Puolustuksellinen keskitys

Yhä edelleen törmää väitteeseen, että Suomi olisi Välirauhan aikana tehnyt liikekannallepanon ja keskittänyt joukkonsa hyökkäysryhmitykseen - aikoen hyökätä Venäjälle - ja myös hyökäten, jotkut jopa väittävät Suomen aloittaneen sodan.

Venäjän, Saksan ja Suomen joukoista kerrotaan suorin lainauksin ja tarkoin lähdeviittein eri artikkelissa. Suosittelen, että tutustut myös siihen.

Tähän artikkeliin lainaan keskityksen suunnitteluun ja toimeenpanoon osallistunutta eversti Wolf H Halstia. Talvisodan jälkeen Halsti oli Helsingin sotilasläänin esikunnan operatiivisen osaston päällikkö. Nimenomaan hän teki sotilasläänin liikekannallepanossa perustaman divisioonan keskityssuunnitelman - joka oli puhtaasti puolustuksellinen. Muuta suunnitelmaa ei tehty ja liikekannallepano suoritettiin nimenomaan sen puolustuksellisen suunnitelman mukaan.

”Kesän [1940 - jp] kuluessa saatiin joukkojen uudelleenjärjestely suoritetuksi. Divisioonamme siirtyi prikaatikokoonpanoon, meidät siirrettiin muihin töihin ja pieni, uskollisesti yhdessä pysytellyt joukkomme hajosi. Veli Aki ja minä sentään saimme jatkaa yhdessä, sillä hänestä tuli Helsingin sotilasläänin esikuntapäällikkö ja minusta saman esikunnan operatiivisen osaston päällikkö majuriksi ylennettynä.”[i]

”Sotilasläänin esikunnan operatiivinen osasto oli lähinnä vastuussa läänin alueella perustettavien joukkojen keskitysmarsseista ja -kuljetuksista rajaseudulle liikekannallepanon yhteydessä. Toinen tehtävä oli vihollisen toimintamahdollisuuksien analysointi ja tulosten perusteella Salpa-aseman miehityksen ja reservien sijoittelun suunnittelu.”[ii]

”Sitä työtä riitti sitten aina huhtikuuhun vuotta 1941 saakka, ja sen kestäessä ehdimme monta kertaa kirota kekseliäisyyttämme, sillä jos periaate varmasti olikin oikea niin toteutus yhtä varmasti oli sen ajan vaikein sotilaspalapeli. Yksiköt, aikamäärät, kuljetusmuodostelmat, kuormauskapasiteetit ja tavoitteet seurasivat onnetonta laskijaa hänen öisiin painajaisuniinsa saakka.”[iii]

”Omat vaikeutemme olivat kuitenkin pieniä sotilaspiirien vaikeuksien rinnalla. Niiden piti saamansa aikataulun mukaan perustaa kaikki ne joukot, jotka me sitten siirtäisimme paikoilleen, ja se vasta työ olikin. Piirien henkilökortistot olivat tietysti talvisodan jäljiltä aivan sekaisin. Kaatuneet ja invalidit oli poistettava ja ennen kaikkea osoitteet tarkistettava. Luovutetun alueen karjalaiset olivat asettuneet ties minne, ja heidät oli saatava käsiin ja kortistoihin.”[iv]

”Piirien asepuolella oli saman vaikeusluokan murheita. Kuten olen kertonut, varastoitiin koko kalusto aluksi suojajoukkojen lähiselustaan. Tarkoituksena varmaan oli toimittaa reserviläiset niiden luokse jos sota alkaisi uudestaan, yritys joka mitä todennäköisimmin olisi epäonnistunut. Kun sitten piirit olivat saaneet joukkojen muodostamisen alustavasti kuntoon niiden kotipaikkakunnilla, suoritettiin kaluston siirto niiden omiin varastoihin. Siellä se oli järjestettävä yksiköittäin, joita olikin nyt entistä enemmän, sillä köyhä Suomi oli odottamatta pystynyt hankkimaan vehkeet kokonaista 16 divisioonaa varten entisen vajaan 9 asemesta. Tykistökin oli kaksinkertaistunut ja ilmatorjunta vallan moninkertaistunut. Nyt oli kaikki sijoitettava, ryhmitettävä nopeata jakamista silmälläpitäen ja huollettava.”[v]

