Edellinen
artikkelini Suomen Vapaussodasta
teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
Kuhmoisten osalta edellinen artikkeli löytyy täältä.
”Siitä lähtien kun eversti Wilkman
saapui Jämsään maaliskuun 2 p:nä, oli hän kaikessa kiireessä järjestettyine
esikuntineen tehnyt herkeämättä työtä saadakseen Jämsän ryhmän kuntoon
tulevia sotaliikkeitä varten. Oli täydennettävä vähitellen saapuneiden
joukkojen järjestelyä ja varustuksia, harjoitettava joukkoja sekä ennen
kaikkea järjestettävä osaston kuormasto ja etappi [huolto - jpu].”[i]
”Kun vihollisen saattoi otaksua yrittävän
edetä kahdelta suunnalta, nimittäin Länkipohjasta ja Padasjoelta, oli
vartio-osastoja asetettu Eväjärvelle ja Kuhmoisiin. Nämä osastot olivat
maaliskuun alussa olleet hyvin heikkoja, mutta sitä mukaa kuin oli ruvennut
saapumaan tietoja alkavasta punaisten joukkojen keskittämisestä Längelmäelle,
Vehkajärvelle ja Padasjoelle, oli vartio-osastoja vähitellen vahvistettu.
Samalla oli eri joukko-osastoissa tapahtunut siirtoja. Tarkoituksena näillä
siirroilla oli saada joukkojen järjestely yhtenäiseksi ja toimittaa jako
pataljooniin. Tällä tavoin syntyi vartiorintamalla Pohjois-Hämeen rykmentin
kolme pääasiassa vapaaehtoisista suojeluskuntalaisista koottua pataljoonaa.
Jämsää turvaamaan lähetettyjen joukkojen
ryhmitys oli maaliskuun 7 p:nä seuraava: I pataljoona (Kalm) oli Kuhmoisissa
everstiluutnantti Bergströmin alaisena, joka yhden komppanian kanssa III
pataljoonasta (Winge) oli majoittunut Puukkoseen, noin Kuhmoisten ja Jämsän
keskivälille; Eväjärvellä oli II pataljoona (Wilkman). Yhtä komppaniaa
lukuunottamatta Wingen pataljoona oli järjesteltävänä Jämsässä.”[ii]
”Kun nyt tiedettiin, että vihollisella
oli Vehkajärvellä noin 1,000 miestä jalkaväkeä sekä tykistöä ja
samanaikaisesti oli suunnilleen samanvahvuinen vihollisjoukko etelästä
tullessaan miehittänyt Padasjoen, voitiin kutakuinkin varmasti olettaa, että
Salmelan määräämä joukkojen yhtyminen oli nyt suoritettu ja että hyökkäys
Kuhmoisia kohti oli koska tahansa odotettavissa.
Nämä tiedot aiheuttivat eversti Wilkmanin
siirtämään maaliskuun 8 p:nä Bergströmin osaston vahvennukseksi loput III
(Wingen) pataljoonasta, Seinäjoen pataljoonan konekiväärikomppanian (Östman),
Uudenmaan rakuunain 2. eskadroonan (Lagerspetz) sekä yhden kenttälennätinjaoston.
Nämä joukot saapuivat Kuhmoisiin 9 p:nä, ja samaan aikaan ryhtyi Bergström
mieskohtaisesti sikäläisten voimien johtoon.”[iii]
”Myöskin eversti Wilkman saapui samana päivänä
tarkastuskäynnille Kuhmoisiin ja sai tällöin tilaisuuden arvioida sikäläisiä
olosuhteita sekä välittömästi vaikuttaa asiain kehitykseen siihen suuntaan,
kuin asema näytti vaativan. Kun vihollisen odotettujen hyökkäysten pelkkä
passiivinen torjuminen hänen mielestään tulisi liian suuressa määrässä
sitomaan Jämsän ryhmän toimintavapautta, antoi hän Bergströmille määräyksen
koettaa mikäli mahdollista tuottaa viholliselle tappion samanlaisen
kaartoliikkeen avulla, jota helmikuun 26 p:näkin oli käytetty.
Koska kaikki merkit viittasivat siihen, että
vihollishyökkäys oli aivan kohta odotettavissa, ryhdyttiin heti tämänsuuntaisiin
toimiin. Bergström päätti jakaa joukoistaan pienemmän osan torjumaan
vihollisen mahdollista tunkeutumista Kuhmoisten kirkonkylän eteläpuolella
olevaan maastonleikkaukseen, joka oivallisesti soveltui puolustustarkoitukseen,
sekä lähettää vahvemman joukon pohjoisen puolelta Vehkajärvelle toimimaan
vihollisen sivustan ja selän takana.
