Rytin kirje

Täydennetty 30.12.2007, 27.11.2009, 16.12.2010, korjattu 18.12.2010 Juhani Putkinen

Tässä artikkelissa käsitellään Suomen tasavallan presidentti Risto Rytin henkilökohtaista kirjettä Suur-Saksan liittokansleri Adolf Hitlerille kesäkuussa 1944. Kyseistä kirjettä kutsutaan joskus virheellisesti Suomea sitovaksi Ryti-Ribbentrop-sopimukseksi. Virheellisesti siksi, että yksityiskirje EI voi olla mikään valtiosopimus. Kirjeessä ei ollut edes ulkoministerin varmennusta, puhumattakaan, että mitään ”sopimusta” olisi ratifioitu eduskunnassa.

Kenraali Erfurth: ”Rytin tulisi - henkilökohtaisessa kirjeessä Hitlerille antaa Saksan vaatima selitys”[i]

Edwin Linkomies: Sisäministeri Ehrnrooth puolsi, vastoin ruotsalaisen eduskuntaryhmän jyrkkää kantaa, henkilökohtaisen kirjeen lähettämistä, ”jota sitten virheellisesti ruvettiin nimittämään Ribbentrop-sopimukseksi.”[ii]

[iii]

Taustaa

Venäjä oli jälleen hyökännyt Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, joka oli erillissota.

Hans Metzger: ”Suomi kävi puhdasta puolustusso­taa ilman minkäänlaista liittosopimusta Saksan kanssa, joten se oli oikeutettu omassa sodankäynnissään solmimaan oman aseleponsa tai oman rauhansopimuksensa.”[iv]

Suomi olisi ollut halukas tekemään rauhan Venäjän kanssa siedettävillä ehdoilla ja teki rauhantunnusteluja useaan otteeseen sodan kuluessa.

Suomen ja Saksan kanssa ei ollut minkäänlaista poliittista sopimusta sodasta - liittosopimuksesta puhumattakaan. Saksa oli toki useaan otteeseen vaatinut Suomelta sitoumusta, mutta Suomi ei suostunut tekemään minkäänlaista sopimusta Saksan kanssa. Mitä enemmän Suomi halusi rauhaa (puhuttiin avoimesti erillissodasta ja erillisrauhan mahdollisuudesta) sitä enemmän Saksa vaati Suomea sitoutumaan sotaan ja lupaamaan, ettei Suomi tekisi rauhantunnusteluja.

Esimerkiksi eduskunnan varapuhemies, kokoomuksen johtaja, professori Edwin Linkomies piti Unkarissa (joka oli Saksan liittolainen) tammikuussa 1943 laajan esitelmän sodasta ja Suomen taloudesta. Hän ei maininnut esitelmässään Saksaa sanallakaan ja esitti Jatkosodan totuudenmukaisesti Suomen erillisenä puolustustaisteluna - tämä kiihdytti saksalaisia.[v]

Linkomiehestä tuli Suomen pääministeri 5.3.1943. Presidentti Ryti, marsalkka Mannerheim, SDP:n johtaja, valtiovarainministeri Väinö Tanner, puolustusministeri, kenraali Rudof Walden, ja pääministeri Linkomies olivat yksimielisiä siitä, että Suomen tulee tehdä erillissodastaan erillisrauha heti kun se oli mahdollista turvaten Suomen itsenäisyyden säilyminen. Maalaisliiton Tyko Reinikka oli hallituksen ainoa saksalaismielinen ministeri. Vaikka Reinikka oli hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsen, niin Marski ei suostunut koskaan osallistumaan neuvotteluun, jossa Reinikka oli paikalla.[vi]

Hallitus puristuksessa

Linkomiehen hallituksen rauhanrakentajat (sisärengas) olivat puristuksessa joka suunnalta:

-         ns. rauhanoppositio aiheutti Suomelle suurta vahinkoa elämöimällä rauhalla, joka johti Suomen suhteiden huonontumiseen Saksaan, ainoaan maahan josta oli saatavissa mm. aseita ja elintarvikkeita;[vii]

