Venäjä kutsui Suomen neuvotteluihin Moskovaan ennen Talvisotaa vain peittääkseen hyökkäysvalmistelunsa Suomeen - saadakseen suomalaiset rauhoittumaan ja uskomaan, ettei Venäjä hyökkää, vaikka Venäjä valmistautui koko ajan kuumeisesti hyökkäystä varten.
Stalin
esiintyi neuvotteluissa korostetun ystävällisesti antaen ymmärtää, ettei
Suomea uhkaa mikään.
”Suomessa oltiin talvisodan edellä
vakuuttuneita siitä, ettei Neuvostoliitto ryhtyisi hyökkäykseen.
Palattuaan Paasikiven kanssa
marraskuun 15. päivänä 1939 Moskovasta Väinö Tanner huomautti,
»ettei Neuvostoliitto ryhtyisi mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin siitä
huolimatta, ettei se neuvotteluilla ollut päässyt pyrkimäänsä tulokseen».
Silloin Paasikivi puolestaan valmistautui myöhäiselle
»kesälomalleen» ja muistelmien kirjoittamiseen.”[i]
”Tunnettu historioitsija
V.M. Holodkovski (joka kieltäytyi osallistumasta 1960-luvun lopulla Suomen historian
kastraatioon.) väitti vuonna 1990 kategorisesti ja ilman
varauksia, että Stalinin tavoite oli liittää Suomi valloitussodalla
Neuvostoliittoon: »Stalinilla ei ollut päätavoitteena sotilaallinen yhteistyö
aiemmin Venäjän valtakuntaan kuuluneiden heikkojen porvarivaltioiden kanssa, vaan niiden liittyminen
Neuvostoliittoon.».”[ii]
”Stalinin
tavoitteena oli tsaarien oppien mukaisesti
eristää Suomi sen skandinaavisista yhteyksistään. »Suomen valloitus»
oli venäläinen historiallinen kestotavoite.
-- Stalin ja hänen lähimmät miehensä
uskoivat Suomen nopeaan sotilaalliseen kukistamiseen ja myös suomalaisten henkisen selkärangan murtumiseen valtavan ylivoiman
edessä. Tavoite Suomessa oli tietenkin sama kuin Baltian maissa,
Suomen liittäminen Neuvostoliiton kansojen perheeseen. Talvisodan
rauhakin oli Stalinille sitten nimenomaan »välirauha», Se vain keskeytti prosessin kohti lopullista ratkaisua – mikä on toisen
esityksen aihe.”[iii]
”Kahdenkeskisiin
neuvotteluihin Stalin päätti ryhtyä suomalaisten kanssa vasta lokakuussa 1939, noin kaksi
kuukautta Hitlerin kanssa tekemänsä
aluejaon jälkeen. Suomi oli liitetty Neuvostoliittoon paperilla
jo silloin, jota osoittivat myös punaisen armeijan keskitykset
Suomen-vastaisella rajalla.”[iv]
”Neuvostoliittolaiset
asiakirjat todistavat Leningradin sotilaspiirin aloittaneen sodan valmistelut Suomea vastaan paljon ennen aikaisemmin
tiedettyä: puna-armeijan joukot olivat mobilisoituina ja keskitettyinä
hyökkäykseen jo ennen Moskovassa alkaneita neuvotteluja ja Karjalan
autonomisessa neuvostotasavallassa Suomenvastaisen
sotaretken valmisteluihin oli ryhdytty jo vuoden 1938 lopulta
lähtien. Punaisen armeijan
yleisesikunnan päällikkö B.M. Saposnikov määräsi 30. joulukuuta
1938 Leningradin sotilaspiiriin johdon käynnistämään upseerien koulutuksen tulevaa Suomen-vastaista
sotaa varten; sitä varten myönnettiin 260 miljoonan ruplan määräraha,
jota seurasi maaliskuussa 1939 käynnistetty yksityiskohtainen sotapeli Suomea
vastaan.
