarin. Tavoitteena ei siis ollut Venäjän lyöminen, vaan vain Itävalta-Unkarin tilanteen helpottaminen.

11.A hyökkää Gorlice-Tarnow alueella

von Falkenhayn perusti salaa Krakovan seudulla uuden 11.Armeijan kenraali von Mackensenin komentoon. Mackensenin armeijaan tuli kahdeksan saksalaista divisioonaa ja siihen liitettiin vielä Itävalta-Unkarin yksi armeijakunta ja yksi ratsuväkidivisioona. Hyökkäystä varten Mackensenille alistettiin vielä Itävalta-Unkarin 4.A.[i]

[ii]

[iii]

Kuten lukijani huomaa ihan itse kartasta, niin Mackensenin armeijaryhmän hyökkäyssuunta on aluksi vallan mainio Lembergin (Lviv) ja Kiovan suuntaan. Kun huomioidaan, että Venäjän 2.A ja 5.A olivat Varsovan länsipuolella, 1A Varsovan pohjoispuolella ja 4.A Varsovan eteläpuolella niin siinäpä loistava suuren motin alku. Mackensenillä pitäisi vain olla riittävästi voimaa rynnätä vauhdilla kauas itään ja kääntyä sitten pohjoiseen saarrostamaan. Samaan aikaan Itä-Preussista pitäisi hyökätä myös riittävin voimin syvälle itään Vilnan ja Minskin suuntaan kaartaen lopuksi etelään saarrostamaan. Vaan Falkenhayn ei halunnut lyödä Venäjää – valitettavasti.

Mackensenia vastassa oli leveällä vastuualueella vain suhteellisen heikko Venäjän 3.A komentajanaan bulgarialaissyntyinen Radko Dimitrijev. Dimitrijev aavisteli suurhyökkäystä aluettaan vastaan ja pyysi lisävoimia, mutta ei saanut.[iv] Tästä olisi ollut erinomaisen hyvä porhaltaa syvään läpimurtoon, jos Mackensenilla olisi ollut lähettää vereksiä voimia eteenpäin heti läpimurron jälkeen ja antaa läpimurron suorittaneiden joukkojen hieman levätä sekä suorittaa niiden täydennys ennen seuraavaa ponnistusta. Vaan ei ollut tarkoituskaan mennä syvälle itään – valitettavasti.

”Toukokuun 1 p:nä oli kaikki valmiina hyökkäystä varten. Saksalaisten lentokoneet olivat vilkkaassa toiminnassa ehkäisten täydellisesti venäläisten ilmatiedustelun. Puolen päivän jälkeen alkoi tykistö ampua pitkin koko linjaa, mutta vain harvakseen, yksityisiä laukauksia – se valmistautui siten seuraavan päivän toimintaa varten, suuntaamaan tarkasti keskityksensä tiettyihin maaleihin. Yöllä osa tykistöä ampui venäläisten asemien takana olevia teitä ja varastoja samoin kuin itse asemiakin, silloin tällöin kuului saksalaisten ampumahaudoista voimakkaita hurraahuutoja, hetkittäin oli kiväärituli erittäin kiivasta. Venäläisiä pyrittiin kaikin tavoin häiritsemään ja hermostuttamaan. Itävalta-Unkarin 4. Armeijan lohkon pohjoisosassa suoritettiin harhauttamishyökkäys.

Klo 1 ja 3 välisenä aikana yöllä vaikeni tykistö, jalkaväen hyökkäysvalmiusryhmitystä viimeisteltiin. Jo edellisenä päivänä oli joukkojen pääosa työntynyt rynnäkköasemiin, parin sadan metrin päähän venäläisten asemista. Yön kuluessa ryömi kaikkialla tulevan hyökkäyskaistan alueella piikkilankasaksin varustettuja jalkaväki- ja pioneeripartioita venäläisten asemien eteen leikkaamaan aukkoja piikkilankaesteisiin. Kello 3 ja 6 välillä tykistö taas ampui, joskin säästeliäästi ja hajanaisesti.

Kaikki on valmiina. Tykit ja miinanheittäjät ovat suunnattuina maaleihinsa, jalkaväki rynnäkköasemissa. Silloin, täsmälleen klo 6, ampuu yksi 12 cm:n patteri merkkilaukauksen, ja samassa silmänräpäyksessä kajahtaa vapisuttava jyrähdys: koko hyökkäystykistö, 700 tykkiä, ampuu yhteislaukauksen, villi temmellys alkaa. Venäläisten asemista lentää ilmaan savu- ja tomupilvien keskellä parruja, lautoja, paaluja, esteiden osia, suuret puut katkeavat kuin tulitikut, asemien takana syttyvät useat kylät palamaan, ja vielä kauempana pommittavat saksalaiset lentolaivueet rautatieasemia, siltoja, tieyhteyksien solmukohtia, kuormastoja ja muita huoltoelimiä.

