Yhä edelleen törmää väitteeseen, että Suomi olisi Välirauhan aikana tehnyt liikekannallepanon ja keskittänyt joukkonsa hyökkäysryhmitykseen - aikoen hyökätä Venäjälle - ja myös hyökäten, jotkut jopa väittävät Suomen aloittaneen sodan.
Venäjän, Saksan ja Suomen joukoista kerrotaan suorin lainauksin ja tarkoin lähdeviittein eri artikkelissa. Suosittelen, että tutustut myös siihen.
Tähän artikkeliin lainaan keskityksen suunnitteluun ja toimeenpanoon osallistunutta eversti Wolf H Halstia. Talvisodan jälkeen Halsti oli Helsingin sotilasläänin esikunnan operatiivisen osaston päällikkö. Nimenomaan hän teki sotilasläänin liikekannallepanossa perustaman divisioonan keskityssuunnitelman - joka oli puhtaasti puolustuksellinen. Muuta suunnitelmaa ei tehty ja liikekannallepano suoritettiin nimenomaan sen puolustuksellisen suunnitelman mukaan.
”Kesän
[1940 - jp] kuluessa saatiin joukkojen uudelleenjärjestely suoritetuksi.
Divisioonamme siirtyi prikaatikokoonpanoon, meidät siirrettiin muihin töihin
ja pieni, uskollisesti yhdessä pysytellyt joukkomme hajosi. Veli Aki ja minä
sentään saimme jatkaa yhdessä, sillä hänestä tuli Helsingin sotilasläänin
esikuntapäällikkö ja minusta saman esikunnan operatiivisen osaston päällikkö
majuriksi ylennettynä.”[i]
”Sotilasläänin
esikunnan operatiivinen osasto oli lähinnä vastuussa läänin alueella
perustettavien joukkojen keskitysmarsseista ja -kuljetuksista rajaseudulle
liikekannallepanon yhteydessä. Toinen tehtävä oli vihollisen
toimintamahdollisuuksien analysointi ja tulosten perusteella Salpa-aseman
miehityksen ja reservien sijoittelun suunnittelu.”[ii]
”Sitä
työtä riitti sitten aina huhtikuuhun vuotta 1941 saakka, ja sen kestäessä
ehdimme monta kertaa kirota kekseliäisyyttämme, sillä jos periaate varmasti
olikin oikea niin toteutus yhtä varmasti oli sen ajan vaikein sotilaspalapeli.
Yksiköt, aikamäärät, kuljetusmuodostelmat, kuormauskapasiteetit ja
tavoitteet seurasivat onnetonta laskijaa hänen öisiin painajaisuniinsa
saakka.”[iii]
”Omat
vaikeutemme olivat kuitenkin pieniä sotilaspiirien vaikeuksien rinnalla. Niiden
piti saamansa aikataulun mukaan perustaa kaikki ne joukot, jotka me sitten siirtäisimme
paikoilleen, ja se vasta työ olikin. Piirien henkilökortistot olivat tietysti
talvisodan jäljiltä aivan sekaisin. Kaatuneet ja invalidit oli poistettava ja
ennen kaikkea osoitteet tarkistettava. Luovutetun alueen karjalaiset olivat
asettuneet ties minne, ja heidät oli saatava käsiin ja kortistoihin.”[iv]
”Piirien
asepuolella oli saman vaikeusluokan murheita. Kuten olen kertonut, varastoitiin
koko kalusto aluksi suojajoukkojen lähiselustaan. Tarkoituksena varmaan oli
toimittaa reserviläiset niiden luokse jos sota alkaisi uudestaan, yritys joka
mitä todennäköisimmin olisi epäonnistunut. Kun sitten piirit olivat saaneet
joukkojen muodostamisen alustavasti kuntoon niiden kotipaikkakunnilla,
suoritettiin kaluston siirto niiden omiin varastoihin. Siellä se oli järjestettävä
yksiköittäin, joita olikin nyt entistä enemmän, sillä köyhä Suomi oli
odottamatta pystynyt hankkimaan vehkeet kokonaista 16 divisioonaa varten entisen
vajaan 9 asemesta. Tykistökin oli kaksinkertaistunut ja ilmatorjunta vallan
moninkertaistunut. Nyt oli kaikki sijoitettava, ryhmitettävä nopeata jakamista
silmälläpitäen ja huollettava.”[v]
