Jääkäreiden merkityksestä

Suomi joutui Venäjän haltuun Suomen sodassa. Ensin Venäjä menetteli taktisesti järkevästi antaessaan Suomelle autonomian - siten estettiin Suomea pyytämästä Ruotsia apuun Venäjää vastaan. Venäjä kuitenkin aloitti myöhemmin sortotoimenpiteet ja venäläistämisen, joten Suomessa syntyi suuri tyytymättömyys.

”Suurvenäläisyys piti luonnottomana, että joillakin »rajamailla» saattoi olla kansallisia etuoikeuksia, ja niin ollen alettiin vainota ja tuhota kaikkea, mikä ei ollut venäläistä. Suomelle siinä oli varoitus. Pian väitettiinkin sen autonomian oikeutus vääräksi; ainakin se oli ristiriidassa Venäjän etu pyrkimysten kanssa. Niin ollen keisarien antamat vakuutuksetkin selitettiin pätemättömiksi. Suomen olot oli saatettava yhdenmukaisiksi valtakunnan olojen kanssa myös sen vuoksi, että maan vapaista yhteiskuntaoloista johtuva suotuisa kehitys oli vaarallisena esikuvana takapajuisen Venäjän väestölle ja sen vallankumouksellisille.”[i]

Niinpä Suomessa syntyi jääkäriliike. Nuoria miehiä lähti Saksaan saamaan sotilaskoulutusta, jotta Suomi saisi itsenäisyyden.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917, mutta vaikka Venäjä olikin tunnustavinaan Suomen, niin Venäjän tarkoituksena oli tehdä Suomesta osa sosialistista Venäjää. Tästä seurasi Venäjän ja Suomen välinen Vapaussota.

Vapaussodan alkaessa Suomen Armeija käsitti vain heikosti koulutettuja ja vielä heikommin varustettuja suojeluskuntalaisia. Heidänkin kouluttajinaan jääkäreillä oli ratkaisevan tärkeä merkitys jo ennen jääkäreiden pääjoukon paluuta Suomeen.

Sotakokemusta omaavien ja hyvin koulutettujen jääkäreiden paluu oli erittäin tärkeää Suomen armeijan puolustuskyvyn kannalta.

”Ratkaiseva merkitys oli niin ollen Jääkäripataljoona 27:n miesten paluulla kotimaahan. Heistä 110 tuli Vaasan Vaskiluotoon helmikuun 18. päivänä laivoilla, joissa oli myös Suomen valtion Saksasta ostamaa materiaalia: 70 000 venäläistä kivääriä, 70 konekivääriä, 20 tykkiä ja runsaasti ammuksia. --

Helmikuun 25. päivänä saapui Vaasan satamaan kaksi laivaa mukanaan 950 suomalaista jääkäriä, ja myöhemmin tuli vielä toista sataa viivästynyttä jääkäriä, jotka ehtivät sotaan. Siihen osallistui yhteensä 1 301 jääkäriä, noin kaksi kolmasosaa pataljoonaan otetuista. --

Suomeen helmikuuhun 1918 mennessä palanneista jääkäreistä 403 oli ylennetty upseerin arvoon, 13 suoraa päätä majuriksi, ja 661 aliupseeriksi. Matti Lauerma toteaa tämän vastanneen suurin piirtein Saksassa annettua koulutusta. Sitä ei tosin ollut suunniteltu erikoisen hyvin, ja vain pfadfinderit olivat saaneet reserviupseerin koulutusta vastaavat taidot, jotkut vähän enemmänkin. Suuri osa aliupseereiksi ylennetyistä oli saanut vain hyvän rivimieskoulutuksen paitsi joitakin 1917 järjestettyjä pikakursseja. Sotilaskurin olivat kaikki oppineet Preussin armeijassa, ja rintamakokemuksella oli arvonsa, vaikka sitä olikin saatu etupäässä asemasodassa. Siinäkin tottui olemaan vihollisen tulessa. --

Kuusi jääkärimajuria pääsi jo maaliskuussa komentamaan rykmenttiä, ja vastaavia tehtäviä löytyi eräille muillekin. Karjalan rintaman komentaja Aarne Sihvo yleni sodan aikana everstiksi ja esikuntapäällikkö Woldemar Hägglund everstiluutnantiksi kuten eräät muutkin jääkärit.

Taisteluissa jääkärit olivat urhoollisuuden ja velvollisuudentunnon esikuvana miehilleen, ja heitä kaatui vapaussodassa 127 miestä, joka kymmenes mukana ollut.”[ii]

”Kun tähän lisätään Saksassa kuolleet 79 jääkäriä, yhteensä 206 Preussin Jääkäripataljoona 27:n miestä antoi vapaussodan päättymiseen mennessä henkensä Suomen itsenäisyyden puolesta. Sen varmistaminen 1918 ei ollut yksin jääkärien ansiota, mutta heidän osuutensa siihen oli hyvin merkittävä.

