Täydennetty 2.1.2008 Juhani Putkinen
Leninin
mielestä: ”»Irtautumisoikeus
on paras ja ainoa poliittinen keino idioottimaista pikkuvaltiosysteemiä ja kansallista
eristäytymistä vastaan -- Eroaminen ei suinkaan ole meidän ohjelmamme. Me
emme lainkaan kannata eroamista.»”[i]
Huomattakoon
myös jo alkuperäinen venäläistämisaikomus.
”Leninin
kansallisuuspolitiikan ytimen Stalin katsoi sisältyvän nerokkaaseen
paradoksiin »eroamisesta yhdistymistä varten». »Kansallisten
kulttuurien on annettava kehittyä ja päästä täyteen laajuuteensa, tuoda
esiin kaikki mahdollisuutensa, jotta sosialismin voitettua koko maailmassa
voitaisiin luoda edellytykset niiden sulautumiselle yhdeksi yhteiseksi
kulttuuriksi, jolla on yksi yhteinen kieli.»”[ii]
Suomen
piti Leninin mielestä antaa erota, koska hänen mielestään Suomessa kansan
enemmistö oli sosialismin kannalla. Lenin halusi tukea Venäjän
kommunistiselle diktatuurille Suomesta.[iii]
Stalinille
eroaminen oli vain työkalu. Sitä piti kannattaa tai vastustaa sen mukaan kuin
proletariaatin vallankumouksen edut vaativat.[iv]
”Irtautumisoikeus” koski vain tapauksia,
joissa irtautuminen tapahtui kommarien johdolla yhdistymiseksi Venäjään.[v]
Siten kun porvarillinen Ukraina julistautui itsenäiseksi, niin Venäjä alkoi
heti taistelemaan sitä vastaan - kuin myös Suomessa.
”Leninin
kansallisuusohjelma taas ei tähdännyt, kuten olemme nähneet, suinkaan
pienten, itsenäisten ja kaikkein vähiten porvarillisten kansallisvaltioiden
muodostamiseen - vaan vähemmistökansallisuuksien
myötätunnon hankkimiseen irtautumisoikeutta hyväksi käyttäen bolsevikkien
puolelle.”[vi]
Itsenäisyyden
tunnustaminen oli vain välikappale vallankumouksen helpottamiseksi. Suomalaiset
demarit Leninin mukaan: ”ovat pettureita kun eivät tahdo tehdä
vallankumousta, vaikka se on heidän velvollisuutensa.”[vii]
”[Venäjän
ulkoministeri - jp] Trotski -- lähetti Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle kategorisen sähkeen 15 000 miehen
keskittämisestä viipymättä Helsingin ympäristöön ja vallan ottamisesta työväestön
käsiin.”[viii]
Niinpä
tarvittiin voittoisa Vapaussota
Venäjää vastaan, että Suomesta saattoi tulla todella itsenäinen ja
riippumaton valtio - eikä Venäjän federaation osavaltio.
Maaliskuun
lopussa 1918 Stalin mainitsi esimerkkeinä Venäjän federaatioon
muodostettavista osavaltioista Puolan, Ukrainan, Suomen, Krimin ja Kaukasian.
Stalin toimi Leninin ohjeita seuraten.[ix]
Venäjä
"tunnusti" Suomen itsenäisyyden koska siitä oli hyötyä sille
itselleen. Kommunistihallinnon oli siihen mennessä tunnustanut vain Saksa.
Suomi tavallaan tunnusti kommunistihallinnon, kun pyysi siltä itsenäisyyden
tunnustamista. Suomi oli ensimmäinen Venäjästä irtautuvista valtioista.
Vuoden 1918 loppuun mennessä 10 valtiota oli itsenäistynyt Venäjästä, mutta
pääsääntöisesti Venäjä ei tunnustanut niitä.[x]
"On
selvästi nähtävissä, että bolshevikit eivät pitäneet itsenäisyyden
tunnustamista Suomen peruuttamattomaan eroon Venäjästä johtavana tapahtumana.
Suomi sai eron palatakseen myöhemmin - yhteiskuntajärjestyksen muututtua -
sosialististen valtioiden yhteiseen perheeseen."[xi]
Suomi voitti Vapaussodan Venäjää vastaan vuonna 1918. Samalla Suomi kukisti Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan Venäjän aseistamat ja Venäjän yllytyksestä kapinaan nousseet punikit.
Suomen kommunistinen puolue SKP perustettiin Moskovassa vuonna 1918. "SKP:n toinen puoluekokous syksyllä 1919 julisti puolueen ulkopoliittisena tavoitteena olevan, että Suomi vallankumouksen jälkeen tulisi liittymään »Venäjän ja muitten, syntyväin proletaaristen Neuvostotasavaltain yhteyteen». Selväksi tavoitteeksi asetettiin siis Neuvosto-Suomi."[xii]
[i] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 54
[ii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 55
[iii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 56-57
[iv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 64-65
[v] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 157-158
[vi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 191
[vii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 192-193
[viii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 200