Tämä
»Kahden osapuolen sotilaspelin toteuttamissuunnitelma» alkoi
enteilevästi sanoilla: »Karjalan kannaksella 22.-23.07.1939 Mainilan kylän liepeillä sattui
useita merkittäviä rajaselkkauksia sinisten
joukkojen kanssa...» Sotapelissä ensimmäinen punainen armeija hyökkäisi Laatokan
Karjalassa ja etenisi linjalle Kajaani, Kuopio ja Mikkeli; toinen
armeija valtaisi Viipurin ja etenisi sieltä Etelä-Suomen
rannikkoa pitkin Helsinkiin. Kuten talvisodan alkuviikot sitten osoittivat, punaisen armeijan hyökkäys noudatteli juuri
tämänkaltaista suunnitelmaa.”[v]
”Kilinin tutkimustulosten
mukaisesti Stalin halusi voittaa neuvotteluilla
aikaa hyökkäyssodan aloittamiselle, sen vuoksi suomalaiset
oli harhautettava uskomaan, että neuvotteluja käytiin vakavassa hengessä
– ja että Suomi saattoi odottaa kompromissia neuvottelujen edetessä
pitemmälle.”[vi]
”Työläisten
ja talonpoikien puna-armeijan joukkojen keskittämisen tiukka aikataulu vaati peittelemään Suomelta neuvottelujen
todellisen tarkoituksen: »Neuvostoliitto pyrki salaamaan sotavalmistelut». Tämä oli ainoa ja todellinen syy siihen suomalaisia
hämmästyttäneeseen havaintoon, että Stalin jatkoi neuvotteluja
niinkin pitkään, ja kunnioitti niitä omalla läsnäolollaan.”[vii]
”Talvisodan
kansallisen yksimielisyyden vuoksi Erkon
linja – ei tuumaakaan periksi suvereniteetista
– osoittautuu nyt kaikista virhearvioistakin huolimatta olleen
kansallisen olemassaolon ainoa todellinen tae, koska toinen vaihtoehto olisi ollut antautuminen Stalinin vaatimusten edessä. Stalinin
tavoitteena ei ollut laisinkaan neuvotteluihin perustuva kompromissi,
vaan valmistautuminen Suomen miehittämiseen, aikataululla, johon
neuvottelut tarjosivat ensiksi suojan.”[viii]
”Stalin
toivotti hymyhuulin hyvää kotimatkaa. »Hyvästijättö oli ystävällinen.
Tämän kuten edellisten kokousten meno oli koko ajan ollut hyvin ystävällistä.»
Toinen hyvästijättö seurasi edellistä tunnelmaa: »Ero oli kaikin puolin ystävällinen.
Vieläpä Stalin sanoi: 'Vsevo
harashavo!' (Kaikkea hyvää!) Tannerin mukaan Molotov oli mutissut »Da
svidania!» (Näkemiin!) Suomessa syntyi kuvitelmia
neuvotteluvarasta, vaikka neuvottelut olivat keskeytyneet. Jäljelle jäi Paasikiven formuloimista
vaihtoehdoista se, »ettei tapahdu mitään», mikä oli kohtalokas
erehdys.”[ix]
”Suomalaisia harhautettiin vielä kolmannen neuvottelukierroksen jälkeenkin kuvittelemaan uuden uhkavaatimuksen
saapuvan.
Molotov
oli toimittanut kello yksi yöllä 9.11.1939 Suomen lähetystöön
merkillisen kirjeen, jossa väitettiin suomalaisten »väärin
selittäneen heidän ehdotuksiaan». »Tämä näyttää avaavan oven
jatkoneuvotteluille», kirjoitti Paasikivi heti muistiin. Molotov oli
yöllisessä kirjeessään todennut, että »jos Hangon alue taikka Hangosta itään
päin olevat saaret myydään taikka vaihdetaan alueeseen Neuvostoliitossa, ne
eivät enää voi olla Suomen alueella eikä Suomen
rajojen sisäpuolella».”[x]
Peitelläkseen
imperialistista valloitussotaansa Suomea vastaan Venäjä kehitti Suomelle
”kansanhallituksen” - suomalaisen maanpetturin Otto-Wille Kuusisen johdolla.
Suomi piti valloittaa varsinaisella salamasodalla väittäen maailmalle, ettei
Venäjä ollut suinkaan hyökännyt Suomeen, vaan vain hieman auttanut
Suomen ”kansanhallitusta” kukistamaan porvarillisen sortohallituksen.
”Stalinin
poliittisen dualismin mukaisesti Molotovin esikunta oli valmistellut huolellisesti valtiosopimusta Kuusisen hallituksen kanssa
samaan aikaan kun Paasikivi ja Tanner kävivät hyvässä uskossa
neuvottelujaan Moskovassa. SNTL:n ulkoasianministeriön virkamiehet luulivat
valmistelevansa »aitoa» valtiollista sopimusta. Sopimus »Kuusisen
ryhmittymän» kanssa oli valmis ainakin jo 22. marraskuuta 1939, mutta sitä
oli edeltänyt luonnollisesti pitkä valmisteluvaihe. On merkille
pantavaa, ettei käytettävissä ole minkäänlaisia dokumentoituja tietoja siitä,
että Neuvostoliiton ulkoasiainministeriössä
olisi Moskovan neuvottelujen aikana valmisteltu vastaavalla
yksityiskohtaisuudella käytännön sopimusmenettelyjä Suomen
hallituksen kanssa.”[xi]
Eli Suomen laillisen
hallituksen kanssa ei ollut pienintäkään tarkoitusta solmia minkäänlaista
sopimusta, vaan Suomi oli yksinkertaisesti tarkoitus valloittaa -
neuvottelut olivat vain ”savuverho” imperialistisen hyökkäyssodan
valmistelulle.