-         suomalaisten enemmistö ei halunnut kuullakaan rauhan tekemisestä ainakaan siten, että Suomi olisi jälleen menettänyt Karjalan - esimerkiksi presidentti, suojeluskuntavääpeli Svinhufvud kävi Linkomiehen luona kesällä 1943, esittäen mm. että Venäjä oli pysyvästi perivihollinen, jota vastaan kansamme koko voima oli jatkuvasti suunnattava. Tästä syystä hän ei hyväksynyt sitä passiivisuutta, joka jo pitkän aikaa oli ollut luonteenomaista taistelullemme. Missään ei oltu hyökkääviä -- passiivinen asenne saattoi johtaa ainoastaan tappioon. Linkomiehen mielestä taas: Meidän ainoa tehtävä oli jotenkuten koettaa päästä joutumasta murskattavaksi;[viii] Kaikissa piireissä pidettiin ilman muuta selvänä, että Moskovan rauhassa meiltä riistetty alue kuului kaiken inhimillisen oikeuden mukaisesti meille;[ix]

-         Saksa vaati sitoutumista taistelemaan ”loppuun saakka”, ja Suomi oli hyvin riippuvainen Saksan ase- ja elintarviketoimituksista;

-         Venäjä asetti Suomelle täysin mahdottomat rauhanehdot, eikä suostunut tinkimään niistä. Esimerkiksi maaliskuussa 1944 Venäjä vaati Suomea internoimaan maassa olevat saksalaiset joukot (eli riisumaan aseista ja pistämään vankileireihin - sakuja ei saanut päästää poistumaan Suomesta) ja niin suuret sotakorvaukset niin lyhyessä ajassa, ettei Suomi olisi kyennyt mitenkään suoriutumaan niistä.[x] Suomen neuvottelijana Moskovassa ollut ministeri Enckell sanoi palattuaan Moskovasta ulkoministeri Ramsaylle, että: ”neuvostohallituksen tarkoituksena oli tuhota Suomi.”[xi]

Väinö Tanner: Eduskunta antoi jälleen 12.4.1944 yksimielisen tukensa hallitukselle, joka hylkäsi mahdottomat rauhanehdot. ”Eduskunta oli siten antanut yksimielisen luotta­muslauseensa hallituksen siihenastisille toimenpiteille ja samalla yhtynyt hallituksen käsitykseen tarjottujen rau­hanehtojen mahdottomuudesta.”[xii]

Hans Metzger: Linkomiehen hallituksen astuttua virkaansa Suomen pääongelmana oli erillisrauhan saavuttaminen jollain lailla hyväksyttävin ehdoin. Saksan oli puolestaan yritettävä estää tätä kehitystä.[xiii] Moskovan radio toitotti yötä päivää, ”että ehdoton antautuminen ja aseistariisu­minen koski yhtä hyvin Suomea kuin akselivaltoja.”[xiv]

Suurhyökkäys

Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Suomen valloittamiseksi 9.6.1944. Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto katsoivat, että Suomen on saatava tehokasta materiaalista apua Saksalta kyetäkseen estämään Venäjän yritys miehittää Suomi.

Suomi tiedusteli jälleen mahdollisuutta rauhaan, mutta kun Venäjä oli kyennyt murtamaan Suomen pääpuolustuslinjan Kannaksella, niin nyt Venäjä vaati ehdotonta antautumista, joka olisi tietysti johtanut Suomen miehitykseen ja itsenäisyyden menetykseen.[xv]

Charles Lundin: ”Kahden kauhistuttavan vaihtoehdon [edessä - jp] - että kansakunta sidottai­siin Saksaan, joka oli tuomittu varmaan häviöön, tai se pantaisiin alttiiksi ehdottomalle antautumiselle pelätylle Venäjälle - Suomen hallitus tuntui halvaantuneelta. Eduskuntaryhmien puheenjohta­jien kanssa käyty neuvonpito ei tuonut apua.”[xvi]

Ribbentrop

Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop lensi yllättäen Suomeen juhannuksen alla 1944 - kun tilanne Suomen ja Venäjän välisissä taisteluissa oli kriittisimmillään.

Kun Suomi oli tehnyt rauhantunnusteluja, niin Saksa vaati nyt avun ehtona poliittista sitoutumista, ettei Suomi tee erillisrauhaa ilman Saksan lupaa. Suomi ei kuitenkaan ollut valmis tekemään sopimusta natsi-Saksan kanssa.

