Täydennetty 9.1.2013 Juhani Putkinen
Venäjä
ja Japani solmivat keskenään hyökkäämättömyyssopimuksen viideksi vuodeksi
huhtikuussa 1941 ja Japani noudatti kyseistä sopimusta erittäin tarkasti.[i]
Koska
Venäjä halusi ryöstää Japanilta alueita itselleen, niin se kiirehti hyökkäämään
Japanin kimppuun, juuri kun Japani oli antautumassa länsivalloille. Yllättävää
on, että tällä kertaa Venäjä kuitenkin esitti Japanille sodanjulistuksen 10
minuuttia ennen hyökkäystään.[ii]
Se sitävastoin oli tyypillistä Venäjää, että Venäjä rikkoi törkeästi
Japanin ja Venäjän välillä voimassa ollutta hyökkäämättömyyssopimusta.
Mielenkiintoista
on, että Japani pyysi heinäkuun alussa Venäjää toimimaan välittäjänä,
jotta saisi rauhanneuvottelut länsivaltojen kanssa aikaan.[iii]
Japani siis luotti Venäjään, joka parhaillaan valmistautui hyökkäämään
Japanin kimppuun.
No,
Japanin avunpyyntö kaikui tietysti ”kuuroille korville”, kun Venäjä
halusi ryöstää Japanin alueita itselleen. Sen suunnitelmiin ei suinkaan
sopinut pikainen rauha.
Kenraalimajuri Jaakko Aatolainen: "Lopuksi Neuvostoliitto rikkoi Japanin kanssa tekemänsä sopimuksen ja valtasi Japanilta Sahalinin saaren ja Kuriilit."[xxxiv]
Venäjä
keskitti Japania vastaan 11 armeijaa, 1 panssariarmeijan ja 3 ilma-armeijaa.
Maa- ja ilmavoimien kokonaisvahvuus oli 1 577 725 miestä, joista
rintamajoukkoihin kuului 1 058 982 miestä. Näillä Venäjän joukoilla oli 27
300 tykkiä ja kranaatinheitintä, 5 556 hyökkäysvaunua ja rynnäkkötykkiä
sekä 5 300 lentokonetta (ml. laivaston koneet), joista 4 807 taistelukonetta
(japanilaisten arvio oli 6 300 konetta).[iv]
On
esiintynyt väitteitä, että venäläisillä olisi ollut Japania vastassa lähinnä
vanhentuneita panssarivaunuja. Mainittakoon siksi, että esimerkiksi 6. Kaartin
Panssariarmeijalla oli kaikkiaan 826
panssarivaunua ja 193 rynnäkkötykkiä. Näistä 615 kpl oli uusia T-34 vaunuja
ja loput vanhempia T-26, BT-5 ja BT-7.[v]
Venäjän
Japania vastaan käytettyyn laivastoon kuului kaksi Kirov-luokan risteilijää,
laivuehävittäjä, 10 hävittäjää, 19 saattuehävittäjää, 49
sukellusveneentorjunta-alusta, 78 sukellusvenettä ja 204 moottoritorpedovenettä.[vi]
Japanin
joukot (ml. Mantsukuon ja Sisä-Mongolian satelliittijoukot) olivat kaiken
kaikkiaan hieman yli miljoona miestä, joista Kwantungin armeijaan kuului 787
600 miestä. Näillä Japanin Venäjää vastaan käytettävissä olevilla
joukoilla oli 1 215 panssariajoneuvoa (vanhentuneita), 1 800 lentokonetta
(vanhentuneita) sekä 6 700 tykkiä ja kranaatinheitintä[vii]
(raskaimmat tykit 75 mm)[viii]
Koska
Japanin ja Venäjän välillä oli voimassa hyökkäämättömyyssopimus, niin
Japanilla ei riittänyt tälle suunnalle koulutettua henkilöstöä, vaan olivat
suurelta osin noin kymmenen päivää ennen Venäjän hyökkäystä palvelukseen
kutsuttuja vajaakuntoisia sekä yli-ikäisiä.[ix]
Japanin
laivastovoimiin kuului yksi vanha kevyt risteilijä, yksi hävittäjä ja 45
pientä partioalusmiinanraivaajaa.[x]
Venäjä
hyökkäsi Japanin joukkojen kimppuun 8.8.1945,[xi]
saaden vastaansa pääsääntöisesti hajanaista vastarintaa. Ehkä suurin
vastus Venäjän joukkojen etenemiselle oli polttoaineen puute, sekä huono
maasto (mm. kapeat ja mutkaiset vuoristotiet[xii],
Gobin autiomaa[xiii]). Huom. sodan alku
voidaan tulkita myös siten, että Venäjä esitti sodanjulistuksen 8.8.
puolella ja aloitti hyökkäyksen 9.9. (10 minuutin kuluttua
sodanjulistuksesta).
