Suomi
joutui Venäjän haltuun Suomen
sodassa. Ensin Venäjä menetteli taktisesti järkevästi antaessaan
Suomelle autonomian - siten estettiin Suomea pyytämästä Ruotsia apuun Venäjää
vastaan. Venäjä kuitenkin aloitti myöhemmin sortotoimenpiteet ja venäläistämisen,
joten Suomessa syntyi suuri tyytymättömyys.
”Suurvenäläisyys
piti luonnottomana, että joillakin »rajamailla» saattoi olla kansallisia
etuoikeuksia, ja niin ollen alettiin vainota ja tuhota kaikkea, mikä ei ollut
venäläistä. Suomelle siinä oli varoitus. Pian väitettiinkin sen autonomian
oikeutus vääräksi; ainakin se oli ristiriidassa Venäjän etu pyrkimysten
kanssa. Niin ollen keisarien antamat vakuutuksetkin selitettiin pätemättömiksi.
Suomen olot oli saatettava yhdenmukaisiksi valtakunnan olojen kanssa myös sen
vuoksi, että maan vapaista yhteiskuntaoloista johtuva suotuisa kehitys oli
vaarallisena esikuvana takapajuisen Venäjän väestölle ja sen
vallankumouksellisille.”[i]
Niinpä
Suomessa syntyi jääkäriliike. Nuoria miehiä lähti Saksaan saamaan
sotilaskoulutusta, jotta Suomi saisi itsenäisyyden.
Suomi
julistautui itsenäiseksi 6.12.1917, mutta vaikka Venäjä olikin tunnustavinaan
Suomen, niin Venäjän tarkoituksena
oli tehdä Suomesta osa sosialistista Venäjää. Tästä seurasi Venäjän ja
Suomen välinen Vapaussota.
Vapaussodan
alkaessa Suomen Armeija käsitti vain heikosti koulutettuja ja vielä heikommin
varustettuja suojeluskuntalaisia. Heidänkin kouluttajinaan jääkäreillä oli
ratkaisevan tärkeä merkitys jo ennen jääkäreiden pääjoukon paluuta
Suomeen.
Sotakokemusta
omaavien ja hyvin koulutettujen jääkäreiden paluu oli erittäin tärkeää
Suomen armeijan puolustuskyvyn kannalta.
”Ratkaiseva
merkitys oli niin ollen Jääkäripataljoona 27:n miesten paluulla kotimaahan.
Heistä 110 tuli Vaasan Vaskiluotoon helmikuun 18. päivänä laivoilla, joissa
oli myös Suomen valtion Saksasta ostamaa materiaalia: 70 000 venäläistä kivääriä,
70 konekivääriä, 20 tykkiä ja runsaasti ammuksia. --
Helmikuun
25. päivänä saapui Vaasan satamaan kaksi laivaa mukanaan 950 suomalaista jääkäriä,
ja myöhemmin tuli vielä toista sataa viivästynyttä jääkäriä, jotka ehtivät
sotaan. Siihen osallistui yhteensä 1 301 jääkäriä, noin kaksi kolmasosaa
pataljoonaan otetuista. --
Suomeen
helmikuuhun 1918 mennessä palanneista jääkäreistä 403 oli ylennetty
upseerin arvoon, 13 suoraa päätä majuriksi, ja 661 aliupseeriksi. Matti
Lauerma toteaa tämän vastanneen suurin piirtein Saksassa annettua koulutusta.
Sitä ei tosin ollut suunniteltu erikoisen hyvin, ja vain pfadfinderit olivat
saaneet reserviupseerin koulutusta vastaavat taidot, jotkut vähän enemmänkin.
Suuri osa aliupseereiksi ylennetyistä oli saanut vain hyvän
rivimieskoulutuksen paitsi joitakin 1917 järjestettyjä pikakursseja.