”Nykyään puhutaan paljon siitä, miten maamme poliittinen ja sotilaallinen johto tahallisesti ja suunnitelmallisesti vei meidät sotaan saksalaisten rinnalla. Emme ainakaan me tulevien sotatoimiyhtymien operatiiviset valmistelijat ja esittelijät tienneet sellaisesta mitään. Luulisi herrojen aloittaneen juonensa siitä, että olisivat etukäteen ja ajoissa mukauttaneet joukkojen ryhmitykset saksalaisten varmasti hyökkäyksellisiin aikeisiin tai edes käskeneet valmistamaan soveltuvan vaihtoehdon. Koko aikana ei sellaisesta ollut vähäisintäkään merkkiä näkyvissä. Valmistelin vain yhtä ainoata keskitys- ja ryhmityssuunnitelmaa, joka oli yhtä ehdottomasti kuin varauksettomasti puolustuksellinen. Helsinkiläisdivisioona oli kuljetettava Salpa-aseman taakse sille samalle kaistalle, jota olimme Akin kanssa edellisenä kesänä suunnitelleet ja varustaneet. Tuloomme saakka sen miehittäisi alueelle sijoitettu varusmiesprikaati, sitten joukkomme ohjattaisiin vahventamaan miehitystä. Suunnitelma oli niin täydellisesti sopimaton hyökkäykseen, että sodan tultua meidät oli vaihdettava kaistaltamme ja divisioona marssitettava aivan muualle, Lappeenrannan kautta Nuijamaan-Joutsenon alueelle valmius asemaan. Siirto kesti muistaakseni toista viikkoa. Luulenpa että ylijohtomme olisi ollut sen verran aloitekykyinen, että se olisi pannut yhtymiensä esikunnat edes pääpiirtein suunnittelemaan sellaista vaihtoehtoa, jos se etukäteen olisi ollut selvillä asioista. Kokonaisen kenttäarmeijan uudelleen ryhmittäminen puolustuksesta hyökkäykseen ei nimittäin ole mikään vähäpätöinen työ yleisesikuntaupseereille. Mekin teimme Akin kanssa tosi pyöreitä vuorokausia saatuamme sitä varten käskyn. Jo pelkkä maaston tiedustelu vei meiltä monta päivää. Tunsimme uuden ryhmittymisalueemme vain aivan päällisin puolin, eikä meille ollut milloinkaan edes vihjaistu, että se saattaisi tulla meille ajankohtaiseksi. Joko siis tilanteen kehittyminen oli sotilasjohdolle yllätys tai sitten johto oli niin saamaton etten jaksa uskoa sitä alkuunkaan. Eihän meille olisi edes tarvinnut puhua hyökkäysaikeista eikä muista fasistisista konnuuksista. Olisi riittänyt että meidät käskettiin perehtymään alueeseen mahdollista puolustuskaistojen vaihtamista ajatellen.”[vi]
”Kesäkuun
17 päivänä vuonna 1941 olin kuten tavallisesti tullut Aki Kurenmaan kanssa
esikuntaamme ylitöihin. Istuimme vastakkain huoneessani tarkistaen erästä
kuljetussuunnitelmaa, kun päivystävä upseeri tuli sisälle ja ojensi minulle
sanoman, jossa oli vain kaksi sanaa: »Maastojärjestys määrätty.» Tuijotin
siihen uskomatta ensin silmieni välittämää tietoa. Selväkielelle käännettynä
se merkitsi, että puolustusvoimien liikekannallepano alkaisi heti, ilman mitään
edelläkäyviä valmisteluja.”[vii]
”Jollakin
ihmeellisellä tavalla joukkojen kokoaminen onnistui annetussa ajassa
saumattomasti. Meidän onneksemme sotilaspiirit olivat ennättäneet uusia
reserviläisten liikekannallepanomääräykset ja pitää valvontakokoukset
ajoissa. Muuten olisimme olleet huutavassa hukassa. Varastotkin oli ehditty
ryhmittää jotenkuten järjestykseen jakoa varten, ja tällä kerralla riitti
todellakin jokaiselle sekä varusteet että ase. Miehet tulivat
kokoontumispaikkoihinsa moitteettomasti. Minä vapisin autokaluston saannin
puolesta mutta turhaan. Määräaikaan ajoivat täysivahvuiset autokomppaniat
noutamaan joukkoja ja kuormaukset alkoivat. Täsmällisesti lähdettiin myös
liikkeelle.”[viii]
”Minä
jäin muutaman apulaisen kanssa pariksi vuorokaudeksi Helsinkiin valvomaan
joukkojen lähtöä. Katselin sitä siirtyen marssikynnykseltä toiselle
aikatauluineni ja totesin, että lähdöt olivat ajallisesti yhtä sotilaallisen
täsmällisiä kuin lähtijät olivat epäsotilaallisen näköisiä. Mutta
varusteet saivat talvisodan köyhyyteen tottuneen katselijan vetämään syvään
henkeään. Ohitseni porhalsi uusia raskaita haupitsipatteristoja, uusia
raskaita ja kevyitä ilmatorjuntapatteristoja, raskaita ja kevyitä
kranaatinheitinkomppanioita ja panssarintorjuntatykkikomppanioita. Ja
autokolonnien yllä partioivat uudet hävittäjälentueet niitä suojaten.