Kuitenkin
kannattaa erikseen huomioida, että jotkut japanilaiset yhtymät taistelivat
erittäin raivokkaasti ja kunniakkaasti venäläisten etenemistä vastaan vielä
senkin jälkeen kun Japani oli jo antautunut. Esimerkiksi Japanin 90. Prikaati
puolusti urhoollisesti Hailarin kaupunkia, jonka Venäjä sai vallattua vasta
18.8.[xiv]
vaikka Venäjän joukoilla oli murskaava ylivoima.
Venäjän
2.Armeija ylitti Amurin 9.8. ja 10.8. välisenä yönä. Japanin 135.Prikaati kävi
menestyksellistä puolustustaistelua Aihunin luona, kunnes sai 19.8. tiedon
antautumisesta.[xv]
Venäjän
joukot (39.A) valtasivat taistellen Wang-yehmiaon, jota puolusti Japanin 107.D.
21.8.1945, eli noin viikko Japanin antautumisen jälkeen.[xvi]
7 850 japanilaista antautui 24.8. mutta osa taisteli elokuun loppuun saakka.
Venäjän
12.Ilma-armeija suoritti 2 361 taistelulentoa sekä 3 167 tiedustelu- ja
huoltokuljetuslentoa. Pommikoneet pudottivat 710,7 tonnia pommeja. Maavoimat
(6.PaA., 36.A., 39.A., 17.A. pohjoisesta) ampuivat 14 746 kranaattia venäläislähteiden
mukaan.[xvii]
Kaikkiaan Venäjän joukot käyttivät laskelmiensa mukaan 361 079 kranaattia,
22 000 konekohtaista lentohyökkäystä, 3 000 tonnia pommeja.[xviii]
Kun
länsiliittoutuneet hyväksyivät Japanin ainoan ehdon antautumiselle,
keisarivallan säilyttämisen[xix],
niin Japani antautui 14.8.1945. Tässä kannattaa huomioida, että antautuminen
tapahtui nimenomaan keisari Hirohiton päätöksellä hallituksen mukautuessa
keisarin tahtoon.[xx] Sodan aikana keisari oli
ollut lähinnä neuvonantajiensa tahdoton sätkynukke, mutta kriittisellä
hetkellä keisarilta löytyi omakin mielipide ja tahto.
Muistetaan
vielä, että USA pudotti atomipommin Hiroshimaan 6.8.1945 kello 8.15.[xxi]
ja Nagasakiin 9.8.1945 kello 11.01.[xxii]
Siten Japani olisi antautunut ilman Venäjän hyökkäystäkin. Japani lähetti
sähkeitse antautumisehtonsa samana päivänä kun Nagasakiin pudotettiin
atomipommi.[xxiii] Venäjän hyökkäys
oli vain ja ainoastaan imperialistinen ryöstöretki. Kun Stalin sai tietää
Potsdamissa atomipommien pudottamisesta, niin hän käski aikaistaa Venäjän hyökkäystä
Japanin kimppuun noin kuukaudella aiemmin suunnitellusta (käski puhelimessa
aloittaa hyökkäyksen 1.8. mutta Vasilevski sai siirrettyä alun 9.8.:n).[xxiv]
Todettakoon
tässä yhteydessä sellainenkin historiallinen tosiasia, etteivät Hiroshima ja
Nagasaki olleet suinkaan puhtaasti siviilikohteita - jollaisena niitä mielellään
esitetään julkisuudessa. Hiroshimassa oli sotilastukikohta sekä satama, josta
laivattiin joukkoja Kiinaan ja Etelämerelle. Nagasakissa taas oli neljä suurta
Mitsubishin sotatarviketehdasta ja erinomainen satama.[xxv]
Se on sitten ihan asia erikseen, ettei ne sotilaskohteet voi tehdä suurta määrää
siviiliuhreja oikeutetuiksi (kuten ei myöskään Dresdeninkään pommitusta
Saksassa).