Puolustustehtävää suorittamaan valittiin
Wingen pataljoona, joka sen vuoksi maaliskuun 9 p:nä kävi vartioasemaan etelää
kohti, Östmanin konekiväärikomppania, yksi joukkue Kalmin pataljoonasta sekä
ratsueskadroona yhtä joukkuetta lukuunottamatta. Hyökkäys uskottiin Kalmin
pataljoonan tehtäväksi, joka sai avuksi af Forsellesin johtaman
rakuunajoukkueen ynnä kenttälennätinjaoston.”[iv]
”Edellä hahmotellun suunnitelman mukaiset
määräykset annettiin nyt 9 p:n illalla eversti Bergströmin päämajassa
sinne kokoontuneille päälliköille. Näiden määräysten perusteella
kokoontuivat Kalmin joukot Kuhmoisten kirkonkylään klo 2 ap. ja lähtivät
kohta sen jälkeen matkaan, jolloin jalkaväki ajoi rekikyydillä, kuten tähän
aikaan enimmäkseen oli tapana. - -
Kangasjärvelle tultua sai jalkaväki nousta
reistä, ja lennätinjaosto kävi rakentamaan yhdistysjohtoa Kuhmoisiin päin.
Koska ilmeisesti oli ensin saatava tietoa Vehkajärven kirkonkylässä
vallitsevasta tilanteesta, lähetettiin Vierulasta hiihtäjät tunkeutumaan
pohjoisesta käsin Mattilan kautta kylään, pääjoukon jatkaessa matkaa
Taipaleeseen, minne saavuttiin klo 7 ap. Tällöin voitiin heti todeta, että
osa vihollisvoimia oli sivuuttanut Taipaleen matkalla itäänpäin, mutta kun tämä
ei vielä täydellisesti selvittänyt asemaa, lähetti Kalm koko Pohjanpalon
komppanian yhden konekiväärin kera läntistä maantietä myöten puhdistamaan
kirkonkylää ja palauttamaan yhteyttä hiihtäjien kanssa.
Sillävälin levähti kolonnan päävoima
Taipaleessa, asetettuaan vartion puolentoista km idempänä olevaan
tienristeykseen. Sinne sai Kalm hiukan ennen klo puoli 9 ap. Pohjanpalolta
tiedotuksen, että edellisen yön seutuvilla oli n. 1,000 miehen suuruinen
vihollisvoima kolmen tykin ja lukuisten konekiväärien kera majaillut Vehkajärvellä
ja sieltä sitten edennyt Kuhmoisiin päin. Vehkajärvellä oli ainoastaan
heikkoja vihollisvartioita tavattu ja tehty vaarattomaksi.
Sitä myöten oli siis tilanne selvä, ja
Kalm päätti nyt viivyttelemättä hyökätä Kuhmoisiin tunkeutuvan
vihollisjoukon selkään. Mutta kun hän samalla piti todennäköisenä myöskin
vihollisryntäystä Padasjoen taholta, ei hän tyytynyt hyökkäämään
yksinomaan Vehkajärven-Kuhmoisten tietä myöten, vaan päätti edetä samalla
kertaa myöskin Padasjoen-Kuhmoisten tietä kohti. Odottaessaan 2. komppaniaa ja
hiihto-osastoa palaaviksi kolonnaan lähetti hän klo ½ 9 aikaan 1. komppanian
(Holopaisen) sekä 20 rakuunaa tunkeutumaan Lummenen yli vievää talvitietä
pitkin Harmoisiin ja sieltä osaksi estämään etelästä käsin eteneviä
vihollisia, osaksi itse toimimaan pohjoiseen suuntaan.
Tämän joukon lähdettyä matkaan sai Kalm
eversti Bergströmiltä puhelintiedon, joka vahvisti hänen olettamustaan, että
vihollinen oli aloittanut hyökkäyksensä Kuhmoisten-asemaa vastaan. Vaikka 2.
komppania ei vielä ollut ehtinyt yhtyä pääjoukkoon, pani pataljoonan päällikkö
senvuoksi klo 10 aikaan ap. kaikki käytettävissään olevat voimat matkaan itäänpäin,
ts. Sigellin johtaman 3. komppanian sekä rakuunajoukkueen paitsi 20 miestä.