Klo 8.30 yhtyvät miinanheittäjät ammuntaan, singoten pieniltä etäisyyksiltä jyrkässä kaaressa lentäviä pommejaan vihollisen etumaiseen asemaan. Myllerrys on nyt entistä hurjempi, eikä venäläisillä ole asiaa ulos suojakammioistaan hävityksen riehuessa heidän asemissaan. Klo 9.45 tulivalmistelun voima kohoaa huippuunsa, mutta kymmentä minuuttia myöhemmin miinanheittäjät vaikenevat tykistön siirtäessä tulensa pitemmälle. Nyt leikkaa vihellyspillien kimeä ääni jyrinän läpi, ja samassa jalkaväen ensimmäinen rynnäkköaalto syöksyy esiin haudoista. Hyökkäys alkaa.

Läpimurtohyökkäys suoritettiin 45 km:n levyisellä kaistalla; Mackensenin ryhmän eteläpuolella liittyi osa Itävalta-Unkarin 3. Armeijaa etenemiseen. Tehokas tykistövalmistelu oli tehnyt tehtävänsä; venäläisten asemat olivat osaksi riekaleina, ja rumputuli, jonka veroista ei itärintamalla ollut aikaisemmin koettu, oli tehnyt joukkoihin järkyttävän vaikutuksen. Monin paikoin venäläiset eivät lainkaan ryhtyneet taisteluun, vaan juoksivat hyökkääjiä vastaan kädet ylhäällä. Toisaalla he kuitenkin tekivät sitkeääkin vastarintaa, mutta taitavasti johdettu hyökkäys murtautui silti ennen pitkää kaikkialla eteenpäin. Iltaan mennessä joutui venäläisten ensimmäinen asema koko läpimurtokaistalla hyökkääjän haltuun.

Alku oli siis loistava, ja Mackensen saattoi antaa toukokuun 3 p:ksi käskyn hyökkäyksestä venäläisten toista asemaa vastaan – edessä oli näet vielä toinen ja kolmaskin sulku. Koko yrityshän oli vasta alussaan; kolmannen aseman tultua vallatuksi oli vielä päästävä Karpaatti­rintaman venäläisten armeijojen yhteyksille, sillä vain siten tulisi paikallinen voitto laajenemaan suureksi strategiseksi menestykseksi. Mutta ensimmäisen hyökkäyspäivän järkytys näytti vielä seuraavanakin päivänä lamauttavan melkoisesti venäläisten taistelua; he tekivät tosin jo huomattavasti sitkeämpää vastarintaa, mutta he heittivät reservissä taisteluun vähin erin, pataljoonittain, eivätkä voineet estää hyökkääjää valtaamasta toukokuun 3 p:n kuluessa toista asemaa. Erityisen vaikeita taisteluja sai kenraali v. Kneuslin komennossa oleva 11. baijerilainen divisioona käydä 11. Armeijan oikealla siivellä, kun taas tirolilaiset jääkärit  joutuivat Itävalta-Unkarin 4. Armeijan joukoista kovimpaan koetukseen. Gorlicen alueen naftalähteet olivat syttyneet palamaan levittäen paksua, mustaa savua taistelukentän ylle. Tykistön toiminta oli tämän takia ajoittain erittäin vaikeaa.

Toukokuun 4 p:nä hyökkäys jatkui venäläisten kolmatta asemaa vastaan puolustajan jännittäessä viimeisetkin voimansa vaarallisen läpimurtoyrityksen pysähdyttämiseksi. Mutta eri tahoilta uhattuun kohtaan tuotujen reservien käyttö jäi edelleenkin aivan summittaiseksi.  Vain paikoitellen venäläisten vastaiskut aiheuttivat hyökkääjän puolella vaikeita tilanteita, ja illalla venäläiset jatkoivat pitkin koko linjaa perääntymistä. 5 p:nä oli läpimurto suoritettu, 6 ja 7 p:nä ylitettiin Wisloka-joki koko hyökkäyskaistan alueella. Kenraali Radko Dmitrijevin johtama 3. Armeija perääntyi noin 150 km:n levyisellä lohkollaan, Veikselin ja Lupka-solan välisellä alueella. Osa joukkoja oli jo pakokauhun vallassa, ja 8 p:nä alkoi venäläisten rintama etelämpänäkin horjua - Brusilovin 8. Armeijan oli kiireisesti liityttävä perääntymiseen vihollisen työntyessä itää kohti, sen yhteyksille. Myöskin Veikselin pohjoispuolella venäläiset aloittivat toukokuun 10 p:nä perääntymisen.[v]

”Toukokuun 12 p:nä Falkenhayn ja Conrad tekivät päätöksen hyökkäyksen jatkamisesta toistaiseksi Dnestr- ja San-joille asti. 11.Armeija suunnattiin Jaroslauta kohti, Itävalta-Unkarin 4.Armeijan oli jatkettava hyökkäystä 11.Armeijan vasemmalla puolella ja 3.Armeijan sen oikealla puolella; muiden Karpaatti-rintaman armeijojen oli niin ikään liityttävä etenemiseen.

