Dosentti ja erikoistutkija Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksella Alpo Juntunen kirjoitti yllä olevalla otsikolla Turun Sanomissa 13.6.2006. Teen lainauksia kyseisestä artikkelista ja annan lopuksi linkin artikkeliin:
Informaation vaikutusta maailmanpolitiikassa on pidettävä ratkaisevana. On myös vanha totuus, että taistelu voidaan voittaa kentällä, mutta sodat ratkaistaan informaatiolla ja mielikuvilla. --
Suomalaisten suhde Natoon on täysin informaatiosta ja mielikuvista riippuvainen.
Nato (The North Atlantic Treaty Organization) perustettiin vuonna 1949, jolloin tarkoituksena oli estää kommunismin ja Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen.
Koska Suomi oli itäisestä naapurista riippuvainen (suomettunut) meillä haluttiin nähdä Nato neuvostovastaisena sodan lietsojana.
Kommunistit ja eräät muut ryhmittymät kuten esimerkiksi keskustapuolueen K-linja näkivät tehtäväkseen Nato kaikinpuolisen vastustamisen. Politiikan ensi sijaisena tavoitteena oli kuitenkin Moskovan hyväksynnän saaminen. Tuon vuosikymmeniä jatkuneen politiikan seurauksia kannetaan edelleen.
Nyt lopultakin olisi huomattava aikojen muuttuneen kylmän sodan päättymisen jälkeen ja oppia tuntemaan Nato. --
Levottomuudet Länsi-Balkanilla johtivat Jugoslavian hajoamiseen ja ainoastaan Yhdysvaltojen johtama Nato kykeni rauhoittamaan tilanteen. Naton johdolla käynnistettiin vuonna 1994 rauhankumppanuusohjelma (PfP, Partnership for Peace). Sen jälkeen ohjelmaa on vahvistettu useilla päätöksillä ja ohjelmilla.
Suomen kannalta tärkeä vaihe oli vuoden 1997 laajentuminen, jolloin Puola, Unkari ja Tshekki kutsuttiin jäseniksi. Jäsenyys astui voimaan huhtikuussa 1999 Naton täyttäessä 50 vuotta.
Laajentumisen yhteydessä 1997 Naton ja Venäjän välille solmittiin yhteistyösopimus. Tuolloin sovittiin, ettei Natolla ole tarvetta sijoittaa ydinaseita uusien jäsen maiden alueelle.
Sopimus jakoi Venäjän mielipidekentän vastustajiin ja hyväksyjiin. Kommunistit ja venäläiskansalliset piirit katsoivat Venäjän antautuneen lännen edessä, kun taas liberaalit katsoivat valitun tien olevan ainoa oikea Venäjän muuttumisessa moderniksi sivistysvaltioksi. Tämä kiista jatkuu Venäjällä edelleen.
Vuonna 2002 sovittiin Venäjä - Nato neuvoston perustamisesta. Tämä NRC (Nato- Russia Council) on yhteistyöelin, jossa käsitellään 27 natomaan ja Venäjän yhteisiä asioita. Sen perusteella Venäjällä on Brysselissä pysyvä edustusto ja samoin Nato on voinut perustaa oman edustustonsa Moskovan keskustaan. Sieltä jaetaan ilmaiseksi venäjänkielistä Natoa koskevaa informaatiota.
Marraskuussa 2002 Prahassa tehtiin päätös Viron, Latvian, Liettuan, Slovakian, Slovenian, Bulgarian ja Romanian ottamisesta jäseniksi. Jäsenyys astui voimaan Vapunpäivänä 2004. Sittemmin Länsi-Balkanin maat, Ukraina ja Georgia ovat ilmaisseet halukkuutensa täysjäsenyyteen
Euroopassa Naton ulkopuolella ovat Suomi, Ruotsi, Itävalta, Irlanti ja Sveitsi. Näillä mailla on oikeus osallistua Naton rauhankumppanuus neuvotteluihin yhdessä Keski-Aasian tasavaltojen kuten Azerbaidzhanin ja Turkmenistanin kanssa.
Eurooppalaisilla valtioilla, itse kullakin on omat geopoliittiset asemansa ja historialliset traditionsa, mutta ainoastaan Suomi on jäänyt asemiin, joka ei vastaa viimeisen 15 vuoden geostrategista kehitystä.
Neuvostoliiton hajoamisesta ja sosialismin kukistumisesta on kulunut jo 15 vuotta, ja maailmassa on tapahtunut suuria muutoksia, mutta "suomettuminen" jatkuu. Itäisen Keski-Euroopan maat selviytyivät Jugoslaviaa ja eräitä Balkanin osia lukuun ottamatta muutoksista sujuvasti. Suomikin liittyi muiden maiden tapaan yleisiin eurooppalaisiin yhteisöihin, mutta ei Natoon.
Monet ulkomaalaiset ihmettelevät Suomen asennetta, kun kaikki muut Venäjän rajanaapurit ovat liittyneet ja ovat halukkaita Naton jäseniksi Tähän vaikuttaa tietysti tuo yllämainittu pitkäaikainen "suomettumisen" kausi ja Nato-vastainen propaganda, mutta taustalla on myös pelkästään Suomelle ominaiset piirteet.
Moniin eurooppalaisiin maihin verraten Suomea voidaan pitää militaristisena yhteiskuntana. Itsenäisyys alkoi sodalla ja vapautta jouduttiin puolustamaan talvi- ja jatkosodissa. Tämä traditio on jättänyt leimansa kansakunnan muistiin.
Maanpuolustustahto on luja ja sekä sotilaallisilla ansioilla että sotilaskoulutuksella on edelleen suuri merkitys kansalaisten keskuudessa.
Isänmaallisuuden rinnalla on kuitenkin jatkuvasti elänyt pasifismi, joka ilmenee erilaisissa rauhanliikkeissä. 1970-luvulta muistamme väkirikkaat rauhanmarssit ja nimikirjoitusten keräämiset milloin mitäkin läntistä aggressiota vastaan.
Kaikki tietysti ovat sotaa vastaan, mutta rauhanliikkeiden yksipuolinen Amerikan ja Naton vastaisuus vaikuttavat kansalaisten käsityksissä edelleen. --
Toinen suomalainen piirre on sanasta kiinnipitäminen. "Ennen mies maansa myy kuin sanansa syö." Tämän päivän politiikassa on runsaasti henkilöitä, jotka ovat vuosikymmeniä vastustaneet Natoa, ja monesta varmasti tuntuu periaatteettomalta kääntyä Natoon liittymisen kannattajaksi. Siksi natovastaisuudelle haetaan perusteita, jotka pohjautuvat vanhoihin ennakkoluuloihin. Pelätään esimerkiksi Venäjän ärsyyntyvän.
On kuitenkin muistettava Venäjän tunnustavan Naton kansainväliseksi turvallisuusorganisaatioksi, joka ei missään nimessä uhkaa Venäjää. Yhteinen osallistuminen Naton ja muiden kansainvälisten joukkojen kanssa Balkanin rauhoittamiseen on muuttanut asenteita, joskin vanhemman polven ja kansallismielisten keskuudessa on runsaasti natovastaisuutta. Näitä piirejä voidaan verrata suomettuneisiin natovastustajiin.
Vuosikymmenien ajan maamme poliittisessa keskustelussa on viitattu J.K. Paasikiveen ja hänen lausahdukseensa. "Realiteettien tunnustaminen on kaiken viisauden alku." Viime aikoina onkin alkanut näyttää, että paatuneimmatkin "suomettuneet" alkavat tajuta tilanteen ja ovat alkaneet puhua muuttuvasta Natosta.