Puolustuksellinen ryhmitys

”Nykyään puhutaan paljon siitä, miten maamme poliittinen ja sotilaallinen johto tahallisesti ja suunnitelmallisesti vei meidät sotaan saksalaisten rinnalla. Emme ainakaan me tulevien sotatoimiyhtymien operatiiviset valmistelijat ja esittelijät tienneet sellaisesta mitään. Luulisi herrojen aloittaneen juonensa siitä, että olisivat etukäteen ja ajoissa mukauttaneet joukkojen ryhmitykset saksalaisten varmasti hyökkäyksellisiin aikeisiin tai edes käskeneet valmistamaan soveltuvan vaihtoehdon. Koko aikana ei sellaisesta ollut vähäisintäkään merkkiä näkyvissä. Valmistelin vain yhtä ainoata keskitys- ja ryhmityssuunnitelmaa, joka oli yhtä ehdottomasti kuin varauksettomasti puolustuksellinen. Helsinkiläisdivisioona oli kuljetettava Salpa-aseman taakse sille samalle kaistalle, jota olimme Akin kanssa edellisenä kesänä suunnitelleet ja varustaneet. Tuloomme saakka sen miehittäisi alueelle sijoitettu varusmiesprikaati, sitten joukkomme ohjattaisiin vahventamaan miehitystä. Suunnitelma oli niin täydellisesti sopimaton hyökkäykseen, että sodan tultua meidät oli vaihdettava kaistaltamme ja divisioona marssitettava aivan muualle, Lappeenrannan kautta Nuijamaan-Joutsenon alueelle valmius asemaan. Siirto kesti muistaakseni toista viikkoa. Luulenpa että ylijohtomme olisi ollut sen verran aloitekykyinen, että se olisi pannut yhtymiensä esikunnat edes pääpiirtein suunnittelemaan sellaista vaihtoehtoa, jos se etukäteen olisi ollut selvillä asioista. Kokonaisen kenttäarmeijan uudelleen ryhmittäminen puolustuksesta hyökkäykseen ei nimittäin ole mikään vähäpätöinen työ yleisesikuntaupseereille. Mekin teimme Akin kanssa tosi pyöreitä vuorokausia saatuamme sitä varten käskyn. Jo pelkkä maaston tiedustelu vei meiltä monta päivää. Tunsimme uuden ryhmittymisalueemme vain aivan päällisin puolin, eikä meille ollut milloinkaan edes vihjaistu, että se saattaisi tulla meille ajankohtaiseksi. Joko siis tilanteen kehittyminen oli sotilasjohdolle yllätys tai sitten johto oli niin saamaton etten jaksa uskoa sitä alkuunkaan. Eihän meille olisi edes tarvinnut puhua hyökkäysaikeista eikä muista fasistisista konnuuksista. Olisi riittänyt että meidät käskettiin perehtymään alueeseen mahdollista puolustuskaistojen vaihtamista ajatellen.”[vi]

Liikekannalepano

”Kesäkuun 17 päivänä vuonna 1941 olin kuten tavallisesti tullut Aki Kurenmaan kanssa esikuntaamme ylitöihin. Istuimme vastakkain huoneessani tarkistaen erästä kuljetussuunnitelmaa, kun päivystävä upseeri tuli sisälle ja ojensi minulle sanoman, jossa oli vain kaksi sanaa: »Maastojärjestys määrätty.» Tuijotin siihen uskomatta ensin silmieni välittämää tietoa. Selväkielelle käännettynä se merkitsi, että puolustusvoimien liikekannallepano alkaisi heti, ilman mitään edelläkäyviä valmisteluja.”[vii]

”Jollakin ihmeellisellä tavalla joukkojen kokoaminen onnistui annetussa ajassa saumattomasti. Meidän onneksemme sotilaspiirit olivat ennättäneet uusia reserviläisten liikekannallepanomääräykset ja pitää valvontakokoukset ajoissa. Muuten olisimme olleet huutavassa hukassa. Varastotkin oli ehditty ryhmittää jotenkuten järjestykseen jakoa varten, ja tällä kerralla riitti todellakin jokaiselle sekä varusteet että ase. Miehet tulivat kokoontumispaikkoihinsa moitteettomasti. Minä vapisin autokaluston saannin puolesta mutta turhaan. Määräaikaan ajoivat täysivahvuiset autokomppaniat noutamaan joukkoja ja kuormaukset alkoivat. Täsmällisesti lähdettiin myös liikkeelle.”[viii]