Edellä on kiinnitetty huomiota siihen, ettei Falkenhaynin pyrkimyksenä ollut venäläisten voimien täydellinen tuhoaminen; voimat tulisivat hänen käsityksensä mukaan riittämään vain vihollisen lamauttamiseen.”[vi]

”Falkenhaynista näytti siltä, että itärintaman voimia olisi lähitulevaisuudessa heikennettävä, ja tämän takia hänen aikomuksenaan oli pysähdyttää eteneminen Dnestr-San-linjalle. Venäläiset jatkoivat sillä välin kiireisiä perääntymistään noin 400 km:n levyisellä rintamalla. »Niinkuin lumivyöry saa alkunsa, näköjään pienistä syistä ja tuhoa tuottavalla retkeltään tempaa mukaansa yhä uusia ja uusia osia, samoin tämä sotaretkikin alkaa jatkuakseen ennen näkemättömin ja sen koommin toistumattomin mittasuhtein», kirjoittaa Hindenburg Taistelu Dnestr-San-linjasta alkoi toukokuun puolivälissä. 11. Armeija saapui etumaisine osineen 14 p:nä Jaroslaun luona San-joelle asti, ja 16 p:nä se pääsi joen itäpuolelle torjuen siellä seuraavina päivinä venäläisten kiivaat hyökkäykset. Itävalta-Unkarin 4. Armeija ei sen sijaan päässyt muutamaan päivään eteenpäin, ja 11.Armeijan eteläpuolella juuttui Itävalta-Unkarin 3. Armeija kiinni Przemyslin linnoitukseen. Toukokuun loppuun mennessä San-joki kuitenkin saavutettiin miltei koko pituudeltaan, ja kesäkuun 3 p:nä joutui Przemysl hyökkääjän haltuun. Toukokuun 31 p:nä suoritti Eteläarmeija läpimurron Stryin luona jatkaen sen jälkeen etenemistään Dnestr-jokea kohti.

Huomattava menestys oli siten saavutettu - yksistään 11. Armeija oli ottanut toukokuun kuluessa 153,000 haavoittumatonta vankia, 160 tykkiä ja 403 konekivääriä sen omien tappioiden rajoittuessa 27,000 kaatuneeseen ja haavoittuneeseen sekä 1,100 kadonneeseen. Venäläisten kaatuneiden ja haavoittuneiden lukumäärä kohosi useihin satoihin tuhansiin. Mutta päämaalia ei silti ollut vielä saavutettu; venäläisten vastarinta oli sitkistynyt huomattavasti toukokuun loppuun mennessä; he olivat monin paikoin saaneet melkoisia vahvistuksia ja suorittivat varsin voimakkaita vastahyökkäyksiä. Venäläisten hyökkäysvoima ei siis ollutkaan vielä siinä määrin lamautettu, että keskusvaltojen asemaa itärintamalla olisi voitu pitää varmistettuna. Itävalta-Unkarilla oli yhä rajojensa sisäpuolella vaarallinen vihollinen, joka voisi vielä koota voimansa ja murtautua etelään päin, sillä kaksoismonarkian armeijan kunto oli jatkuvasti laskenut arveluttavassa määrin; yhä useammat joukko-osastot olivat osoittautuneet epäluotettaviksi. - -

Hyökkäystä oli jatkettava kunnes vihollinen todellakin lamautuisi.”[vii]

Kesäsotaretki

Falkenhaynin suunnitelma romuttui. Hän siirsi itään vähän lisävoimia, eikä saavuttanut tavoitettaan: Venäjän Itävalta-Unkaria uhkaavien voimien lamauttamista.

Nyt hänen on sitten kuitenkin siirrettävä itään lisää joukkoja – joita olisi tarvittu jo toukokuun ensimmäisenä päivänä. Ja taas vain vähän lisää joukkoja, eikä tavoitteena edelleenkään ole Venäjän lyöminen – vaikka vain se voisi pelastaa Saksan. Kello käy koko ajan Saksan vahingoksi.

”11. Armeija tuli siten saamaan hyökkäyksen jatkamista varten neljä ja puoli divisioonaa lisävoimia sekä lisäksi uutta raskasta tykistöä.”[viii]

”Mackensenin hyökkäys alkoi kesäkuun puolivälissä, ja 19 p:nä oli läpimurto valmis. Venäläiset joukot näyttivät olevan jatkuvien vastoinkäymisten masentamia; vangeiksi joutuneet olivat yleensä osaansa erittäin tyytyväisiä eikä heidän vartioimiseensa tarvittu paljon väkeä. Kesäkuun 20 p:nä sai Mackensen Itävalta-Unkarin päämajasta Falkenhaynin hyväksymän ohjeen, jonka mukaan hyökkäystä oli jatkettava vihollisen saattamiseksi hajoamistilaan ja Lembergin valtaamiseksi. Oikean siiven oli ylitettävä Dnestr-joki, mitä varten Eteläarmeijalle annettiin vahvistukseksi kaksi uutta Saksan itärintaman ylipäällikön alueelta siirrettyä divisioonaa.”[ix]

Huom! Hindenburgilta otettiin taas kaksi divisioonaa pois, vaikka Hindenburgin olisi pitänyt todellisuudessa tehdä pohjoisesta saarrostavaa hyökkäystä vihollisen tuhoamiseksi.