Kaikkeen tähän siis Suomi pystyi -
kun halusi!”[ix]
Talvisotaan Suomi joutui suorastaan rikollisen valmistautumattomana - se maksoi
suomalaista verta - kun vasemmisto ei suostunut lisäämään
puolustusmäärärahoja riittävästi. Talvisodan sytyttyä rahahanat sitten
avautuivat, mutta siihen sotaan liian myöhään.
”Oli
jopa niinkin ettei Suomi sotilaallisesti kyennyt mihinkään aktiivisuuteen
ennen kuin useiden viikkojen kuluttua. Joukkojen kuljettaminen rajoille oli
yhä kesken, ja kun se muutaman päivän kuluttua päättyisi, niiden ryhmitys
olisi täysin sopimaton hyökkäys aloitteisiin, ryhmitys kun palveli
pelkistetysti puolustusta. Olisi pakko valmistaa uudet käskyt, marssittaa
joukot hyökkäysvalmiusasemaan, tiedustella ja valmistella hyökkäystä. --
Venäläisten ilmavoimat pommittivat ensin suomalaisia laivastoyksikköjä Lounais-Suomen vesillä saamatta osumia. Sitten ampuivat Hangon tukikohdan raskaat patterit Suomen puolelle. Seuraavina päivinä pommitukset laajenivat, kohdistuen moneen Etelä-Suomen paikkakuntaan.”[x]
”Samana
päivänä [25.6.1941 - jp] kun hallitus tiedotti eduskunnalle Suomen olevan
sotatilassa ja eduskunta yksimielisesti hyväksyi tämän tiedonannon, minä
aikaisin aamulla olin lähettänyt viimeiset perustamamme joukot
keskityspaikkoihinsa, luovuttanut esikuntahuoneet muille, hakenut sotakirstuni
kotoa ja lähtenyt autolla kohti Pyhältöä, jossa divisioonamme esikunta jo
oli toiminnassa. Olin lopen väsynyt ja nukahdin heti lähdettyämme auton
takapenkille. Heräsin siihen että auto oli pysähtynyt. Syytä ei minun
tarvinnut kysyä: avoimista ikkunoista kuului lähestyvien lentokoneiden jyrinä.
Kysyin missä olimme ja seuralaiseni kertoivat meidän vastikään sivuuttaneen
Haminaan johtavan tienhaaran ja kääntyneen Pyhällön-Taavetin tielle. Olimme
korkeahkolla mäellä, tien oikealla puolella oli metsää, vasemmalla oli kylä
jonka yli oli laaja näköala länteen ja luoteeseen. Kuljettaja oli ajanut
auton vähäisen" metsätien haarassa suojaan puiden alle.
Koneiden
pauhu kasvoi nopeasti ja kohta lensi ylitsemme suunnilleen kaakosta luoteeseen
noin puolen kilometrin korkeudessa viiden pommikoneen muodostelma, jokaisen
tasoissa Neuvostoliiton kansallisuustunnus. Ne olivat varsin nopeita kaksimoottorisia
koneita, kaikesta päättäen matkalla jonnekin Kouvolan seudulle. Juuri kun ne
menivät ylitsemme, ne kaikki avasivat tulen tornikonekivääreistään ampuen
suoraan taaksepäin valojuovaluoteja. Koska nähtävästi oli luvassa
ilmataistelu, hyppäsimme ulos autosta nähdäksemme paremmin.