Itse hän lähti tämän joukon mukana, lähettäen samalla Pohjanpalolle määräyksen
kiirehtiä pikimmiten perästä.”[vii]
”Puolustusjoukot oli ryhmitetty siten, että
jälelle jätetty joukkue Kalmin 3. komppaniasta yhden konekiväärin kera
asettui osaston päällikön omalla johdolla puolustusasemaan Äkämäen etelänpuoleiselle
niemekkeelle estääkseen vihollista tunkeutumasta Päijänteen jäätä pitkin
kirkonkylään, kun taas itse rintamaa puolusti ja Västilän puoleista oikeaa
sivustaa suojasi kapteeni Winge, joka oli saanut käytettäväkseen Östmanin
konekiväärikomppanian. Lagerspetzin eskadroona jäi yleiseksi reserviksi
kirkonkylään, missä osaston päällikkökin oleili. Myöskin eversti Wilkman
oleskeli siellä koko päivän. - -
Klo 8 tienoissa aamulla saivat Wingen etäisimmät,
puolentoista kilometriä myllyn eteläpuolella olevaan risteykseen asetetut
patrullit niskaansa vihollisen, joka pakotti ne peräytymään pääasemaa
kohti, ja pian sen jälkeen näyttäytyi tämän etupuolella vihollisen
etumaisia osastoja. Noin klo 9 ap. lennättivät punaiset vahvoja ampumaketjuja
Pälsiän kohdalla ja Kissalan pohjoispuolella olevaan metsänreunaan, ja kiivas
kivääri- ja konekiväärituli kohdistettiin aseman puolustajiin. Winge antoi
nyt määräyksen, että tähän tuleen saatiin vastata ainoastaan silloin, kun
vihollinen kävi etenemään, ja että puolustajat muuten pysyisivät hyvästi
piilossa lumikuopissaan. Kun hän sitten pian sai käskyn käydä itse
mieskohtaisesti johtamaan Myllyjärven ja Vuorikon välisen linjan puolustusta,
komensi hän reservin suojattuun paikkaan myllyn pohjoissivulle ja asettui itse
aivan 1. komppanian taakse.
Noin ½ 12 aikaan avasi vihollisen tykistö
tulensa Kissalan eteläpuolelta. Omituista kyllä se suunnattiin kirkonkylää
kohti ja jätti siten puolustajain jalkaväen rauhaan. Piankin voitiin huomata,
että vihollisella oli käytettävänään kolme tykkiä. Niiden tuli jäi
tehottomaksi.
Punaiset olivat kuitenkin ilmeisesti
odottaneet tykkitulensa vaikutusta, ennen kuin kävivät aloittamaan päähyökkäystään,
sillä kohta tämän jälkeen alkoi tiheitä ampumaketjuja purkautua esiin
Kissalan viereisestä metsänreunasta ja Pälsilän talosta kohti Vuorikkoa sekä
maantien itäpuolella olevaa 1. komppanian aseman osaa. Myllyn eteläpuoleisesta
lehtimetsästä, jonka kautta olisi ollut jokseenkin helppo hyökätä, se kun
oli aivan puolustusaseman vieressä, tunkeutui näkyviin vain heikkoja
vihollisvoimia. Hyökkäystä tuettiin kiivaalla konekivääritulella. Vaikka tämä
oli sangen hyvin tähdätty sekä kohdistui pääasiassa myllyn pohjoispuolista
mäkeä kohti, jossa luutnantti Östmanin konekivääreillä oli edulliset
asemat, ei se pystynyt vaientamaan näitä. Kummankin konekiväärin käyttäjistä
kaatui tai haavoittui kyllä moniaita, mutta niiden tilalle pantiin heti uutta
miehistöä, ja komppanianpäällikkö kävi lopulta itse käyttelemään toista
niistä. Näiden konekiväärien verrattoman tehoisa tuli se sitten pääasiallisesti
pysäyttikin jok’ainoan punaisten tuhkatiheään uudistamista yrityksistä. Myöskin
jalkaväen oli tällöin jo täytynyt lähteä turvapaikoistaan ja ottaa osaa hyökkäyksen
torjumiseen. Syvässä lumessa oli vihollisen kuitenkin vaikeata päästä
eteenpäin ja se karkoitettiin alati verissäpäin takaisin metsään.
Tällä tapaa taistelua sitten jatkui usean
tunnin ajan punaisten tuhlatessa suunnattomasti ammusvarojaan. Winge pani vähin
erin yhden reservijoukkueistaan 1. komppanian vahvistukseksi, ja klo 1 aikaan lähetti
osaston päällikkö reservinsä – Lagerspetzin eskadroonan – avustamaan
Vuorikolla taistelevaa joukkuetta, jonka asema näytti uhatulta. Vakavaksi ei
tilanne ollut kuitenkaan koskaan kehittynyt.