”Hyökkäys jatkui Lembergiä ja sen luoteispuolella olevaa Rawa-Ruskaa kohti, ja pian taistelu riehui samoilla kentillä, joilla kaksoismonarkian voimat olivat sodan alussa kärsineet ensimmäiset masentavat tappionsa. Lembergin hallussapito oli nimen omaan poliittiselta kannalta tärkeä venäläisille, ja he olivatkin rakentaneet kaupungin puolustamista varten erityisen vahvoja asemia. Vain parin päivän ajan venäläiset pystyivät siitä huolimatta pitämään puoliaan Lembergin luona – 22 p:nä itävaltalaiset saattoivat marssia Galitsian pääkaupunkiin, jossa oli eletty raskaita aikoja venäläisen ikeen alla. Kaikki 18-50 vuoden ikäiset miehet oli viety orjiksi, kaikki arvokkaammat kaupat oli ryöstetty, puhumattakaan muusta mielivallasta, jota vihollinen oli harjoittanut väestöä kohtaan. 21 p:nä venäläiset olivat hävittäneet perin pohjin asematalon, jota pidettiin uudenaikaisen arkkitehtuurin mestariteoksena, ja seuraavana päivänä, vähää ennen poistumistaan, he sytyttivät mm. kasarmit ja postitalon tuleen.”[x]

”Päähyökkäysryhmän mainio johtaja kenraali v. Mackensen korotettiin loistavien voittojen johdosta sotamarsalkaksi.”[xi] Niin, Mackensen voitti taistelun – mutta Saksa hävisi sodan kun ei lyönyt Venäjää maan rakoon vuonna 1915.

Venäjän joukkojen tila

”Kaikkein arveluttavimpana ilmiönä oli kuitenkin pidettävä Venäjän armeijan kurjaa tilaa. Täydennysmiehistön puute oli aivan tavaton – kenraali Danilov kertoo, että luoteis- ja lounaisrintamien armeijoilta puuttui yhteensä lähes ½ miljoonaa miestä. Väkeähän oli kyllä vielä, mutta kiväärien puute teki täydennysmiehistön aseistamisen ja kouluttamisen mahdottomaksi. Rintamalle saapui yhä enemmän miehiä, jotka eivät osanneet edes käsitellä kivääriä. Tykistöä ja kaikkia muita taisteluvälineitä, viestikalustoa, sotatarvikkeita ja välttämättömimpiäkin varusteita oli niin ikään aivan liian vähän; ampumatarvikkeiden puute oli myöskin suurempi kuin milloinkaan aikaisemmin. Kun lisäksi otetaan huomioon päällystön vähälukuisuus, on helppo ymmärtää, että venäläisten joukkojen taistelukunto alkoi v:n 1915 kesällä olla kerrassaan alhaalla.”[xii]

Niinpä, rautaa olisi pitänyt takoa täysin voimin silloin kun se oli kuuma.

Falkenhayn halusi keskeyttää

”Falkenhayn oli aikonut keskeyttää hyökkäyksen Lembergin valloituksen jälkeen, ja Mackensen saikin kesäkuun 22 p:nä käskyn neljän armeijakunnan siirtämisestä länsirintamalle, mutta tällöin Conrad ilmaisi eriävän mielipiteensä, jota myöskin Mackensen kannatti. He kiinnittivät näet huomiota Venäjän armeijan huonoon tilaan, josta oli jatkuvasti saatu runsaasti todisteita; ne ennustivat täydellistä luhistumista. Conradin ja Mackensenin käsityksen mukaan edullista tilannetta olisi käytettävä hyväksi; jos hyökkäys keskeytettäisiin, voisivat venäläiset vielä toipua, ja ennen pitkää tulisi Itävalta-Unkari jälleen olemaan vaarallisessa asemassa. Falkenhayn hyväksyi tämän näkökannan ja päätti vielä jatkaa itärintaman hyökkäystä, mutta korosti samalla, että vain rajoitetun päämaalin tavoittelu saattoi edelleenkin tulla kysymykseen.”[xiii]

[xiv]

”Sotamarsalkka v. Mackensen ehdotti, että hyökkäyksen suunta käännettäisiin nyt pohjoista kohti. Edettäessä Bug- ja Veiksel-jokien välisellä alueella Brest-Litovskin-Varsovan linjaa vastaan voitaisiin venäläisten vahva keskusta saada saarroksiin. Falkenhayn hyväksyi tämän ehdotuksen, ja Mackensen saattoi ryhtyä valmistelemaan uutta läpimurtohyökkäystä, joka oli alkava heinäkuun puolivälissä. Nyt oli kuitenkin otettava huomioon, että Mackensenin armeijaryhmän hyökkäys tulisi kohtaamaan lujaa vastarintaa, sillä sehän uhkasi venäläisten Varsovan-rintaman selkäpuolta. Jatkuvasti oli voitu todeta voimien siirtoja juuri Varsovan-rintamalta sekä Itä- ja Länsi-Preussin etelärajoilta Galitsiaan. Mackensenin etenemiseen oli yhdistettävä hyökkäys sotamarsalkka v. Hindenburgin rintamalta. Sekä Falkenhayn ja Hindenburg että Conrad v. Hötzendorf pitivät tällaista hyökkäystä välttämättömänä, mutta kysymyksessä sen suunnasta ja mittasuhteista olivat Falkenhaynin ja Hindenburgin mielipiteet vastakkaisia.