Venäläisten
perässä suhahti ylitsemme suomalainen hävittäjäpartio, kaksi Yhdysvalloista
hankittua Brewster-konetta. Ne tulittivat venäläisiä kaikilla aseillaan ja
ajoivat nopeasti lähemmäksi saalistaan. Melkein heti rupesi kaksi
pommikoneista vetämään perässään savujuovaa. Kiila meni hajalle, kaksi
konetta käänsi etelään ja katosi, perässään toinen hävittäjistä, yksi
livisti oikealle, siis koilliseen, yksi menetti nopeasti korkeutta, putosi kylän
taakse ja räjähti, viimeinen yritti savuavana joitakin väistöliikkeitä
mutta sai uuden ryöpyn toiselta hävittäjältämme ja putosi sekin näköpiirimme
ulkopuolelle.
»Jaaha»,
sanoi kuljettajamme, joka oli kärsinyt talvisodan aikaisen ilmaterrorin
Koiviston seuduilla, »sepä oli yhdestä poikki ja sillä siisti. Onpas tällä
kertaa eri vehkeet ja tahti!» Jatkoimme matkaamme ja päästyämme perille
meille kerrottiin että toinenkin hävittäjämme oli ampunut alas kaksi
konetta, joten vain yksi pääsi ehjänä takaisin. Partiot toivat
illalla yhtä ja toista kamaa pudotetuista koneista, henkilötodistuksia, rahaa,
karttoja ja sen sellaista. Yhdessä koneessa oli kaatuneiden joukossa
naispuolinen lentäjä.”[xi]
”Kyllä
Suomen hallituksella siis oli todellista syytä sotatilan toteamiseen, ei sen
tarvinnut niitä tekaista.”[xii]
”Saatuamme 12. Divisioonamme keskityskuljetukset määräajassa ja hankauksitta päätökseen ja Salpa-aseman miehitetyksi meille suotiin muutamia varsin tarpeellisia lepopäiviä. Joukot perehtyivät asemaansa, jonka eteen ne eivät saaneet lähettää muuta kuin tiedustelu- ja tähystyspartioita. Me Akin kanssa ravasimme Einar-herramme [divisioonan komentaja Einar Vihma - jp] kintereillä aamusta iltaan, sillä hän oli järkevästi päättänyt perusteellisesti tutustua joukkoihinsa ja niiden johtajiin, kerta siihen tarjottiin näin mainio tilaisuus.”[xiii]
Venäjä oli nyt aloittanut Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan hyökkäämällä Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05 - ja Suomen eduskunta oli viimein 25.6.1941 todennut Suomen olevan jälleen sodassa.
Vasta päiviä sen jälkeen alettiin valmistelemaan joukkojen siirtämistä hyökkäysryhmitykseen.
”Vietettyämme
asemissamme joitakin mukavia päiviä lennähti idylliimme tärkeän näköinen
lähettiupseeri armeijakunnan esikunnasta tuoden meille melkoisen pinkan paperia
tutkittavaksi: käskyn uudelleen ryhmittymistä ja hyökkäykseen
valmistautumista varten, ja silloin oli Einar-herra revetä innostuksesta:
»Vihdoinkin päästään antamaan turpiin mekin vuorollamme». Oikeanpuolinen
naapurimme ottaisi vastuulleen meidänkin kaistamme ja me siirtyisimme
Konnunsuon-Joutsenon alueelle, jossa ottaisimme vastaan etulinjan ja rupeaisimme
valmistamaan hyökkäystä (katso karttapiirrosta 2 sivulla 141). Kesä-heinäkuun
vaihteessa suoritimme siirron huoltojoukot edellä ja taistelujoukot viimeisinä,
yömarsseina jotta liike pysyisi salassa.”[xiv]
[i] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 100
[ii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 104
[iii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 105
[iv] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 105
[v] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 106
[vi] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 108
[vii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 134
[viii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 136
[ix] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 136
[x] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 142
[xi] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivut 142-143
[xii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 144
[xiii] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 144
[xiv] Wolf H Halsti, Muistelmat, Osa 2, sivu 145