Kuten
tunnettua Venäjä ei tunnustanut Vapaussodan
(ja Talvisodan) aikana Suomen laillista hallitusta. Suomen nukkehallituksen
kanssa, jota kutsuttiin myös Terijoen
hallitukseksi Venäjä teki Talvisodan
aikana valtiosopimuksen laajentaen
Suomen aluetta. Myös Vapaussodan aikana Venäjä teki valtiosopimuksen Suomen
”nukkehallituksen” kanssa - silloinkin laajentaen Suomen aluetta. Toki Venäjän
tarkoituksena oli nielaista
Suomi karvoineen kaikkineen ja liittää
Suomi Venäjään, mutta tällaistakin teatteria pidettiin.
”Suomalais-venäläinen
sekakomitea sai suomalaisten laatiman luonnoksen pohjalta nopeasti valmiiksi
sopimusehdotuksen, jonka kansanvaltuuskunta
hyväksyi omasta puolestaan 23. helmikuuta. Tämän jälkeen komitea
siirtyi Pietariin, jossa suomalaiset joutuivat käymään tiukkoja neuvotteluja
eräistä periaatteellisista kysymyksistä sekä rajojen määräämisestä.
Lenin halusi kuitenkin saada sopimuksen aikaan, joten hän saattoi
arvovallallaan osapuolet kompromissein yhteisymmärrykseen.
Sopimus
tehtiin "Venäjän ja Suomen sosialististen tasavallan välillä".
Edvard Gylling ja Oskari Tokoi, jotka olivat taipuneet hyväksymään Leninin
vaatimuksen suomalaisen sopijapuolen luonnehtimisesta sosialistiseksi
valtioksi, saivat tästä myöhemmin kansanvaltuuskunnalta moitteita. Toinen
merkittävä periaatteellinen myönnytys oli se, että Suomea ei kutsuttu
kansanvaltuuskunnan tekemän ehdotuksen
mukaisesti "itsenäiseksi ja riippumattomaksi tasavallaksi",
vaan "riippumattomaksi Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi".
Sananmuodon tarkistus oli neuvostohallituksen kannalta merkitsevä, sillä
se jätti avoimeksi mahdollisuuden Suomen liittymisestä Venäjän
tasavaltojen federaatioon.
Suurin kansanvaltuuskuntaa
askarruttanut ongelma syntyi Leninin vaatimuksesta myöntää kummankin maan
kansalaisille täydelliset poliittiset oikeudet toisessa maassa, mikä vaatimus
itse asiassa liittyi kysymykseen federaatiosta. Tiukkojen neuvottelujen jälkeen
neuvostohallitus myöntyi siihen, että sopimukseen tuli lupaus poliittisten
oikeuksien myöntämisestä neuvostokansalaisille Suomessa "mahdollisimman
helpoin ehdoin”.
Neuvosto-Venäjä
luovutti sopimuksella Suomelle Petsamon, jonka
Venäjän keisari oli luvannut jo vuonna 1864 korvaukseksi Kannaksella
sijainneesta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta. Petsamon Muotkavuono
oli erittäin kalaisa, joten rajan vetämisestä vuonossa käytiin pitkälliset
neuvottelut. Lenin ratkaisi asian lopulta suomalaisten eduksi. Sen sijaan
Edvard Gyllingin ja muiden kansanvaltuuskunnan
jäsenten tärkeänä pitämää Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ei saatu
toteutetuksi. Gyllingin kertoman mukaan neuvostohallitus vetosi siihen,
että kysymys vaati Muurmannin radan vuoksi perusteellisempaa tutkimista.
Neuvosto-Venäjä sai
sopimuksen nojalla määräajaksi käyttöönsä neljä Suomen halki kulkevaa
lennätinlinjaa eksterritoriaalioikeuksin. Kolme
niistä oli rakennettu Pietarista Uudenkaupungin kautta Ruotsiin, Tanskaan ja Englantiin sekä yksi Suomen halki Murmanskiin.
Sopijapuolet vaihtoivat keskenään toistensa alueella olleen valtioiden
omistaman kiinteän omaisuuden. Tämä merkitsi muun muassa venäläisten
varuskuntien ja linnoitusalueiden siirtymistä Suomen valtiolle ja Pietarin
radan ja Suomen aseman siirtymistä Venäjän valtiolle. Vaihdoista
aiheutuvat sekä muut taloudelliset kysymykset piti ratkaistaman työtään
jatkavassa selvityskomiteassa.
Punainen
valtiosopimus allekirjoitettiin 1. maaliskuuta ja ratifioitiin kahdeksan päivää myöhemmin. Jälkimmäisessä tilaisuudessa tehtiin
venäjänkielisen kappaleen Muotkavuonoa koskevaan kohtaan suomalaisten
vaatimuksesta korjaus. Edvard Gylling vahvisti allekirjoituksensa
sinettisormuksella ja Oskari Tokoi korkista vuolemallaan sinetillä.”[i]
Huomattakoon
vielä, että Suomessa oli vapailla vaaleilla valittu eduskunta ja laillinen
hallitus - jota Venäjä ei tunnustanut, mutta teki valtiosopimuksen
kapinallisten (nukkehallituksen) kanssa. Aivan kuten parikymmentä vuotta myöhemmin
Talvisodan aikana.
No,
onneksi Suomi voitti Vapaussodan Venäjää vastaan, joten oikea valtiosopimus
Suomen laillisen hallituksen ja Venäjän välillä solmittiin aikoinaan Tartossa.
[i] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivut 166-167