Falkenhayn ajatteli hyökkäystä joko Veikseliä vastaan Iwangorodin pohjoispuolella tai Itä-Preussista Narew-jokea kohti Conradin ehdotuksen mukaisesti, kun taas Hindenburg halusi hyökätä pohjoissiiveltä Kaunasin suuntaan. Hindenburg selostaa teoksessaan silloista tilanteenarvosteluaan seuraavasti: »Venäjän rintaman eteläpuoli on painettu kokoon niin, että se on murtumassa kappaleiksi. Sen pohjoisosa on lännen ja luoteen puolelta kiinni pidettynä muodostanut uuden mahtavan sivustan Veikselin ja Pripetin soiden välille etelää kohti. Tuho uhkaa Venäjän armeijan suurinta osaa, jos uusi läpimurtoyritys pohjoisesta käsin Venäjän voimien selkäpuolta vastaan onnistuu.

»Uudelleen tunkee esiin sama ajatus, joka sai meidät ryhtymään  talvitaisteluun. tällä kertaa ehkä vielä suurpiirteisempänä. Nyt isku on annettava ja Osowiecin-Grodnon suunta on lyhyin ja vaikuttavin. Nytkin Bobrin rämeet estävät kuitenkin sillä puolella etenemistämme; tiedämme sen edellisen vuoden suojailmoista. Ei sen vuoksi ole muuta valittavana kuin hyökätä tämän suunnan länsipuolitse tai itäpuolitse. Isku vihollisen puolustuslaitteiden sisimpään, mieleni tekisi sanoa Venäjän armeijan sydänseutuun, vaatii valitsemaan Grodnon itäpuolitse kulkevan suunnan. Korkein sodanjohto tunnusti sen edut, mutta piti läntistä hyökkäyssuuntaa lyhyempänä ja luuli sielläkin saatavan suuria tuloksia. Se siis vaati hyökkäystä Narewin alijuoksun poikki.»

Hindenburgin ajatus oli tosiaankin suurpiirteinen. Hän tahtoi iskeä Kaunasin-Vilnan-Minskin suuntaan, Venäjän päävoimien selkäpuolelle, 300 km Varsovan-rintaman taakse! Itärintaman ylipäällikön päämaalina oli vihollisen tuhoaminen, Venäjän taisteluvoimien täydellinen nujertaminen. Falkenhayn oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät voimat mitenkään riittäisi niin suurisuuntaiseen yritykseen, eteläisen  ja pohjoisen ryhmän ollessa liian kaukana toisistaan. - -

Keisari Vilhelm II päätti, että hyökkäys oli suoritettava Falkenhaynin mielipiteen mukaisesti; Gallwitzin armeijaosasto sai käskyn hyökätä heinäkuun 12 p:nä Przasnyszin kummaltakin puolelta Narew-joen vihollisasemia vastaan, murtautua niiden läpi ja edetä Bug-jokea kohti. 8. Armeijan oikean siiven piti liittyä hyökkäykseen edeten Lomzan suuntaan. Itärintaman ylipäällikön oli vahvistettava Gallwitzin armeijaosastoa neljällä divisioonalla, jotka otettiin 9. Armeijasta.”[xv]

[xvi]

Traaginen virhe

Se päätös oli traaginen virhe. Toki Gallwitzin 12 divisioonaa käsittävä armeijaosasto suoritti loistavan läpimurron ja taisteli upeasti – mutta ihan väärässä paikassa. Nyt Venäjän päävoimat pääsivät pakoon, eli koko taistelut olivat käytännössä yhtä tyhjän kanssa – ajanviitettä. Vaan juuri aikaa Saksalla ei ollut tuhlattavaksi.

Päinvastoin Gallwitzin armeijaosastoa ja 9.A:aa olisi pitänyt heikentää äärimmilleen ja antaa ne joukot 10.A:lle, sekä vielä reilusti lisää länsirintamalta – ja paljon aikaisemmin. Esimerkiksi kesäkuun alussa tai vielä mieluummin jo toukokuussa. Ja tietenkin painella täyttä vauhtia Hindenburgin johdolla kohti Minskiä motittamaan ja tuhoamaan Venäjän päävoimat.

Toteutuneessa historiassa

”Gallwitzin armeijaosasto aloitti heinäkuun 13 p:nä hyökkäyksensä 12  divisioonan vahvuisena. Huolellisesti valmisteltu ja loistavasti suoritettu läpimurto onnistui; 19 p:ään mennessä venäläiset perääntyivät, vahvasti linnoitetun Narew-joen linjan taakse sitkeää vastarintaa tehden. Saksalaiset pääsivät tosin 24 p:nä Narew-joen eteläpuolelle mutta puolustaja ryhtyi tällöin suorittamaan voimakkaita vastahyökkäyksiä, jotka viivyttivät etenemistä. Oikean sivustan varmistamiseksi oli Nowo Georgijewskin vahva linnoitus piiritettävä ja vallattava; johto annettiin Antverpenin valloituksen maineikkaan johtajan kenraali v. Beselerin käsiin.”[xvii] Oli typerää hakata päätään vihollisen täysin ylivoimaisia pääjoukkoja vastaan – ne olisi pitänyt motittaa 10.A:n hyökkäyksellä Minskin suuntaan.