”Minä jäin muutaman apulaisen kanssa pariksi vuorokaudeksi Helsinkiin valvomaan joukkojen lähtöä. Katselin sitä siirtyen marssikynnykseltä toiselle aikatauluineni ja totesin, että lähdöt olivat ajallisesti yhtä sotilaallisen täsmällisiä kuin lähtijät olivat epäsotilaallisen näköisiä. Mutta varusteet saivat talvisodan köyhyyteen tottuneen katselijan vetämään syvään henkeään. Ohitseni porhalsi uusia raskaita haupitsipatteristoja, uusia raskaita ja kevyitä ilmatorjuntapatteristoja, raskaita ja kevyitä kranaatinheitinkomppanioita ja panssarintorjuntatykkikomppanioita. Ja autokolonnien yllä partioivat uudet hävittäjälentueet niitä suojaten. Kaikkeen tähän siis Suomi pystyi - kun halusi!”[ix] Talvisotaan Suomi joutui suorastaan rikollisen valmistautumattomana - se maksoi suomalaista verta - kun vasemmisto ei suostunut lisäämään puolustusmäärärahoja riittävästi. Talvisodan sytyttyä rahahanat sitten avautuivat, mutta siihen sotaan liian myöhään.

22.6.1941

”Oli jopa niinkin ettei Suomi sotilaallisesti kyennyt mihinkään aktiivisuuteen ennen kuin useiden viikkojen kuluttua. Joukkojen kuljettaminen rajoille oli yhä kesken, ja kun se muutaman päivän kuluttua päättyisi, niiden ryhmitys olisi täysin sopimaton hyökkäys aloitteisiin, ryhmitys kun palveli pelkistetysti puolustusta. Olisi pakko valmistaa uudet käskyt, marssittaa joukot hyökkäysvalmiusasemaan, tiedustella ja valmistella hyökkäystä. --

Venäläisten ilmavoimat pommittivat ensin suomalaisia laivastoyksikköjä Lounais-Suomen vesillä saamatta osumia. Sitten ampuivat Hangon tukikohdan raskaat patterit Suomen puolelle. Seuraavina päivinä pommitukset laajenivat, kohdistuen moneen Etelä-Suomen paikkakuntaan.”[x]

Sota

”Samana päivänä [25.6.1941 - jp] kun hallitus tiedotti eduskunnalle Suomen olevan sotatilassa ja eduskunta yksimielisesti hyväksyi tämän tiedonannon, minä aikaisin aamulla olin lähettänyt viimeiset perustamamme joukot keskityspaikkoihinsa, luovuttanut esikuntahuoneet muille, hakenut sotakirstuni kotoa ja lähtenyt autolla kohti Pyhältöä, jossa divisioonamme esikunta jo oli toiminnassa. Olin lopen väsynyt ja nukahdin heti lähdettyämme auton takapenkille. Heräsin siihen että auto oli pysähtynyt. Syytä ei minun tarvinnut kysyä: avoimista ikkunoista kuului lähestyvien lentokoneiden jyrinä. Kysyin missä olimme ja seuralaiseni kertoivat meidän vastikään sivuuttaneen Haminaan johtavan tienhaaran ja kääntyneen Pyhällön-Taavetin tielle. Olimme korkeahkolla mäellä, tien oikealla puolella oli metsää, vasemmalla oli kylä jonka yli oli laaja näköala länteen ja luoteeseen. Kuljettaja oli ajanut auton vähäisen" metsätien haarassa suojaan puiden alle.