Ribbentrop saapui ”kiristääkseen meiltä lupauksen, -- jonka antamisesta olimme jatkuvasti kieltäytyneet”.[xvii]

Saadakseen tarpeellista apua presidentti Ryti uhrasi itsensä isänmaansa puolesta lähettämällä Hitlerille henkilökohtaisen kirjeen, jossa lupasi ettei hän, eikä hänen hallituksensa tee erillisrauhaa ilman Saksan lupaa. Tämä kirje ei sitonut Suomea, vaan Suomi voi tehdä rauhan vaihtamalla presidenttiä ja hallitusta. Silloin Ryti kunnian miehenä ei joutunut syömään lupaustaan ja Suomi oli vapaa tekemään erillissodastaan erillisrauhan sitten kun se oli Suomen kannalta järkevintä.

Lainaus: ”Lainopillisia asiantuntijoita kuultuaan Ryti päätti antaa Hitlerille sitoumuksen olla tekemättä erillisrauhaa. Hallituksen piirissä katsottiin aluksi, että Rytin vakuutus olisi joka tapauksessa vietävä eduskuntaan ja pyydettävä siltä luottamuslausetta. Ryti itsekin ilmoitti, että hän ei antaisi vakuutusta ilman eduskunnan suostumusta. Eduskunta kutsuttiin kahdesti koolle 26.6.1944, mutta hallituksen tiedonantoa ei kuulunut. Eduskunta olisi hyväksynyt Saksalle annettavan sitoumuksen vain, jos sille olisi ilmoitettu myös neuvostohallituksen antautumisvaatimuksesta. Silloin taas tieto olisi vuotanut saksalaisten korviin. Näille puolestaan ei saanut missään tapauksessa paljastaa, että vaihtoehtoja ei ollut.

Lopulta Ryti taipui antamaan vakuutuksen pelkästään omissa nimissään. Hän ojensi 26.6. von Ribbentropille Hitlerille osoitetun kirjeen. -- Asiaa valtioneuvostossa käsiteltäessä presidentti huomautti erikseen, että allekirjoitus voitaisiin mitätöidä siten, että hän eroaisi virastaan. -- Ratkaisu perustui toisaalta vakavaan rintamatilanteen ja toisaalta siihen, että valittavissa oli vain Saksan apu tai ehdoton antautuminen.”[xviii]

Pääministeri Linkomies kiittää ulkoministeri Ramsaytä siitä, että tämä sitkeänä neuvottelijana onnistui uuvuttamaan Ribbentropin hyväksymään tämän henkilökohtaisen kirjeen, eikä vaatinut enää Suomea sitovaa valtiosopimusta.[xix]

Hallituksen iltakoulussa

Suomen Hallituksen iltakoulussa 28.6.1944 ulkoministeri Henrik "Ramsay ilmoitti: von Ribbentrop lähti eilen klo 11. Sai presidentin kirjeen."[xx]

Tämä lause on kopio alkuperäisestä pöytäkirjasta. Asiasta ei muuta mainintaa. Kannattaa huomata, ETTEI silloin tapahtuma-ajankohtana puhuttu mistään sopimuksesta, vaan KIRJEESTÄ.

Kirjeen sisältö

»Huomioon ottaen sen aseveljen avun, jota Saksa antaa Suomelle sen nykyises­sä asemassa, selitän Suomen tasavallan presidenttinä, etten muuta kuin yhteisymmärryksessä Saksan valtakunnanhal­lituksen kanssa tee rauhaa Neuvostoliiton kanssa enkä salli, että nimittämäni Suomen hallitus tai kukaan henkilö ryhtyy aselepoa tai rauhaa koskeviin keskusteluihin tahi näitä tarkoitusperiä palveleviin neuvotteluihin muuten kuin yhteisymmärryksessä Saksan valtakunnanhallituksen kanssa.»[xxi]

Perustelut kirjeelle

1.     Suomi tarvitsi välttämättä Saksasta aseita, sotilaallista apua ja elintarvikkeita varmistaakseen sen, että kykenee torjumaan Venäjän yritykset valloittaa koko Suomi;

2.     Saksa oli kuitenkin selvästi häviämässä maailmansodan, joten näytti siltä, että Suomen on piakkoin tehtävä rauha vaikka saisikin Venäjän rynnistyksen pysäytettyä - siksi Suomi ei saanut sitoa itseään Saksan ”uppoavaan laivaan”;

3.     Siksi keksittiin tällainen ratkaisu, joka ei sitonut Suomea, mutta kuitenkin tyydytti Saksaa. Jos Saksan ja Suomen välinen sopimus olisi viety eduskuntaan niin eduskunta ei olisi sitä hyväksynyt. Kirjettä taas ei viety eduskuntaan, ettei se sitoisi Suomea.[xxii]