”Mackensenin hyökkäys Bugin ja Veikselin välisellä alueella oli alkanut heinäkuun 15 p:nä. Venäläisten lukuisat peräkkäiset asemat olivat erityisen vahvoja, ja hyökkääjän oli jatkuvasti  suoritettava vaikeita läpimurtoja sekä torjuttava venäläisten vahvojen reservien vastahyökkäyksiä. Maasto vaikeutti myöskin etenemistä, ennestäänkin kehnot tiet olivat sateen vaikutuksesta aivan kurjia, täynnä syviä kuoppia – kuormastojen ja tykistön eteenpäin pääsy näytti monesti aivan toivottomalta, huoltovaikeudet olivat suuria. Mainiot saksalaiset joukot tekivät kaikkensa, mutta eteneminen sujui silti yhä hitaammin. Mackensenin aikomuksena oli ollut saarrostaa osalla voimiaan Bug-joen itäpuolitse, mutta tästä yrityksestä oli täytynyt luopua. Hyökkäys kehittyi olosuhteiden pakosta vaikeaksi puskemiseksi yhä uusiin asemiin pureutuvien venäläisten rintamaa vastaan.

Heinäkuun 27 p:nä suoritti Mackensenin armeijaryhmään kuuluva 11. Armeija seitsemännen läpimurtonsa ja pakotti venäläiset perääntymään Lublinin pohjoispuolelle ja Iwangorodin seuduille. Woyrschin armeijaosaston oli onnistunut 29 p:nä päästä Veikselin yli Iwangorodin ja Varsovan välillä, kun sen sijaan heikko 9. Armeija pysyi paikoillaan Varsovan länsipuolella.”[xviii] Suurenmoisia joukkoja käytettiin strategisesti täysin väärin. Mackensen kääntyi aivan liian aikaisin pohjoiseen puskemaan vihollisen vahvoja päävoimia vastaan – olisi pitänyt jatkaa nopeasti kauas itään ennen kääntymistä pohjoiseen.

Hindenburg pyrki edelleen oikeaan ratkaisuun

Mutta aivan liian heikoin voimin, kun Falkenhayn ei tukenut häntä.

[xix]

”Itärintaman pohjoissiivellä oli kenraali v. Below'n johtama Niemenin-armeija edennyt Niemen-joen pohjoispuolella Mitaun suuntaan ja saavuttanut voiton Schaulenin luona heinäkuun 23 p:nä kun taas 10. Armeija valmisteli etelämpänä hyökkäystä Kaunasia vastaan. Itärintaman ylipäällikkö sotamarsalkka v. Hindenburg toivoi näet vielä saavansa tilaisuuden suorittaa hyökkäyksen Vilnan-Minskin suuntaan, jo aikaisemmin esittämänsä suunnitelman mukaisesti, ja hän pyrki nyt mahdollisuuksiensa mukaisesti valmistelemaan tätä yritystä. Kun sen toteuttamiseksi kuitenkin tarvittiin lisävoimia, Hindenburg ehdotti keisarille heinäkuun 26 p:nä lähettämässään kirjelmässä, että pohjoissiipeä vahvistettaisiin Mackensenin armeijaryhmästä, Woyrschin armeijaosastosta ja 9. Armeijasta olettavilla joukoilla, sekä lisäksi länsirintamalta parhaillaan tulossa olevilla kahdella divisioonalla. Itärintaman sotapäällikkö oli sitä mieltä, että Mackensenin samoin kuin Gallwitzin hyökkäys tulee ennen pitkää pysähtymään kokonaan. Vahvistuksetkaan eivät voisi johtaa  todella ratkaisevaan menestykseen; sitä varten oli hyökättävä vahvoin voimin Kaunasin kautta Venäjän päävoimien yhteyksille.”[xx]

Keisari ratkaisi

”Keisarin ratkaisu tuli kuitenkin jälleen olemaan yleisesikunnan päällikön mielipiteen mukainen. Falkenhayn ei nytkään voinut yhtyä Hindenburgin kantaan. - -

Falkenhaynin käsityksen mukaan oli edullisinta jatkaa hyökkäystä entisissä puitteissa, kuitenkin niin, että Gallwitzin armeijaosastolla tulisi nyt olemaan päätehtävä. Sen hyökkäys auttaisi Mackenseniakin jälleen eteenpäin, ja täten voitaisiin Veikselin itäpuolelle sulloutuneille vahvoille vihollisvoimille ehkä vielä tuottaa ratkaiseva tappio.

Gallwitz saikin käytettäväkseen länsirintamalta kuljetetut divisioonat, ja hyökkäys jatkui, mutta eteneminen oli jatkuvasti hidasta. Venäläisten onnistui edelleen viivyttää myöskin Mackensenin armeijaryhmän tunkeutumista pohjoista kohti ja vetää vähitellen päävoimansa pois siitä vaarallisesta pussista, joka oli muodostunut Narew-, Veiksel- ja Bug-jokien väliselle alueelle. Venäläiset perääntyivät Puolasta; Veikselinkin linnoitukset joutuivat nyt saksalaisten haltuun. Iwangorod vallattiin elokuun 4:pnä, ja seuraavana päivänä saksalaiset marssivat Varsovaan. Elokuun 20 p:nä joutui vihdoin vahva Nowo Georgijewsk kenraali v. Beselerin johtamien voimien haltuun 11 päivää kestäneen hyökkäyksen jälkeen. Saksalaiset saivat tällöin 90,000 vankia, 1,600 tykkiä sekä suuret määrät erilaisia sotatarvikkeita.”[xxi]

Liian myöhään

”Falkenhayn odotti vielä Brest-Litovskin seuduilla suurta menestystä, sillä venäläisten tärkeimmät yhteydet kulkivat juuri tämän linnoitetun paikkakunnan kautta. Elokuun 26 p:nä Mackensenin joukot valtasivatkin Brest-Litovskin, mutta liian myöhään. Venäläisten päävoimat olivat jo ehtineet sivuuttaa vaarallisen kohdan.