Myöhemmät sodat: heimosodat, talvisota ja jatkosota veivät vielä 80 jääkärin hengen. Jääkäripataljoonan kokonaistappiot sotaan kuolleina olivat siis 286 miestä, 15 % kaikista Saksassa rivissäolleista. Suomen armeija sai pataljoonasta ajan mittaan 49 kenraalia, 89 everstiä ja paljon muita erinomaisia sotilaita. Sotalippu hulmusi viimeisen kerran jääkärin haudalla ja kunnialaukaukset kajahtivat merivoimien komentajana 1933-46 toimineen jääkärikenraali Väinö Valveen kuoltua korkeassa iässä 1995.”[iii]

”Kiivaimmin punaiset hyökkäsivät Karjalassa, Antreassa ja varsinkin Raudussa, jossa Pietarista lähetetyt venäläiset ja suomalaiset vapaaehtoiset yrittivät vielä maaliskuun lopulla läpimurtoa. Mannerheim toimitti tänne tuntuvia vahvistuksia, ja valkoisten vastahyökkäyksen tieltä perääntyvä vihollinen saarrettiin Raudun Maanselän kylään. Siellä se murskattiin huhtikuun 5. päivänä kovassa taistelussa, jossa kunnostautui erikoisesti asevelvollisista muodostettu pataljoona komentajanaan jääkärikapteeni Karl Lennart Oesch. Valtaosa rajan takaa tulleista kaatui tai joutui vangiksi.”­[iv]

”Huhtikuun alusta lähtien valkoiseen armeijaan voitiin liittää nuorehkoista asevelvollisista koottuja jääkärirykmenttejä, joiden johdossa oli jääkäriupseereita. Nämä joukot olivat verraten hyvin koulutettuja, ja muun muassa valkoisten tiedustelutoiminta parani nyt huomattavasti. Jääkärijoukot kykenivät suunnitelmalliseen liikuntasotaan, jopa kiertoliikkeisiin, niillä oli kohtalaisen hyvät viestivälineet ja erinomainen päällystö.”[v]

Jääkärit eivät tietenkään yksin voittaneet Suomen Vapaussotaa Venäjää vastaan, mutta heidän merkitystään on vaikea yliarvioida. Kukapa tietää olisiko Suomen senaatti (hallitus) ja eduskunta edes uskaltaneet julistaa Suomea itsenäiseksi ilman tietoa Saksassa olevista jääkäreistä.

Mannerheim jääkäreistä

Katsotaanpa mitä ”ryssänupseeriksi” haukuttu Mannerheim kertoo muistelmissaan jääkäreistä Vapaussodassa.

”Jo ennen kuin Etelä-Pohjanmaalla oli ryhdytty ratkaiseviin sotatoimiin, olivat Etelä-Karjalan suojeluskunnat jääkärikapteeni Hägglundin johdolla muodostaneet Vuoksen eteläpuolelle rintaman, joka sitten kesti läpi sodan ja aikanaan tuli olemaan lähtölinjana sen loppuoperaatiolle: valtakunnan rajan sulkemiselle ja Viipurin valtaukselle. Kun jääkärikapteeni Sihvo 3. helmikuuta tuli Antreaan vastanimitettynä Karjalan joukkojen komentajana, sai Karjalan rintama yhtenäisen johdon.”[vi]

”Käytettävissä olevan tilastoaineksen pohjalla päämajassa valmistettiin suunnitelma, jonka perustana oli koko kansan puolustusvoima ja jossa otettiin huomioon, paitsi hetken tarpeet, myös tuleva puolustusvalmius. -- Upseeri- ja alipäällystökaaderi laskettiin pääasiallisesti saatavan Saksassa koulutetuista jääkäreistä.

27. jääkäripataljoona oli kasvanut vahvaksi yksiköksi, johon kuului 4 jääkärikomppaniaa, 2 konekiväärikomppaniaa, pioneerikomppania, patteri, viestiosasto ja ratsuosasto. Pataljoona oli perusteellisesti koulutettu, ja se oli saanut sotakokemusta itärintamalla. Mahdollisuus saada jääkäreistä kouluttajat ja johtajat niille asevelvollisille yksiköille, jotka pian tultaisiin muodostamaan, oli meille korvaamaton, ja ne Suomeen tulleet jääkärit, jotka jo toimivat johtajan tai kouluttajan tehtävissä, olivat osoittaneet, kuinka päteviä jääkärit olivat. Pataljoonan kotiutumista odotettiin kärsimättöminä, jopa jännittyneinä, sillä jokainen päivä oli nyt kallis.