”Rajalla
käytiin sotaa Suomen hallituksen joukkoja vastaan, mutta virallisesti
neuvostohallitus ei ollut sodassa Suomen
kanssa. Päinvastoin Neuvostoliitto oli julistanut maailmalle,
ettei minkäänlaista sotaa Suomea vastaan käytykään, osoituksena siitä oli
valtiollinen yhteistyö »Suomen kansanhallituksen» kanssa.”[xii]
”»Kuusisen ryhmän»
historiallisena tehtävänä oli solmia 2. joulukuuta 1939 Neuvostoliiton
kanssa valtiosopimus, jolla Neuvostoliitto
takasi Suomen »riippumattomuuden». Kremlin allekirjoitustilaisuuteen
— jonne Kuusinen siis kiirehti Terijoelta — osallistui
myös Stalin itse. Tämä julkisuuteen tarkoitettu näytelmä valokuvattiin,
ja maailmalle välitettiin virallinen uutinen »Suomen kansanvaltaisen
tasavallan tunnustamisesta». Sopimuksellaan ystävyydestä ja keskinäisestä avunannosta »Kuusisen ryhmittymän» kanssa,
Stalin varasi sopimusosapuoleksi itse asiassa Helsingissä myöhemmin
muodostettavan todellisen Suomen kansanhallituksen: sopimus oli nimittäin
määrä ratifioida Helsingissä sen jälkeen kun punainen armeija olisi
vallannut Suomen pääkaupungin.”[xiii]
Venäjä perusti keksimälleen
Suomen ”kansanhallitukselle” myös oman ”armeijan”, jota Venäjän
puna-armeija muka vain vähän auttoi kaatamaan rikollisen porvarihallituksen.
Tässä Kuusisen
”armeijassa” oli todellisuudessa vain noin 100 suomalaista. ”Vorosilov
oli määrännyt 11. marraskuuta 1939 perustettavaksi
karjalaisista ja suomalaisista koottavan 106. ampumadivisioonan,
jonka johtoon nimitettiin suomalainen Akseli Anttila, Terijoen
hallituksen tuleva puolustusministeri.
Osoittautui, että punaisessa armeijassa oli 49
suomalaista, jotka voitiin luokitella keskitason komentajiksi; suomalaisia
rivisotilaita oli löydetty vain noin viisikymmentä ja karjalaisiksi
luokiteltavia 782
sotilasta.”[xiv]
On
valtava kontrasti miten suomalaista rauhanneuvotteluvaltuuskuntaa kohdeltiin
Talvisodan aikana siihen miten ennen sotaa harhautusmielessä käydyissä
neuvotteluissa kohdeltiin Suomen valtuuskuntaa. Se todistaa Venäjän
”pelin”. Venäjä vain harhautti suomalaisia ennen sotaa käydyillä
neuvotteluilla.
”Suomen valtuuskunta koki
Moskovassa Molotovin
hyökkäävän esiintymisen niin kouriintuntuvasti, ettei se jättänyt mitään
sijaa keskustella minkäänlaisista myönnytyksistä. Molotovin
ja Andrei Zdanovin suomalaisiin kohdistama syytösten ryöppy, heidän
karkea ja vihamielinen kielenkäyttönsä, jopa fyysisestikin hyökkäävä
esiintymisensä saivat vastapuolen sanattomiksi.”[xv]
Samat uhkauksensa Suomea
kohtaan Venäjä lähetti tiedoksi liittolaiselleen Saksalle, joka ei esittänyt
vastalauseita.[xvi]
[i] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 20
[ii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 34
[iii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 38
[iv] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 55
[v] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 60
[vi] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 73
[vii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 73
[viii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivut 82-83
[ix] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 101
[x] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 106
[xi] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 132
[xii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 132
[xiii] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 131
[xiv] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 133
[xv] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 265
[xvi] Hannu Rautkallio, Kansakunnan syyllisyys, 2002, sivu 265