Sotilaskurin olivat kaikki oppineet Preussin armeijassa, ja rintamakokemuksella
oli arvonsa, vaikka sitä olikin saatu etupäässä asemasodassa. Siinäkin
tottui olemaan vihollisen tulessa. --
Kuusi
jääkärimajuria pääsi jo maaliskuussa komentamaan rykmenttiä, ja vastaavia
tehtäviä löytyi eräille muillekin. Karjalan rintaman komentaja Aarne Sihvo
yleni sodan aikana everstiksi ja esikuntapäällikkö Woldemar Hägglund
everstiluutnantiksi kuten eräät muutkin jääkärit.
Taisteluissa
jääkärit olivat urhoollisuuden ja velvollisuudentunnon esikuvana miehilleen,
ja heitä kaatui vapaussodassa 127 miestä, joka kymmenes mukana ollut.”[ii]
”Kun tähän lisätään Saksassa kuolleet 79 jääkäriä, yhteensä 206 Preussin Jääkäripataljoona 27:n miestä antoi vapaussodan päättymiseen mennessä henkensä Suomen itsenäisyyden puolesta. Sen varmistaminen 1918 ei ollut yksin jääkärien ansiota, mutta heidän osuutensa siihen oli hyvin merkittävä.
Myöhemmät
sodat: heimosodat, talvisota ja jatkosota veivät vielä 80 jääkärin hengen.
Jääkäripataljoonan kokonaistappiot sotaan kuolleina olivat siis 286 miestä,
15 % kaikista Saksassa rivissäolleista. Suomen armeija sai pataljoonasta ajan
mittaan 49 kenraalia, 89 everstiä ja paljon muita erinomaisia sotilaita.
Sotalippu hulmusi viimeisen kerran jääkärin haudalla ja kunnialaukaukset
kajahtivat merivoimien komentajana 1933-46 toimineen jääkärikenraali Väinö
Valveen kuoltua korkeassa iässä 1995.”[iii]
”Kiivaimmin
punaiset hyökkäsivät Karjalassa, Antreassa ja varsinkin Raudussa, jossa Pietarista
lähetetyt venäläiset ja suomalaiset vapaaehtoiset yrittivät vielä
maaliskuun lopulla läpimurtoa. Mannerheim toimitti tänne tuntuvia vahvistuksia,
ja valkoisten vastahyökkäyksen tieltä perääntyvä vihollinen saarrettiin
Raudun Maanselän kylään. Siellä se murskattiin huhtikuun 5. päivänä
kovassa taistelussa, jossa kunnostautui erikoisesti asevelvollisista
muodostettu pataljoona komentajanaan jääkärikapteeni Karl Lennart Oesch.
Valtaosa rajan takaa tulleista kaatui tai joutui vangiksi.”[iv]
”Huhtikuun
alusta lähtien valkoiseen armeijaan voitiin liittää nuorehkoista
asevelvollisista koottuja jääkärirykmenttejä, joiden johdossa oli jääkäriupseereita.
Nämä joukot olivat verraten hyvin koulutettuja, ja muun muassa valkoisten
tiedustelutoiminta parani nyt huomattavasti. Jääkärijoukot kykenivät
suunnitelmalliseen liikuntasotaan, jopa kiertoliikkeisiin, niillä oli
kohtalaisen hyvät viestivälineet ja erinomainen päällystö.”[v]
Jääkärit
eivät tietenkään yksin voittaneet Suomen Vapaussotaa Venäjää vastaan,
mutta heidän merkitystään on vaikea yliarvioida. Kukapa tietää olisiko
Suomen senaatti (hallitus) ja eduskunta edes uskaltaneet julistaa Suomea itsenäiseksi
ilman tietoa Saksassa olevista jääkäreistä.
Katsotaanpa
mitä ”ryssänupseeriksi” haukuttu Mannerheim kertoo muistelmissaan jääkäreistä
Vapaussodassa.