Jo Helsingissä olin esittänyt senaattori Svinhufvudille, että jääkärit oli kutsuttava kotiin mitä pikimmin. Päämajastakin tein asiasta useita esityksiä tähdentäen, että samalla olisi laivattava niin paljon aseita ja ampumatarvikkeita kuin mahdollista. --  

Jääkäreiden ryhdikkäät rivit Vaasassa pidetyssä katselmuksessa olivat uljas näky. Sellaista joukkoa ei enää nähnyt maailmansodan näyttämöllä: nuoria, sodan karaisemia, jänteviä miehiä, joiden silmistä loisti iloinen päättäväisyys ja tietoisuus heidän tulevasta osuudestaan Suomen vapaussodassa. Tervehdyssanoissa, jotka lausuin kotiin palaaville sotureille, muistutin mieliin, kuinka he aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti kaikkein synkimmältä, olivat uskoneet sen tulevaisuuteen, ja mainitsin, että Suomen tuleva armeija heissä näki kouluttajansa ja johtajansa. Heitä odotti suuri ja kunniakas tehtävä.”[vii]

”Maaliskuun 26. päivän iltana tilanne näytti kriittiseltä. Vihollinen oli aloittanut avustushyökkäykset Lempäälän suunnalta, ja Roineen ja Päijänteen väliseltä alueelta tuli ilmoituksia huomattavista joukkojen keskityksistä. Vielä suuremmat voimat uhkasivat Tampereen länsipuolella ryhmä Linderin selustaa. Karjalasta saapui uusia hälytyssanomia: majuri Sihvo ilmoitti, ettei hän enää voinut vastata Vuoksen linjan kestämisestä, jollei saisi lisävoimia.

Tulevien kriisien varalta minun oli ollut pakko antaa käsky, että 1. ja 2. jääkärirykmentti - ne oli yhdistetty I jääkäriprikaatiksi - oli saatettava lähtövalmiiksi maaliskuun 27. päiväksi. Nämä kaksi rykmenttiä ja ruotsalainen prikaati [vain nimeltään prikaati, todellisuudessa pataljoona - jp] olivat ainoa reservini, ja niiden käyttö tuntui antavan päämajassa aihetta vilkkaaseen keskusteluun. Pohdiskeltiin, oliko nämä osastot heitettävä Tampereen taisteluihin ratkaisua jouduttamaan, jolloin Karjalassa uhkasi vakava vastoinkäyminen, vai oliko autettava Karjalan ryhmää, jolloin Tampereen piirityksestä ehkä tulisi pitkäaikainen.

Ainoa hyväksyttävä vaihtoehto oli mielestäni se, että Tampereella päästäisiin nopeaan ratkaisuun. Kaikki käytettävissä olevat voimat oli keskitettävä siihen. 1. jääkärirykmentti alistettiin sen vuoksi eversti Wilkmanille ja ruotsalainen prikaati eversti Wetzerille, kun taas 2. jääkärirykmentti lähetettiin Kangasalle vahventamaan reserviäni. 28. maaliskuuta tehtäisiin uusi yritys Tampereen kukistamiseksi. Karjalan ryhmä sai vain yhden patterin, samoin Savon ryhmä.

Tänä päivänä, »verisenä kiirastorstaina», murtuivat Tampereen ympärillä olevat sitkeästi puolustetut asemat, minkä jälkeen ryhmä Wetzer tunkeutui itse kaupungin rajalle. 2. jääkärirykmentti, joka oli täytynyt heittää hyökkäykseen, kesti tulikokeensa loistavasti, mutta useat sen komppanioista menettivät taistelussa enemmän kuin puolet vahvuudestaan. Pahimmat tappiot kärsi päällystö ja alipäällystö, jotka ainutlaatuista henkilökohtaista rohkeutta osoittaen vetivät asevelvollisen miehistön mukaansa. Tämä suoritus oli sitä huomattavampi, kun se tapahtui vain kolmiviikkoisen pikakoulutuksen jälkeen.”[viii]

”Näin oli itäarmeijan [Viipurin suunnalla - jp] saama tehtävä täytetty. Vihollisen itäistä ryhmää ei enää ollut olemassa, ja kapinan johtajat olivat paenneet maasta. N. 15 000 vankia oli saatu. Vastustajan koko kenttätykistö ja joukko linnoituskanuunoita - yhteensä n. 300 tykkiä - sekä 200 konekivääriä ja muuta arvokasta kalustoa oli joutunut käsiimme.

Tämä vapaussodan kymmenen päivää kestänyt loppuvaihe oli asettanut joukot ankaralle koetukselle, mutta ne olivat suoriutuneet siitä loistavasti. Tämä koskee varsinkin jääkärirykmenttejä ja niiden erinomaista päällystöä ja alipäällystöä. Useimpien itäarmeijan joukkojen komentajina oli ollut jääkäreitä ja he olivat niillä paikoilla saaneet osoittaa johtajankykyään. Nämä joukot muodostivat nyt kaiken kaikkiaan iskuvoimaisen välineen, vaikka puutteita vielä olikin paljon - vallankin viestipalvelun alalla, joka oli luonteeltaan improvisatorista.”[ix]

Vapaussota

Etusivulle