Imperiumin kaasuputki
13.12.05 Postimies-lehdessä
Vytautas Landsbergis Liettuan entinen presidentti, europarlamenttiedustaja
Vytautas Landsbergisin mielestä Venäjä-Saksa kaasuputki antaa Kremlille tuhoisan aseen Euroopan Unionia vastaan.
Gerhard Schröder, joka oli vielä vähemmän kuin kuukausi sitten Saksan liittokansleri, on vastaanottanut hallituksen puhemiehen tehtävän yrityksessä, joka rakentaa kaasuputkea Venäjältä Itämeren kautta Saksaan ja Länsi-Eurooppaan.
Schröder olisi saanut lukuisissa maissa vakavan syytteen jääviydestä. Tätä eettistä ”liukastumista” vahvistaa tosiasia, että Venäjä uhkaa juuri parhaillaan lopettaa kaasutoimitukset Ukrainaan, ellei se valtio anna periksi Kremlin omistuksessa olevan kaasujättiläisen Gazpromin hintavaatimuksiin.
Venäjän strateginen suunnitelma on ilmeinen. Ukrainan kaasutoimitusten katkaiseminen tarkoittaa suuren osan Euroopan kaasutoimitusten sulkemista, sillä osa suurimmista kaasuputkista menee Ukrainan lävitse.
Ukrainasta, Puolasta ja tietenkin myös Baltian maista ohitse mennessään uusi kaasuputki antaisi Kremlille suuremman vaikutusvallan, sillä Venäjä yrittää jälleen vahvistaa asemaansa alueella. Presidentti Vladimir Putin ja hänen ex-KGB klooneista kokoonpantu hallintonsa ei joudu enää Länsi-Euroopan vuoksi murehtimaan, kun päättävät miten lujasti omia entisiä kommunistinaapureitaan puristelevat.
Pitäisikö Euroopan tosiaan antaa Putinille se uusi imperialistinen ase? Tai, mikä vieläkin huonompi, voiko Venäjä suunnata sen aseen energiasta riippuvaista Euroopan Unionia vastaan? Se, että Saksan entinen kansleri alkaa johtamaan firmaa, joka voi antaa tarjottimella Venäjälle mahdollisuuden manipuloida Euroopan Unionin taloutta, on todistus Euroopan vaarallisesta tyytyväisyydestä Putinin uusimperialististen ambitioiden loisteessa.
Venäjän media on tietenkin tietoinen Euroopan yhä suurenevasta riippuvuudesta Venäjän energiavaroista. Tosiaan ne suorastaan nauttivat siitä: Venäjän lehtien pääkirjoitukset kirjoittavat ”sen jälkeen kun me integroidumme ja laajennamme yhteistä kaasubisnestä, Eurooppa vaikenee ihmisoikeuskysymyksissä”.
Mahdollisesti joidenkin Euroopan valtioiden johtajat tosiaan uskovat, että EU:n mukavan kukoistuksen säilyttäminen oikeuttaa vaikenemisen ihmisoikeuksista ja muista Kremliä ärsyttävistä teemoista. Me ehkä korotamme kerran ääntämme ”talousasioissa”, kuten Jukosin pakkoluovutuksessa, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Kreml määrää hinnan meidän arvoillemme tai Venäjän kritisoinnille esimerkiksi vereen hukutetun Tshetshenian asioissa?
Eurooppalaiset tuntuvat pikemminkin suostuvan vaikenemaan kuin seisomaan silmätysten korkeampien energiahintojen tai jopa saarron kanssa, jonka äärellä Ukraina on parhaillaan.
Samaan aikaan kun Putin keskittää omaa hoviaan, alistaen duuman tahtoonsa, EU:n pitäisi hylätä kaikki toiveet Venäjän ”eurooppalaistumisesta”. Venäjä, jota Putin rakentaa, on jälkikommunistisesta toiveista vapauteen ja demokratiaan muuntunut öljyyn ja kaasuun perustuvaksi linnoitukseksi uutta eks-KGB-eliittiä varten.