Mannerheim: ”Ei tarvinne lisätä, että minusta oli vastenmielistä suostutella presidenttiä toimenpiteeseen, jonka takia hänen ennen pitkää olisi pakko luopua paikaltaan. Tämä tuntui sitäkin vaikeammalta, koska minua oli ajateltu presidentti Rytin seuraajaksi. Mutta en katsonut voivani menetellä toisin. On luettava kunniaksi presidentti Rydille, että hän allekirjoitti sitoumuksen, vaikka oli täysin tietoinen seurauksista. Eräässä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä antamassani lausunnossa olen maininnut, että presidentti Rytin teko oli kansalaisurotyö, ja tämä arvostelma pitää paikkansa. -- Oli onnistuttu - joskin veitsi kurkulla - luomaan pohja tilanteen vakauttamiselle ja samalla myös rauhanteolle.”[xxiii]

25.6.1944 SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner: ”Samana iltana pidetyssä valtioneuvoston istunnossa ilmoitti Ryti Tannerin mukaan "harkinneensa asiaa ja tulleensa siihen tulokseen, että avun ja aseiden saamiseksi sitoumus olisi annettava ja koska ei ole toiveita, että eduskunta sen hyväksyisi, oli hän velvollinen ottamaan se omalle vastuulleen."”[xxiv]

Väinö Tanner kirjannut 28.6.44 Tamminiemessä: ”[Ryti] selosti vaikuttimiaan. Hätä oli suuri ja apu lähellä. Olisi järjen vastaista kieltäytyä sitä vastaanottamasta, kun toinen vaihtoehto, ehdoton antautuminen oli vielä huonompi.”[xxv]

Kivimäen vahvistus

Suomen suurlähettiläs Saksassa Kivimäki (koulutukseltaan juristi) joutui vahvistamaan Saksassa Saksan valtiosihteerille ja kansainvälisen oikeuden tutkija Gausille, että kyseinen kirje oli henkilökohtainen, eikä sitonut Suomea: "Mikäli Ryti olisi tarkoittanut sopimuksen Suomen valtakuntaa velvoittavaksi, hän olisi epäilemättä käyttänyt senmukaista sanontaa, kuten valtioiden välisissä sopimuksissa aina tehdään. Hitlerin edustaja Ribbentrop ei kirjettä vastaanottaessaan tehnyt muistutusta siitä, että sopimus ei sisältänyt Suomen valtakunnalla olevaa velvoitusta, vaan oli selvästi henkilökohtainen."[xxvi]

Petos?

Kun uusi presidentti marsalkka Mannerheim ilmoitti Saksalle (marsalkka Keitel), ettei Rytin lähettämä kirje sido häntä, niin Saksa piti tekoa petoksena Saksaa kohtaan - kun oli luullut tämän henkilökohtaisen kirjeen sitovan Suomea.

Oli alunperin varattu tilaisuus luopua Rytin antamasta lupauksesta. ”Tällaiseen menettelyyn oli moraalinen oikeus, koska lupaus kiristettiin meiltä pakkotilassa.”[xxvii]

Takaportti

Kirjeen lisäksi Ribbentrop vaati Suomen johdolta julkista puhetta, ettei Suomi ”neuvottele rauhasta muuten kuin yhteisymmärryksessä Saksan hallituksen kanssa”. Pääministeri Linkomies pitikin tällaisen puheen, mutta lisäsi puheeseen takaportin: ”Että apu, jonka saimme, oli riittävää. Voisimme siis ainakin moraalisesti vapautua lupauksestamme, jos apu osoittautuisi riittämättömäksi.”[xxviii] Ja niinhän siinä kävikin, että Saksa ei kyennyt antamaan läheskään kaikkea sitä apua, jota Suomi halusi, eikä edes sitä, minkä Saksa oli jo Suomelle luvannut. Niinpä tämäkään puhe ei sitten sitonut Suomea mihinkään.