Rintama oikeni nyt nopeasti yhä suoremmaksi, ja hyökkääjä tunkeutui kiireesti perääntyvien venäläisten jäljessä pääsemättä saarrostamaan ja voimatta aiheuttaa vihollisen taisteluvoimien huomattavalle osalle tuhoa.”[xxii]

Vihollisen päävoimat päästettiin pakenemaan motista, joten itärintamalta ei saatu joukkoja länsirintamalle ja muualle, jossa niitä olisi tarvittu. Saatanan tunarit.

Hindenburg yrittää vielä

”Kaunas oli joutunut elokuun 18 p:nä saksalaisten haltuun 10 päivää kestäneiden taistelujen jälkeen. Täälläkin joutuivat suunnattomat sotatarvikevarastot voittajan haltuun; saaliiksi saatujen tykkien lukumäärä oli 1300, vankien 20 000. Osowiec vallattiin 22 p:nä, Bialystok 27 p:nä ja Grodno syyskuun 4 p:nä.

Kaunasin valtaus oli avannut tien Vilnan suuntaan, sinne mihin Hindenburg oli tahtonut suunnata päähyökkäyksen. Hän oli elokuun 13 p:nä Falkenhaynille lähettämässään kirjelmässä toistamiseen korostanut pohjoissiiven vahvistamisen välttämättömyyttä. Vain Kaunasista käsin suunnattavalla iskulla voisi olla Hindenburgin käsityksen mukaan ratkaiseva vaikutus, »joskin valitettavasti on menetetty arveluttavan paljon aikaa!» Vihollisen yhteyksille ja selkään suoritettava hyökkäys on »ainoa keino uuden sotaretken välttämiseksi». Mutta Falkenhayn huomautti vastauksessaan, ettei vihollisen täydellisestä tuhoamisesta ollut lainkaan kysymys; tällaiseen päämaaliin ei kannattanut pyrkiä, kun vastustaja oli lukumääräisesti huomattavasti vahvempi ja sen yhteydet paremmat. Falkenhaynin käsityksen mukaan tarkoitus oli jo saavutettu; vihollinen oli kärsinyt ratkaisevan tappion menettäessään kolmen kuukauden aikana yksistään vankeina 750,000 miestä, jätettyään liittolaisten käsiin suunnattoman määrän taisteluvälineitä sekä sotatarvikkeita, luovutettuaan Galitsian, Puolan ja Kuurinmaan. Falkenhayn oli vakuuttunut siitä, ettei Venäjä pystyisi enää uhkaamaan vakavasti Itävalta-Unkaria enempää kuin käyttämään Odessan-armeijaansa Balkanilla.

Kaunasin valtauksen jälkeen Hindenburg päätti kuitenkin suorittaa hyökkäyksen käytettävissään olevin voimin, koska Falkenhayn ei nytkään suostunut antamaan vahvistuksia. 10. Armeijan oli suoritettava hyökkäys; Hindenburg vahvisti sitä kolmella Nowo Georgijewskin piiritysarmeijaan kuuluneella maanpuolustusdivisioonalla. Falkenhayn antoi tosin itärintaman ylipäällikölle luvan tämän hyökkäyksen suorittamiseen koska hän arveli sen tulevan lisäämään vihollisen tappioita, mutta samalta hän huomautti edelleenkin pitävänsä Hindenburgin toivomaa vihollisen tuhoamista kerrassaan mahdottomana. Jo elokuun lopussa Falkenhayn ryhtyi siirtämään melkoisia voimia Serbian rintamalle.

Kenraali v. Eichhornin johtaman 10. Armeijan hyökkäys Vilnan suuntaan alkoi syyskuun 9 p:nä, naapuriarmeijojen liittyessä samalla etenemiseen. »Mahdollista on, että tällä suunnalla voidaan vieläkin saada suurta aikaan», kirjoittaa Hindenburg. »Satojen tuhansien suuruisia venäläisiä joukkoja joutuu ehkä saaliiksemme. Nyt jos milloinkaan sekoittuu ylpeihin toiveisiin kärsimättömyyttä ja huolta. Tulemmeko liian myöhään? Olemmeko kyllin voimakkaita? Mutta eteenpäin vain, Vilnan ohi ja sitten etelää kohti. Ratsuväkemme pääsee pian käsiksi venäläisten valtasuoneen. Jos puristamme sen tukkoon, niin vihollisen päävoima kuolee.»