Koneiden pauhu kasvoi nopeasti ja kohta lensi ylitsemme suunnilleen kaakosta luoteeseen noin puolen kilometrin korkeudessa viiden pommikoneen muodostelma, jokaisen tasoissa Neuvostoliiton kansallisuustunnus. Ne olivat varsin nopeita kaksimoottorisia koneita, kaikesta päättäen matkalla jonnekin Kouvolan seudulle. Juuri kun ne menivät ylitsemme, ne kaikki avasivat tulen tornikonekivääreistään ampuen suoraan taaksepäin valojuovaluoteja. Koska nähtävästi oli luvassa ilmataistelu, hyppäsimme ulos autosta nähdäksemme paremmin.

Venäläisten perässä suhahti ylitsemme suomalainen hävittäjäpartio, kaksi Yhdysvalloista hankittua Brewster-konetta. Ne tulittivat venäläisiä kaikilla aseillaan ja ajoivat nopeasti lähemmäksi saalistaan. Melkein heti rupesi kaksi pommikoneista vetämään perässään savujuovaa. Kiila meni hajalle, kaksi konetta käänsi etelään ja katosi, perässään toinen hävittäjistä, yksi livisti oikealle, siis koilliseen, yksi menetti nopeasti korkeutta, putosi kylän taakse ja räjähti, viimeinen yritti savuavana joitakin väistöliikkeitä mutta sai uuden ryöpyn toiselta hävittäjältämme ja putosi sekin näköpiirimme ulkopuolelle.

»Jaaha», sanoi kuljettajamme, joka oli kärsinyt talvisodan aikaisen ilmaterrorin Koiviston seuduilla, »sepä oli yhdestä poikki ja sillä siisti. Onpas tällä kertaa eri vehkeet ja tahti!» Jatkoimme matkaamme ja päästyämme perille meille kerrottiin että toinenkin hävittäjämme oli ampunut alas kaksi konetta, joten vain yksi pääsi ehjänä takaisin. Partiot toivat illalla yhtä ja toista kamaa pudotetuista koneista, henkilötodistuksia, rahaa, karttoja ja sen sellaista. Yhdessä koneessa oli kaatuneiden joukossa naispuolinen lentäjä.”[xi]

”Kyllä Suomen hallituksella siis oli todellista syytä sotatilan toteamiseen, ei sen tarvinnut niitä tekaista.”[xii]

Salpa-linjalla puolustuksessa

”Saatuamme 12. Divisioonamme keskityskuljetukset määräajassa ja hankauksitta päätökseen ja Salpa-aseman miehitetyksi meille suotiin muutamia varsin tarpeellisia lepopäiviä. Joukot perehtyivät asemaansa, jonka eteen ne eivät saaneet lähettää muuta kuin tiedustelu- ja tähystyspartioita. Me Akin kanssa ravasimme Einar-herramme [divisioonan komentaja Einar Vihma - jp] kintereillä aamusta iltaan, sillä hän oli järkevästi päättänyt perusteellisesti tutustua joukkoihinsa ja niiden johtajiin, kerta siihen tarjottiin näin mainio tilaisuus.”[xiii]

Siirtyminen hyökkäysryhmitykseen

Venäjä oli nyt aloittanut Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan hyökkäämällä Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05 - ja Suomen eduskunta oli viimein 25.6.1941 todennut Suomen olevan jälleen sodassa.

Vasta päiviä sen jälkeen alettiin valmistelemaan joukkojen siirtämistä hyökkäysryhmitykseen.

”Vietettyämme asemissamme joitakin mukavia päiviä lennähti idylliimme tärkeän näköinen lähettiupseeri armeijakunnan esikunnasta tuoden meille melkoisen pinkan paperia tutkittavaksi: käskyn uudelleen ryhmittymistä ja hyökkäykseen valmistautumista varten, ja silloin oli Einar-herra revetä innostuksesta: »Vihdoinkin päästään antamaan turpiin mekin vuorollamme». Oikeanpuolinen naapurimme ottaisi vastuulleen meidänkin kaistamme ja me siirtyisimme Konnunsuon-Joutsenon alueelle, jossa ottaisimme vastaan etulinjan ja rupeaisimme valmistamaan hyökkäystä (katso karttapiirrosta 2 sivulla 141). Kesä-heinäkuun vaihteessa suoritimme siirron huoltojoukot edellä ja taistelujoukot viimeisinä, yömarsseina jotta liike pysyisi salassa.”[xiv]