Venäläiset
olivat vähitellen tunkeutuneet ikimuistoisille suomalaisten asuinalueille,
suorittaneet siellä pakkovenäläistämistä, sekä karjalaisten murhia ja
karkotuksia. Huomattava osa Vienan ja Aunuksen asukkaista oli joutunut
pakenemaan Suomen itsenäistymisen ja Vapaussodan
jälkeen Suomen puolelle.
Monien
Suomeen paenneiden ja myös joidenkin suomalaisten Karjala-aktivistien haaveena
oli vapauttaa Karjala ryssän vallasta.
Suomen
heimojen vaiheista on artikkeleita täällä.
Talvisodassa
Venäjä oli ryöstänyt Suomelta lisää alueita ja ajanut noin 420 000
suomalaista pakolaisiksi omista kodeistaan. Myös nämä Talvisodan pakolaiset
halusivat luonnollisesti takaisin koteihinsa.
Venäjä
hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05,
aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Jatkosodan,
joka oli erillissota.
Talvisodan
rauhanteossa Venäjä ryösti Suomelta strategisesti tärkeitä alueita, joten
”Tynkä-Suomea” oli hyvin raskas puolustaa. Niinpä Suomi lähti siirtämään
puolustuslinjan niin kauas itään, että puolustuksessa voitaisiin hyödyntää
vesistölinjoja ja siten tultaisiin toimeen siedettävällä miesmäärällä
rintamalla.
Tässä
puolustuslinjan siirto-operaatiossa tuli sivutuotteena vapautettua Viena ja
Aunus ryssän vallasta, mutta niitä ei liitetty Suomeen.
Vienan
Karjalasta kotoisin ollut Onttoni Miihkali oli yksi heistä suomenheimoisista,
joka oli aiemmin taistellut Karjalan vapauden puolesta, mutta joutunut siirtymään
Suomen puolelle. Talvisodassa hän taisteli suomalaisten riveissä
perivihollista ryssää vastaan.
Jatkosodassa
hän sitten oli suomalaisena upseerina suomalaisella nimellään Mikko
Karvonen vapauttamassa Karjalaa ryssän miehityksestä. Karvonen piti
yksityiskohtaista päiväkirjaa merkiten aluksi päivämäärien lisäksi
jopa kelloajatkin.
Päiväkirja
kirjoitettiin, ladottiin ja jopa painettiinkin Jatkosodan aikana. Sensuuri
kuitenkin iski ja painos sekä painolaatat hävitettiin. Päiväkirja ilmestyi
toimitettuna vuonna 2007 nimellä Salainen sotapäiväkirja. Tähän on
otettu joitakin lainauksia siitä antaen tarkat lähdeviitteet.
5.7.1941
kello 16.00:
”Yhä
Vuokkiniemen–Ponkalahden-tiellä. Komentaja [eversti Hjalmar Siilasvuo
- jp] kertoilee taukopaikoissa vitsejä. Omituinen sota: Korkeimmat herrat
ovat aina edessä, muut tulevat perässä, usein tuskastuttavan hitaasti.
Eversti F:kin [eversti F.U.Fagernäs - jp] pistäytyy usein kärjessä.
Mutta hänhän onkin Hulkonniemen entinen puhdistaja...
Pohdin tässä erään aamulla tapaamani karjalaisnaisen
sanoja. Näin
laususkeli hän:
– Kolme kertaa ovat ryssät
minun elinaikanani tulleet Karjalasta pois karkoitetuksi. Kolme kertaa he ovat
palanneet. Ja joka kerta olemme me karjalaiset
saaneet nahassamme tuta heidän vikansa. Yhä enemmän meitä on viety
pois ja yhä vähemmän jäänyt jäljelle. Tämä
on neljäs kerta... Jos he tämän jälkeen palaavat, – ei meistä jää
yksikään kertomaan heidän kostostaan...”[i]
7.7.1941
kello 11.12:
”Metsästä tuli juuri nuotiollemme
puna-armeijalainen. Kohotti kätensä ylös
ja sanoi selvällä suomenkielellä: Terve! Karjalainen... yliloikkari.
Sanoo, että pari kaveria on vielä metsässä... Pojat hakevat nekin.
Kuulustelen. Pojat ovat
vienalaisia, kaksi Kuresta, yksi Piismalahdesta. Heidät on tuotu eilen
linjoille. Ovat luiskahtaneet heti syrjään
ja hiipineet meidän puolellemme. Ryssät ovat ammuksineet perään. Ovat
iloisia... syövät ja juovat kanssamme... rupattelevat.”[ii]
20.7.1941:
Vuokkiniemessä pidetään kansankokous. Suomen sinivalkoiset ja Karjalan
musta-puna-vihreät liput liehuvat navakassa kesätuulessa.