Pohjoissiiven voimien työntäessä vastassaan olevaa vihollista Väinäjokea vastaan, kohtasi 10. Armeija Vilnan seuduilla ankaraa vastarintaa. »Vastustaja tietää tuhon uhkaavan ja koettaa kaikin mahdollisin keinoin torjua sen», Hindenburg kirjoittaa. »Vilnan luona alkaa murhaava kamppailu. Venäläisille on jokainen tunti kallis, he voivat vielä, jos vain kestävät, pelastaa suuret määrät itää kohti tulevista joukoistaan.»

Syyskuun 18 p:nä Vilna vihdoin joutui saksalaisten haltuun samalla kun kaupungin pohjoispuolitse Smorgoniin kiertänyt ratsuväki yritti pitää siellä venäläisten perääntymistietä katkaistuna kunnes päävoimat ehtisivät paikalle. Mutta henkensä edestä ponnistelevat ylivoimaiset venäläislaumat mursivat itselleen tien itään päin. »1.Ratsuväkidivisioonan taistelu Smorgonin luona vihollisen perääntymistiellä oli traagillisen suurta», kirjoittaa itärintaman silloinen yleisesikunnan päällikkö, kenraali Ludendorff. »Aivan vähää ennen jalkaväen saapumista sen täytyi väistyä suuria tappioita kärsittyään.»

Äärimmäisen kiivaiden taistelujen jälkeen, venäläisten suorittaessa voimakkaita vastahyökkäyksiä, pääsi 10.Armeija syyskuun 25 pään mennessä tunkeutumaan Smorgonin länsipuolelle. Etelämpänä saksalaiset voimat olivat päässeet Baranowiczen tasalle, rintaman kulkiessa edelleen suurin piirtein eteläiseen suuntaan. Pohjoissiivellä ei Riian enempää kuin Väinänlinnankaan valtaus onnistunut. Voimien irroittaminen alkoi nyt myöskin Hindenburgin komennossa olevalta rintamanosalta, ja syyskuun 27 p:nä sotamarsalkka antoi raskain mielin käskyn hyökkäyksen lopettamisesta. »Tulimme liian myöhään ja uuvuimme», hän kirjoittaa.”[xxiii]

Tappiot ennen kuulumattomia

”Venäjän voimien tappiot olivat kesäsotaretken aikana olleet ennen kuulumattomia. Kuudessa kuukaudessa oli menetetty kaikkiaan 2,386,000 miestä, joista kaatuneita ja haavoittuneita oli 1,410,000 sekä vankeja 976,000. Virallisten tilastojen mukaan oli venäläisiä sotavankeja viety Saksan vankileireille sodan alusta lähtien v:n 1915 loka­kuun 10 p:ään mennessä yhteensä 978,179. Itävalta-Unkarin vankileirille taas oli lokakuun 1 p:ään mennessä viety 724,874 venäläistä. Kesäsotaretken aikana oli lisäksi menetetty aivan suunnaton määrä tykkejä ja muita taisteluvälineitä samoin kuin sotatarvikkeita. Puolan lukuisat teollisuuslaitokset ja suuret luonnonrikkaudet olivat joutuneet vihollisen haltuun.”[xxiv]

Traaginen virhe oli tehty

”Venäjän hyökkäysvoima ei kuitenkaan ollut vielä lopullisesti lamautunut, kuten Falkenhayn oli arvellut. Tätä todistivat jo Itävalta-Unkarin rintamaa vastaan syksyllä suoritetut hyökkäykset. Vasta marraskuun puolivälissä alkoi Pripetin soiden ja Dnestr-joen välisellä alueella rauhallinen kausi, joka kesti jouluun asti. Tällöin venäläiset ryhtyivät jälleen hyökkäykseen eteläsiivellä, jossa Itävalta-Unkarin 7. Armeija oli ajoittain vaikeassa asemassa. Taistelut jatkuivat v:n 1916 tammikuun puoliväliin saakka.

Venäläiset muodostivat yhä uusia joukkoja tuhoutuneiden tilalle. Talvi käytettiin tarmokkaaseen järjestelytyöhön; Amerikasta ja Japanista alkoi nyt saapua jo sodan alussa tilattuja aseita ja sotatarvikkeita. Tsaari-Venäjän armeija oli vielä kerran nouseva ja antava Itävalta-Unkarille ankaran iskun.”[xxv]

Falkenhaynilta puuttui rohkeutta ottaa länsirintamalta riittävästi joukkoja Venäjän lyömiseksi vuonna 1915. Lännestä olisi voitu irrottaa hyvinkin huomattavia voimia esimerkiksi oikaisemalla Soissonsiin-Noyoniin pistävä suuri kaari. Ei olisi haitannut mitään, vaikka lännessä olisi pitänyt peräytyä pitkällekin – olisihan Venäjän kukistumisen jälkeen idästä saanut huomattavan määrän joukkoja länteen. Kello kävi Saksaa vastaan – olisi ollut äärimmäisen tärkeää lyödä Venäjä maan rakoon vuonna 1915. Toki Venäjä hävisi sodan Saksaa vastaan myöhemmin, mutta silloin oli jo myöhäistä. Englannin maavoimat alkoivat vaikuttamaan, USA tuli mukaan sotaan vereksin joukoin, Saksan materiaalinen tilanne sen kuin vain heikkeni, jne.

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle