Neuvottelut olivat harhautusta

Venäjä kutsui Suomen neuvotteluihin Moskovaan ennen Talvisotaa vain peittääkseen hyökkäysvalmistelunsa Suomeen - saadakseen suomalaiset rauhoittumaan ja uskomaan, ettei Venäjä hyökkää, vaikka Venäjä valmistautui koko ajan kuumeisesti hyökkäystä varten.

Stalin esiintyi neuvotteluissa korostetun ystävällisesti antaen ymmärtää, ettei Suomea uhkaa mikään.

Suomessa oltiin talvisodan edellä vakuuttuneita siitä, ettei Neuvostoliitto ryhtyisi hyökkäykseen. Palattuaan Paasikiven kanssa marraskuun 15. päivänä 1939 Moskovasta Väinö Tanner huomautti, »ettei Neuvostoliitto ryhtyisi mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin siitä huolimatta, ettei se neuvotteluilla ollut päässyt pyrkimäänsä tulokseen». Silloin Paasikivi puolestaan valmistautui myöhäiselle »kesälomalleen» ja muistelmien kirjoittamiseen.”[i]

Tunnettu historioitsija V.M. Holodkovski (joka kieltäytyi osallistumasta 1960-luvun lopulla Suomen historian kastraatioon.) väitti vuonna 1990 kategorisesti ja ilman varauksia, että Stalinin tavoite oli liittää Suomi valloitussodalla Neuvostoliittoon: »Stalinilla ei ollut päätavoitteena sotilaallinen yhteistyö aiemmin Venäjän valtakuntaan kuuluneiden heikkojen porvarivaltioiden kanssa, vaan niiden liittyminen Neuvostoliittoon.».”[ii]

”Stalinin tavoitteena oli tsaarien oppien mukaisesti eristää Suomi sen skandinaavisista yhteyksistään. »Suomen valloitus» oli venäläinen historiallinen kestotavoite. -- Stalin ja hänen lähimmät miehensä uskoivat Suomen nopeaan sotilaalliseen kukistamiseen ja myös suomalaisten henkisen selkärangan murtumiseen valtavan ylivoiman edessä. Tavoite Suomessa oli tietenkin sama kuin Baltian maissa, Suomen liittäminen Neuvostoliiton kansojen perheeseen. Talvisodan rauhakin oli Stalinille sitten nimenomaan »välirauha», Se vain keskeytti prosessin kohti lopullista ratkaisua – mikä on toisen esityksen aihe.”[iii]

Kahdenkeskisiin neuvotteluihin Stalin päätti ryhtyä suomalaisten kanssa vasta lokakuussa 1939, noin kaksi kuukautta Hitlerin kanssa tekemänsä aluejaon jälkeen. Suomi oli liitetty Neuvostoliittoon paperilla jo silloin, jota osoittivat myös punaisen armeijan keskitykset Suomen-vastaisella rajalla.”[iv]

Neuvostoliittolaiset asiakirjat todistavat Leningradin sotilaspiirin aloittaneen sodan valmistelut Suomea vastaan paljon ennen aikaisemmin tiedettyä: puna-armeijan joukot olivat mobilisoituina ja keskitettyinä hyökkäykseen jo ennen Moskovassa alkaneita neuvotteluja ja Karjalan autonomisessa neuvostotasavallassa Suomenvas­taisen sotaretken valmisteluihin oli ryhdytty jo vuoden 1938 lopulta lähtien. Punaisen armeijan yleisesikunnan päällikkö B.M. Saposnikov määräsi 30. joulukuuta 1938 Leningradin sotilaspiiriin johdon käynnistämään upseerien koulutuksen tulevaa Suomen-vastaista sotaa varten; sitä varten myönnettiin 260 miljoonan ruplan määräraha, jota seurasi maaliskuussa 1939 käynnistetty yksityiskohtainen sotapeli Suomea vastaan.

Tämä »Kahden osapuolen sotilaspelin toteuttamissuunnitelma» alkoi enteilevästi sanoilla: »Karjalan kannaksella 22.-23.07.1939 Mainilan kylän liepeillä sattui useita merkittäviä rajaselkkauksia sinisten joukkojen kanssa...» Sotapelissä ensimmäinen punainen armeija hyökkäisi Laatokan Karjalassa ja etenisi linjalle Kajaani, Kuopio ja Mikkeli; toinen armeija valtaisi Viipurin ja etenisi sieltä Etelä-Suomen rannikkoa pitkin Helsinkiin. Kuten talvisodan alkuviikot sitten osoittivat, punaisen armeijan hyökkäys noudatteli juuri tämänkaltaista suunnitelmaa.”[v]

Kilinin tutkimustulosten mukaisesti Stalin halusi voittaa neuvotteluilla aikaa hyökkäyssodan aloittamiselle, sen vuoksi suomalaiset oli harhautettava uskomaan, että neuvotteluja käytiin vakavassa hengessä – ja että Suomi saattoi odottaa kompromissia neuvottelujen edetessä pitemmälle.”[vi]

Työläisten ja talonpoikien puna-armeijan joukkojen keskittämisen tiukka aikataulu vaati peittelemään Suomelta neuvottelujen todellisen tarkoituksen: »Neuvostoliitto pyrki salaamaan sotavalmistelut». Tämä oli ainoa ja todellinen syy siihen suomalaisia hämmästyttäneeseen havaintoon, että Stalin jatkoi neuvotteluja niinkin pitkään, ja kunnioitti niitä omalla läsnäolollaan.”[vii]

Talvisodan kansallisen yksimielisyyden vuoksi Erkon linja – ei tuumaakaan periksi suvereniteetista – osoittautuu nyt kaikista virhearvioistakin huolimatta olleen kansallisen olemassaolon ainoa todellinen tae, koska toinen vaihtoehto olisi ollut antautuminen Stalinin vaatimusten edessä. Stalinin tavoitteena ei ollut laisinkaan neuvotteluihin perustuva kompromissi, vaan valmistautuminen Suomen miehittämiseen, aikataululla, johon neuvottelut tarjosivat ensiksi suojan.”[viii]

Stalin toivotti hymyhuulin hyvää kotimatkaa. »Hyvästijättö oli ystävällinen. Tämän kuten edellisten kokousten meno oli koko ajan ollut hyvin ystävällistä.» Toinen hyvästijättö seurasi edellistä tunnelmaa: »Ero oli kaikin puolin ystävällinen. Vieläpä Stalin sanoi: 'Vsevo harashavo!' (Kaikkea hyvää!) Tannerin mukaan Molotov oli mutissut »Da svidania!» (Näkemiin!) Suomessa syntyi kuvitelmia neuvotteluvarasta, vaikka neuvottelut olivat keskeytyneet. Jäljelle jäi Paasikiven formuloimista vaihtoehdoista se, »ettei tapahdu mitään», mikä oli kohtalokas erehdys.”[ix]

Suomalaisia harhautettiin vielä kolmannen neuvottelukierroksen jälkeenkin kuvittelemaan uuden uhkavaatimuksen saapuvan.

Molotov oli toimittanut kello yksi yöllä 9.11.1939 Suomen lähetystöön merkillisen kirjeen, jossa väitettiin suomalaisten »väärin selittäneen heidän ehdotuksiaan». »Tämä näyttää avaavan oven jatkoneuvotteluille», kirjoitti Paasikivi heti muistiin. Molotov oli yöllisessä kirjeessään todennut, että »jos Hangon alue taikka Hangosta itään päin olevat saaret myydään taikka vaihdetaan alueeseen Neuvostoliitossa, ne eivät enää voi olla Suomen alueella eikä Suomen rajojen sisäpuolella».”[x]

Toinen harhautus

Peitelläkseen imperialistista valloitussotaansa Suomea vastaan Venäjä kehitti Suomelle ”kansanhallituksen” - suomalaisen maanpetturin Otto-Wille Kuusisen johdolla. Suomi piti valloittaa varsinaisella salamasodalla väittäen maailmalle, ettei Venäjä ollut suinkaan hyökännyt Suomeen, vaan vain hieman auttanut  Suomen ”kansanhallitusta” kukistamaan porvarillisen sortohallituksen.

Stalinin poliittisen dualismin mukaisesti Molotovin esikunta oli valmistellut huolellisesti valtiosopimusta Kuusisen hallituksen kanssa samaan aikaan kun Paasikivi ja Tanner kävivät hyvässä uskossa neuvottelujaan Moskovassa. SNTL:n ulkoasianministeriön virkamiehet luulivat valmistelevansa »aitoa» valtiollista sopimusta. Sopimus »Kuusisen ryhmittymän» kanssa oli valmis ainakin jo 22. marraskuuta 1939, mutta sitä oli edeltänyt luonnollisesti pitkä valmisteluvaihe. On merkille pantavaa, ettei käytettävissä ole minkäänlaisia dokumentoituja tietoja siitä, että Neuvostoliiton ulko­asiainministeriössä olisi Moskovan neuvottelujen aikana valmisteltu vastaavalla yksityiskohtaisuudella käytännön sopimusmenettelyjä Suomen hallituksen kanssa.”[xi]

Eli Suomen laillisen hallituksen kanssa ei ollut pienintäkään tarkoitusta solmia minkäänlaista sopimusta, vaan Suomi oli yksinkertaisesti tarkoitus valloittaa - neuvottelut olivat vain ”savuverho” imperialistisen hyökkäyssodan valmistelulle.