Klo 2 tienoissa taukosi vihollisen tykistötuli,
ja etummaisissa puolustuslinjoissa voitiin kohta sen jälkeen todeta, että
vihollisen hyökkäykset lakkasivat ja sen tuli alkoi laimeta. Jatkuvan
taisteluhälinän vuoksi ei kuitenkaan voitu kuulla, kuinka samaan aikaan
kauempana etelänpuolella kiivaasti ammuttiin. Se kuului sen sijaan korkeammalla
sijaitsevaan kirkonkylään, jossa silloin voitiin aavistaa, että Kalmin joukko
oli jo ehtinyt vihollisen selkään ja antautunut taisteluun.”[viii]
”Kalmin molemmista erillisistä osastoista
saapui Holopaisen johtama Lummenen jäätyneen selän poikki kuljettuaan klo 12
aikaan Harmoisten kylään. Kun se huomattiin vihollisen miehittämäksi, kävi
Holopainen hyökkäämään ja hänen onnistuikin pian saada jalansijaa kylässä.
Hän jakoi nyt voimansa ja lähetti vähän enemmän kuin joukkueen verran
miehistöään etelään päin Torittuun, kun taas pääosa tunkeutui pohjoista
kohti, ajaen vihollisosastoja edellään. Edellinen joukko kohtasi edetessään
ammuntaa eräästä punaisten sairaalaksi järjestämästä rakennuksesta. Se
valloitettiin, ja kun vuoteista tavattiin ihka terveitä aseistettuja miehiä,
tehtiin näistä lyhyt loppu. Sen jälkeen jatkoi marssiaan Torittuun ja oli
siellä juuri ennättänyt korkealla mäellä sijaitsevalle kansakoululle
saakka, kun taas jouduttiin taistelemaan. Tällä kertaa oli vastassa eräs etelästä
päin kiiruhtava vihollisosasto. Valkoiset kävivät päättäväisesti hyökkäämään
ja pakottivat vastustajan peräytymään. Tällöin saadut vangit kertoivat
kuuluneensa etujoukkoon, jonka perässä kulki n. 1000-miehinen vihollisvoima
Padasjoelta päin. Näin ollen näki joukkueen johtaja parhaimmaksi asettua
puolustusasemaan ja varustautua estämään vihollisen etenemistä. - -
Hänen [Holopainen - jpu] pohjoinen ryhmä
meni Kauppilan taloon. Karkoitettuaan vastustajansa pohjoiseen päin ryhmä
asettui puolustusasemaan estääkseen vihollisen perääntymisen päätietä myöten
Kuhmoisista.
Tässä asemassa Holopainen pysyi iltaan
saakka. Tavantakaa yritti vihollisparvia tunkeutua pohjoisesta käsin, mutta ne
saivat joka kerta pyörtää takaisin. Hämärtyessä tuli Kalmilta määräys,
että osaston oli lähdettävä peräytymään Päijänteen saarien yli
Kuhmoisiin.”[ix]
”Sappeen kylän sivuutettuaan jäi Kalm
odottelemaan 2. komppanian ja hiihto-osaston saapumista, ennen kuin etenemistä
käytiin jatkamaan. Siihen saakka ei vihollisesta oltu huomattu jälkeäkään.
Mutta ennätettyä pari kilometriä Sappeen itäpuolelle kohdattiin klo 1
tienoissa yht’äkkiä vihollisen kuormastokolonna, joka alkoi laskettaa aika
vilakkaa pakoon itäänpäin. Tällöin lähetettiin rakuunat sitä
takaa-ajamaan. Kornetti af Forselles asettui ratsujoukkonsa etunenään, mutta
juuri kun tämä nuori upseeri ennätti kohottaa miekkansa antaakseen rynnäkkömerkin,
iski kuolettava luoti häntä sydämeen. Huutaen »Eteenpäin, rakuunat» vaipui
hän alas ratsunsa selästä.
Mutta tällöin joudutti Kalm väkensä
rientomarssiin, sillä kaikin mokomin oli ehdittävä mukaan Kuhmoisissa
paraikaa riehuvaan taisteluun, jonka kulusta ei oltu saatu mitään tietoja.