Japanin
kannalta ydinasehyökkäys kuitenkin mahdollisti antautumisen ilman kasvojen
menetystä.[xxvi]
22.8.
Venäjä pudotti maahanlaskujoukkojaan Port Arthuriin.[xxvii]
Sahalinin
saaren eteläosan puolustus alkoi murentua 20.8. vaikka maihinnousseilla venäläisjoukoilla
olikin tiukkaa (esimerkiksi 179. rykmentti eristettiin muusta divisioonasta
vastahyökkäyksellä).[xxviii]
Kuriilien
saariryhmän Sumshun saarelle Venäjä teki maihinnousun 18.8. Japanin joukkojen
tehdessä kiivasta vastarintaa. Japanin antautuminen kuitenkin säästi venäläisjoukot
sellaisilta taisteluilta, mitä amerikkalaisjoukot olivat joutuneet kokemaan[xxix]
(Ivo-Jima, Okinawa, ...).
Normaalia
olisi ollut, että Venäjä olisi lopettanut hyökkäyksensä Japanin
antauduttua ja miehityksestä olisi sovittu asianmukaisesti japanilaisten
kanssa, kuten USA toimi.
Venäjä
olisi halunnut nousta maihin myös Japanin pääsaariin kuuluvaan Hokkaidoon ja
miehittää sen. Onneksi USA:n alueellinen sotilaskomentaja kenraali MacArthur
kuitenkin torjui Venäjän yritykset - saaden myöhemmin tuen Washingtonista.[xxx]
Venäjä
väittää tappioikseen 8 219 miestä kaatuneina ja 22 264 miestä[xxxi]
(valehdeltu alakanttiin erittäin todennäköisesti). Vastaavasti Venäjä väittää
japanilaisten tappioiksi 84 000 kaatunutta ja
594 000 vankia. Tarkistamattomien japanilaislähteiden mukaan Japanin
tappiot olivat kaatuneina 21 000 miestä.[xxxii]
Venäjä
palautti vuosien 1948 ja 1950 välisenä aikana kotimaahansa 513 139 sotavankia,[xxxiii]
eli Venäjä käytti lähes 600 000 japanilaista sotavankia orjinaan useita
vuosia ja tänä aikana murhasi sotavangeista noin 14%.
Tätä
kirjoitettaessa elokuussa 2006 Japani ja Venäjä ovat edelleen sotatilassa de
jure ja Venäjä miehittää Japanille kuuluvia Kuriilien saaria. Japani vaatii
alueitaan takaisin Venäjältä. Venäjä on ilmoittanut olevansa valmis
luovuttamaan kaksi Kuriilien saarista, mutta Japani vaatii neljää.
Joku voi ihmetellä miksi käytän viitetietona jotakuta Eddy Baueria, mutta siihenkin löytyy hyvä selitys: Eddy Bauer on puolueettomasta Sveitsistä, professori ja everstiluutnantti. Minun on tosin kritikoitava professori Baueria siitä, että hän on välttänyt kritikoimasta Venäjää sen suunnattomista rikoksista ihmisyyttä vastaan, vaikka onkin tuonut hyvin ilmi saksalaisten ja japanilaisten rikokset.
[i] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 191
[ii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 191
[iii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 216
[iv] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 194
[v] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 199
[vi] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 198
[vii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 192
[viii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 193
[ix] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 193
[x] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 198
[xi] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 200
[xii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 201
[xiii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 197
[xiv] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 201
[xv] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 203
[xvi] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 201
[xvii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 202
[xviii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 204
[xix] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 219
[xx] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 219
[xxi] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 209
[xxii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 211
[xxiii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 219
[xxiv] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 196
[xxv] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 210
[xxvi] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 229
[xxvii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 202
[xxviii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 204
[xxix] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 204
[xxx] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 227
[xxxi] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 204
[xxxii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 204
[xxxiii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 6, sivu 196
[xxxiv] Jaakko Aatolainen; Hitler, Stalin ka Stalingrad, 2012, sivu 60