Tosiaan, Matrhias Warnig - sen kaasujohtokonsernin toimitusjohtaja, jonka hallituksen puheenjohtaja on Schröder - on Putinin pitkäaikainen ystävä.
Wall Street Journal kertoi tänä vuonna, että Warnig, joka johtaa Dresdenin pankin Venäjän haaraa, oli Stasin, Itä-Saksan turvallisuuspoliisin upseeri ja tapasi Putinin 1980-luvun lopulla, kun Venäjän nykyinen presidentti toimi Itä-Saksassa vakoojana.
Se, että venäläiset sietävät entisten KGB-laisten hallitusta, jonka myötätunnon puute ja erimielisyyden suvaitsemattomuus on normaalia, heijastaa heidän väsymystään viimeisten 20 vuoden myrskytuuliin.
Kreml näyttää nyt luulevan, että itsenäisten valtioiden kanssa voi käyttäytyä samoin kuin tavallisten venäläisten kanssa: pieniä ja heikkoja valtioita ei säälitä, jos Venäjälle on annettu mahdollisuus niiden pelotteluun, eristämiseen ja uhkaamiseen energiasululla. Jälleenitsenäistyneen Liettuan entisenä valtionpäämiehenä minä jouduin sietämään sellaisia uhkauksia jatkuvasti.
Euroopan Unioni on solminut Venäjän kanssa monenlaisia sopimuksia, mukaan luettuna yhden vapautta ja oikeudenmukaisuuden ”yhteiseloa” koskevan.
Kreml osaa teeskennellä sellaista idealismia erittäin hyvin. Venäjän kontrolli Itä-Euroopan ylitse perustui aina ”ystävyyssopimuksiin” ja Neuvostoliiton invaasiot Unkariin 1956 ja Tshekkoslovakiaan 1968 olivat ”veljelliset” missiot.
Katsokaa vain miten Putin hyödyntää sitä ”yhteiseloa”: tshetsheenien barbaarinen kohtelu, Mihail Hodorkovskin vangitseminen, yhdistysten ja järjestöjen sortaminen, edellisen vuoden oranssin vallankumouksen johtoon kuuluneelle Julia Timoshenkolle esitetyt keksityt syytteet.
Jos eurooppalaiset ottavat tosissaan ihmisoikeuksien ja vapauksien ”yhteiselon”, heidän pitää ymmärtää, etteivät Putinin Kremlin laskeskelevat virkamiehet jaa heidän yhteisiä arvojaan.
Sama koskee Venäjää liittolaisena terrorisminvastaisessa sodassa. Onko tosiaan uskottavaa, että punaisen terrorin kotimaassa, jossa neuvostoaikana toimeenpantiin lukemattomia rankaisemattomia rikoksia, jotka jättivät veriset jäljet kaikkialle Liettuasta Kaukasiaan, autettaisiin rajoittamaan Iranin ja Pohjois-Korean terrorisointia? Paljon todennäköisemmältä tuntuu, että Kreml ennemminkin käyttää kylmästi hyväkseen jokaista kriisiä oman hävittävän voiman ja vaikutusvaltansa suurentamiseksi.
Minun kotialueeni Euroopassa oli kymmeniä vuosia pahuuden mielivallassa. Siten minä en saa vaieten katsoa päältä miten Eurooppa pimeästi kompuroi uuteen rauhaansopeutumiseen. Me, uudet demokraattiset valtiot Itä-Euroopasta, olemme historiasta oppineet, että jokaisen Venäjän diplomaattisen askeleen takana ovat imperialistiset ambitiot.
Länsi-Eurooppa, jolla ei ole sellaista historiallista oppituntia ollut, pitäisi suhtautua meidän varoituksiimme tarkkaavaisesti. Riippuvuus Venäjästä, silloinkin kun sen kasvoina on ”karismaattinen” Gerhard Schröder, ainoastaan vie meidät rotkoon.
http://www.postimees.ee/141205/esileht/arvamus/185984.php
Suomentanut Juhani Putkinen.