Rajalla käytiin sotaa Suomen hallituksen joukkoja vastaan, mutta virallisesti neuvostohallitus ei ollut sodassa Suomen kanssa. Päinvastoin Neuvostoliitto oli julistanut maailmalle, ettei minkäänlaista sotaa Suomea vastaan käytykään, osoituksena siitä oli valtiollinen yhteistyö »Suomen kansanhallituksen» kanssa.”[xii]

»Kuusisen ryhmän» historiallisena tehtävänä oli solmia 2. joulukuuta 1939 Neuvostoliiton kanssa valtiosopimus, jolla Neuvostoliitto takasi Suomen »riippumattomuuden». Kremlin allekirjoitustilaisuuteen — jonne Kuusinen siis kiirehti Terijoelta — osallistui myös Stalin itse. Tämä julkisuuteen tarkoitettu näytelmä valokuvattiin, ja maailmalle välitettiin virallinen uutinen »Suomen kansanvaltaisen tasavallan tunnustamisesta». Sopimuksellaan ystävyydestä ja keskinäisestä avunannosta »Kuusisen ryhmittymän» kanssa, Stalin varasi sopimusosapuoleksi itse asiassa Helsingissä myöhemmin muodostettavan todellisen Suomen kansanhallituksen: sopimus oli nimittäin määrä ratifioida Helsingissä sen jälkeen kun punainen armeija olisi vallannut Suomen pääkaupungin.”[xiii]

Kuusisen armeija

Venäjä perusti keksimälleen Suomen ”kansanhallitukselle” myös oman ”armeijan”, jota Venäjän puna-armeija muka vain vähän auttoi kaatamaan rikollisen porvarihallituksen.

Tässä Kuusisen ”armeijassa” oli todellisuudessa vain noin 100 suomalaista. ”Vorosilov oli määrännyt 11. marraskuuta 1939 perustettavaksi karjalaisista ja suomalaisista koottavan 106. ampumadivisioonan, jonka johtoon nimitettiin suomalainen Akseli Anttila, Terijoen hallituksen tuleva puolustusministeri.

Osoittautui, että punaisessa armeijassa oli 49 suomalaista, jotka voitiin luokitella keskitason komentajiksi; suomalaisia rivisotilaita oli löydetty vain noin viisikymmentä ja karjalaisiksi luokiteltavia 782 sotilasta.”[xiv]

Kontrasti

On valtava kontrasti miten suomalaista rauhanneuvotteluvaltuuskuntaa kohdeltiin Talvisodan aikana siihen miten ennen sotaa harhautusmielessä käydyissä neuvotteluissa kohdeltiin Suomen valtuuskuntaa. Se todistaa Venäjän ”pelin”. Venäjä vain harhautti suomalaisia ennen sotaa käydyillä neuvotteluilla.

Suomen valtuuskunta koki Moskovassa Molotovin hyökkäävän esiintymisen niin kouriintuntuvasti, ettei se jättänyt mitään sijaa keskustella minkäänlaisista myönnytyksistä. Molotovin ja Andrei Zdanovin suomalaisiin kohdistama syytösten ryöppy, heidän karkea ja vihamielinen kielenkäyttönsä, jopa fyysisestikin hyökkäävä esiintymisensä saivat vastapuolen sanattomiksi.”[xv]

Samat uhkauksensa Suomea kohtaan Venäjä lähetti tiedoksi liittolaiselleen Saksalle, joka ei esittänyt vastalauseita.[xvi]

Talvisota

Etusivulle


[i] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 20

[ii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 34

[iii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 38

[iv] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 55

[v] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 60

[vi] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 73

[vii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 73

[viii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivut 82-83

[ix] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 101

[x] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 106

[xi] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 132

[xii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 132

[xiii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 131

[xiv] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 133

[xv] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 265

[xvi] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 265

Talvisota

Etusivulle

free counter