Hans Metzger: Kun Saksa ei toimittanut Suomen pyytämiä apujoukkoja, olisi Suomen hallitus voinut todeta, että apua ei ole tullut riittävästi ja siten kumota Rytin yksityiskirjeessä antaman lupauksen.[xxix]

Tarpeellisuus

Tietyillä tahoilla on esitetty väitteitä, ettei Rytin olisi tarvinnut lähettää kyseistä kirjettä Hitlerille. Se on kuitenkin vain imelää jälkiviisautta:

1.     Juhannuksena 1944 sotilaallinen tilanne oli erittäin kriittinen, eikä voitu tietää miten paljon lisää joukkoja Venäjä vielä keskittää Suomea vastaan;

2.     Oli selvää, että Venäjä yrittää jälleen valloittaa koko Suomen, kuten Talvisodassa;

3.     Jos Saksa olisi katkaissut kaikki toimitukset Suomeen kuten Ribbentrop uhkasi ja Venäjä olisi saanut sen tietoonsa, niin Venäjä olisi tietysti keskittänyt vielä lisää joukkoja, lentokoneita, tykkejä ja panssareita Suomea vastaan, vaikka Suomen puolustus olikin alkanut jollakin lailla pitää - niin ku*essa olisi oltu;

4.     Nyt Rytin uhraus varmisti Suomelle suurenmoiset torjuntavoitot ja niin runsaasti hyvää puolustusmateriaalia, että Suomen puolustusvoimat olivat hyvin merkittävä tekijä pitkälle 1950-luvulle saakka (ja sekös joitakin kismittää edelleen).

Niistä torjuntavoitoista lisää täällä:

-         Karjalan Kannas;

-         Nietjärvi;

-         Ilomantsi.

Platonova: ”Suomen sodanjohto pysäytti neuvostojoukkojen hyökkäyksen Karjalan Kannakselta Suomen sisäosiin.”[xxx]

Max Jakobson: Suomen Armeijan vahvuus elokuun alussa 1944 oli 528 000 miestä. Venäjällä ei enää ollut voimia uuteen hyökkäykseen.[xxxi]

Tohtori Jukka Seppinen: ”Olisiko presidentti Ryti voinut torjua minimitoimet eli henkilökohtaisen kirjeen avun varmistamiseksi Suomelle vastoin marsalkan näkemystä? Ei varmasti.”[xxxii]

Rytin kirje oli ”osoitus vahvasta halusta estää kaikin mahdollisin keinoin Venäjän miehitys. Se olisi nimittäin merkinnyt länsimaiselle demokratialle ja koko kansalle suurta onnettomuutta, ehkä jopa täydellistä tuhoa.”[xxxiii]

Jatkosota

Etusivulle


[i] Waldemar Erfurth, Suomi sodan myrskyissä 1944-1944, 1951, sivut 222-223

[ii] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivu 201

[iii] Jatkosodan Pikkujättiläinen, 2005, sivu 815

[iv] Hans Metzger, Poliittiset aseveljet, 1985, sivu 126

[v] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivut 123-124

[vi] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivut 189-191

[vii] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivut 268-269

[viii] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivut 239-241

[ix] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivu 266

[x] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivut 321-333

[xi] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivu 326

[xii] Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan 1943-44, 1952, sivu 241

[xiii] Hans Metzger, Poliittiset aseveljet, 1985, sivut 143-144

[xiv] Hans Metzger, Poliittiset aseveljet, 1985, sivu 202

[xv] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivut 345-348

[xvi] Charles Leonard Lundin, Suomi toisessa maailmansodassa, 1961, sivu 396

[xvii] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivu 349

[xviii] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivut 334-335

[xix] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivu 352

[xx] Kauko Runpunen ja Ohto Manninen (toim), Jatkosodan hallitusten iltakoulujen pöytäkirjat (Faktillisesti ...), 2009, sivu 189

[xxi] Jatkosodan Pikkujättiläinen, 2005, sivu 816

[xxii] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivu 355

[xxiii] G. Mannerheim, Muistelmat, Toinen osa, 1952, sivut 451-452

[xxiv] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 339

[xxv] Ohto Manninen et al Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006, sivu 340

[xxvi] T. M. Kivimäki, Suomalaisen poliitikon muistelmat, 1965, sivu 266

[xxvii] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivu 395

[xxviii] Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970 (kirjoitettu 1947-48), sivu 361

[xxix] Hans Metzger, Poliittiset aseveljet, 1985, sivut 255-256

[xxx] S. P. Platonova, Bitva za Leningrad, 1964, sivut 485-487

[xxxi] Max Jakobson, Väkivallan vuodet, 1999, sivu 351

[xxxii] Jukka Seppinen, Hitler, Stalin ja Suomi, 2009, sivu 323

[xxxiii] Jukka Seppinen, Hitler, Stalin ja Suomi, 2009, sivu 326

Jatkosota

Etusivulle

free counter