”Jo
ennen kuin Etelä-Pohjanmaalla oli ryhdytty ratkaiseviin sotatoimiin, olivat
Etelä-Karjalan suojeluskunnat jääkärikapteeni Hägglundin johdolla
muodostaneet Vuoksen eteläpuolelle rintaman, joka sitten kesti läpi sodan ja
aikanaan tuli olemaan lähtölinjana sen loppuoperaatiolle: valtakunnan rajan
sulkemiselle ja Viipurin valtaukselle. Kun jääkärikapteeni Sihvo 3.
helmikuuta tuli Antreaan vastanimitettynä Karjalan joukkojen komentajana, sai
Karjalan rintama yhtenäisen johdon.”[vi]
”Käytettävissä
olevan tilastoaineksen pohjalla päämajassa valmistettiin suunnitelma, jonka
perustana oli koko kansan puolustusvoima ja jossa otettiin huomioon, paitsi
hetken tarpeet, myös tuleva puolustusvalmius. -- Upseeri- ja alipäällystökaaderi
laskettiin pääasiallisesti saatavan Saksassa koulutetuista jääkäreistä.
27.
jääkäripataljoona oli kasvanut vahvaksi yksiköksi, johon kuului 4 jääkärikomppaniaa,
2 konekiväärikomppaniaa, pioneerikomppania, patteri, viestiosasto ja
ratsuosasto. Pataljoona oli perusteellisesti koulutettu, ja se oli saanut
sotakokemusta itärintamalla. Mahdollisuus saada jääkäreistä kouluttajat
ja johtajat niille asevelvollisille yksiköille, jotka pian tultaisiin
muodostamaan, oli meille korvaamaton, ja ne Suomeen tulleet jääkärit, jotka
jo toimivat johtajan tai kouluttajan tehtävissä, olivat osoittaneet, kuinka päteviä
jääkärit olivat. Pataljoonan kotiutumista odotettiin kärsimättöminä,
jopa jännittyneinä, sillä jokainen päivä oli nyt kallis.
Jo
Helsingissä olin esittänyt senaattori Svinhufvudille, että jääkärit oli
kutsuttava kotiin mitä pikimmin. Päämajastakin tein asiasta useita esityksiä
tähdentäen, että samalla olisi laivattava niin paljon aseita ja
ampumatarvikkeita kuin mahdollista. --
Jääkäreiden
ryhdikkäät rivit Vaasassa pidetyssä katselmuksessa olivat uljas näky.
Sellaista joukkoa ei enää nähnyt maailmansodan näyttämöllä: nuoria, sodan
karaisemia, jänteviä miehiä, joiden silmistä loisti iloinen päättäväisyys
ja tietoisuus heidän tulevasta osuudestaan Suomen vapaussodassa.
Tervehdyssanoissa, jotka lausuin kotiin palaaville sotureille, muistutin
mieliin, kuinka he aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti kaikkein synkimmältä,
olivat uskoneet sen tulevaisuuteen, ja mainitsin, että Suomen tuleva armeija
heissä näki kouluttajansa ja johtajansa. Heitä odotti suuri ja kunniakas tehtävä.”[vii]
”Maaliskuun
26. päivän iltana tilanne näytti kriittiseltä. Vihollinen oli aloittanut
avustushyökkäykset Lempäälän suunnalta, ja Roineen ja Päijänteen väliseltä
alueelta tuli ilmoituksia huomattavista joukkojen keskityksistä. Vielä
suuremmat voimat uhkasivat Tampereen länsipuolella ryhmä Linderin selustaa.
Karjalasta saapui uusia hälytyssanomia: majuri Sihvo ilmoitti, ettei hän enää
voinut vastata Vuoksen linjan kestämisestä, jollei saisi lisävoimia.