Vasta Rajalan torpan luona puolisentoista km sen risteyksen länsipuolella, missä
Padasjoelta ja Vehkajärveltä tulevat maantiet yhtyvät, ryhtyi vihollinen
vakavaan vastarintaan. Molemmat komppaniat levittäytyivät silloin tien
kummankin puolen, 3. vasemmalle ja 2. oikealle, ja lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen
kävi pataljoona hyökkäämään. Aluksi saavutettiin menestystä: vihollinen
peräytyi, ja valkoiset ajoivat sitä takaa Putkiston taloa kohti. Tällöin lähetettiin
hiihto-osasto edeltä kaakkoiseen suuntaan yrittämään tulihyökkäyksellä häiritä
vihollisen mahdollista peräytymistä Padasjoelle päin.
Molempain komppaniain etujoukot olivat väistyvää
vihollista takaa-ajaessaan ehtineet vähäisen laaksonotkelman takana
sijaitsevan Putkiston talon kohdalle ja kokoontuivat sen pihalla jälleen
yhteen, kun ylivoimaisia vihollisparvia alkoi levittäytyä kartanoa
vallitsevalle harjulle. Nyt seurasi vimmattu kahakka, joka ajoittain yltyi käsirysyksi
ja jonka kuluessa vihollista purkautui yhä laajemmin joukoin esiin. Urhean
vastarinnan jälkeen ja sittenkuin mm. Kalm itse ja 3. komppanian päällikkö
olivat haavoittuneet, täytyi valkoisten vetäytyä takaisin tuntuvaa mieshukkaa
kärsittyään. Tällöin joutuivat molemmat komppaniat toisistaan erilleen, eivätkä
ne sitten enää kyenneet estämään punaisten tunkeutumista länteenpäin.”[x]
Vaikka Kalmin pataljoona jäi pakenevien
vihollisten jalkoihin, hajosi ja joutui pienempinä ryhminä palaamaan
Kuhmoisiin, niin kokonaistaistelun voitti Suomen armeija.
”Punaisten taholta saaduista kuvauksista
voi saada jokseenkin hyvän käsityksen taistelun menosta. Näyttää siltä
kuin olisi Holopaisen äkillinen esiintyminen Harmoisissa iskenyt punaisten
johtoon niin kuin salama pilvettömältä taivaalta aiheuttamatta kuitenkaan
aluksi mitään vastatoimenpiteitä. Kun sitten kohta perästä saapui viestejä
valkoisten joukkojen tunkeutumisesta toisellekin molemmista punaisten käytettävinä
olevista peräytymisteistä, näyttävät asianosaiset päättäneen heti
keskeyttää taistelun ja pyrkiä murtautumaan Vehkajärvelle päin. Tykistö
vedettiin takaisin asemastaan ja kaikki mitä jalkaväkeä suinkin oli käytettävissä
pantiin puskemaan vimmatusti Putkiston notkon kautta. Kun tässä yrityksessä
sitten oli onnistuttu, hävisivät kuitenkin kaikki joukkoja koossapitävät
siteet ja peräytyminen muuttui silmittömäksi paoksi, joka pysähtyi vasta
Luopioisiin tultua. Pienempiä osastoja pyrki etelään päin Padasjoelle.
Niiden joukossa oli isonpuoleinen kuormastokolonna, joka kuitenkin Harmoisten
tiellä joutui valkoisten hiihtäjäin hyvin suoritetun tulihyökkäyksen
alaiseksi ja tuhoutui melkein kokonaan. Eteläänpäin pakenevat tapasivat myöskin
Holopaisen rintaman vastassaan eivätkä sen vuoksi voineet käyttää sitä
tietä, vaan koettivat pujahtaa ohitse Päijänteen tai Lummenen jäiden yli.
Niiden pako jatkui Padasjoen halki ja tempaisi myöskin sinne jääneitä
osastoja mukaansa.”[xi]
Punaisten tappioista ei ole varmaa tietoa,
mutta ollut lienee satakunta kaatunutta. Harmoisissa jäi noin 40 haavoittunutta
vangiksi. Hevosia, täysiä tavarakuormia ja mm. kaksi kenttäkeittiötä jäi
sotasaaliiksi.
Valkoisten mieshukka oli mitätön verrattuna saavutettuun menestykseen: 26 kaatunutta, joista 1 upseeri ja 15 haavoittunutta, joista 3 upseeria.[xii]
[i]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 84
[ii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 84
[iii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 85-86
[iv]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 86
[v]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 91
[vi]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 93
[vii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 87-88
[viii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 88-92
[ix]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 92-94
[x]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 94
[xi]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 95
[xii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 96-97