Kello
10.00: ”Julistamme Vienan ja Aunuksen vapaaksi”.[iii]
Mikko
Karvonen vieraili yhtenä Itä-Karjalaisten edustajana marsalkka Mannerheimin
luona.
Itä-Karjalaisten
tervehdys sotamarsalkka Mannerheimille:
”Me
tulemme maasta Kalevan kaukaisesta, vuorten ja virtojen takaa.
Taivaan kupu hohtaa siellä jättiläisjärvien
sineä, petäjäin kyljet paistavat satavuotista punaa ja ihmisjalan tekemä
polku on harvinainen ja ihailtu kuin kallisarvoinen helmivyö.
Me
tulemme maasta, jonka nimi on Viena-Aunus. Se on suuri ja rikas, kaunis ja
hedelmällinen maa. Luoja osoitti sitä kerran esi-isillemme
ja sanoi: Teidän maanne. Syökää leipänne sen hedelmällisyydestä! Ravitkaa
sielunne sen kauneudesta!
Ja he tekivät niin.
Ja maa oli viljava.
Ja elämä oli onnen kyllästämä.
Mutta sitten:
Hyiset viimat puhalsivat yli
maan. Kirsi pureutui kamaraan ja kuihdutti hedelmällisyyden. Väkivalta vei
vapauden. Sorto sammutti elämänilon.
Lukumme oli pieni ja voimamme
vähäinen. Meidät lyötiin maahan, meitä
poljettiin ja piestiin, häväistiin ja pilkattiin. Meitä riepoiteltiin
sinne ja tänne ja heiteltiin kaikkiin ilmansuuntien. Olimme kuin akanat
tuulessa, kuin hiekkajyväset meren aalloissa. Ruumiimme näivettyivät,
sielumme tylsistyivät ja uskomme kuoli.
Mutta sitten:
Lännessä jyrähti ukkonen.
Synkkä taivas välkehti hetkisen salaman nuolten kirkastamana. Ja me kuulimme
äänen ja sanat: Miekkaani en minä pane ennen tuppeen kuin Karjalan kansa on
vapaa.
Me vavahdimme, heräsimme
kuoleman horroksessa – saimme voimaa voimattomuuteemme ja tahtoa
tahdottomuuteemme. Pureuduimme kynsin, hampain kiinni elämään.
Meillä
oli – lupaus.
Meillä
oli toivoa.
Itä
raivosi hurjasti, kirsi allamme oli kivikovaa ja kuoleman ruttoiset
huurut täyttivät maan. Tyhjensimme kärsimysten kalkin pohjaan asti ja
tuijotimme soaistuvin, himmenevin silmin kohti länttä.
Ja
katso: Lupauksen Mies seisoi yhä miekka paljastettuna. Ajan aallot löivät
ankarina hänen ympärillään. Kansoja kukistui ja valtakuntia
sortui, mutta hän ja hänen kansansa seisoivat kuin paadet kosken vaahtopäissä.
Me odotimme, odotimme...
Viimeiset voiman hituset olivat haihtumaisillaan, uskomme oli miltei sammunut,
toivostamme ei ollut paljoakaan jäljellä.
Silloin
jyrähti taas ukkonen lännessä, paljastettu miekka välähti kuin
salaman nuoli ja Lupauksen Miehen harmaatakkiset sotilaat marssivat vapauttajina
maahamme.
Ja me tunsimme äkkiä kuinka
heikot ruumiimme täyttyivät väkevyydellä, kuinka tyhjiin suoniimme virtasi
kuuma, vaahtoava nuoruuden veri ja kuinka heikkoutemme vaihtui voimaksi...
Me
tulemme maasta Kalevan kaukaisesta, vuorten ja virtojen takaa. Me tuomme Teille,
Herra Sotamarsalkka, ylösnousseen, kuoleman
unesta heränneen kansan kiitokset.
Te
annoitte meille takaisin kauniin maamme.
Te
lahjoititte meille jälleen vapauden.
Te
soitte meille riemukkaan nykyisyyden ja tulevaisuuden, joka on
täynnä ihania lupauksia.
Te
yhdistitte sirpaleen kokonaisuuteen ja teitte kahdesta pienestä yhden
suuren.
Olkaa
ikuisesti kiitetty.”[iv]