Tulevien
kriisien varalta minun oli ollut pakko antaa käsky, että 1. ja 2. jääkärirykmentti
- ne oli yhdistetty I jääkäriprikaatiksi - oli saatettava lähtövalmiiksi
maaliskuun 27. päiväksi. Nämä kaksi rykmenttiä ja ruotsalainen prikaati
[vain nimeltään prikaati, todellisuudessa pataljoona - jp] olivat ainoa
reservini, ja niiden käyttö tuntui antavan päämajassa aihetta vilkkaaseen
keskusteluun. Pohdiskeltiin, oliko nämä osastot heitettävä Tampereen
taisteluihin ratkaisua jouduttamaan, jolloin Karjalassa uhkasi vakava vastoinkäyminen,
vai oliko autettava Karjalan ryhmää, jolloin Tampereen piirityksestä ehkä
tulisi pitkäaikainen.
Ainoa
hyväksyttävä vaihtoehto oli mielestäni se, että Tampereella päästäisiin
nopeaan ratkaisuun. Kaikki käytettävissä olevat voimat oli keskitettävä
siihen. 1. jääkärirykmentti alistettiin sen vuoksi eversti Wilkmanille ja
ruotsalainen prikaati eversti Wetzerille, kun taas 2. jääkärirykmentti lähetettiin
Kangasalle vahventamaan reserviäni. 28. maaliskuuta tehtäisiin uusi yritys
Tampereen kukistamiseksi. Karjalan ryhmä sai vain yhden patterin, samoin Savon
ryhmä.
Tänä
päivänä, »verisenä kiirastorstaina», murtuivat Tampereen ympärillä
olevat sitkeästi puolustetut asemat, minkä jälkeen ryhmä Wetzer tunkeutui
itse kaupungin rajalle. 2. jääkärirykmentti, joka oli täytynyt heittää
hyökkäykseen, kesti tulikokeensa loistavasti, mutta useat sen
komppanioista menettivät taistelussa enemmän kuin puolet vahvuudestaan. Pahimmat
tappiot kärsi päällystö ja alipäällystö, jotka ainutlaatuista henkilökohtaista
rohkeutta osoittaen vetivät asevelvollisen miehistön mukaansa. Tämä
suoritus oli sitä huomattavampi, kun se tapahtui vain kolmiviikkoisen
pikakoulutuksen jälkeen.”[viii]
”Näin oli itäarmeijan [Viipurin suunnalla - jp] saama tehtävä täytetty. Vihollisen itäistä ryhmää ei enää ollut olemassa, ja kapinan johtajat olivat paenneet maasta. N. 15 000 vankia oli saatu. Vastustajan koko kenttätykistö ja joukko linnoituskanuunoita - yhteensä n. 300 tykkiä - sekä 200 konekivääriä ja muuta arvokasta kalustoa oli joutunut käsiimme.
Tämä
vapaussodan kymmenen päivää kestänyt loppuvaihe oli asettanut joukot
ankaralle koetukselle, mutta ne olivat suoriutuneet siitä loistavasti. Tämä
koskee varsinkin jääkärirykmenttejä ja niiden erinomaista päällystöä ja
alipäällystöä.
Useimpien itäarmeijan joukkojen komentajina oli ollut jääkäreitä ja he
olivat niillä paikoilla saaneet osoittaa johtajankykyään. Nämä joukot
muodostivat nyt kaiken kaikkiaan iskuvoimaisen välineen, vaikka puutteita vielä
olikin paljon - vallankin viestipalvelun alalla, joka oli luonteeltaan
improvisatorista.”[ix]
[i] N. V. Hersalo, Suojeluskuntain historia osa I, 1955, sivu 81
[ii] Pentti Virrankoski, Suomen historia, Osa II, sivu 734
[iii] Pentti Virrankoski, Suomen historia, Osa II, sivut 734-735
[iv] Pentti Virrankoski, Suomen historia, Osa II, sivu 736
[v] Pentti Virrankoski, Suomen historia, Osa II, sivu 736
[vi] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, sivu 267
[vii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, sivut 287-288
[viii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, sivut 317-318
[ix] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, sivu 342